Kirjoitan kiusatun lapsen äitinä.
Alakoululainen tyttäreni on ollut ensimmäisestä luokasta alkaen koulukiusattu. Tyttäreni on avoin ja sosiaalinen lapsi. Luokassa on enemmistö poikia, kiusaajat ovat olleet tyttöjä. Luokassa on ollut haukkumista, eristämistä, elehtimistä, nolaamista – päivittäin! Tyttäreni on viettänyt tällaisessa jokapäiväisessä kiirastulessa kohta kolme vuotta.
Koulussa on tehty kaikki voitava kiusaamisen lopettamiseksi, mitään poikkipuolista sanaa minulla ei koulun toimista ole. Mutta kiusaamista ei ole saatu loppumaan.
Tilanne äityi niin mahdottomaksi, että hain ja sain lapselleni paikan toisesta koulusta, pitkän matkan päästä kylläkin.
Muutama päivä sitten koulussa alkoi varsinainen mylläkkä. Heti aamusta oli taas alkanut haukkuminen ja ilkkuminen. Tyttäreni oli vähän itkenytkin. KiVa-koulu-tiimiä johtava opettaja oli jälleen kerran taas ollut hakemassa kiusaajia puhutteluunsa, kun eräs poika nousi seisomaan luokassa ja sanoi: "Minä en enää jaksa tätä kiusaamista. Nyt se loppuu!" Seisaalleen oli noussut toinenkin poika: "Minäkään en hyväksy tätä!" Yksi kerrallaan luokan pojat olivat nousseet jalkeille, kiusaajien ja kiusatun väliin ja ilmoittanut, että eivät hyväksy kiusaamista.
Opettajat tietenkin ottivat tästä heti kopin ja jatkoivat poikien kanssa. Kaikki pojat olivat saaneet rehtorille ja opettajalle purkaa kaiken, mitä ovat nähneet ja kuulleet ja mitä siitä ovat mieltä. Pojat olivat saaneet myös erikseen kiusaajille esittää argumenttinsa ja lopuksi jokainen poika oli käynyt erikseen kertomassa tyttärelleni: "Minä puolustan sinua."
Minua liikutti erityisesti luokan "kovan jätkän", tämän ensimmäisenä seisomaan nousseen pojan lausuma lapselleni: "Katso, katso, sinä hymyilet!"
Tämä oli näiden alakoulun poikien omasta aloitteesta syntynyt kiusaamisenvastainen joukkovoiman osoitus. Kaikkien piinallisten vuosien jälkeen. Opettajat ovat olleet jo aivan voimattomia, mutta nämä urheat nuorukaiset hoitivat itse homman kotiin. Kiusaaminen olisi jatkunut luokassa, vaikka oma lapseni lähtee. Kohde vain olisi vaihtunut.
Olen niin ylpeä näistä kasvamassa olevista suoraselkäisistä miehenaluista, että halusin jakaa tämän. Kuvittelisin, että tapaus ei ole kovin tavallinen. Koulun pitkän linjan pedagogit eivät ainakaan ole koskaan vastaavaa nähneet. Minusta näistä pojista olisi kaikille – niin aikuisille kuin lapsillekin – esimerkiksi.
Kiusatun äiti
Kirjoitus julkaistaan poikkeuksellisesti nimimerkillä.
20. maaliskuuta 2015
11. maaliskuuta 2015
Universaali vai laastaroitu yhteiskunta?
Muutama viikko sitten hallitus päätti olla rajaamatta subjektiivista päivähoito-oikeutta. Jatkossakin jokaisella lapsella on oikeus päivähoitopaikkaan. Kyse on korostetusti lapsen oikeudesta oppimisen, kasvun ja kehityksen tukeen.
Päätös oli merkittävä. Ajatus universaaleista palveluista jokaiselle kansalaiselle ei ole kuitenkaan jaettu – vastustusta löytyy. On hyvä tunnistaa, ettei paljon kiitetty peruskoulummekaan ollut aikoinaan kaikkien tavoitteena. Moni piti suorastaan häpeällisenä ajatusta, että kaikki lapset kävisivät saman koulun oppivelvollisuuden puitteissa.
Kannattaa pysyä hereillä. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden ympärillä käyty vääntö ei ollut poikkeus ja yksittäinen tapaus. Vastaavia esimerkkejä universaalin yhteiskunnan rapauttamisesta löytyy muun muassa neuvolatoiminnan suhteen. Tulevaan hallitusohjelmaan on ajettu kirjausta, jossa neuvolatoiminta kohdennettaisiin riskiperheille. Jo puhuminen riskiperheistä yksinkertaistaa perheiden tarpeita ja lapsen etua. Sosiaali- ja terveysministeriön virkakunnassa on ollut perusteltua huolta näistä painotuksista.
