Emme ole itseämme varten, olemme toisiamme varten. Vi är inte till för oss själva, vi är för varandra.
Suomi on hyvä maa. Mutta se voi olla vielä parempi lapsille. Meidän, Suomen, on ponnisteltava enemmän, jotta emme menetä jokaisesta ikäluokasta noin 10-15 prosenttia. Kyse on yhteiskunnan tahdosta, tiedosta ja osaamisesta.
Onko Suomi harvojen yhteiskunta vai kansakunta jokaiselle? Är Finland, vårt land, ett samhälle för fåtal eller en nation för alla? Det måste vi svara i dag.
Joka kymmenes lapsi elää köyhässä perheessä, joka kahdeksas poika ei osaa lukea riittävän hyvin pärjätäkseen jatko-opinnoissa ja työelämässä. Meidän on vahvistettava yhteiskuntaa jokaiselle. Tarvitsemme luottamusta yhteiskuntaamme ja toisiimme.
Vart tionde barn lever i en fattig familj, var åttonde pojke kan inte läsa tillräckligt bra för att klara sig i fortsatta studier och arbetslivet. Vi får inte gå förbi vår nästa. Vi måste förstärka ett samhälle för alla. Vi behöver förtroende för samhället och för varandra.
Fattiga familjer är en verklighet i Finland. Det menar att cirka 100.000 barn lever i en fattig familj. Cirka 30.000 barn lever i förhållanden med dagliga svårigheter att betala fakturor. Fattigdomen berör även barn vars föräldrar arbetar.
Rätt ofta hör jag under jultiden barn sjunga: ”Livet varar en kort stund, även då är det dystert och trist.” Vi, vuxna, behöver uppmuntra barnen, lyssna på dem, gå vid deras sida. ”Hur är det med dig?” Det hoppas jag att vi vuxna skulle fråga oftare.
Lapset tarvitset meidän aikuisten aikaa. Lapset haluavat, että puhumme heille. Barnen vill att vi talar med dem, de vill att vi ger dem tid. Vanessa Eriksson, Finlands Lucia, har sagt: ”Säg hej och håll upp dörren för en främling, var hennes vardagstips för en bättre värld.”
Lasten oikeudet ovat aikuisten velvollisuuksia. Barnets rättigheter är skyldigheter för oss vuxna. Ett varmt hjärta, ett klokt sinne ser till att alla hålls med. Ett hållbart samhälle grundar sig på omsorg om barnen.
Är Finland, vårt land, en nation för alla? Det måste vi, det kan vi svara.
Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu, Barnombudsman
31. joulukuuta 2014
17. joulukuuta 2014
Näe lapsi
Tämän päivän lapsilla on meille aikuisille selkeä viesti - näe minut, kuule minua. Liian moni lapsi on näkymätön.
Osa lapsista on taas perheensä keskiössä, mutta lapsi on alituiseen odotusten mankeloimana. Harrastaminenkin on varhain suorittamista, kilpailua, eteenpäin pyrkimistä - ei kehittymistä omassa tahdissa, kaverisuhteet edellä.
Lapsuuteen kuuluu vapaus. Se on eri asia kuin kasvaminen ilman kasvatusta. Vapaus on aikuisten luottamusta ja tukea. Valitettavasti tämän päivän lapset kasvavat liiassa kontrollissa, jonka määrä on melkoinen niin kotona kuin koulussa.
Kontrollin oireet ovat monet. Jos lasta pitää valvoa sähköisellä paikantimella ja valvontakameroin, on kyseessä aikuisten epävarmuus, jonka he voimallisesti siirtävät pienestä pitäen lapseen. Jos lapsi täytyy viedä joka aamu autolla kouluun, koska liikenne on niin vaarallista, on kyse vanhempien pelosta.
Vanhempi, aikuinen - ole läsnä, mutta älä kaikessa mukana.
Kouluissa lasten ohi puhutaan korkealta ja kovaa. Koti ja koulu käyvät vilkasta viestittelyä, jossa lapsi wilmautetaan (= ohipuhumisen muoto, jossa aikuiset puhuvat lapsesta ilman lapsen osallisuutta sekä aikuisten ja lapsen todellista kohtaamista). Opettajat saattavat kirjoittaa Wilmaan lapsesta, mutta eivät kohtaa lasta. Koulukiusaamisessa osallisina olleista 70 prosenttia sanoo, etteivät koulun aikuiset puuttuneet. Ohi puhumista, ohi kävelyä.
Kysyn usein nuorilta, kuinka moni heistä on vastannut Kouluterveyskyselyihin. Moni on. Kun kysyn, kuinka moni on päässyt keskustelemaan tuloksista ja pohtimaan niitä yhdessä aikuisten kanssa, vastaus on: harva. Lapset ja nuoret ovat tutkimuksen objekteja, passiivinen aineisto, jonka me aikuiset selitämme auki tai solmuun.
Ehkä me aikuiset voisimme oppia luottamaan. Luottamaan lapseen. Lapsi, joka kokee, että häneen luotetaan, oppi luottamaan toisiin ihmisiin, yhteiskuntaan, demokratiaan.
Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu
Kirjoitus on julkaista Auta Lasta ry:n lehdessä 12/2014.
Osa lapsista on taas perheensä keskiössä, mutta lapsi on alituiseen odotusten mankeloimana. Harrastaminenkin on varhain suorittamista, kilpailua, eteenpäin pyrkimistä - ei kehittymistä omassa tahdissa, kaverisuhteet edellä.
Lapsuuteen kuuluu vapaus. Se on eri asia kuin kasvaminen ilman kasvatusta. Vapaus on aikuisten luottamusta ja tukea. Valitettavasti tämän päivän lapset kasvavat liiassa kontrollissa, jonka määrä on melkoinen niin kotona kuin koulussa.
Kontrollin oireet ovat monet. Jos lasta pitää valvoa sähköisellä paikantimella ja valvontakameroin, on kyseessä aikuisten epävarmuus, jonka he voimallisesti siirtävät pienestä pitäen lapseen. Jos lapsi täytyy viedä joka aamu autolla kouluun, koska liikenne on niin vaarallista, on kyse vanhempien pelosta.
Vanhempi, aikuinen - ole läsnä, mutta älä kaikessa mukana.
Kouluissa lasten ohi puhutaan korkealta ja kovaa. Koti ja koulu käyvät vilkasta viestittelyä, jossa lapsi wilmautetaan (= ohipuhumisen muoto, jossa aikuiset puhuvat lapsesta ilman lapsen osallisuutta sekä aikuisten ja lapsen todellista kohtaamista). Opettajat saattavat kirjoittaa Wilmaan lapsesta, mutta eivät kohtaa lasta. Koulukiusaamisessa osallisina olleista 70 prosenttia sanoo, etteivät koulun aikuiset puuttuneet. Ohi puhumista, ohi kävelyä.
Kysyn usein nuorilta, kuinka moni heistä on vastannut Kouluterveyskyselyihin. Moni on. Kun kysyn, kuinka moni on päässyt keskustelemaan tuloksista ja pohtimaan niitä yhdessä aikuisten kanssa, vastaus on: harva. Lapset ja nuoret ovat tutkimuksen objekteja, passiivinen aineisto, jonka me aikuiset selitämme auki tai solmuun.
Ehkä me aikuiset voisimme oppia luottamaan. Luottamaan lapseen. Lapsi, joka kokee, että häneen luotetaan, oppi luottamaan toisiin ihmisiin, yhteiskuntaan, demokratiaan.
Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu
Kirjoitus on julkaista Auta Lasta ry:n lehdessä 12/2014.
14. joulukuuta 2014
Lyijynraskas vuotokohta
Suomi on monella tapaa hyvä maa. Kun Euroopan Neuvostossa tai YK:n piirissä jäsenvaltiot kokoontuvat, olemme usein esimerkki lapsen oikeuksien toteuttajana. Arvio pitää paikkansa. Mutta paraskaan ei ole täydellinen.
Työssäni kohtaan lapsia ja nuoria, jotka ovat muulta yhteiskunnalta piilossa. Viime kesän kohtaaminen ei unohdu. Tapasin lapsia, jotka tarvitsevat vakaviin mielenterveydellisiin ongelmiinsa turvaosasto-olosuhteita.
En tavannut kummajaisia. Tapasin lapsia unelmineen, toiveineen, haaveineen. Osan lapsista unelma oli saada käydä koulua. Tämä unelma oli heille kaukainen, kiitos lasten kotikuntien.
Maailman paras peruskoulu oli näiden lasten silmissä kaukaista. Ulkopuolisuus koulusta oli leimaavaa, syrjäyttävää, lyijynraskas lisätaakka.
Hoitoyksikön henkilökunta kärsi lasten koulutien katkeamisesta vähintään yhtä paljon kuin lapset itse. Koulu olisi näille lapselle ripaus tavallisesta, normaalista arjesta, joka kasvattaa, kehittää, antaa onnistumisen kokemuksia.
Mistä oli siis kyse?
Lapselta, jonka oppivelvollisuusikä oli täyttynyt, mutta peruskoulu suorittamatta, oma kotikunta oli evännyt koulunkäynnin sairaalakoulussa. Kunta ei kustantanut sairaalakoulua toisella paikkakunnalla. Palautteena oli, että lapsi on tervetullut kotikuntaan käymään peruskoulua. Valitettavasti tällöin vain pääsi unohtumaan, että lapsen syy toisella paikkakunnalla olemiseen oli juuri hoito, jota hän oli saamassa.
Suomi vuonna 2014.
Toimistoni on vienyt asiaa eteenpäin. Olemme pyytäneet asiasta lausunnot vastuullisilta tahoilta ja tehneet eduskunnan oikeusasiamiehelle viranomaiskantelun. Oma yksiselitteinen kantani on, että kunnan päätös olla kustantamatta lapsen koulunkäyntiä rikkoo sekä YK:n lapsen oikeuksien sopimusta että Suomen perustuslakia. En haluaisi olla viranhaltija, jonka vastuulla tämä lyijynraskas päätös on.
Suuren enemmistön hyvinvointi peittää alleen vakavat vuotokohdat. Kun yläkansilla vielä juhlitaan, alakansilla on vettä nilkoissa.
Mikäli ihmisen perusoikeuksien toteutuminen on omaisten taistelusta kiinni, ei yhteiskunta ole kestävä. Se on sattumanvarainen. Joka jaksaa ja pystyy, saa perusoikeutensa toteutumaan.
Lapsiasiavaltuutettu on lasten ihmisoikeusvalvoja Suomessa. Tämän työn ydin on löytää vuotokohtia ja toimia niiden korjaamiseksi. On huolestuttavaa, että itse julkinen valta eli tässä tapauksessa kunta loukkaa lapsen perusoikeuksia. On vaikea arvioida, onko vakavampaa, ettei viranomainen tiedä vai ettei se välitä.
Tarvitsemme selvästi lasten omaa kokemustietoa palveluiden kehittämiseksi. Suomessa kuitenkin yläkouluikäisistä noin 13 prosenttia kokee keskivaikeaa tai vaikeaa masentuneisuutta. Tilanteet vaihtelevat, mutta tosiasia pysyy - palveluita on kehitettävä käyttäjien tarpeista.
Toisekseen tarvitsemme lisää omaisten kokemustietoa. Heitä, jotka läheltä surevat, kun lapsi ei pääse Suomessa kouluun.
Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu
Kirjoitus on julkaistu Mielenterveysomaisten keskusliitto – FinFamin Labyrintti-lehdessä joulukuussa 2014.
Työssäni kohtaan lapsia ja nuoria, jotka ovat muulta yhteiskunnalta piilossa. Viime kesän kohtaaminen ei unohdu. Tapasin lapsia, jotka tarvitsevat vakaviin mielenterveydellisiin ongelmiinsa turvaosasto-olosuhteita.
En tavannut kummajaisia. Tapasin lapsia unelmineen, toiveineen, haaveineen. Osan lapsista unelma oli saada käydä koulua. Tämä unelma oli heille kaukainen, kiitos lasten kotikuntien.
Maailman paras peruskoulu oli näiden lasten silmissä kaukaista. Ulkopuolisuus koulusta oli leimaavaa, syrjäyttävää, lyijynraskas lisätaakka.
Hoitoyksikön henkilökunta kärsi lasten koulutien katkeamisesta vähintään yhtä paljon kuin lapset itse. Koulu olisi näille lapselle ripaus tavallisesta, normaalista arjesta, joka kasvattaa, kehittää, antaa onnistumisen kokemuksia.
Mistä oli siis kyse?
Lapselta, jonka oppivelvollisuusikä oli täyttynyt, mutta peruskoulu suorittamatta, oma kotikunta oli evännyt koulunkäynnin sairaalakoulussa. Kunta ei kustantanut sairaalakoulua toisella paikkakunnalla. Palautteena oli, että lapsi on tervetullut kotikuntaan käymään peruskoulua. Valitettavasti tällöin vain pääsi unohtumaan, että lapsen syy toisella paikkakunnalla olemiseen oli juuri hoito, jota hän oli saamassa.
Suomi vuonna 2014.
Toimistoni on vienyt asiaa eteenpäin. Olemme pyytäneet asiasta lausunnot vastuullisilta tahoilta ja tehneet eduskunnan oikeusasiamiehelle viranomaiskantelun. Oma yksiselitteinen kantani on, että kunnan päätös olla kustantamatta lapsen koulunkäyntiä rikkoo sekä YK:n lapsen oikeuksien sopimusta että Suomen perustuslakia. En haluaisi olla viranhaltija, jonka vastuulla tämä lyijynraskas päätös on.
Suuren enemmistön hyvinvointi peittää alleen vakavat vuotokohdat. Kun yläkansilla vielä juhlitaan, alakansilla on vettä nilkoissa.
Mikäli ihmisen perusoikeuksien toteutuminen on omaisten taistelusta kiinni, ei yhteiskunta ole kestävä. Se on sattumanvarainen. Joka jaksaa ja pystyy, saa perusoikeutensa toteutumaan.
Lapsiasiavaltuutettu on lasten ihmisoikeusvalvoja Suomessa. Tämän työn ydin on löytää vuotokohtia ja toimia niiden korjaamiseksi. On huolestuttavaa, että itse julkinen valta eli tässä tapauksessa kunta loukkaa lapsen perusoikeuksia. On vaikea arvioida, onko vakavampaa, ettei viranomainen tiedä vai ettei se välitä.
Tarvitsemme selvästi lasten omaa kokemustietoa palveluiden kehittämiseksi. Suomessa kuitenkin yläkouluikäisistä noin 13 prosenttia kokee keskivaikeaa tai vaikeaa masentuneisuutta. Tilanteet vaihtelevat, mutta tosiasia pysyy - palveluita on kehitettävä käyttäjien tarpeista.
Toisekseen tarvitsemme lisää omaisten kokemustietoa. Heitä, jotka läheltä surevat, kun lapsi ei pääse Suomessa kouluun.
Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu
Kirjoitus on julkaistu Mielenterveysomaisten keskusliitto – FinFamin Labyrintti-lehdessä joulukuussa 2014.
9. joulukuuta 2014
Syntymäpäiväkiusaaja?
Vuosi sitten Norjan entinen pääministeri Jens Stoltenberg älähti, kun norjalaisen lapsen syntymäpäiville ei ollut saapunut yksikään kutsutuista. Lapsen äiti päivitti Facebookiin koskettavan kuvan koskemattomista karkkikulhoista.
Sama ilmiö on meillä Suomessa. Koskemattomat karkkikulhot ja syntymäpäivien tuolileikki. Syy on täydellisen ajattelemattomissa vanhemmissa. Jos osu ja upposi eli loukkaannut edellisestä, hyvä. Loukkaantumisesi on murto-osa siitä, mitä olet lapsesi päiväkoti- tai luokkakaverille aiheuttanut.
Tapaan työssäni paljon lapsia. Tänäkin vuonna moni lapsi on jäänyt ilman syntymäpäiväkutsuja ja osan lapsista syntymäpäivillä on käynyt kato. Kyse on suoranaisesta julmuudesta. Lapsiasiavaltuutettuna teen voitavani, että me aikuiset heräisimme koomastamme edes hetkeksi.
Syntymäpäivät ovat lapsella tärkeä asia. Tätä ei liene vaikea ymmärtää. Vai onko? Tunnistatko lähipiiristäsi? Peilistäsi?
Kutsumattomuus tai kutsujen kuihtuminen satuttavat, osuvat herkimpään, saavat häpeän näkyväksi ja peruuttamattomaksi. Ne ovat lapselle paikan ja aseman näyttämistä, pahinta sosiaalista nokkimista.
Ilmiöitä ovat erityisesti seuraavat:
1. Vanhempien tuolileikki. Luokalla on 7 poikaa, joista kutsun syntymäpäiville saa 4. Yksi on syntymäpäiväsankari ja vanhemmat kertovat tilaa olevan 4 lapselle. Lapsi valitsee, kaksi jää tuolia ilman. Syitä löytyy kerhotilan pienuudesta muumimukien rajallisuuteen. Tiedoksi vanhemmille, että tilanne on usein tuskallinen lapsellesi, joka joutuu tilannetta kutsumattomille tai kutsutuillekin selittämään. Ja kosto odottaa seuraavassa kuussa - ”Et kutsunut minua, en kutsu sinua.”
2. Lapsen tuolileikki. Luokalla on 7 poikaa, joista kutsun syntymäpäiville saa 4. Kerhotila ei rajoita ja tällä kertaa muumimukejakin on vitriinikaappi täynnä. Mutta lapsi haluaakin kutsua parhaat 4 kaveria, kahden kanssa leikkii vain satunnaisesti. Vanhemmat antavat lapsen päättää, onhan kyseessä kullannuppumme oma syntymäpäivä. Vanhempi - olet lapsesi kasvattaja, sinun on vastuu kertoa, miksi on syytä kutsua luokalta myös ne, joiden kanssa leikkii vähemmän. Elämässä ei aina voi valita vain parhaita kavereita, on osattava leikkiä monen kanssa.
3. Ei me ehditä, edes ilmoittamaan esteestä. On ymmärrettävää, ettei syntymäpäiville aina päästä - monenlaista menoa on arjessa, siis juhlassakin. Olisiko silti hyvä yrittää järjestellä tai edes sopia kyläily toiseen ajankohtaan, jolloin voi pienen lahjan kiikuttaa? Ja jos aina on perheen tai vanhempien tärkeysjärjestys toinen kuin lapsen, voisi hieman pohtia, kenen ehdoilla edetään. Esimerkiksi harrastuksesta voisi jäädä joskus pois, jotta syntymäpäiville pääsee osallistumaan. Oma lukunsa on vanhemmat, jotka eivät huolehdi esteen ilmoittamisesta. Kuulen jo korvissani, että ”ei me mitään tästä tiedetty”. Olisit sitten puhunut etukäteen lapsellesi - kun syntymäpäiväkutsuja tulee, niitä arvostetaan ja saatujen ohjeiden mukaan toimitaan.
Noin 70 prosenttia lapsista, joita on koulussa kiusattu tai jotka ovat olleet osallisina kiusaamiseen, kertoo, ettei kukaan aikuinen puuttunut. Oletko sinä yksi heistä? Syntymäpäiväkiusaaja?
Lapsiasiavaltuutettuna toivon seuraavaa:
1. Ymmärrä, että lapsesi on aina osa ryhmää päiväkodissa ja koulussa. Kutsukaa mieluummin kaikki kuin vain harvat ja valitut. Anna lapsille mahdollisuus kaveruuteen, ystävyyteen. Älä toimillasi sulje osaa lapsia pois. Myönnytys - lapselle ymmärrettävä rajaus voidaan tehdä, esimerkiksi niin, että kutsun saa joko luokan tytöt tai pojat. Mutta älä luulekaan, että rajauksesi olisi fiksu, kun erehdytkin täydelliseen tuolileikkiin.
2. Mieti, miltä sinusta vanhempi tuntuisi työpaikalla, kun tiimistäsi olisit ainoa, joka ei saa kutsua työkaverisi syntymäpäiville. Olisiko mukava kuunnella seuraavana päivänä lounaalla, kahvipöydässä, ennen palaveria, miten kaikilla oli ni-in mukavaa, oi jospa oisit saanut olla muu-kaa-naa? Tuntuisiko hyvältä, olisiko kivi kengässä pitkään? Miltähän tuosta noin metrin mittaisesta sama tuntuu? Hänestä, joka vielä miettii, ovatko toiset ihmiset luottamisen arvoisia, hyviä vai jotain aivan muuta.
3. Puhukaa näistä käytänteistä päiväkotiryhmäsi, luokkasi vanhempien kanssa. Opettaja, anna asialle vartti vanhempainillasta.
Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu
Sama ilmiö on meillä Suomessa. Koskemattomat karkkikulhot ja syntymäpäivien tuolileikki. Syy on täydellisen ajattelemattomissa vanhemmissa. Jos osu ja upposi eli loukkaannut edellisestä, hyvä. Loukkaantumisesi on murto-osa siitä, mitä olet lapsesi päiväkoti- tai luokkakaverille aiheuttanut.
Tapaan työssäni paljon lapsia. Tänäkin vuonna moni lapsi on jäänyt ilman syntymäpäiväkutsuja ja osan lapsista syntymäpäivillä on käynyt kato. Kyse on suoranaisesta julmuudesta. Lapsiasiavaltuutettuna teen voitavani, että me aikuiset heräisimme koomastamme edes hetkeksi.
Syntymäpäivät ovat lapsella tärkeä asia. Tätä ei liene vaikea ymmärtää. Vai onko? Tunnistatko lähipiiristäsi? Peilistäsi?
Kutsumattomuus tai kutsujen kuihtuminen satuttavat, osuvat herkimpään, saavat häpeän näkyväksi ja peruuttamattomaksi. Ne ovat lapselle paikan ja aseman näyttämistä, pahinta sosiaalista nokkimista.
Ilmiöitä ovat erityisesti seuraavat:
1. Vanhempien tuolileikki. Luokalla on 7 poikaa, joista kutsun syntymäpäiville saa 4. Yksi on syntymäpäiväsankari ja vanhemmat kertovat tilaa olevan 4 lapselle. Lapsi valitsee, kaksi jää tuolia ilman. Syitä löytyy kerhotilan pienuudesta muumimukien rajallisuuteen. Tiedoksi vanhemmille, että tilanne on usein tuskallinen lapsellesi, joka joutuu tilannetta kutsumattomille tai kutsutuillekin selittämään. Ja kosto odottaa seuraavassa kuussa - ”Et kutsunut minua, en kutsu sinua.”
2. Lapsen tuolileikki. Luokalla on 7 poikaa, joista kutsun syntymäpäiville saa 4. Kerhotila ei rajoita ja tällä kertaa muumimukejakin on vitriinikaappi täynnä. Mutta lapsi haluaakin kutsua parhaat 4 kaveria, kahden kanssa leikkii vain satunnaisesti. Vanhemmat antavat lapsen päättää, onhan kyseessä kullannuppumme oma syntymäpäivä. Vanhempi - olet lapsesi kasvattaja, sinun on vastuu kertoa, miksi on syytä kutsua luokalta myös ne, joiden kanssa leikkii vähemmän. Elämässä ei aina voi valita vain parhaita kavereita, on osattava leikkiä monen kanssa.
3. Ei me ehditä, edes ilmoittamaan esteestä. On ymmärrettävää, ettei syntymäpäiville aina päästä - monenlaista menoa on arjessa, siis juhlassakin. Olisiko silti hyvä yrittää järjestellä tai edes sopia kyläily toiseen ajankohtaan, jolloin voi pienen lahjan kiikuttaa? Ja jos aina on perheen tai vanhempien tärkeysjärjestys toinen kuin lapsen, voisi hieman pohtia, kenen ehdoilla edetään. Esimerkiksi harrastuksesta voisi jäädä joskus pois, jotta syntymäpäiville pääsee osallistumaan. Oma lukunsa on vanhemmat, jotka eivät huolehdi esteen ilmoittamisesta. Kuulen jo korvissani, että ”ei me mitään tästä tiedetty”. Olisit sitten puhunut etukäteen lapsellesi - kun syntymäpäiväkutsuja tulee, niitä arvostetaan ja saatujen ohjeiden mukaan toimitaan.
Noin 70 prosenttia lapsista, joita on koulussa kiusattu tai jotka ovat olleet osallisina kiusaamiseen, kertoo, ettei kukaan aikuinen puuttunut. Oletko sinä yksi heistä? Syntymäpäiväkiusaaja?
Lapsiasiavaltuutettuna toivon seuraavaa:
1. Ymmärrä, että lapsesi on aina osa ryhmää päiväkodissa ja koulussa. Kutsukaa mieluummin kaikki kuin vain harvat ja valitut. Anna lapsille mahdollisuus kaveruuteen, ystävyyteen. Älä toimillasi sulje osaa lapsia pois. Myönnytys - lapselle ymmärrettävä rajaus voidaan tehdä, esimerkiksi niin, että kutsun saa joko luokan tytöt tai pojat. Mutta älä luulekaan, että rajauksesi olisi fiksu, kun erehdytkin täydelliseen tuolileikkiin.
2. Mieti, miltä sinusta vanhempi tuntuisi työpaikalla, kun tiimistäsi olisit ainoa, joka ei saa kutsua työkaverisi syntymäpäiville. Olisiko mukava kuunnella seuraavana päivänä lounaalla, kahvipöydässä, ennen palaveria, miten kaikilla oli ni-in mukavaa, oi jospa oisit saanut olla muu-kaa-naa? Tuntuisiko hyvältä, olisiko kivi kengässä pitkään? Miltähän tuosta noin metrin mittaisesta sama tuntuu? Hänestä, joka vielä miettii, ovatko toiset ihmiset luottamisen arvoisia, hyviä vai jotain aivan muuta.
3. Puhukaa näistä käytänteistä päiväkotiryhmäsi, luokkasi vanhempien kanssa. Opettaja, anna asialle vartti vanhempainillasta.
Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu
3. joulukuuta 2014
Pystymme parempaan
Maa, jonka lapsista joka kymmenes elää köyhyydessä, ei ole valmis. Yhteiskunta, jonka pojista peruskoulun loppuvaiheessa on lukutaidottomia 1/8, on heikko.
En kiellä, etteikö Suomi olisi ihmiskunnan kehityksessä huipulla. YK:n lapsen oikeuksien sopimus on meillä monessa suhteessa totta. Jokaisella lapsella on saniteettitilat, äidit saavat synnyttää turvallisesti. Se, mikä meille Suomessa on jo itsestäänselvyys, on toisaalla maailmassa luksusta.
Mutta yksikään valtio ei voi verrata itseään minimiin lapsen oikeuksissa ja hyvinvoinnissa. Meidän on aina tavoiteltava edistymistä, uusia saavutuksia, laajempaa väestötasoista hyvinvointia. Siksi Suomikaan ei voi tuudittautua mallimaaksi.
Suuri kysymys pohjoismaisen hyvinvoinnin ja lapsipolitiikan sisällössä on: harvojen yhteiskunta vai kaikkien kansakunta?
Valtio ja kunnat joutuvat huoltosuhteen ja työmarkkinoiden murroksen takia priorisoimaan menojaan. Mitä kustannetaan ja mitä ei?
Juustohöylä on helpoin vaihtoehto. Leikataan kaikista hallintokunnista, kaikista yhteiskunnan toiminnoista samalla prosentilla. Liian yksinkertaista tuottaakseen todellisia säästöjä ja hyvinvointia.
Toinen logiikka on, että säästöt kohdistuvat yksinkertaisesti suurimpiin menoeriin eli kuntien todellisuudessa perusopetukseen sekä sosiaali- ja terveydenhuoltoon. Tähän liittyy asetelma, jossa säästöt kohdistuvat usein palveluihin, joiden tuotto-odotukset ovat tulevaisuudessa. Koulusta on ”helppo” säästää, koska tätä kautta hiipivä kriisi tulee viiveellä ja pysyy monien aikuisten ulottumattomissa pitkään. Opettaja väsyy ylisuuren ryhmän kanssa, mutta vasta työelämän kynnyksellä huomataan, etteivät nämä lapsukaiset oppineet edes lukemaan.
Suomessa on vielä matkaa tutkittuun tietoon perustuvaan lapsipolitiikkaan, jonka keskeisenä työvälineenä on lapsivaikutusten arviointi. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen mukaan vuonna 2012 hallituksen esityksistä 2-3 prosenttia sisälsi arvion säädöksen vaikutuksista lapsiin. Luku on surkea. Kuntien valmisteluissa ote ei ole suuresti parempi.
Lapsipolitiikkaa tehdään Suomessa lyhytjänteisesti. Viime aikoina esimerkkinä voidaan pitää mm. lapsilisäleikkausta ja subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamista. Merkittäviä säästöjä ei saada, mutta toimeentulon ja palvelujärjestelmän toimivuus asetetaan kysymysmerkille. Esimerkkejä on lähituntumasta ja menneiltä vuosilta. Esimerkiksi kotipalvelun lakkauttaminen 1990-luvun lamassa johti lastensuojelukustannusten räjähdysmäiseen kasvuun.
Eduskunta tekee päätöksiä. Lapsilisien leikkaus aiheuttaa suurimmat tulovähennykset köyhimmille perheille, joilta lapsilisä pienenee, mutta verotuksen kautta kompensaatiota ei tapahdu. Lapsiköyhyyden kannalta vaikutukset ovat huonoimmat mahdolliset. Toki sellaisenaan lapsivähennys on verotukseen myönteinen uudistus, mutta lapsilisäleikkausta se ei köyhimmiltä perheiltä poista.
Päivähoito-oikeuden rajaamisella perhevapailla olevilta säästetään noin 20 miljoonaa euroa, mutta samaan aikaan lapset asettautuvat eriarvoiseen asemaan perhetausta huomioon ottaen. Heidän osaltaan viranomainen päättää, mikä on lapsen oikeus. Perhe on tällöin suurennuslasin alla. Viranomainen - lähin omainen?
Keskustelua on myös käyty, mikäli päivähoito-oikeus rajataan pois työttömien vanhemman lapsilta. Tämä on pahinta mahdollista taantumista asetelmaan, jossa perhetausta määrittelee lapsen oikeudet ja sitä kautta tulevaisuuden. Tähän meillä ei ole varaa.
Lapsissa on kyse investoinneista. Väärä säästö on huomisen velkaa. Viisas yhteiskunta investoi pitkäjännitteisesti. Pienen maan kannalta jokaisen kansalaisen saaminen tuottavaksi ja hyvinvoivaksi yksilöksi on oltava vahva päämäärä, jota poliittisen päätöksenteon on tietoon pohjautuvasti toimeenpantava. Sattumanvaraiseen arpapeliin ei Suomella ole varaa.
Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu
Kirjoitus on julkaistu Radiografia-lehdessä syksyllä 2014.
En kiellä, etteikö Suomi olisi ihmiskunnan kehityksessä huipulla. YK:n lapsen oikeuksien sopimus on meillä monessa suhteessa totta. Jokaisella lapsella on saniteettitilat, äidit saavat synnyttää turvallisesti. Se, mikä meille Suomessa on jo itsestäänselvyys, on toisaalla maailmassa luksusta.
