Huomaan työmatkojeni olevan tänään otsikoissa. Hyvä niin. Tänäkin vuonna olen tehnyt jo 49 virkamatkaa, Suomessa ja maailmalla. Se on sellaista raakaa ja arkista työtä. Erityisesti näytetään kiinnittäneen huomiota, että olen puhunut sekä Oulussa että Jyväskylässä sunnuntaina 25.11. Havainto on oikea. Tutkiva journalismi ei tunnistanut, että olen yhden päivän aikana vieraillut kolmellakin paikkakunnalla: Tampereella (UKK-instituutti), Helsingissä (Ensi- ja turvakotien liitto, Musiikkitalo) ja Turussa (Suomen ev.lut. kirkko). Yhden päivän aikana myös Joensuussa ja Jyväskylässä.
Matkani suunnitellaan ammattitaidolla ja niiden aikana hoidetaan ihmisten, maan, asioita. Tähän asti tästä on tullut enemmän kiitosta kuin kuraa – tai vain kiitosta. Ja Onnibussilla olen matkannut vuosina 2015-2018 sen 94 kertaa, usein yöaikaan Helsingistä Jyväskylään klo 23.59-03.15. Kaikkia kulkuvälineitä käytämme päivittäin tarpeen mukaan.
Harvoin kutsun itse itseäni johonkin tilaisuuteen. Minua kutsutaan, silloin lähtökohtaisesti menen. Toisinaan menen kutsumattakin, kun jokin lasten kasvuympäristö vaatii tietynlaisia silmiä. Pidän tärkeänä, että tämä virka on koko maan ja sen ihmisten käytössä.
Kuluneena vuonna olen tehnyt lapsiasiavaltuutettuna virkamatkat seuraaville paikkakunnille, osaan useaan otteeseen: Bryssel, Donin Rostov, Dublin, Harjavalta, Heinola, Joensuu, Jämsä, Järvenpää, Kajaani, Karstula, Keminmaa, Kivijärvi, Kotka, Kouvola, Kuopio, Lahti, Lappeenranta, Laukaa, Lohja, Mikkeli, Moskova, Mänttä, Nilsiä, Nokia, Oulu, Pariisi, Pietari, Pori, Porvoo, Raahe, Rautalammi, Rovaniemi, Saarijärvi, Seinäjoki, Siilinjärvi, Sodankylä, Strasbourg, Tampere, Tartto, Tel Aviv, Turku, Valkeakoski, Vantaa, Äänekoski. Valtaosa ajastani on tosin Jyväskylässä ja Helsingissä.
Tänään lähdin Helsingistä klo 5.24 junalla kohti Jyväskylää. Taksi valikoitui sattumalta. Mutta kiitoksen sain aamuun. Olin auttanut taksiautoilijaa hänen elämässään, hyvä niin. Tänä vuonna näitä yhteydenottoja suomalaisilta on tullut 989. Tärkeitä jokainen.
Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu
12. joulukuuta 2018
6. joulukuuta 2018
Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttilan itsenäisyyspäivän juhlapuhe Heinolassa 6.12.2018 klo 13
Itsenäisyyspäivänä 2018
Muutosvarauksin
Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttilan itsenäisyyspäivän juhlapuhe Heinolassa 6.12.2018 klo 13
Kunnioitetut sotaveteraanit, lotat, kotirintamalla taistelleet, hyvät maamme rakentajat ja puolustajat, arvoisa juhlaväki,
”On tärkeää tietää, keitä me olemme, mistä me tulemme ja mihin me haluamme mennä.”
Nämä presidentti Lennart Meren sanat mielessäni puhun teille tänä itsenäisyyspäivänä.
Kansakunnan elinvoima ja tulevaisuus on kyvyssämme kasvattaa tästä pienestä kansasta näkyviin sen parhaimmat puolet ja pienimmätkin lahjat. Sellainen kansa pärjää kansainvälisessä kilpailussa, joka hoitaa kotipesänsä ensiluokkaisella tavalla. Tämä kotipesä on maamme Suomi.
Suomi on asetelmassa, jossa meiltä kysytään kansallista yhtenäisyyttä ja poliittista lujuutta asettaa vuosikymmenissä kestävä yhteiskunnallinen tavoitetila. Syntyvyys on nopeassa ajassa laskenut kuudenneksella ollen tällä hetkellä matalimmillaan koskaan tasavaltamme aikana. Samaan aikaan osaamispohjamme on rapautumassa ja lasten oppimistulokset heikkenevät. Kansalaisten hyvinvointierot ovat yhdet suurimmista koko Euroopassa, kun tarkastellaan muun muassa eri väestöryhmien elinajanodotetta.
Tähän yhtälöön joudumme lisäksi toteamaan, että maan elinvoimaa ja kansallista yhtenäisyyttä haastaa voimakas rakennemuutos, jossa suurissa asutuskeskuksissa tavallisen palkansaajan on vaikea unelmoida kohtuullisestakaan asumisesta ilman merkittävää velkataakkaa. Toisaalla Suomessa asuntokannan arvo laskee.
Kansainvälinen poliittinen ympäristökin on vaateliaisuuksia täynnä. Yhdistyneiden kansakuntien ympärille rakentunut oikeusperustainen sopimusjärjestelmä on liioittelematta ajautunut syvälliseen kriisiin. Kuten YK:n lapsen oikeuksien komitean entinen sihteeristön jäsen minulle totesi, on tämä rakennelma luhistumassa. Maailman valtiot, Suomi mukaan lukien, ei edes vähäisessä määrin ole kykenevä pitämään kiinni esimerkiksi sovituista raportointiaikatauluista. Tiedättekö, kuinka paljon myöhässä on Suomen valtioraportti lapsen oikeuksien hyvinvoinnin tilasta YK:lle? Laskekaa vuosissa, älkää kuukausissa.
Tosiasioiden tunnustaminen on ainoa mahdollinen lähtökohta. Tämän pohjalta meidän on luotava kansakunnalle ja nöyrästi paikkamme pienenä maana tiedostaen ihmiskunnalle näky parempaan ja kestävämpään tulevaisuuteen.
Presidentti J.K. Paasikivi totesi estäessään hallituksen leikkaukset koulutukseen: ”Kansanopetus on niin tärkeää, ettei siinä ole varaa ottaa taka-askelia vaikeinakaan aikoina.”
Näin on tänäkin päivänä. Leikkaukset koulutukseen alkaen varhaiskasvatuksen ryhmäkokojen kasvattamisesta päätyen ammatillisen koulutuksen opetustuntien niukkuuteen vie tältä maalta elinvoimaa. Huomaan kyllä paljon erilaisia politiikkaohjelmia ja kärkihankkeita näiden asioiden ympärillä. Tavoitteet kirjataan yläilmoihin toimenpiteiden kulkiessa kellarin tasolla. Ei näin voi jatkua. Meidän on palautettava yhteiskunnan perusrakenteiden toimivuus ja annettava ammattilaisille, kuten opettajille, työrauha yhdessä lasten ja nuorten kanssa.
Suomessa lukutaito heikkenee. Meidän 15-vuotiaista pojista vuonna 2009 eli kymmenen vuotta sitten joka kahdeksas oli toiminnallisesti lukutaidoton. Kymmenen vuoden aikana tilanne on heikentynyt ja muuttunut alati vaativammaksi. Oppilailta ja opettajilta puuttuvat työrauha ja riittävät välineet aivan konkreettisesti niistä kirjoista alkaen. Hallituksen kokeilu historian opetuksesta vapaasta lukiosta on viisautta vailla. Se on aikamme kuva. Päinvastoin nuoremme tarvitsevat yhä vahvemman yleissivistyksen ja aikaa löytää omat lahjansa.
Rauhaa tarvitaan monella tapaa jatkuvan kilpailuyhteiskunnan paineiden alta. Tänä vuonna olemme saaneet nähdä, millaisia vaikutuksia on lyhytjänteisesti tehdyistä kilpailutuksista, hankintapäätöksistä ja tämän mukaisen lainsäädännön luomisesta on sitten kyse taksien asemapaikka- ja päivystysvelvollisuuden poistamisesta Kela-kyytien järjestämiseen tai sähkönsiirtotoiminnan antamisesta markkinoiden hoidettavaksi. Parhaillaan eduskunta on päättämässä neuvolatoiminnan avaamisesta asiakasseteleille – niin sanottu uudistus, jota tämän maan neuvolatoiminnasta vastaava virkakunta ja allekirjoittanut vastustavat. Me olemme yhteiskuntana menettämässä kahden asian, eri asian, tunnistamisen: sisällöllisen kehittämisen ja rakenteiden jatkuvan mylläämisen.
Yksi on varmaa - Suomen on uudistuttava. Se tarkoittaa meidän jokaisen kykyä määrittää kansalliset tarpeemme yhteisestä edusta käsin. Tavoitteena on oltava maailman yksi johtavista sivistyksen kansakunnista. Sellaisenahan meidät usein nähdään, mutta tästä mielikuvasta todellisuus alkaa liueta. Kannattaa tiedostaa ja sydämelle ottaa, että isänmaamme Suomen kohtalonhetket ovat kovat, kun vuonna 2030 työikäisen korkeasti koulutetun väestön osuus on vajonnut alle EU- ja OECD-keskiarvon.
Ekonomisti Sixten Korkman on sanonut osuvasti: ”Suomella on loistava menneisyys, upea tulevaisuus ja surkea nykyisyys.” Luulen Korkmanin viittaavaan ajankohtaista tilannetta enemmän siihen mielenlaatuun, jolla me suomalaiset tätä Isänmaatamme ja maailmaa katsomme. Me olemme realisteja. On oltava jalat maassa ja arvioitava venettä katsoessamme sen kantavuutta ja kestokykyä. Jos tarvetta on, paikkaamme. Ja sen jälkeen lähdemme merille, jolla osaamme viisaasti suunnistaen ennakoida karikoita ja löytää suotuisat ilmanalat. Tätä voinemme kutsua suomalaiseksi valtioviisaudeksi, johon me kaikki kansalaiset olemme osallisia ja velvoitettuja. On tunnistettava yhteinen etu. On sanottava joskus ankarastikin, jotta huomaamme, mikä on rikki ja mikä toimii. Mutta aina kaiken tämän suurena linjana on oltava kansallinen yhtenäisyys ja sopu.
Siksi toivon, että niin Suomen lasten kasvattamisessa kuin maamme vastuunkantajien päätöksissäkin on sitä viisautta, jota Lennart Meri, maamme suuri ystävä, peräänkuulutti: ”On tärkeää tietää, keitä me olemme, mistä me tulemme ja mihin me haluamme mennä.”