Myös uuden sosiaalihuoltolain valmistelun yhteydessä pohdittiin, millaiset perheet ovat oikeutettuja saamaan kotipalvelua. Lapsiperheiden kotipalvelua sai ennen 1990-luvun lamaa vuosittain yli 50.000 perhettä, kun lukema vuonna 2012 oli enää 9.000 perhettä. Kotipalvelu muuttui lastensuojeluasiakkuuteen liittyväksi palveluksi, ei arkiseksi tueksi perheiden tarpeisiin.
Uuden sosiaalihuoltolain hallituksen esityksen perusteluihin vaadittiin ja sinne kirjattiin kotipalvelua koskien:
”Tarkoituksena on, että palvelua annettaisiin silloin, kun henkilö ei itse voi vaikuttaa avun tarpeeseen eli syy ei ole itse aiheutettu, eikä sitä voida poistaa… Kotipalvelun saaminen ei ole säännöksessä tarkoitetulla tavalla välttämätöntä, jos vanhemmat eivät suoriudu huolenpitotehtävästä omien kyseiseen tilanteeseen liittyvien valintojensa seurauksena…”
Itse aiheutettu syy? Omat kyseiseen tilanteeseen liittyvät valinnat?
Toisin sanoen lapsen edun näkökulmasta ei lähtökohtaisesti tarkasteltaisikaan perheen tarvetta kotipalveluun. Edellisen johdosta kunta voisi tulkita melkoisella vapausasteella, kenellä on oikeus kotipalveluun.
Meneillään on samaan aikaan hiljainen ja kouriintuntuva taisto, jossa suomalaista hyvinvointivaltiota tai -yhteiskuntaa määritellään uudestaan. Pidän tervetulleena pohdintaa jokaisen omasta vastuusta. Mutta eri asia on, onko palvelujärjestelmä räätälöity vain osalle väestöstä vai universaalisti kaikille.
Suomi ei olisi yksi hyvinvoivimmista ja kilpailukykyisimmistä yhteiskunnista, mikäli emme olisi ottaneet perustaksi koko väestön osaamista ja hyvinvointia. Nyt joillekin näyttäisi riittävän vähempi.
Harvojen yhteiskunta vai kaikkien kansakunta? Tähän kysymykseen kannustan vastaamaan.
Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu
Päätös oli merkittävä. Ajatus universaaleista palveluista jokaiselle kansalaiselle ei ole kuitenkaan jaettu – vastustusta löytyy. On hyvä tunnistaa, ettei paljon kiitetty peruskoulummekaan ollut aikoinaan kaikkien tavoitteena. Moni piti suorastaan häpeällisenä ajatusta, että kaikki lapset kävisivät saman koulun oppivelvollisuuden puitteissa.
Kannattaa pysyä hereillä. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden ympärillä käyty vääntö ei ollut poikkeus ja yksittäinen tapaus. Vastaavia esimerkkejä universaalin yhteiskunnan rapauttamisesta löytyy muun muassa neuvolatoiminnan suhteen. Tulevaan hallitusohjelmaan on ajettu kirjausta, jossa neuvolatoiminta kohdennettaisiin riskiperheille. Jo puhuminen riskiperheistä yksinkertaistaa perheiden tarpeita ja lapsen etua. Sosiaali- ja terveysministeriön virkakunnassa on ollut perusteltua huolta näistä painotuksista.
Myös uuden sosiaalihuoltolain valmistelun yhteydessä pohdittiin, millaiset perheet ovat oikeutettuja saamaan kotipalvelua. Lapsiperheiden kotipalvelua sai ennen 1990-luvun lamaa vuosittain yli 50.000 perhettä, kun lukema vuonna 2012 oli enää 9.000 perhettä. Kotipalvelu muuttui lastensuojeluasiakkuuteen liittyväksi palveluksi, ei arkiseksi tueksi perheiden tarpeisiin.
Uuden sosiaalihuoltolain hallituksen esityksen perusteluihin vaadittiin ja sinne kirjattiin kotipalvelua koskien:
”Tarkoituksena on, että palvelua annettaisiin silloin, kun henkilö ei itse voi vaikuttaa avun tarpeeseen eli syy ei ole itse aiheutettu, eikä sitä voida poistaa… Kotipalvelun saaminen ei ole säännöksessä tarkoitetulla tavalla välttämätöntä, jos vanhemmat eivät suoriudu huolenpitotehtävästä omien kyseiseen tilanteeseen liittyvien valintojensa seurauksena…”
Itse aiheutettu syy? Omat kyseiseen tilanteeseen liittyvät valinnat?
Toisin sanoen lapsen edun näkökulmasta ei lähtökohtaisesti tarkasteltaisikaan perheen tarvetta kotipalveluun. Edellisen johdosta kunta voisi tulkita melkoisella vapausasteella, kenellä on oikeus kotipalveluun.
Meneillään on samaan aikaan hiljainen ja kouriintuntuva taisto, jossa suomalaista hyvinvointivaltiota tai -yhteiskuntaa määritellään uudestaan. Pidän tervetulleena pohdintaa jokaisen omasta vastuusta. Mutta eri asia on, onko palvelujärjestelmä räätälöity vain osalle väestöstä vai universaalisti kaikille.
Suomi ei olisi yksi hyvinvoivimmista ja kilpailukykyisimmistä yhteiskunnista, mikäli emme olisi ottaneet perustaksi koko väestön osaamista ja hyvinvointia. Nyt joillekin näyttäisi riittävän vähempi.
Harvojen yhteiskunta vai kaikkien kansakunta? Tähän kysymykseen kannustan vastaamaan.
Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu
7. maaliskuuta 2015
Lapsiosaamisen suurvallaksi
Talousnobelisti James Heckman on tehnyt maailman huipulle yltänyttä tutkimusta yhteiskunnallisten investointien tuotoista. Nobelistin johtopäätös on yksiselitteinen. Parhaan tuoton yhteiskunta saa investoimalla mahdollisimman kattavasti alle 5-vuotiaisiin lapsiin.
Tämä tulos on meidän otettava tosissaan.
Uusin geeni- ja aivotutkimus tukevat Heckmanin taloustieteen mallinnuksia. Kiinnostavaa myös on, että laajan Isossa-Britanniassa tehdyn tutkimuksen mukaan laadukkaasta varhaiskasvatuksesta hyötyvät eniten alle 3-vuotiaat lapset, joilla on sosiaalisessa taustassa riskitekijöitä. Toistan, alle 3-vuotiaat.
Viisas maa rakentaa varhaiskasvatuksesta universaalin jokaiselle lapselle. Kyse ei ole päiväsäilönnästä, kyse on lapsen kasvun ja kehityksen tuesta. Kyse on osaamis- ja toimintakyvyn varhaisesta rakentamisesta.
Varhaiskasvatuksen on linkityttävä vahvemmin neuvolatoimintaan. Kiinnostavia ovat kuntien kokeilut, joissa neuvolatoimintoja viedään päiväkoteihin.
Ratkaisevaa on ymmärtää, että meillä on kaikki välineet tunnistaa oppimisvaikeudet noin 2-vuotiaasta. Kyseessä on radikaali lapsen kasvun ja kehityksen vallankumous, joka on käynnissä. Ensimmäistä kertaa pystymme saamaan jokaisen yksilön lahjat täyteen kukoistukseen. Syrjäytymisen ehkäisyssä neurologisten arviointien tekeminen kattavasti neuvoloissa ja ongelmiin tuen saaminen varhaiskasvatuksessa ovat avain muun muassa koulupudokkuuden vähentämiseen.
Kun tässä kirjoitan varhaiskasvatuksesta, tarkoitan pitkäjänteistä ammattitaitoisen henkilökunnan pedagogisesti johtamaa kasvuympäristöä eli päiväkotia, jossa oppimisteknologian innovaatioiden hyödyntäminen leikin avulla on arkea.
Tiesitkö, että suomalainen GraphoGame opettaa Afrikassa lapsia lukemaan? Tulokset ovat savanneilla huikeita. Lapset ovat oppineet lukemaan GraphoGamen avulla noin 5 tunnissa, 10 minuuttia päivässä mobiilipeliä pelaten.
Me, Suomi, pystymme kukistamaan tästä maailmasta ja ihmiskunnasta lukutaidottomuuden! Tietysti. Miksipä emme, me Uno Cygnaeuksen jälkeläiset! Suomella on suuret mahdollisuudet nousta lapsiosaamisen suurvallaksi. Sitä emme ole.
Silti omista pojistamme joka kahdeksas ei osaa lukea perusopetuksen loppuvaiheessa. Lukutaito on heikentynyt radikaalisti koko 2000-luvun. Heikkoja lukijoita on pojista 18 prosenttia, joka kahdeksas ei käytännössä osaa lukea lainkaan.
Emme ole siis hyödyntäneet täysimääräisesti sitä, mitä itse olemme maailmallekin jo vieneet.
On käännettävä sivu. On ryhdyttävä voimakkaasti edistämään oppimisen, kasvun ja kehityksen vallankumousta. On vietävä läpi niin sanottu Educare-malli jokaiseen päiväkotiin – näin ei vielä ole. Lasten neurologiset arvioinnit on tehtävä 2–3-vuotiaista alkaen jokaiselle lapselle. Tukitoimet on rakennettava kolmiportaisen mallin mukaisesti päiväkoteihin. Lastentarhanopettajia, joiden tutkinto on muutettava varhaiskasvatuksen maisteriksi ja heitä kutsuttaisiin varhaiskasvatuksen opettajiksi, on koulutettava Suomeen merkittävästi lisää seuraavien 10 vuoden aikana. Oppimisteknologian ja -ympäristöjen kehittämiseen on varattava merkittävä osuus Suomen t&k-rahoista.