Mutta yksikään valtio ei voi verrata itseään minimiin lapsen oikeuksissa ja hyvinvoinnissa. Meidän on aina tavoiteltava edistymistä, uusia saavutuksia, laajempaa väestötasoista hyvinvointia. Siksi Suomikaan ei voi tuudittautua mallimaaksi.
Suuri kysymys pohjoismaisen hyvinvoinnin ja lapsipolitiikan sisällössä on: harvojen yhteiskunta vai kaikkien kansakunta?
Valtio ja kunnat joutuvat huoltosuhteen ja työmarkkinoiden murroksen takia priorisoimaan menojaan. Mitä kustannetaan ja mitä ei?
Juustohöylä on helpoin vaihtoehto. Leikataan kaikista hallintokunnista, kaikista yhteiskunnan toiminnoista samalla prosentilla. Liian yksinkertaista tuottaakseen todellisia säästöjä ja hyvinvointia.
Toinen logiikka on, että säästöt kohdistuvat yksinkertaisesti suurimpiin menoeriin eli kuntien todellisuudessa perusopetukseen sekä sosiaali- ja terveydenhuoltoon. Tähän liittyy asetelma, jossa säästöt kohdistuvat usein palveluihin, joiden tuotto-odotukset ovat tulevaisuudessa. Koulusta on ”helppo” säästää, koska tätä kautta hiipivä kriisi tulee viiveellä ja pysyy monien aikuisten ulottumattomissa pitkään. Opettaja väsyy ylisuuren ryhmän kanssa, mutta vasta työelämän kynnyksellä huomataan, etteivät nämä lapsukaiset oppineet edes lukemaan.
Suomessa on vielä matkaa tutkittuun tietoon perustuvaan lapsipolitiikkaan, jonka keskeisenä työvälineenä on lapsivaikutusten arviointi. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen mukaan vuonna 2012 hallituksen esityksistä 2-3 prosenttia sisälsi arvion säädöksen vaikutuksista lapsiin. Luku on surkea. Kuntien valmisteluissa ote ei ole suuresti parempi.
Lapsipolitiikkaa tehdään Suomessa lyhytjänteisesti. Viime aikoina esimerkkinä voidaan pitää mm. lapsilisäleikkausta ja subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamista. Merkittäviä säästöjä ei saada, mutta toimeentulon ja palvelujärjestelmän toimivuus asetetaan kysymysmerkille. Esimerkkejä on lähituntumasta ja menneiltä vuosilta. Esimerkiksi kotipalvelun lakkauttaminen 1990-luvun lamassa johti lastensuojelukustannusten räjähdysmäiseen kasvuun.
Eduskunta tekee päätöksiä. Lapsilisien leikkaus aiheuttaa suurimmat tulovähennykset köyhimmille perheille, joilta lapsilisä pienenee, mutta verotuksen kautta kompensaatiota ei tapahdu. Lapsiköyhyyden kannalta vaikutukset ovat huonoimmat mahdolliset. Toki sellaisenaan lapsivähennys on verotukseen myönteinen uudistus, mutta lapsilisäleikkausta se ei köyhimmiltä perheiltä poista.
Päivähoito-oikeuden rajaamisella perhevapailla olevilta säästetään noin 20 miljoonaa euroa, mutta samaan aikaan lapset asettautuvat eriarvoiseen asemaan perhetausta huomioon ottaen. Heidän osaltaan viranomainen päättää, mikä on lapsen oikeus. Perhe on tällöin suurennuslasin alla. Viranomainen - lähin omainen?
Keskustelua on myös käyty, mikäli päivähoito-oikeus rajataan pois työttömien vanhemman lapsilta. Tämä on pahinta mahdollista taantumista asetelmaan, jossa perhetausta määrittelee lapsen oikeudet ja sitä kautta tulevaisuuden. Tähän meillä ei ole varaa.
Lapsissa on kyse investoinneista. Väärä säästö on huomisen velkaa. Viisas yhteiskunta investoi pitkäjännitteisesti. Pienen maan kannalta jokaisen kansalaisen saaminen tuottavaksi ja hyvinvoivaksi yksilöksi on oltava vahva päämäärä, jota poliittisen päätöksenteon on tietoon pohjautuvasti toimeenpantava. Sattumanvaraiseen arpapeliin ei Suomella ole varaa.
Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu
Kirjoitus on julkaistu Radiografia-lehdessä syksyllä 2014.