Tiivistän esitykseni kolmeen:
1. Maan hallituksen on palautettava työrauha hyvälle säädösvalmistelulla ja virkatoiminnalle. Lastensuojelun sijaishuollon ammattilaisten, varhaiskasvatuksen ja koulutuksen ammattilaisten, poliisin, maamme syyttäjälaitoksen ja tuomarikunnan on pystyttävä tekemään työnsä laadukkaasti. Toivon, että näitä ammattilaisia kuullaan ja kuunnellaan. Ja ymmärretään, miten suuret asiat heidän käsissään ovat kansalaisten kannalta. Voimavaroja ei voida höylätä ja viilata loputtomiin ilman, että kansakunnan kokonaisetu kärsii. On tehtävä myös valintoja. Heikkoon vaikuttavuuteen yltävät politiikkahankkeet ja niihin kytkeytyvät satojen miljoonien eurojen vuosittaiset rahoituskanavat on kaikilla hallinnon tasoilla otettava kriittiseen tarkasteluun, riman alittavat on lopetettava. Lainsäädäntö on valmisteltava hyvin ja annettava sen jälkeen riittävät resurssit lainsäädännön toimeenpanoon. Säädösvalmistelu on oikeusvaltioperustaisen yhteiskunnan elinehto ja sydän. Jos siitä luistamme, ei mitään jää. Syntyy vain vahvojen yhteiskunta, jossa lain edessä emme ole enää kansalaisina yhdenvertaiset.
2. Tätä maata on rakennettava yhdessä. Alkuun on helpompi pohtia asiat niin sanotusti valmiiksi samanmielisten kanssa. Mutta lopulta kahnaukset alkavat. Näissä olosuhteissa on vahvistettava sopimisen yhteiskuntaa ja sopimusyhteiskuntaa. Toivon, että kaikki työmarkkinoita koskettava lainsäädäntö valmistellaan kestävästi työmarkkinajärjestöjen ja yrittäjäjärjestön kanssa. Lapsiasiavaltuutetulle tämä on erityinen asia. Työelämän vaikutukset lapsiin ovat suuria. Velvoitteeni olisi, että työmarkkinajärjestöt ja yrittäjät ottavat yhdeksi näkökulmakseen sopimisen pöydissä lapsen. Mutta aivan erityisesti tämä on maan hallituksen tehtävä. Lapsen etu ei ole ollut keskiössä. Esimerkiksi kauppojen aukioloaikojen vapauttaminen toi tarpeen pienten koululaisten vuorohoidon avaamiselle päiväkodeissa. Hallituksen olisi ollut tärkeää tämä tunnistaa etukäteen. Pitkäjänteinen komiteatyö on lopulta tehokkaampaa kuin poliittisten esikuntien politikointi ja suoranainen räpellys kansakunnan ydinasioissa. Tämä sopimisen yhteiskunta on perusta turvalliseen ja ennakoitavaan ja sitä kautta luovaan ja kilpailukykyiseen luottamuksen sopimusyhteiskuntaan. Sellaiseen nuori aikuinen uskaltaa ajatelle omiakin lapsia.
3. Kolmanneksi toivon, että demokratian rakentaminen palautuisi kunnialliseksi ja tärkeäksi, yhteiseksi asiaksi. Suomessa äänestysprosentit vaaleissa ovat matalia, kansallisissa vaaleissa useita kymmeniä prosentteja alempia kuin Ruotsissa. Poliitikkojen arvostus on vähäinen. Moni nyt eduskunnasta luopuva edustaja tuntuu jättävän kansanedustuslaitoksen pohtien sen toimintatapoja, mutta myös meidän kansalaisten suhtautumista edustajiimme. Onko heistä tullut, syystä tai toisesta, yleinen pilkan aihe ja sylkykuppi? Kohdistuuko tämä puolueiden toimintaan yleisemmin? Onko demokratian katse käpertymässä sisäänpäin, kunniallisesta kiusalliseksi? Onko tiedotusvälineillä riittävästi aikaa ja syvyyttä valmistella ja taustoittaa klikkijournalismin ja päiväkohtaisten kohahdusten sijaan? Onko osallisuuden verhoihin kätketty poliittinen Twitter-teatteri antamassa lisäarvoa? Onko esimerkiksi vaaleissa ehdolle asettumisen kynnys nousemassa korkeammalle, kun sen pitäisi mataloitua ja sellaisenaan olla sekä kansalaisoikeus että kansalaisvelvollisuus? Kaiken tämän keskellä toivon, että lapsille ja nuorille annamme hyvät edellytykset selvitä tässä monentasoisen tiedon ja suoranaisen epätiedon ajassa. Sitä ei edesauta historian opetuksesta vapaa yleissivistävä koulutus. Tämän vähintään tulisi olla selvää.
”On tärkeää tietää, keitä me olemme, mistä me tulemme ja mihin me haluamme mennä.”
Toivotan teille jokaiselle ja meille yhdessä hyvää itsenäisyyspäivää vapaassa ja meille niin rakkaassa Isänmaassamme Suomessa!
Muutosvarauksin
Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttilan itsenäisyyspäivän juhlapuhe Heinolassa 6.12.2018 klo 13
Kunnioitetut sotaveteraanit, lotat, kotirintamalla taistelleet, hyvät maamme rakentajat ja puolustajat, arvoisa juhlaväki,
”On tärkeää tietää, keitä me olemme, mistä me tulemme ja mihin me haluamme mennä.”
Nämä presidentti Lennart Meren sanat mielessäni puhun teille tänä itsenäisyyspäivänä.
Kansakunnan elinvoima ja tulevaisuus on kyvyssämme kasvattaa tästä pienestä kansasta näkyviin sen parhaimmat puolet ja pienimmätkin lahjat. Sellainen kansa pärjää kansainvälisessä kilpailussa, joka hoitaa kotipesänsä ensiluokkaisella tavalla. Tämä kotipesä on maamme Suomi.
Suomi on asetelmassa, jossa meiltä kysytään kansallista yhtenäisyyttä ja poliittista lujuutta asettaa vuosikymmenissä kestävä yhteiskunnallinen tavoitetila. Syntyvyys on nopeassa ajassa laskenut kuudenneksella ollen tällä hetkellä matalimmillaan koskaan tasavaltamme aikana. Samaan aikaan osaamispohjamme on rapautumassa ja lasten oppimistulokset heikkenevät. Kansalaisten hyvinvointierot ovat yhdet suurimmista koko Euroopassa, kun tarkastellaan muun muassa eri väestöryhmien elinajanodotetta.
Tähän yhtälöön joudumme lisäksi toteamaan, että maan elinvoimaa ja kansallista yhtenäisyyttä haastaa voimakas rakennemuutos, jossa suurissa asutuskeskuksissa tavallisen palkansaajan on vaikea unelmoida kohtuullisestakaan asumisesta ilman merkittävää velkataakkaa. Toisaalla Suomessa asuntokannan arvo laskee.
Kansainvälinen poliittinen ympäristökin on vaateliaisuuksia täynnä. Yhdistyneiden kansakuntien ympärille rakentunut oikeusperustainen sopimusjärjestelmä on liioittelematta ajautunut syvälliseen kriisiin. Kuten YK:n lapsen oikeuksien komitean entinen sihteeristön jäsen minulle totesi, on tämä rakennelma luhistumassa. Maailman valtiot, Suomi mukaan lukien, ei edes vähäisessä määrin ole kykenevä pitämään kiinni esimerkiksi sovituista raportointiaikatauluista. Tiedättekö, kuinka paljon myöhässä on Suomen valtioraportti lapsen oikeuksien hyvinvoinnin tilasta YK:lle? Laskekaa vuosissa, älkää kuukausissa.
Tosiasioiden tunnustaminen on ainoa mahdollinen lähtökohta. Tämän pohjalta meidän on luotava kansakunnalle ja nöyrästi paikkamme pienenä maana tiedostaen ihmiskunnalle näky parempaan ja kestävämpään tulevaisuuteen.
Presidentti J.K. Paasikivi totesi estäessään hallituksen leikkaukset koulutukseen: ”Kansanopetus on niin tärkeää, ettei siinä ole varaa ottaa taka-askelia vaikeinakaan aikoina.”
Näin on tänäkin päivänä. Leikkaukset koulutukseen alkaen varhaiskasvatuksen ryhmäkokojen kasvattamisesta päätyen ammatillisen koulutuksen opetustuntien niukkuuteen vie tältä maalta elinvoimaa. Huomaan kyllä paljon erilaisia politiikkaohjelmia ja kärkihankkeita näiden asioiden ympärillä. Tavoitteet kirjataan yläilmoihin toimenpiteiden kulkiessa kellarin tasolla. Ei näin voi jatkua. Meidän on palautettava yhteiskunnan perusrakenteiden toimivuus ja annettava ammattilaisille, kuten opettajille, työrauha yhdessä lasten ja nuorten kanssa.
Suomessa lukutaito heikkenee. Meidän 15-vuotiaista pojista vuonna 2009 eli kymmenen vuotta sitten joka kahdeksas oli toiminnallisesti lukutaidoton. Kymmenen vuoden aikana tilanne on heikentynyt ja muuttunut alati vaativammaksi. Oppilailta ja opettajilta puuttuvat työrauha ja riittävät välineet aivan konkreettisesti niistä kirjoista alkaen. Hallituksen kokeilu historian opetuksesta vapaasta lukiosta on viisautta vailla. Se on aikamme kuva. Päinvastoin nuoremme tarvitsevat yhä vahvemman yleissivistyksen ja aikaa löytää omat lahjansa.
Rauhaa tarvitaan monella tapaa jatkuvan kilpailuyhteiskunnan paineiden alta. Tänä vuonna olemme saaneet nähdä, millaisia vaikutuksia on lyhytjänteisesti tehdyistä kilpailutuksista, hankintapäätöksistä ja tämän mukaisen lainsäädännön luomisesta on sitten kyse taksien asemapaikka- ja päivystysvelvollisuuden poistamisesta Kela-kyytien järjestämiseen tai sähkönsiirtotoiminnan antamisesta markkinoiden hoidettavaksi. Parhaillaan eduskunta on päättämässä neuvolatoiminnan avaamisesta asiakasseteleille – niin sanottu uudistus, jota tämän maan neuvolatoiminnasta vastaava virkakunta ja allekirjoittanut vastustavat. Me olemme yhteiskuntana menettämässä kahden asian, eri asian, tunnistamisen: sisällöllisen kehittämisen ja rakenteiden jatkuvan mylläämisen.
Yksi on varmaa - Suomen on uudistuttava. Se tarkoittaa meidän jokaisen kykyä määrittää kansalliset tarpeemme yhteisestä edusta käsin. Tavoitteena on oltava maailman yksi johtavista sivistyksen kansakunnista. Sellaisenahan meidät usein nähdään, mutta tästä mielikuvasta todellisuus alkaa liueta. Kannattaa tiedostaa ja sydämelle ottaa, että isänmaamme Suomen kohtalonhetket ovat kovat, kun vuonna 2030 työikäisen korkeasti koulutetun väestön osuus on vajonnut alle EU- ja OECD-keskiarvon.
Ekonomisti Sixten Korkman on sanonut osuvasti: ”Suomella on loistava menneisyys, upea tulevaisuus ja surkea nykyisyys.” Luulen Korkmanin viittaavaan ajankohtaista tilannetta enemmän siihen mielenlaatuun, jolla me suomalaiset tätä Isänmaatamme ja maailmaa katsomme. Me olemme realisteja. On oltava jalat maassa ja arvioitava venettä katsoessamme sen kantavuutta ja kestokykyä. Jos tarvetta on, paikkaamme. Ja sen jälkeen lähdemme merille, jolla osaamme viisaasti suunnistaen ennakoida karikoita ja löytää suotuisat ilmanalat. Tätä voinemme kutsua suomalaiseksi valtioviisaudeksi, johon me kaikki kansalaiset olemme osallisia ja velvoitettuja. On tunnistettava yhteinen etu. On sanottava joskus ankarastikin, jotta huomaamme, mikä on rikki ja mikä toimii. Mutta aina kaiken tämän suurena linjana on oltava kansallinen yhtenäisyys ja sopu.
Siksi toivon, että niin Suomen lasten kasvattamisessa kuin maamme vastuunkantajien päätöksissäkin on sitä viisautta, jota Lennart Meri, maamme suuri ystävä, peräänkuulutti: ”On tärkeää tietää, keitä me olemme, mistä me tulemme ja mihin me haluamme mennä.”
Tiivistän esitykseni kolmeen:
1. Maan hallituksen on palautettava työrauha hyvälle säädösvalmistelulla ja virkatoiminnalle. Lastensuojelun sijaishuollon ammattilaisten, varhaiskasvatuksen ja koulutuksen ammattilaisten, poliisin, maamme syyttäjälaitoksen ja tuomarikunnan on pystyttävä tekemään työnsä laadukkaasti. Toivon, että näitä ammattilaisia kuullaan ja kuunnellaan. Ja ymmärretään, miten suuret asiat heidän käsissään ovat kansalaisten kannalta. Voimavaroja ei voida höylätä ja viilata loputtomiin ilman, että kansakunnan kokonaisetu kärsii. On tehtävä myös valintoja. Heikkoon vaikuttavuuteen yltävät politiikkahankkeet ja niihin kytkeytyvät satojen miljoonien eurojen vuosittaiset rahoituskanavat on kaikilla hallinnon tasoilla otettava kriittiseen tarkasteluun, riman alittavat on lopetettava. Lainsäädäntö on valmisteltava hyvin ja annettava sen jälkeen riittävät resurssit lainsäädännön toimeenpanoon. Säädösvalmistelu on oikeusvaltioperustaisen yhteiskunnan elinehto ja sydän. Jos siitä luistamme, ei mitään jää. Syntyy vain vahvojen yhteiskunta, jossa lain edessä emme ole enää kansalaisina yhdenvertaiset.
2. Tätä maata on rakennettava yhdessä. Alkuun on helpompi pohtia asiat niin sanotusti valmiiksi samanmielisten kanssa. Mutta lopulta kahnaukset alkavat. Näissä olosuhteissa on vahvistettava sopimisen yhteiskuntaa ja sopimusyhteiskuntaa. Toivon, että kaikki työmarkkinoita koskettava lainsäädäntö valmistellaan kestävästi työmarkkinajärjestöjen ja yrittäjäjärjestön kanssa. Lapsiasiavaltuutetulle tämä on erityinen asia. Työelämän vaikutukset lapsiin ovat suuria. Velvoitteeni olisi, että työmarkkinajärjestöt ja yrittäjät ottavat yhdeksi näkökulmakseen sopimisen pöydissä lapsen. Mutta aivan erityisesti tämä on maan hallituksen tehtävä. Lapsen etu ei ole ollut keskiössä. Esimerkiksi kauppojen aukioloaikojen vapauttaminen toi tarpeen pienten koululaisten vuorohoidon avaamiselle päiväkodeissa. Hallituksen olisi ollut tärkeää tämä tunnistaa etukäteen. Pitkäjänteinen komiteatyö on lopulta tehokkaampaa kuin poliittisten esikuntien politikointi ja suoranainen räpellys kansakunnan ydinasioissa. Tämä sopimisen yhteiskunta on perusta turvalliseen ja ennakoitavaan ja sitä kautta luovaan ja kilpailukykyiseen luottamuksen sopimusyhteiskuntaan. Sellaiseen nuori aikuinen uskaltaa ajatelle omiakin lapsia.
3. Kolmanneksi toivon, että demokratian rakentaminen palautuisi kunnialliseksi ja tärkeäksi, yhteiseksi asiaksi. Suomessa äänestysprosentit vaaleissa ovat matalia, kansallisissa vaaleissa useita kymmeniä prosentteja alempia kuin Ruotsissa. Poliitikkojen arvostus on vähäinen. Moni nyt eduskunnasta luopuva edustaja tuntuu jättävän kansanedustuslaitoksen pohtien sen toimintatapoja, mutta myös meidän kansalaisten suhtautumista edustajiimme. Onko heistä tullut, syystä tai toisesta, yleinen pilkan aihe ja sylkykuppi? Kohdistuuko tämä puolueiden toimintaan yleisemmin? Onko demokratian katse käpertymässä sisäänpäin, kunniallisesta kiusalliseksi? Onko tiedotusvälineillä riittävästi aikaa ja syvyyttä valmistella ja taustoittaa klikkijournalismin ja päiväkohtaisten kohahdusten sijaan? Onko osallisuuden verhoihin kätketty poliittinen Twitter-teatteri antamassa lisäarvoa? Onko esimerkiksi vaaleissa ehdolle asettumisen kynnys nousemassa korkeammalle, kun sen pitäisi mataloitua ja sellaisenaan olla sekä kansalaisoikeus että kansalaisvelvollisuus? Kaiken tämän keskellä toivon, että lapsille ja nuorille annamme hyvät edellytykset selvitä tässä monentasoisen tiedon ja suoranaisen epätiedon ajassa. Sitä ei edesauta historian opetuksesta vapaa yleissivistävä koulutus. Tämän vähintään tulisi olla selvää.
”On tärkeää tietää, keitä me olemme, mistä me tulemme ja mihin me haluamme mennä.”
Toivotan teille jokaiselle ja meille yhdessä hyvää itsenäisyyspäivää vapaassa ja meille niin rakkaassa Isänmaassamme Suomessa!
4. joulukuuta 2018
Vastaus avoimeen kirjeeseen 11.10.2018 Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen (SLEY) toimijalle
Lapsiasiavaltuutettuna tehtäväni on puolustaa lapsen oikeutta kasvaa ja kehittyä täydeksi itsekseen. Kyse ei ole siitä, että lapsi olisi vanhempiensa omaisuutta tai unelmien jatke. Olen sanonut ja sanon – lapsella on oikeus aikuisiinsa, aikuisilla ei niinkään lapseen. Pitkään ihmiskunnassa oli toisin. Enää ei ole. Jos tästä jälkikaikuja on, ne tunnistan ja ne totean.
Olen nimittänyt työryhmän, jonka tehtävänä on arvioida ja seurata seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien lasten oikeuksien toteutumista. Työryhmää en perustanut vuonna 2015 sattumalta. Sen tein siksi, että saatoin havaita lasten ja nuorten syrjintäkokemuksia.
Ihmistä ei saa syrjiä minkään syyn takia. Jokaisen ihmisen arvo on sama ja yhtäläinen.
Työssäni käyn keskusteluja uskonnollisten yhteisöjen kanssa. Olen tehnyt vuonna 2017 valtioneuvostolle aloitteen uskonnonvapauslainsäädännön uudistamiseksi. Esitykseni on, että uskonyhteisöjen lapsen edun mukaisuutta tulisi seurata ja niitä tukea tunnistamaan voimassa oleva lainsäädäntö. Yhtenä esimerkkinä tästä on ollut uskonyhteisöjen opetus- ja kasvatusmateriaalin arviointi uskontokasvatuksen sekä lapsen oikeuksien ja hyvinvoinnin asiantuntijoiden toimesta. Keskusteluissani uskonyhteisöjen kanssa he ovat itse todenneet, että heidän materiaalinsa tulevat usein ulkomailta ilman ymmärrystä suomalaisen yhteiskunnan kontekstista ja säädösympäristöstä.
Kun tarkastelen julkaisua ”Kutsuvat sitä rakkaudeksi”, joudun toteamaan aloitteeni vuodelta 2017 olevan edelleen ajankohtainen. Kyse on 22 toimijan yhteisjulkaisusta. Siinä on painotuksia, joita toivoisin pohdittavan uudestaan.
Suomessa eletään tämän maan lainsäädännön mukaisesti. Lakia on kunnioitettava ja sen edessä on oltava pikemminkin nöyränä kuin kiivaana. Suomessa on voimassa avioliitto, joka voi olla sekä eri että samaa sukupuolta olevien aikuisten liitto. Tässä on jokaisella valinnanvapaus. Tekemäni aloitteen mukaisesti lasten osalta avioliitto ollaan sulkemassa pois.
Rippikoulussa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä ei voi asettaa johonkin omaan kategoriaansa, jonka yhteydessä kerrotaan laupeuden kasvot ulospäin mahdollisuudesta hakeutua terapiaan. Tuon kasvon taakse ovat kätketyt ahtaat ajatukset.
Puolustamassanne julkaisussa kirjoitetaan seuraavasti (s. 69):
”Sinun on hyvä muistaa oikeutesi, jos kamppailet sukupuoli-identiteetin, seksuaalisen suuntautumisen tai muiden seksuaalisuuteen liittyvien ongelmien kanssa. Sinulla on oikeus pitää kiinni uskostasi ja valinnastasi elää Raamatun opetuksen ja Jumalan tahdon mukaista elämää. Voit rohkeasti pyytää, että eri tavalla ajatteleva ihminen kunnioittaa vakaumustasi.
Sinulle kuuluu myös mahdollisuus terapiaan ja vertaistukeen. Moni seksuaalisen suuntautumisen tai sukupuoli-identiteetin kanssa kamppaileva on saanut suuren avun sielunhoidosta tai psykoterapiasta, jossa tarkastellaan niitä asioita, joiden vuoksi ongelmia on syntynyt. Menneisyyden tarkastelu saattaa vähentää esimerkiksi homoeroottisten tunteiden voimaa ja antaa uusia eväitä ihmissuhteiden solmimiseen. Kipeiden muistojen käsittely terapiassa voi johtaa uudenlaisten, jopa heteroeroottisten tunteiden syntymiseen. Joskus muutoksia voi tapahtua myös uskoontulon tai rukouksen yhteydessä.
Monille seksuaali- ja sukupuoli-identiteettinsä kanssa kamppaileville parisuhteen kaipuu tekee selibaatissa elämisen vaikeaksi, mikäli muutosta ei ole näköpiirissä lähitulevaisuudessa. Tällaisissa tilanteissa moni on saanut suurta apua vertaistukiryhmistä, joissa voi tutustua samanlaisessa tilanteessa oleviin ihmisiin. Kamppailu seksuaalisen suuntautumisen, sukupuoli-identiteetin tai muiden seksuaalisuuteen liittyvien ongelmien kanssa ei myöskään merkitse esimerkiksi kieltäytymistä saman sukupuolen ystävyyssuhteista eikä niistä myönteisistä tunteista, joita ne sisältävät.
Jumalan tahdon mukaan eläminen tuo meille siunauksen, vaikka se olisi vastoin halujamme ja kulttuurimme moraalinormeja. Tämä koskee sekä heteroseksuaaleja että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä. Sinä olet arvokas ja Jumala on puolellasi, ei sinua vastaan.”
Siinä on se, ja sen mukana kaikki.
On hengellistä väkivaltaa olla rakastavinaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvaa ihmistä sellaisena kuin hän, mutta samalla antaen ymmärtää, että parannuksen paikka olisi. Ylipäänsä ihmisten jaottelu enemmistöihin ja vähemmistöihin on lopetettava – olemme ihmisiä kaikki.
