Miksi?

Kolumni oululaisessa Forum24-lehdessä 16.6.2014

Ihminen tunnistaa pienuutensa suurten kysymysten äärellä. Kun jäämme vastauksia vaille, kohtaamme epävarmuuden itsessämme ja elämässämme. Monelle oululaiselle heräsi kysymyksiä muutama viikko sitten kauniin kesän keskellä.

Haluaisimme tietää syyn. Miksi jotain käsittämätöntä tapahtuu? Miksi kukaan ei huomannut? Miksi ei ihminen ottanut puheeksi?

Joskus voi olla, että vaikeiden asioiden äärellä emme osaa hakea kuin helppoja vastauksia. Syy oli olosuhteissa. Syy oli viranomaisissa. Lakia on vähintään muutettava. Resurssipula.

On tärkeää, että tragedioiden yhteydessä käynnistetään selvitykset ja pyritään aina oppimaan, miten toimimalla näitä voisimme estää.

Mutta on nähtävä silti enemmän. Meidän on vaikea myöntää, ettei kaikki ole ymmärrettävissä tai selvitettävissä. Ihmisen toimintaa ei pystytä aina diagnosoimaan tai palauttamaan ymmärrettäviin syihin. Vaikka tämä ei vähennä ihmisen vastuuta, voi se silti auttaa ymmärtämään ihmisen osaa. Ja toisaalta niin paljossa kuin pystymme hyvään, yhtä paljossa pystymme pahaan.

Ratkaisevaa on, miten toisemme kohtaamme elämän vaikeina päivinä. Ihmisen kohdatessa tuskaa ja häpeää meidät kanssaihmiset on luotu keventämään ja jakamaan kuormia. Ei raskauttamaan kuormien kantajia entisestään.

Emme tunnu muistavan, että jokaisen ihmisen kohdalla vaikeiden päivien varjo osuu moneen muuhunkin. Lapsiin, puolisoon, sukulaisiin, ystäviin, työtovereihin.

Meillä jokaisella on suuri vastuu, miten kohtaamme tuskaa ja häpeää toisessa ihmisessä. Otammeko viisastelijan osan vai rinnalla kulkijan paikan? Hoidammeko enemmän omaa osaamme vai asetummeko toisen asemaan?

Tapamme toimia toisen ihmisen hädän hetkellä vaikuttaa siihen, miten ongelmia on ehkäistävissä jatkossa. Huomaamatta luomme kynnyksiä tilanteissa, joissa kynnyksiä pitäisi madaltaa. Esimerkiksi lastensuojelun asiakkaaksi joutuminen on liiaksi juuri joutumista - sen pitäisi olla pääsemistä. Perheneuvonnan tai päihdehuollon asiakkuus ei ole loppu, niiden pitää olla alku.

Yhteiskunta, jossa ei ole uusintaottelua, on kova ja kylmä.

Ehkä on tyydyttävä hyväksymään, ettei aina ole selityksiä tai ymmärrettäviä syitä. On tuettava lujasti juuri silloin, kun se on kaikkein vaikeinta.

Tuomas Kurttila

Tuhannen taalan paikka

Los Angelesin olympialaiset vuonna 1984. Olin tuolloin 6-vuotias. Muistan kirkkaasti, kuinka olemme leiriytyneet kellariin seuraamaan olympialaisia. Keskellä kesäistä aamua heitetään keihään finaalia. Suomalainen heittää olympiakultaa. Soulin olympialaisissa sama toistuu neljä vuotta myöhemmin. Huumaa.

Jalkapallon MM-kisat Meksikossa vuonna 1986. Veivaan otteluiden välillä Oulun Höyhtyän grillille ostamaan kymmenen pennin irtokarkkeja. Grilli on onneksi kiinni vain muutaman tunnin päivässä. Diego, Lineker, Schumacher porautuvat muistisoluihin ikuisesti.

Jalkapallon MM-kisat Brasiliassa vuonna 2014. 

Tuhannen taalan paikka kestäville muistoille. 

Tunnetta suuresta yhteisestä, maagisesta jännityksestä. Ja hetkistä, joissa me aikuisetkin osaamme keskittyä ja kiljahtaa pallon liikkeiden mukana.

YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen on kirjattu jokaisen lapsen oikeus kulttuuriin. Meidän aikuisten tehtävänä on rakentaa kisakatsomot kuntoon.

Antakaamme siis lasten valvoa ja elää kisahuumaa. Kyllä, aivan keskellä yötä. Eräs äiti kirjoitti hyvin, olkoon hän esimerkkinä:  

”Laitoimme pojan nukkumaan seitsemältä ja herätimme matsia varten yhdeltätoista: lasi maitoa kädessä ja peittoon kääriytyneenä hän seurasi idolinsa Neymarin peliä. Jännittävä lapsuusmuisto ei toivottavasti heti unohdu.”

Voin vakuuttaa, ei unohdu. Kestävä säilyy aina. Finaali pelataan su 13.7. klo 22. Lapsilla on oikeus finaaliin.

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu