Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu
Minulta kysytään usein, mitä lapset tietystä asiasta ajattelevat. Meillä aikuisilla on harhana, että lapset ovat yhtenäinen ryhmä. Ikä yhdistää, mutta vähemmän kuin voisi kuvitella. Muuttujia ihmisen elämässä on paljon, jo varhain.
Olen tullut johtopäätökseen, joka ei ole ollut itsellenikään helppo. Olen jopa saattanut vaihtaa mielipidettäni. Lapsi ei edusta koskaan ryhmäänsä. Tämä vaatimus peittäisi alleen ihmisessä olevan rikkauden, erityisyyden, omakohtaisuuden.
Haluan olla rehellinen. Kun tapaan vaikuttajalapsia ja -nuoria, jotka ovat valikoituneet esimerkiksi nuorisovaltuustoon tai lastenparlamenttiin, he puhuvat usein äänellä suuremmalla. Me aikuiset olemme luoneet näytelmän, jossa nämä lapset laitetaan edustamaan ryhmäänsä. Se on liikaa vaadittu.
YK:n lapsen oikeuksien sopimus, joka 25 vuotta on ollut maassamme lailla säädettynä voimassa, velvoittaa kuulemaan lasta. Juuri lasta. Huomaathan aikuinen, että sopimus puhuu yksikössä. Ihmisestä yhdestä. Lapsesta kokonaisesta ja täydellisestä.
”Sopimusvaltiot takaavat lapselle, joka kykenee muodostamaan omat näkemyksensä, oikeuden vapaasti ilmaista nämä näkemyksensä kaikissa lasta koskevissa asioissa. Lapsen näkemykset on otettava huomioon lapsen iän ja kehitystason mukaisesti.”
Meille ihmisille on annettu erityinen vastuu ottaa vastaan tietoa. Vastuumme on laajentaa ymmärrystämme maailmasta ja elämästä. Tiedon täytyy vaikuttaa meihin. Jos tieto ei vaikuta, me pelkäämme ja olemme vastuuttomia. Lapsi tuottaa tietoa.
Mikä on minuun vaikuttanut kuluneen vuoden aikana, suvesta toiseen suveen?
Helsingin yliopiston Lukivauva-tutkimuksessa selvitetään, onko lapsen mahdollinen lukivaikeus tunnistettavissa vauvana kuulotutkimuksilla. Vahvaa ymmärrystä on syntynyt, että meistä pienin ilmentääkin paljon. Lukivaikeudet voidaan tunnistaa ennen kuin ihminen tuottaa sanoja. Hollannissa olin kuulemassa, miten pienen lapsen kaltoinkohtelu nähdään ihmisen aivojen kehittymisestä hyvin varhain. Syli ja rakkaus rakentavat ihmisestä kokonaisen, näiden puute vajaan.
Puhumatonta lasta on kuultava. Pienintäkin. Päiväkodissa ja koulussa ryhmän hiljaisimman ajatukset ja kokemukset ovat yhtä arvokkaita kuin ensimmäisenä nuorisovaltuustovaaleihin ryhtyvällä. Vauva viestii meille paljon ilman puhetta tai kirjoitettua.
Meidän aikuisten on oltava tarkkoina, ettemme kopioi lapsille niitä osallisuusrakenteita, jotka ovat itsellemme luontaisia. Vaarana muutoin on, että osallisuus kasautuu ja keskittyy – samalla laajentuu osattomuus.
Ja jokaisen aikuisen ja yhteisön, pyhäkoulunkin, on arvioitava kriittisesti itseään. Oma toimistoni julkaisee marraskuussa lapsen oikeuksien viikolla ensimmäisen Lapsibarometrin, johon olemme haastatelleet eri puolilta Suomea noin 400 lasta, 6-vuotiasta. En osaa ennakoida, mitä he kertovat ja vastaavat. Siinä riittävä syy.
Kirjoitus on julkaistu Pyhäkoululehdessä 4/2016.
4. elokuuta 2016
Kerho kasvattaa
Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila
Lapsuudessa koettu säilyy läpi elämän. Yksittäisistä palasista muodostuu kunkin ihmisen kuva. Lapsen kohtaamiset, lapsen saama arvostus ja kannustus muodostavat ihmisen kuvan, hänen persoonansa. Ihminen kasvaa suhteessa toisiin.
Kävin Karjasillan seurakunnan kerhoa Oulussa. Muistot ovat lämpimät ja hyvät. Ne ovat leikkiä, hiljentymistä, kerhonohjaajia, yksittäisiä tilanteitakin. Eikä kaikkea ihminen aktiivisesti muistakaan, mutta silti koettu muovaa ja on matkassa.
Minun kerhonohjaajani oli Laila Mikkola. Hän oli lämmin ihminen. Kerhonohjaajan merkitys on tärkeä hänen ollessa mahdollisesti ensimmäisiä perheen ulkopuolisia aikuisia, johon lapsi rakentaa luottamusta.
Ihmisellä on tarve tulla nähdyksi. Lapselle nähdyksi tuleminen on arvostusta, se on ymmärrystä omasta merkittävyydestä suhteessa muihin. Minä olen ja minä saan olla.
Laila Mikkola asui Hiirosentiellä, kuten perheenikin. Kun huomasin Lailan miehen tulevan kotiin, tiesin mahdollisuuden Jaffa-pulloon kasvaneen. Lailan mies ajoi rekkaa, ainakin rekalta tuo auto näytti mielessäni. Ja sisällönkin olin päätellyt – se on Jaffaa.
Kun soitin ovikelloa, Laila avasi ja muutamat sanat vaihdettiin. Joskus myös vaihtoi limonadipullo omistajaansa. Aina olin tervetullut, aina otettiin iloisesti vastaan.
Kasvatustyö on rohkaisua, lapsen näkyväksi tekemistä, kannustusta. Seurakunnan kerhotoiminta voi tätä tarjota. Seurakunnan kerhotoiminta on lapsen ja perheen tukemista. Se on myös seurakuntayhteyden rakentamista.
Seurakunnan kerhossa musiikki ja laulu olivat tärkeitä. Ei mitattu ja arvioitu – laulettiin ja soitettiin.
Turvallisuuden tunne ruokkii luovuutta. Yhtenä kerhopäivänä pyysin lapsia ja ohjaajia jäämään vielä toviksi, kun kerhosta tehtiin lähtöä. Halusin laulaa kerholaisille Paavon virren. Minä veisasin, väki kuunteli. Tämä voi kertoa allekirjoittaneesta, mutta vähintään yhtä paljon se kertoo tästä sallivasta ja turvallisesta rohkaisun tilasta, seurakunnan kerhosta.
Seurakunnan kerhotoiminnalla on suuret mahdollisuudet. Valtio ajaa ainakin väliaikaisesti alas yhteiskunnan palveluja. Päivähoito-oikeutta on monella lapsella jatkossa vähemmän. Aamu- ja iltapäivätoiminta on pienimpienkin koululaisten osalta kysymysmerkillä.
On tarvetta mikkolanlailoille.
Kirjoitus on julkaistu varhaiskasvattajien ammattilehdessä Pikkuväki 3/2016.
Lapsuudessa koettu säilyy läpi elämän. Yksittäisistä palasista muodostuu kunkin ihmisen kuva. Lapsen kohtaamiset, lapsen saama arvostus ja kannustus muodostavat ihmisen kuvan, hänen persoonansa. Ihminen kasvaa suhteessa toisiin.
Kävin Karjasillan seurakunnan kerhoa Oulussa. Muistot ovat lämpimät ja hyvät. Ne ovat leikkiä, hiljentymistä, kerhonohjaajia, yksittäisiä tilanteitakin. Eikä kaikkea ihminen aktiivisesti muistakaan, mutta silti koettu muovaa ja on matkassa.
Minun kerhonohjaajani oli Laila Mikkola. Hän oli lämmin ihminen. Kerhonohjaajan merkitys on tärkeä hänen ollessa mahdollisesti ensimmäisiä perheen ulkopuolisia aikuisia, johon lapsi rakentaa luottamusta.
Ihmisellä on tarve tulla nähdyksi. Lapselle nähdyksi tuleminen on arvostusta, se on ymmärrystä omasta merkittävyydestä suhteessa muihin. Minä olen ja minä saan olla.
Laila Mikkola asui Hiirosentiellä, kuten perheenikin. Kun huomasin Lailan miehen tulevan kotiin, tiesin mahdollisuuden Jaffa-pulloon kasvaneen. Lailan mies ajoi rekkaa, ainakin rekalta tuo auto näytti mielessäni. Ja sisällönkin olin päätellyt – se on Jaffaa.
Kun soitin ovikelloa, Laila avasi ja muutamat sanat vaihdettiin. Joskus myös vaihtoi limonadipullo omistajaansa. Aina olin tervetullut, aina otettiin iloisesti vastaan.
Kasvatustyö on rohkaisua, lapsen näkyväksi tekemistä, kannustusta. Seurakunnan kerhotoiminta voi tätä tarjota. Seurakunnan kerhotoiminta on lapsen ja perheen tukemista. Se on myös seurakuntayhteyden rakentamista.
Seurakunnan kerhossa musiikki ja laulu olivat tärkeitä. Ei mitattu ja arvioitu – laulettiin ja soitettiin.
Turvallisuuden tunne ruokkii luovuutta. Yhtenä kerhopäivänä pyysin lapsia ja ohjaajia jäämään vielä toviksi, kun kerhosta tehtiin lähtöä. Halusin laulaa kerholaisille Paavon virren. Minä veisasin, väki kuunteli. Tämä voi kertoa allekirjoittaneesta, mutta vähintään yhtä paljon se kertoo tästä sallivasta ja turvallisesta rohkaisun tilasta, seurakunnan kerhosta.
Seurakunnan kerhotoiminnalla on suuret mahdollisuudet. Valtio ajaa ainakin väliaikaisesti alas yhteiskunnan palveluja. Päivähoito-oikeutta on monella lapsella jatkossa vähemmän. Aamu- ja iltapäivätoiminta on pienimpienkin koululaisten osalta kysymysmerkillä.
On tarvetta mikkolanlailoille.
Kirjoitus on julkaistu varhaiskasvattajien ammattilehdessä Pikkuväki 3/2016.