Kouluterveyskysely kertoo syrjinnästä, jota seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat nuoret kokevat. Nämä ovat tosikokemuksia. Toivon, että uskonyhteisöt miettivät, miten ne voivat vähentää syrjinnän kokemuksia.
Jokainen lapsi tarvitsee kasvurauhaa. Aikaa tulla omaksi itsekseen. Aikuisten oikeassa olemisen sijaan toivon lasten ja nuorten kuulemista, edun ymmärtämistä ja aikuisilta peiliin vilkaisua.
Toitte kirjeessänne myös esille: ”Olen itse 42-vuotias ja pidän todennäköisenä, että oma sukupolveni on ollut ja on seksuaalikäytökseltään kaikkein holtittomin.”
Joudun toteamaan teille, ettei meillä ole koskaan ollut niin voimakkaasti parisuhteessa uskollisuutta korostavaa nuorten sukupolvea kuin tällä hetkellä. Suomalaisilla lähtökohta uskollisuudesta on vahvistunut aina 1970-luvulta alkaen. Suomalaisten toive sitoutumisesta parisuhteeseen on vahvinta koko Euroopassa.
Avioliitto on silti meillä usein rikkoutuva. Parisuhde ei kestä. Ensimmäisen solmitun avioliiton eron todennäköisyys on Suomessa 39 prosenttia. Tämä olkoon yhteinen asia. Yhteiskuntamme on ponnisteltava enemmän parisuhteiden tukemiseksi. Minulle lapset puhuvat erotilanteissa isien kodeista ja äitien kodeista, eivät niinkään omasta kodistaan. Teen asiasta esityksiä seuraavassa vuosikirjassa, joka luovutetaan alkuvuodesta valtioneuvostolle.
Kutsukaa sitä rakkaudeksi. Lujasti, todesti ja oikeasti.
Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu
P.S. Edellisen lisäksi tuon tietoonne seuraavat minulle toimitut näkökulmat lääketieteen eri alojen, psykoterapian, teologian ja seksuaaliterapian ammattilaisilta, joiden näkemykset allekirjoitan:
1. Oppaan käsitykset seksuaalisuudesta ja sukupuolen moninaisuudesta loukkaavat ihmisoike-uksia, joihin seksuaalioikeudetkin kuuluvat. Esimerkiksi kouluissa opetetaan tavalla, joka on nykyaikainen ja tieteellisen näkemyksen mukainen. Miten käy rippikouluikäisen nuoren mielessä, kun opetus koulussa vastaa tieteellisiä käsityksiä ja rippikoulun opetus on yhden-vertaisuuden suhteen vakavalla tavalla aikaansa jäljessä?
2. Opasta mainostetaan sanomalla sen edustavan armon ja sielunhoidon näkökulmaa. Kuitenkin kirjassa esitetty näkemys esimerkiksi sukupuolten ja seksuaalisen suuntautumisen suhteen on kaikkea muuta kuin armon täyteinen ja sielunhoidollinen.
- ”Saat uskoa, että Jumala ei ole asettanut sinua väärään kehoon. Jos sinulla on synty-mässä ollut miehen sukupuolielimet, sinut on luotu mieheksi…” Sivu 68.
- Homoseksuaalisuus rinnastetaan oppaassa syntiin. Sivut 66-67.
3. Ehkäisystä oppaassa kerrotaan, että esimerkiksi kierukan ja jälkiehkäisypillerien käyttö ver-tautuu aborttiin ja se on siten Raamatun älä tapa -käskyn vastaista, sivu 50. Myös abortti-asia esitellään hyvin epäselvällä ja hämmentävällä tavalla, sivut 70-71.
4. Itsetyydytyksestä oppaassa varoitellaan paljon, sivut 54-55. Se on oppaassa kuvattu toimin-tana, joka johtaa liikaan itsenäisyyteen tai riippumattomuuteen. Tämäkin opetus on ristirii-dassa sen opetuksen kanssa, jota nuoret saavat koulussa. Itsetyydytys nähdään seksuaaliter-veyttä edistävänä asiana, ja se auttaa ihmistä muun muassa tutustumaan omaan kehoonsa. Oppaan käsitys pornon katselun synnillisyydestä on pulmallinen, sivut 56-59. Pornon katselu ja itsetyydytys johtavat oppaan mukaan itseensä käpertymiseen.
5. Luvussa ”Elämää avioliitossa” kerrotaan, että mies on aina perheen pää ja jo luomiskappa-leessa mies on ”ensimmäinen” (sivu 13). Tämä on ongelmallinen esitys tasa-arvon kannalta. Myös korostus siitä, että aviopuolisoiden ruumis on aina toisen käytössä Korinttilaiskirjee-seen vedoten, on erittäin pulmallinen. Oman ruumiin integriteetti on myös avioliitossa voi-tava säilyttää.
LÄHTEET
Avoin kirje 11.10.2018. https://www.sley.fi/avoin-kirje-lapsiasiavaltuutettu-tuomas-kurttilalle/
FINSEX-tutkimushanke: http://www.vaestoliitto.fi/tieto_ja_tutkimus/vaestontutkimuslaitos/seksologinen_tutkimus/suomalaisten-seksuaalisuus-finse/
Kutsuvat sitä rakkaudeksi. Sley-Media Oy 2018. https://s3.eu-west-2.amazonaws.com/ksr-kirja/KSR_netti_sivut.pdf
Kanste, Outi – Klemetti, Reija – Luopa, Pauliina: Toisella asteella opiskelevien sateenkaarinuorten hyvinvointi 2017. Kouluterveyskyselyn tuloksia. Tutkimuksesta tiiviisti 25/2017. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.
JAKELU
Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys ry
Sley-Media Oy
Olen nimittänyt työryhmän, jonka tehtävänä on arvioida ja seurata seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien lasten oikeuksien toteutumista. Työryhmää en perustanut vuonna 2015 sattumalta. Sen tein siksi, että saatoin havaita lasten ja nuorten syrjintäkokemuksia.
Ihmistä ei saa syrjiä minkään syyn takia. Jokaisen ihmisen arvo on sama ja yhtäläinen.
Työssäni käyn keskusteluja uskonnollisten yhteisöjen kanssa. Olen tehnyt vuonna 2017 valtioneuvostolle aloitteen uskonnonvapauslainsäädännön uudistamiseksi. Esitykseni on, että uskonyhteisöjen lapsen edun mukaisuutta tulisi seurata ja niitä tukea tunnistamaan voimassa oleva lainsäädäntö. Yhtenä esimerkkinä tästä on ollut uskonyhteisöjen opetus- ja kasvatusmateriaalin arviointi uskontokasvatuksen sekä lapsen oikeuksien ja hyvinvoinnin asiantuntijoiden toimesta. Keskusteluissani uskonyhteisöjen kanssa he ovat itse todenneet, että heidän materiaalinsa tulevat usein ulkomailta ilman ymmärrystä suomalaisen yhteiskunnan kontekstista ja säädösympäristöstä.
Kun tarkastelen julkaisua ”Kutsuvat sitä rakkaudeksi”, joudun toteamaan aloitteeni vuodelta 2017 olevan edelleen ajankohtainen. Kyse on 22 toimijan yhteisjulkaisusta. Siinä on painotuksia, joita toivoisin pohdittavan uudestaan.
Suomessa eletään tämän maan lainsäädännön mukaisesti. Lakia on kunnioitettava ja sen edessä on oltava pikemminkin nöyränä kuin kiivaana. Suomessa on voimassa avioliitto, joka voi olla sekä eri että samaa sukupuolta olevien aikuisten liitto. Tässä on jokaisella valinnanvapaus. Tekemäni aloitteen mukaisesti lasten osalta avioliitto ollaan sulkemassa pois.
Rippikoulussa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä ei voi asettaa johonkin omaan kategoriaansa, jonka yhteydessä kerrotaan laupeuden kasvot ulospäin mahdollisuudesta hakeutua terapiaan. Tuon kasvon taakse ovat kätketyt ahtaat ajatukset.
Puolustamassanne julkaisussa kirjoitetaan seuraavasti (s. 69):
”Sinun on hyvä muistaa oikeutesi, jos kamppailet sukupuoli-identiteetin, seksuaalisen suuntautumisen tai muiden seksuaalisuuteen liittyvien ongelmien kanssa. Sinulla on oikeus pitää kiinni uskostasi ja valinnastasi elää Raamatun opetuksen ja Jumalan tahdon mukaista elämää. Voit rohkeasti pyytää, että eri tavalla ajatteleva ihminen kunnioittaa vakaumustasi.
Sinulle kuuluu myös mahdollisuus terapiaan ja vertaistukeen. Moni seksuaalisen suuntautumisen tai sukupuoli-identiteetin kanssa kamppaileva on saanut suuren avun sielunhoidosta tai psykoterapiasta, jossa tarkastellaan niitä asioita, joiden vuoksi ongelmia on syntynyt. Menneisyyden tarkastelu saattaa vähentää esimerkiksi homoeroottisten tunteiden voimaa ja antaa uusia eväitä ihmissuhteiden solmimiseen. Kipeiden muistojen käsittely terapiassa voi johtaa uudenlaisten, jopa heteroeroottisten tunteiden syntymiseen. Joskus muutoksia voi tapahtua myös uskoontulon tai rukouksen yhteydessä.
Monille seksuaali- ja sukupuoli-identiteettinsä kanssa kamppaileville parisuhteen kaipuu tekee selibaatissa elämisen vaikeaksi, mikäli muutosta ei ole näköpiirissä lähitulevaisuudessa. Tällaisissa tilanteissa moni on saanut suurta apua vertaistukiryhmistä, joissa voi tutustua samanlaisessa tilanteessa oleviin ihmisiin. Kamppailu seksuaalisen suuntautumisen, sukupuoli-identiteetin tai muiden seksuaalisuuteen liittyvien ongelmien kanssa ei myöskään merkitse esimerkiksi kieltäytymistä saman sukupuolen ystävyyssuhteista eikä niistä myönteisistä tunteista, joita ne sisältävät.
Jumalan tahdon mukaan eläminen tuo meille siunauksen, vaikka se olisi vastoin halujamme ja kulttuurimme moraalinormeja. Tämä koskee sekä heteroseksuaaleja että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä. Sinä olet arvokas ja Jumala on puolellasi, ei sinua vastaan.”
Siinä on se, ja sen mukana kaikki.
On hengellistä väkivaltaa olla rakastavinaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvaa ihmistä sellaisena kuin hän, mutta samalla antaen ymmärtää, että parannuksen paikka olisi. Ylipäänsä ihmisten jaottelu enemmistöihin ja vähemmistöihin on lopetettava – olemme ihmisiä kaikki.
Kouluterveyskysely kertoo syrjinnästä, jota seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat nuoret kokevat. Nämä ovat tosikokemuksia. Toivon, että uskonyhteisöt miettivät, miten ne voivat vähentää syrjinnän kokemuksia.
Jokainen lapsi tarvitsee kasvurauhaa. Aikaa tulla omaksi itsekseen. Aikuisten oikeassa olemisen sijaan toivon lasten ja nuorten kuulemista, edun ymmärtämistä ja aikuisilta peiliin vilkaisua.
Toitte kirjeessänne myös esille: ”Olen itse 42-vuotias ja pidän todennäköisenä, että oma sukupolveni on ollut ja on seksuaalikäytökseltään kaikkein holtittomin.”