Ja päiväkotien kyltit on päivitettävä. Uusi on: leikkikoulu. 4–5-vuotiaat ovat leikkikoulussa, 6-vuotiaat esikoulussa.
Tuomas Kurttila
Kirjoitus julkaistu kirjassa "26 syytä uskoa Suomeen" (toim. Sanni Grahn-Laasonen)
Tämä tulos on meidän otettava tosissaan.
Uusin geeni- ja aivotutkimus tukevat Heckmanin taloustieteen mallinnuksia. Kiinnostavaa myös on, että laajan Isossa-Britanniassa tehdyn tutkimuksen mukaan laadukkaasta varhaiskasvatuksesta hyötyvät eniten alle 3-vuotiaat lapset, joilla on sosiaalisessa taustassa riskitekijöitä. Toistan, alle 3-vuotiaat.
Viisas maa rakentaa varhaiskasvatuksesta universaalin jokaiselle lapselle. Kyse ei ole päiväsäilönnästä, kyse on lapsen kasvun ja kehityksen tuesta. Kyse on osaamis- ja toimintakyvyn varhaisesta rakentamisesta.
Varhaiskasvatuksen on linkityttävä vahvemmin neuvolatoimintaan. Kiinnostavia ovat kuntien kokeilut, joissa neuvolatoimintoja viedään päiväkoteihin.
Ratkaisevaa on ymmärtää, että meillä on kaikki välineet tunnistaa oppimisvaikeudet noin 2-vuotiaasta. Kyseessä on radikaali lapsen kasvun ja kehityksen vallankumous, joka on käynnissä. Ensimmäistä kertaa pystymme saamaan jokaisen yksilön lahjat täyteen kukoistukseen. Syrjäytymisen ehkäisyssä neurologisten arviointien tekeminen kattavasti neuvoloissa ja ongelmiin tuen saaminen varhaiskasvatuksessa ovat avain muun muassa koulupudokkuuden vähentämiseen.
Kun tässä kirjoitan varhaiskasvatuksesta, tarkoitan pitkäjänteistä ammattitaitoisen henkilökunnan pedagogisesti johtamaa kasvuympäristöä eli päiväkotia, jossa oppimisteknologian innovaatioiden hyödyntäminen leikin avulla on arkea.
Tiesitkö, että suomalainen GraphoGame opettaa Afrikassa lapsia lukemaan? Tulokset ovat savanneilla huikeita. Lapset ovat oppineet lukemaan GraphoGamen avulla noin 5 tunnissa, 10 minuuttia päivässä mobiilipeliä pelaten.
Me, Suomi, pystymme kukistamaan tästä maailmasta ja ihmiskunnasta lukutaidottomuuden! Tietysti. Miksipä emme, me Uno Cygnaeuksen jälkeläiset! Suomella on suuret mahdollisuudet nousta lapsiosaamisen suurvallaksi. Sitä emme ole.
Silti omista pojistamme joka kahdeksas ei osaa lukea perusopetuksen loppuvaiheessa. Lukutaito on heikentynyt radikaalisti koko 2000-luvun. Heikkoja lukijoita on pojista 18 prosenttia, joka kahdeksas ei käytännössä osaa lukea lainkaan.
Emme ole siis hyödyntäneet täysimääräisesti sitä, mitä itse olemme maailmallekin jo vieneet.
On käännettävä sivu. On ryhdyttävä voimakkaasti edistämään oppimisen, kasvun ja kehityksen vallankumousta. On vietävä läpi niin sanottu Educare-malli jokaiseen päiväkotiin – näin ei vielä ole. Lasten neurologiset arvioinnit on tehtävä 2–3-vuotiaista alkaen jokaiselle lapselle. Tukitoimet on rakennettava kolmiportaisen mallin mukaisesti päiväkoteihin. Lastentarhanopettajia, joiden tutkinto on muutettava varhaiskasvatuksen maisteriksi ja heitä kutsuttaisiin varhaiskasvatuksen opettajiksi, on koulutettava Suomeen merkittävästi lisää seuraavien 10 vuoden aikana. Oppimisteknologian ja -ympäristöjen kehittämiseen on varattava merkittävä osuus Suomen t&k-rahoista.
Ja päiväkotien kyltit on päivitettävä. Uusi on: leikkikoulu. 4–5-vuotiaat ovat leikkikoulussa, 6-vuotiaat esikoulussa.
Tuomas Kurttila
Kirjoitus julkaistu kirjassa "26 syytä uskoa Suomeen" (toim. Sanni Grahn-Laasonen)