Joudun toteamaan teille, ettei meillä ole koskaan ollut niin voimakkaasti parisuhteessa uskollisuutta korostavaa nuorten sukupolvea kuin tällä hetkellä. Suomalaisilla lähtökohta uskollisuudesta on vahvistunut aina 1970-luvulta alkaen. Suomalaisten toive sitoutumisesta parisuhteeseen on vahvinta koko Euroopassa.
Avioliitto on silti meillä usein rikkoutuva. Parisuhde ei kestä. Ensimmäisen solmitun avioliiton eron todennäköisyys on Suomessa 39 prosenttia. Tämä olkoon yhteinen asia. Yhteiskuntamme on ponnisteltava enemmän parisuhteiden tukemiseksi. Minulle lapset puhuvat erotilanteissa isien kodeista ja äitien kodeista, eivät niinkään omasta kodistaan. Teen asiasta esityksiä seuraavassa vuosikirjassa, joka luovutetaan alkuvuodesta valtioneuvostolle.
Kutsukaa sitä rakkaudeksi. Lujasti, todesti ja oikeasti.
Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu
P.S. Edellisen lisäksi tuon tietoonne seuraavat minulle toimitut näkökulmat lääketieteen eri alojen, psykoterapian, teologian ja seksuaaliterapian ammattilaisilta, joiden näkemykset allekirjoitan:
1. Oppaan käsitykset seksuaalisuudesta ja sukupuolen moninaisuudesta loukkaavat ihmisoike-uksia, joihin seksuaalioikeudetkin kuuluvat. Esimerkiksi kouluissa opetetaan tavalla, joka on nykyaikainen ja tieteellisen näkemyksen mukainen. Miten käy rippikouluikäisen nuoren mielessä, kun opetus koulussa vastaa tieteellisiä käsityksiä ja rippikoulun opetus on yhden-vertaisuuden suhteen vakavalla tavalla aikaansa jäljessä?
2. Opasta mainostetaan sanomalla sen edustavan armon ja sielunhoidon näkökulmaa. Kuitenkin kirjassa esitetty näkemys esimerkiksi sukupuolten ja seksuaalisen suuntautumisen suhteen on kaikkea muuta kuin armon täyteinen ja sielunhoidollinen.
- ”Saat uskoa, että Jumala ei ole asettanut sinua väärään kehoon. Jos sinulla on synty-mässä ollut miehen sukupuolielimet, sinut on luotu mieheksi…” Sivu 68.
- Homoseksuaalisuus rinnastetaan oppaassa syntiin. Sivut 66-67.
3. Ehkäisystä oppaassa kerrotaan, että esimerkiksi kierukan ja jälkiehkäisypillerien käyttö ver-tautuu aborttiin ja se on siten Raamatun älä tapa -käskyn vastaista, sivu 50. Myös abortti-asia esitellään hyvin epäselvällä ja hämmentävällä tavalla, sivut 70-71.
4. Itsetyydytyksestä oppaassa varoitellaan paljon, sivut 54-55. Se on oppaassa kuvattu toimin-tana, joka johtaa liikaan itsenäisyyteen tai riippumattomuuteen. Tämäkin opetus on ristirii-dassa sen opetuksen kanssa, jota nuoret saavat koulussa. Itsetyydytys nähdään seksuaaliter-veyttä edistävänä asiana, ja se auttaa ihmistä muun muassa tutustumaan omaan kehoonsa. Oppaan käsitys pornon katselun synnillisyydestä on pulmallinen, sivut 56-59. Pornon katselu ja itsetyydytys johtavat oppaan mukaan itseensä käpertymiseen.
5. Luvussa ”Elämää avioliitossa” kerrotaan, että mies on aina perheen pää ja jo luomiskappa-leessa mies on ”ensimmäinen” (sivu 13). Tämä on ongelmallinen esitys tasa-arvon kannalta. Myös korostus siitä, että aviopuolisoiden ruumis on aina toisen käytössä Korinttilaiskirjee-seen vedoten, on erittäin pulmallinen. Oman ruumiin integriteetti on myös avioliitossa voi-tava säilyttää.
LÄHTEET
Avoin kirje 11.10.2018. https://www.sley.fi/avoin-kirje-lapsiasiavaltuutettu-tuomas-kurttilalle/
FINSEX-tutkimushanke: http://www.vaestoliitto.fi/tieto_ja_tutkimus/vaestontutkimuslaitos/seksologinen_tutkimus/suomalaisten-seksuaalisuus-finse/
Kutsuvat sitä rakkaudeksi. Sley-Media Oy 2018. https://s3.eu-west-2.amazonaws.com/ksr-kirja/KSR_netti_sivut.pdf
Kanste, Outi – Klemetti, Reija – Luopa, Pauliina: Toisella asteella opiskelevien sateenkaarinuorten hyvinvointi 2017. Kouluterveyskyselyn tuloksia. Tutkimuksesta tiiviisti 25/2017. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.
JAKELU
Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys ry
Sley-Media Oy
Lapsen kuulemisen ja kuuntelemisen merkitys
Irma Elsilä, korkeakouluharjoittelija, lapsiasiavaltuutetun toimisto
Kolmen kuukauden harjoitteluni lapsiasiavaltuutetun toimistossa lähenee loppuaan. Harjoittelun aikana olen päässyt kirjoittamaan lausuntoja, osallistumaan pyöreän pöydän keskusteluihin, tutustumaan niin lapsistrategiaan kuin uuteen lastensairaalaan sekä juttelemaan yhdeksäsluokkalaisille heidän TET-kokemuksistaan.
Syksy on ollut antoisaa aikaa harjoittelulle, sillä tänä aikana on valmisteltu paljon lapsiin liittyvää lainsäädäntöä. Valmistelun alla on ollut muun muassa lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten rangaistusten ankaroittaminen, lapsiavioliittojen kieltäminen ja lapsen huolto- ja tapaamislaki.
Sen lisäksi että lapset ja lasten asiat ovat olleet tapetilla lainvalmistelutyössä, ne ovat nousseet usein syksyn uutisotsikoihin. Erityisesti huomioni on kiinnittynyt siihen, että uutisissa on nostettu esiin lasten omien mielipiteiden kuulemisen tärkeyttä. On huomattu, että lapset liikkuvat mieluusti paikoissa, jotka ovat saaneet itse suunnitella. (1) Toisaalla lapsia kuulemalla on paljastunut räikeitä laittomuuksiakin. (2)
Lapsen oikeuksien sopimuksen (LOS) 12 artikla turvaa jokaiselle lapselle oikeuden ilmaista mielipiteensä häntä koskevissa asioissa. Tämä artikla velvoittaa sopimusvaltioita konkreettisesti turvaamaan sen, että lasta kuullaan esimerkiksi lasta itseään koskevissa hallinnollisissa asioissa. (3) Mielestäni artikla kiinnittyy kuitenkin myös laajempaan näkökulmaan siitä, kuinka me näemme lapset. Näemmekö lapsen yksikkönä, jonka luonapito ja kulut voidaan sopimuksella jakaa tasan vanhempien kesken. Onko lapsi heittopussi, jolle on samantekevää kenen luona hän viettää hiihtoloman tai onko vuoroviikon vaihtoväli viikon vai kaksi? Vai näemmekö lapsen omana persoonanaan, ihmisenä, jolla on niin mielipiteitä kuin myös oikeuksia ja velvollisuuksia?
LOS 12 artikla turvaa lapselle siis oikeuden ilmaista mielipiteensä. Samalla se velvoittaa meidät aikuiset ottamaan lapsen mielipiteen huomioon. Tämä ei tarkoita sitä, että lapsi saisi automaattisesti päättää itse kaikista asioistaan. Lapsen mielipiteen kuuleminen ei tarkoita pelkästään prosessuaalista kuulemista tuomioistuimessa lasta koskevassa asiassa. Lapsen mielipiteen huomioiminen tarkoittaa sitä, että kohtaamme lapsen ihmisenä, kommunikoimme hänen kanssaan ja tarvittaessa myös kerromme, miksi jokin ratkaisu ei voi olla lapsen mielipiteen mukainen.
Oikeus ilmaista oma mielipide on ihan jokaisen ihmisoikeus, myös lapsen. Ihmisoikeudet eivät ole kuin ajokortti, jonka henkilö voi saada vain tietyn ikäisenä. Ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, ilman ehtoja ja edellytyksiä. Huolimatta siitä, että henkilö ei aina kykene tai edes halua noudattaa hänelle kuuluvia velvollisuuksia, ei tästä automaattisesti seuraa oikeuksien menetys.
Lapsen mielipidettä ei pidä väheksyä hänen ikänsä vuoksi. Lapsi on oman elämänsä asiantuntija, vaikka tämä saattaakin välillä aiheuttaa aikuisissa hämmennystä. Esimerkiksi vuoden 2018 lapsibarometri sai toimittajat kirjoittamaan otsikoita siitä, että kuusivuotiaalle onkin älypuhelinta tärkeämpää esimerkiksi perheen yhdessäolo ja herkuttelu. (4)
Harjoitteluni aikana olen päässyt hyvin käytännönläheisesti kokemaan lapsen mielipiteen selvittämistä. Teimme toisen korkeakouluharjoittelijan kanssa yhteisprojektin, jossa selvitimme yhdeksäsluokkalaisten kokemuksia peruskoulun työelämään tutustumisjaksoista (TET-jakso). Aikuisen näkökulmasta TET voi olla nuorelle mahdollisuus tutustua työhön, jota lähipiiristä löydy sekä jatkokoulutuspäätöstä tukeva jakso. Emme voi koskaan kokonaan välttyä sitä, että aikuiset puhuvat lasten asioista heidän puolestaan (5), mutta on tärkeää muistaa myös kolikon toinen puoli.
Selvityksemme antoi kuitenkin osviittaa siitä, että nuorten kokemusten perusteella työelämään tutustuminen ei täysin täytä sille asetettuja yleviä tavoitteita. Lapsiasiavaltuutettu julkaisee selvityksen nuorten TET-jaksoa koskevista kokemuksista keväällä 2019, mutta tämän hetkisten tulosten valossa nuori suorittaa TET:in usein nimenomaan lähipiiristään löytyvällä työpaikalla eikä sillä useinkaan ole merkittävää vaikutusta hänen jatko-opintoihinsa. Nuoret eivät välttämättä hahmota TET-jaksoa niin merkittäväksi kuin mitä aikuiset.
Kouluvierailut osoittivat konkreettisesti, kuinka tärkeää on kuulla lasten oma kokemus heitä koskevista asioista. Tietenkään kaikista lapsen asioista ei voi eikä tarvitse tehdä tutkimusta ja selvitystä. Lapsen mielipiteen kuulemisessa on olennaisesti kyse siitä, että tunnistamme arjessa lapsen omaksi persoonaksi, jolla on mielipide, emmekä väheksy hänen ajatuksiaan hänen ikänsä vuoksi. Kohtaamme lapsen siis sellaisena, mitä hän on; ihmisenä.
Viitteet:
(1) https://yle.fi/uutiset/3-10397928
(2) Ks. esim. https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005809925.html
(3) Esimerkiksi lastensuojelulaki 20 §, jonka mukaan lastensuojelua toteutettaessa on selvitettävä lapsen toivomukset ja mielipide sekä otettava ne huomioon. Toisaalta sama laki asettaa 12-vuoden ikärajan lapsen kuulemiselle hallinto-oikeudessa. Lapsen oikeuksien komitea, että tällaiset kategoriset ikärajat eivät ole lapsen sopimuksen mukaisia.
(4) Ks. esim. https://yle.fi/uutiset/3-10516646 ks. myös Lapsibarometri 2018 http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2018/11/LA_lapsibarometri2018_221118.pdf
(5) Ylen aamu-tv, ”TET-harjoittelusta kaikki irti”: https://areena.yle.fi/1-50010023
Kolmen kuukauden harjoitteluni lapsiasiavaltuutetun toimistossa lähenee loppuaan. Harjoittelun aikana olen päässyt kirjoittamaan lausuntoja, osallistumaan pyöreän pöydän keskusteluihin, tutustumaan niin lapsistrategiaan kuin uuteen lastensairaalaan sekä juttelemaan yhdeksäsluokkalaisille heidän TET-kokemuksistaan.
Syksy on ollut antoisaa aikaa harjoittelulle, sillä tänä aikana on valmisteltu paljon lapsiin liittyvää lainsäädäntöä. Valmistelun alla on ollut muun muassa lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten rangaistusten ankaroittaminen, lapsiavioliittojen kieltäminen ja lapsen huolto- ja tapaamislaki.
Sen lisäksi että lapset ja lasten asiat ovat olleet tapetilla lainvalmistelutyössä, ne ovat nousseet usein syksyn uutisotsikoihin. Erityisesti huomioni on kiinnittynyt siihen, että uutisissa on nostettu esiin lasten omien mielipiteiden kuulemisen tärkeyttä. On huomattu, että lapset liikkuvat mieluusti paikoissa, jotka ovat saaneet itse suunnitella. (1) Toisaalla lapsia kuulemalla on paljastunut räikeitä laittomuuksiakin. (2)
Lapsen oikeuksien sopimuksen (LOS) 12 artikla turvaa jokaiselle lapselle oikeuden ilmaista mielipiteensä häntä koskevissa asioissa. Tämä artikla velvoittaa sopimusvaltioita konkreettisesti turvaamaan sen, että lasta kuullaan esimerkiksi lasta itseään koskevissa hallinnollisissa asioissa. (3) Mielestäni artikla kiinnittyy kuitenkin myös laajempaan näkökulmaan siitä, kuinka me näemme lapset. Näemmekö lapsen yksikkönä, jonka luonapito ja kulut voidaan sopimuksella jakaa tasan vanhempien kesken. Onko lapsi heittopussi, jolle on samantekevää kenen luona hän viettää hiihtoloman tai onko vuoroviikon vaihtoväli viikon vai kaksi? Vai näemmekö lapsen omana persoonanaan, ihmisenä, jolla on niin mielipiteitä kuin myös oikeuksia ja velvollisuuksia?
LOS 12 artikla turvaa lapselle siis oikeuden ilmaista mielipiteensä. Samalla se velvoittaa meidät aikuiset ottamaan lapsen mielipiteen huomioon. Tämä ei tarkoita sitä, että lapsi saisi automaattisesti päättää itse kaikista asioistaan. Lapsen mielipiteen kuuleminen ei tarkoita pelkästään prosessuaalista kuulemista tuomioistuimessa lasta koskevassa asiassa. Lapsen mielipiteen huomioiminen tarkoittaa sitä, että kohtaamme lapsen ihmisenä, kommunikoimme hänen kanssaan ja tarvittaessa myös kerromme, miksi jokin ratkaisu ei voi olla lapsen mielipiteen mukainen.
Oikeus ilmaista oma mielipide on ihan jokaisen ihmisoikeus, myös lapsen. Ihmisoikeudet eivät ole kuin ajokortti, jonka henkilö voi saada vain tietyn ikäisenä. Ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, ilman ehtoja ja edellytyksiä. Huolimatta siitä, että henkilö ei aina kykene tai edes halua noudattaa hänelle kuuluvia velvollisuuksia, ei tästä automaattisesti seuraa oikeuksien menetys.
Lapsen mielipidettä ei pidä väheksyä hänen ikänsä vuoksi. Lapsi on oman elämänsä asiantuntija, vaikka tämä saattaakin välillä aiheuttaa aikuisissa hämmennystä. Esimerkiksi vuoden 2018 lapsibarometri sai toimittajat kirjoittamaan otsikoita siitä, että kuusivuotiaalle onkin älypuhelinta tärkeämpää esimerkiksi perheen yhdessäolo ja herkuttelu. (4)
Harjoitteluni aikana olen päässyt hyvin käytännönläheisesti kokemaan lapsen mielipiteen selvittämistä. Teimme toisen korkeakouluharjoittelijan kanssa yhteisprojektin, jossa selvitimme yhdeksäsluokkalaisten kokemuksia peruskoulun työelämään tutustumisjaksoista (TET-jakso). Aikuisen näkökulmasta TET voi olla nuorelle mahdollisuus tutustua työhön, jota lähipiiristä löydy sekä jatkokoulutuspäätöstä tukeva jakso. Emme voi koskaan kokonaan välttyä sitä, että aikuiset puhuvat lasten asioista heidän puolestaan (5), mutta on tärkeää muistaa myös kolikon toinen puoli.
Selvityksemme antoi kuitenkin osviittaa siitä, että nuorten kokemusten perusteella työelämään tutustuminen ei täysin täytä sille asetettuja yleviä tavoitteita. Lapsiasiavaltuutettu julkaisee selvityksen nuorten TET-jaksoa koskevista kokemuksista keväällä 2019, mutta tämän hetkisten tulosten valossa nuori suorittaa TET:in usein nimenomaan lähipiiristään löytyvällä työpaikalla eikä sillä useinkaan ole merkittävää vaikutusta hänen jatko-opintoihinsa. Nuoret eivät välttämättä hahmota TET-jaksoa niin merkittäväksi kuin mitä aikuiset.
Kouluvierailut osoittivat konkreettisesti, kuinka tärkeää on kuulla lasten oma kokemus heitä koskevista asioista. Tietenkään kaikista lapsen asioista ei voi eikä tarvitse tehdä tutkimusta ja selvitystä. Lapsen mielipiteen kuulemisessa on olennaisesti kyse siitä, että tunnistamme arjessa lapsen omaksi persoonaksi, jolla on mielipide, emmekä väheksy hänen ajatuksiaan hänen ikänsä vuoksi. Kohtaamme lapsen siis sellaisena, mitä hän on; ihmisenä.
Viitteet:
(1) https://yle.fi/uutiset/3-10397928
(2) Ks. esim. https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005809925.html
(3) Esimerkiksi lastensuojelulaki 20 §, jonka mukaan lastensuojelua toteutettaessa on selvitettävä lapsen toivomukset ja mielipide sekä otettava ne huomioon. Toisaalta sama laki asettaa 12-vuoden ikärajan lapsen kuulemiselle hallinto-oikeudessa. Lapsen oikeuksien komitea, että tällaiset kategoriset ikärajat eivät ole lapsen sopimuksen mukaisia.
(4) Ks. esim. https://yle.fi/uutiset/3-10516646 ks. myös Lapsibarometri 2018 http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2018/11/LA_lapsibarometri2018_221118.pdf
(5) Ylen aamu-tv, ”TET-harjoittelusta kaikki irti”: https://areena.yle.fi/1-50010023
26. marraskuuta 2018
Kaikkien lasten kuuleminen on aikuisten velvollisuus
Kuluneena syksynä olen ollut korkeakouluharjoittelussa lapsiasiavaltuutetun toimistolla. Harjoittelun myötä olen päässyt tutustumaan lasten parissa tehtävään työhön hyvin laajasti sekä syventämään ymmärrystäni monista asioista, joita olen aiemmin sosiaalipsykologian pääaineopiskelijana ja lasten parissa työskennellessäni kohdannut. Tässä blogitekstissä pohdin erityisesti lasten osallisuuteen ja lasten mielipiteen selvittämiseen liittyviä kysymyksiä harjoittelussa oppimani näkökulmasta.
Lapsia koskevia päätöksiä tehtäessä tulisi kysyä mielipidettä myös lapsilta itseltään. Tämä on itsestäänselvyys sikäli, että lasten oikeus vaikuttaa itseään koskeviin asioihin on kirjattu niin YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen kuin perustuslakiin. Käytännössä lasten mielipiteen ja näkökulman saattamiseen osaksi päätöksentekoa on kehitetty monia väyliä. Esimerkiksi oppilaskunnissa, nuorisovaltuustoissa ja monissa muissa lasten ja nuorten vaikuttajaryhmissä tehdään tällä saralla paljon tärkeää työtä.
Hyvin usein vielä nykypäivänä tuntuu kuitenkin unohtuvan, että lasten osallistuminen on paljon muutakin kuin osallistumista erilaisten järjestettyjen tilaisuuksien kautta. YK:n lapsen oikeuksien komitea muistuttaa yleiskommentissa numero 12, että edustukselliset vaikuttajaryhmät ovat vain yksi keino kuulla lasten mielipiteitä. Tällaisiin vaikuttamispaikkoihin voi osallistua vain pieni osuus lapsista, ja keskittämällä huomiota yhteen osallistumisen muotoon, sivuutetaan iso osa lasten näkemyksiä ja mielipiteitä.
Tämä näkyy myös lasten kokemuksissa. Vaikka jokaisessa koulussa kuuluu perusopetuslain mukaan olla oppilaskunta, tuoreimmassa Nuorisobarometrissa
vain 51 % nuorista oli täysin tai jokseenkin samaa mieltä väitteen ”Oppilaiden mielipiteet otettiin huomioon koulutyön kehittämisessä” kanssa (Pulkkinen, Rautopuro & Välijärvi 2018, 126). Hyvistä vaikuttamismahdollisuuksista koulussa ilmoittaa sen sijaan vain 10 % yläkoululaisista ja lukiolaisista, ja reilu 20 % ammattikoululaisista (Kouluterveyskysely 2017). Valtavan moni lapsi ja nuori kokee siis, ettei heidän oma äänensä kantaudu kuuluviin edes omassa arkiympäristössään.
Vuoden 2017 Kouluterveyskyselyssä selvitettiin lasten ja nuorten aktiivisuutta erilaisissa osallistumisen ja vaikuttamisen paikoissa. Tulosten perusteella oppilaskunnan hallituksen toimintaan oli osallistunut 13 % yläasteikäisistä. Lukiolaisten keskuudessa vastaava luku oli 9 % ja ammattikoululaisten keskuudessa 7 %. Nuorisovaltuustotoimintaan sen sijaan oli lukukauden aikana osallistunut 5 % yläkouluikäisistä, ja 3 % toisen asteen opiskelijoista.
Edustuksellisten elinten ja erilaisten vaikuttajaryhmien suuri haaste on siis siinä, että niihin voi osallistua vain pieni osa lapsista. Samalla jätetään suuri osa lapsista ulkopuolelle. Esimerkiksi oppilaskunnan hallituksessa yksi lapsi yleensä edustaa koko luokkaa, ja uusissa maakunnallisissa nuorisovaltuustoissa yhden lapsen harteille saattaa tulla jopa kokonaisen kaupungin lasten edustaminen.
On syytä kysyä, ketkä tällöin jäävät ulkopuolelle? Kenen ääni ei kantaudu? Tutkimuksissa on huomattu, että oppilaskunnan hallituksen tai nuorisovaltuustojen kaltaisiin edustuksellisiin vaikuttamisympäristöihin osallistuvat lapset ovat usein hyvin valikoituneita sosioekonomisen taustan ja sosiaalisten taitojen perusteella (Kiili 2016).
Toinen tärkeä ja esiin nostamisen arvoinen kysymys on, ketä lapsi edustaa? Missä määrin on aiheellista laittaa lapsi tilanteeseen, jossa tämän edustettavaksi tulee valtava määrä erilaisten taustojen, elämäntilanteiden ja mielipiteiden kirjoa? Tämä on haastava tilanne aivan kenelle tahansa, ja erityisen haastavaa se on lapselle, joka vasta harjoittelee oman mielipiteensä kertomista ja perustelua.
Lopulta edustuksellisuuteen liittyvä haaste on myös siinä, että tällaiset vaikuttamispaikat ovat usein aikuisen näkökulma edellä suunniteltuja. Mikäli toimintaa suunnitellaan aikuislähtöisesti, toiminnan perimmäisiä lähtökohtia ja omia lapsikäsityksiä pohtimatta, on tätä kautta hankittu ”lasten mielipide” väistämättä aikuisten näkökulman suodattama.
Vaikuttamiseen osallistuvat lapset ovat pahimmassa tapauksessa siis taustansa mukaan toimintaan valikoituneita, ja lisäksi heidän mielipiteensä suodattuvat helposti aikuisten odotusten kaltaisiksi. Sen sijaan, että esimerkiksi oppilaskunta olisi keino löytää lasten moninainen, rikas ja yllättävä näkökulma, siitä saattaa tulla keino opettaa lapsille, mitä aikuiset odottavat heidän sanovan ja kuinka näihin odotuksiin vastataan. Lapsuustutkija Nigel Thomasin (2007, 207) mukaan lasten osallistuminen muotoutuu helposti tilanteiksi, joissa lasten tavoitteena on lähinnä aikuisten toimintatapojen imitointi.
Ei olekaan ihme, että edustukselliseen vaikuttamiseen valikoituvat helposti ne lapset, jotka osaavat parhaiten ”imitoida” aikuisten tapaa toimia. Ulkopuolelle jäävät tällöin helposti ne lapset, joiden on syystä tai toisesta vaikea toimia aikuisten odottamilla ja määrittelemillä tavoilla. Juuri näiltä lapsilta todennäköisesti tulisivat ne yllättävimmät, kriittisimmät ja tuoreimmat näkökulmat, joita emme itse osaisi ajatellakaan. Juuri näiltä lapsilta meillä olisi eniten opittavaa.
Mielestäni meidän aikuisten velvollisuus on löytää niitä toimintatapoja, jotka ovat kaikille lapsille sopivia. Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi löytää yksi toimiva keino mielipiteen kuulemiseen, jota voi soveltaa kaikissa tilanteissa. Sen sijaan tulisi nähdä kukin lapsi omanlaisena yksilönään, ”tasa-arvoisesti erilaisena”, kuten Moosa-Mitha (2005) asian muotoilee.
Oppilaskuntien hallitusten ja lapsiparlamenttien kaltaiset edustukselliset elimet voivat olla toimivia monissa tilanteissa, joissa lasten mielipidettä tarvitaan. Monesti niiden kautta voidaan myös opettaa lapsille yhteiskunnallista vaikuttamista tai asioiden hoitamista yhdessä ja keskustellen. Niiden kautta tuskin kuitenkaan saadaan todellista kuvaa siitä, miten lapset todellisuudessa jostain asiasta ajattelevat.
Edustuksellisten elinten tulisi olla vain yksi osallistumisen muoto, kuten Elina Stenvall (2018) tuoreessa väitöskirjassaan toteaa.
Enemmän huomiota soisin kiinnitettävän lasten moninaisuuteen, erilaisiin mielipiteisiin ja erilaisiin tapoihin ajatella asioita. Lapset eivät ole yhtenäinen ryhmä, joiden mielipiteet voidaan yleistää muutamasta kuulemistilaisuudesta käsin. Tällaisten tilaisuuksien lisäksi tarvitaan paljon muutakin.
Lukuisat tutkijat ovat esittäneet, että entistä enemmän huomiota tulisi kiinnittää niihin arjen ympäristöihin, joissa lapset elävät. Näissä paikoissa lapset voivat keskittyä olemaan lapsia, ja tuoda mielipiteensä ilmi omista lähtökohdistaan ja omasta näkökulmastaan käsin. Juuri arjen kohtaamisiin ja dialogiin asettumalla voimme ehkäpä parhaiten varmistua siitä, ettemme osallisuuden edistämisen nimissä toimi sittenkin portinvartijoina, jotka huomaamattaan jättävät osan lapsista ja mielipiteistä ulkopuolelle. Lasten kuulemisen pitääkin vaatia ponnisteluja meiltä aikuisilta. Lapsilta me emme sen sijaan voi edellyttää ponnisteluja oman mielipiteensä esiin tuomiseksi. Kun lasten mielipiteitä selvitetään, vastaan tulijan pitää olla aikuinen, ei lapsi.
Lähteitä ja lisälukemista:
Kiili, J. 2016. Lasten edustuksellisen osallistumisen jännitteet kunnallisessa lapsiparlamenttitoiminnassa. Janus 24:2. 123–138. Saatavilla osoitteessa: https://journal.fi/janus/article/view/58682/20252
Moosa-Mitha, M. 2005. A Difference-Centred Alternative to Theorization of Children’s Citizenship rights. Citizenship Studies 9:4. 369–388.
Pulkkinen, J., Rautopuro, J. & Välijärvi, J. 2018. Kaikki hyvin? Suomalaisnuorten hyvinvointi Nuorisobarometrin ja PISA-tutkimuksen valossa. Teoksessa E. Pekkarinen & S. Myllyniemi (toim.) Nuorisobarometri 2017. Opin polut ja pientareet. 121–132. Saatavilla osoitteessa: https://tietoanuorista.fi/wp-content/uploads/2018/03/Nuorisobarometri_2017_WEB.pdf
Stenvall, E. 2018. Yhteiskunnallinen osallisuus ja toimijuus. Lasten osallistuminen, kansalaisuus ja poliittisuus arjen käytäntöinä. Acta Electronica Universitatis Tamperensis 1917. Saatavilla osoitteessa: http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/104221/978-952-03-0820-9.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Thomas, N. 2007. Towards a Theory of Children’s Participation. International Journal of Children’s Rights 15:2. 199–218.
Lapsia koskevia päätöksiä tehtäessä tulisi kysyä mielipidettä myös lapsilta itseltään. Tämä on itsestäänselvyys sikäli, että lasten oikeus vaikuttaa itseään koskeviin asioihin on kirjattu niin YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen kuin perustuslakiin. Käytännössä lasten mielipiteen ja näkökulman saattamiseen osaksi päätöksentekoa on kehitetty monia väyliä. Esimerkiksi oppilaskunnissa, nuorisovaltuustoissa ja monissa muissa lasten ja nuorten vaikuttajaryhmissä tehdään tällä saralla paljon tärkeää työtä.
Hyvin usein vielä nykypäivänä tuntuu kuitenkin unohtuvan, että lasten osallistuminen on paljon muutakin kuin osallistumista erilaisten järjestettyjen tilaisuuksien kautta. YK:n lapsen oikeuksien komitea muistuttaa yleiskommentissa numero 12, että edustukselliset vaikuttajaryhmät ovat vain yksi keino kuulla lasten mielipiteitä. Tällaisiin vaikuttamispaikkoihin voi osallistua vain pieni osuus lapsista, ja keskittämällä huomiota yhteen osallistumisen muotoon, sivuutetaan iso osa lasten näkemyksiä ja mielipiteitä.
Tämä näkyy myös lasten kokemuksissa. Vaikka jokaisessa koulussa kuuluu perusopetuslain mukaan olla oppilaskunta, tuoreimmassa Nuorisobarometrissa
vain 51 % nuorista oli täysin tai jokseenkin samaa mieltä väitteen ”Oppilaiden mielipiteet otettiin huomioon koulutyön kehittämisessä” kanssa (Pulkkinen, Rautopuro & Välijärvi 2018, 126). Hyvistä vaikuttamismahdollisuuksista koulussa ilmoittaa sen sijaan vain 10 % yläkoululaisista ja lukiolaisista, ja reilu 20 % ammattikoululaisista (Kouluterveyskysely 2017). Valtavan moni lapsi ja nuori kokee siis, ettei heidän oma äänensä kantaudu kuuluviin edes omassa arkiympäristössään.
Vuoden 2017 Kouluterveyskyselyssä selvitettiin lasten ja nuorten aktiivisuutta erilaisissa osallistumisen ja vaikuttamisen paikoissa. Tulosten perusteella oppilaskunnan hallituksen toimintaan oli osallistunut 13 % yläasteikäisistä. Lukiolaisten keskuudessa vastaava luku oli 9 % ja ammattikoululaisten keskuudessa 7 %. Nuorisovaltuustotoimintaan sen sijaan oli lukukauden aikana osallistunut 5 % yläkouluikäisistä, ja 3 % toisen asteen opiskelijoista.
Edustuksellisten elinten ja erilaisten vaikuttajaryhmien suuri haaste on siis siinä, että niihin voi osallistua vain pieni osa lapsista. Samalla jätetään suuri osa lapsista ulkopuolelle. Esimerkiksi oppilaskunnan hallituksessa yksi lapsi yleensä edustaa koko luokkaa, ja uusissa maakunnallisissa nuorisovaltuustoissa yhden lapsen harteille saattaa tulla jopa kokonaisen kaupungin lasten edustaminen.
On syytä kysyä, ketkä tällöin jäävät ulkopuolelle? Kenen ääni ei kantaudu? Tutkimuksissa on huomattu, että oppilaskunnan hallituksen tai nuorisovaltuustojen kaltaisiin edustuksellisiin vaikuttamisympäristöihin osallistuvat lapset ovat usein hyvin valikoituneita sosioekonomisen taustan ja sosiaalisten taitojen perusteella (Kiili 2016).
Toinen tärkeä ja esiin nostamisen arvoinen kysymys on, ketä lapsi edustaa? Missä määrin on aiheellista laittaa lapsi tilanteeseen, jossa tämän edustettavaksi tulee valtava määrä erilaisten taustojen, elämäntilanteiden ja mielipiteiden kirjoa? Tämä on haastava tilanne aivan kenelle tahansa, ja erityisen haastavaa se on lapselle, joka vasta harjoittelee oman mielipiteensä kertomista ja perustelua.
Lopulta edustuksellisuuteen liittyvä haaste on myös siinä, että tällaiset vaikuttamispaikat ovat usein aikuisen näkökulma edellä suunniteltuja. Mikäli toimintaa suunnitellaan aikuislähtöisesti, toiminnan perimmäisiä lähtökohtia ja omia lapsikäsityksiä pohtimatta, on tätä kautta hankittu ”lasten mielipide” väistämättä aikuisten näkökulman suodattama.
Vaikuttamiseen osallistuvat lapset ovat pahimmassa tapauksessa siis taustansa mukaan toimintaan valikoituneita, ja lisäksi heidän mielipiteensä suodattuvat helposti aikuisten odotusten kaltaisiksi. Sen sijaan, että esimerkiksi oppilaskunta olisi keino löytää lasten moninainen, rikas ja yllättävä näkökulma, siitä saattaa tulla keino opettaa lapsille, mitä aikuiset odottavat heidän sanovan ja kuinka näihin odotuksiin vastataan. Lapsuustutkija Nigel Thomasin (2007, 207) mukaan lasten osallistuminen muotoutuu helposti tilanteiksi, joissa lasten tavoitteena on lähinnä aikuisten toimintatapojen imitointi.
Ei olekaan ihme, että edustukselliseen vaikuttamiseen valikoituvat helposti ne lapset, jotka osaavat parhaiten ”imitoida” aikuisten tapaa toimia. Ulkopuolelle jäävät tällöin helposti ne lapset, joiden on syystä tai toisesta vaikea toimia aikuisten odottamilla ja määrittelemillä tavoilla. Juuri näiltä lapsilta todennäköisesti tulisivat ne yllättävimmät, kriittisimmät ja tuoreimmat näkökulmat, joita emme itse osaisi ajatellakaan. Juuri näiltä lapsilta meillä olisi eniten opittavaa.
Mielestäni meidän aikuisten velvollisuus on löytää niitä toimintatapoja, jotka ovat kaikille lapsille sopivia. Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi löytää yksi toimiva keino mielipiteen kuulemiseen, jota voi soveltaa kaikissa tilanteissa. Sen sijaan tulisi nähdä kukin lapsi omanlaisena yksilönään, ”tasa-arvoisesti erilaisena”, kuten Moosa-Mitha (2005) asian muotoilee.
Oppilaskuntien hallitusten ja lapsiparlamenttien kaltaiset edustukselliset elimet voivat olla toimivia monissa tilanteissa, joissa lasten mielipidettä tarvitaan. Monesti niiden kautta voidaan myös opettaa lapsille yhteiskunnallista vaikuttamista tai asioiden hoitamista yhdessä ja keskustellen. Niiden kautta tuskin kuitenkaan saadaan todellista kuvaa siitä, miten lapset todellisuudessa jostain asiasta ajattelevat.
Edustuksellisten elinten tulisi olla vain yksi osallistumisen muoto, kuten Elina Stenvall (2018) tuoreessa väitöskirjassaan toteaa.
Enemmän huomiota soisin kiinnitettävän lasten moninaisuuteen, erilaisiin mielipiteisiin ja erilaisiin tapoihin ajatella asioita. Lapset eivät ole yhtenäinen ryhmä, joiden mielipiteet voidaan yleistää muutamasta kuulemistilaisuudesta käsin. Tällaisten tilaisuuksien lisäksi tarvitaan paljon muutakin.
Lukuisat tutkijat ovat esittäneet, että entistä enemmän huomiota tulisi kiinnittää niihin arjen ympäristöihin, joissa lapset elävät. Näissä paikoissa lapset voivat keskittyä olemaan lapsia, ja tuoda mielipiteensä ilmi omista lähtökohdistaan ja omasta näkökulmastaan käsin. Juuri arjen kohtaamisiin ja dialogiin asettumalla voimme ehkäpä parhaiten varmistua siitä, ettemme osallisuuden edistämisen nimissä toimi sittenkin portinvartijoina, jotka huomaamattaan jättävät osan lapsista ja mielipiteistä ulkopuolelle. Lasten kuulemisen pitääkin vaatia ponnisteluja meiltä aikuisilta. Lapsilta me emme sen sijaan voi edellyttää ponnisteluja oman mielipiteensä esiin tuomiseksi. Kun lasten mielipiteitä selvitetään, vastaan tulijan pitää olla aikuinen, ei lapsi.
Lähteitä ja lisälukemista:
Kiili, J. 2016. Lasten edustuksellisen osallistumisen jännitteet kunnallisessa lapsiparlamenttitoiminnassa. Janus 24:2. 123–138. Saatavilla osoitteessa: https://journal.fi/janus/article/view/58682/20252
Moosa-Mitha, M. 2005. A Difference-Centred Alternative to Theorization of Children’s Citizenship rights. Citizenship Studies 9:4. 369–388.
Pulkkinen, J., Rautopuro, J. & Välijärvi, J. 2018. Kaikki hyvin? Suomalaisnuorten hyvinvointi Nuorisobarometrin ja PISA-tutkimuksen valossa. Teoksessa E. Pekkarinen & S. Myllyniemi (toim.) Nuorisobarometri 2017. Opin polut ja pientareet. 121–132. Saatavilla osoitteessa: https://tietoanuorista.fi/wp-content/uploads/2018/03/Nuorisobarometri_2017_WEB.pdf
Stenvall, E. 2018. Yhteiskunnallinen osallisuus ja toimijuus. Lasten osallistuminen, kansalaisuus ja poliittisuus arjen käytäntöinä. Acta Electronica Universitatis Tamperensis 1917. Saatavilla osoitteessa: http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/104221/978-952-03-0820-9.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Thomas, N. 2007. Towards a Theory of Children’s Participation. International Journal of Children’s Rights 15:2. 199–218.
2. marraskuuta 2018
Voitettava taistelu
Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu
Vierailin viime viikolla Keski-Suomen kunnassa, jossa nuori oli kuollut huumeiden yliannostukseen. Pöydän ympärille oli kokoontunut luottamus- ja virkajohto, järjestöjä, vastuullisia aikuisia.
Suomessa Kouluterveyskyselyssä 14–15-vuotiaista lapsistamme 38,8 prosenttia arvioi, että omalta paikkakunnalta on helppo saada huumeita. Tämä luku on korkea.
Vuosi sitten kutsuin koolle hallinnon kokouksen, jossa käsittelimme menneen kesän monia yhteydenottoja kansalaisilta. Soittoja, viestejä ja kirjeitä tavallisilta äideiltä ja isiltä, vastuullisilta suomalaisilta, jotka näkivät elämässään huumeiden tuomat ongelmat. Kansalaiset olivat heränneet. Samaa en voi sanoa maamme poliittisesta johdosta.
Tänä vuonna tilastoista oli sitten luettavissa, että vuonna 2017 lasten kiireelliset sijoitukset kasvoivat 15 prosenttia. Nämä tuhannet lapset ovat kohdanneet päihteiden ja huumeiden maailman. Nuorimmat huumeiden välittäjät ovat olleet 12-vuotiaita. Nuorimmat prostituutioon päätyneet ovat olleet 12–13-vuotiaita tyttöjä.
Näiden lasten kohdalla tämä yhteiskunta on epäonnistunut. Vika on tämän yhteisön, joka ei näe osan lapsista elämää ja lopulta yhteistä todellisuuttamme. Liian vähän, liian myöhään. On tehtävä enemmän, aiemmin.
Samaan aikaan maailmalla vapautetaan niin sanottuja mietoja huumeita. Ymmärrän, että osassa maailmaa taistelu huumeparoneita vastaan on hävitty. Toisaalla hyvinvoivien sokeus saa aikaan ongelmat, jotka totisesti näkyvät osan perheistä elämässä. Suomessa etenkin nuorten aikuisten miesten asenteet huumeita kohtaan ovat lieventyneet. Päihdemyönteinen ilmapiiri saa kääntämään katseen pois huumeiden uhreista ja heidän tuottamistaan kuluista koko yhteiskunnalle.
Huumeiden saatavuus on Suomessa kasvanut voimakkaasti. Kauppa käy. Toivon, että seuraava hallitus uskaltaa toimia huumeita vastaan. Toivon, että meillä on tahtoa tulla lasten puolelle. Seuraavalta hallitukselta tarvitaan valtioneuvoston päätöksellä vahvistettu ohjelma huumeiden saatavuuden vähentämiseksi ja lasten suojaamiseksi. Tämä täytyy tehdä sisäministeriön, sosiaali- ja terveysministeriön, opetus- ja kulttuuriministeriön sekä oikeusministeriön tiiviillä yhteisellä työllä.
Kävin hyvän keskustelun menneenä syksynä Islannin ministerin kanssa. Islantilaisilla on ollut lämpöä ja selkärankaa. Toivon, että otamme Islannista oppia.
Islantilaiset ovat ymmärtäneet, että huumeiden suurin vastus tulee hyvästä elämästä. Islannissa tämä on tarkoittanut koulupäivän rakenteen uudistamista mahdollistamaan harrastamisen ja koulupäivän jälkeisen hyvin organisoidun lasten harrastustoiminnan. Maahan asetettiin kotiintuloajat ja alkoholin myynti kiellettiin alle 20-vuotiaille.
Tulokset ovat olleet hyviä. Vain tulokset ratkaisevat. Tarvitsemme yhteiskuntapolitiikkaa, joka nostaa heikot ja saa vahvat ymmärtämään tämän välttämättömyyden.
Jämsässä pöydän ympärillä oli toivoa paremmasta. Ja vahvaa tahtoa toimia, jotta yhtäkään lasta ja nuorta ei tarvitsisi haudata huumeiden takia. Tämä taistelu on meidän voitettavissa. Tämä taistelu on meidän voitettava. Tämän taistelun me voitamme.
Kirjoitus on julkaistu Demokraatti-lehdessä viikolla 44.
Vierailin viime viikolla Keski-Suomen kunnassa, jossa nuori oli kuollut huumeiden yliannostukseen. Pöydän ympärille oli kokoontunut luottamus- ja virkajohto, järjestöjä, vastuullisia aikuisia.
Suomessa Kouluterveyskyselyssä 14–15-vuotiaista lapsistamme 38,8 prosenttia arvioi, että omalta paikkakunnalta on helppo saada huumeita. Tämä luku on korkea.
Vuosi sitten kutsuin koolle hallinnon kokouksen, jossa käsittelimme menneen kesän monia yhteydenottoja kansalaisilta. Soittoja, viestejä ja kirjeitä tavallisilta äideiltä ja isiltä, vastuullisilta suomalaisilta, jotka näkivät elämässään huumeiden tuomat ongelmat. Kansalaiset olivat heränneet. Samaa en voi sanoa maamme poliittisesta johdosta.
Tänä vuonna tilastoista oli sitten luettavissa, että vuonna 2017 lasten kiireelliset sijoitukset kasvoivat 15 prosenttia. Nämä tuhannet lapset ovat kohdanneet päihteiden ja huumeiden maailman. Nuorimmat huumeiden välittäjät ovat olleet 12-vuotiaita. Nuorimmat prostituutioon päätyneet ovat olleet 12–13-vuotiaita tyttöjä.
Näiden lasten kohdalla tämä yhteiskunta on epäonnistunut. Vika on tämän yhteisön, joka ei näe osan lapsista elämää ja lopulta yhteistä todellisuuttamme. Liian vähän, liian myöhään. On tehtävä enemmän, aiemmin.
Samaan aikaan maailmalla vapautetaan niin sanottuja mietoja huumeita. Ymmärrän, että osassa maailmaa taistelu huumeparoneita vastaan on hävitty. Toisaalla hyvinvoivien sokeus saa aikaan ongelmat, jotka totisesti näkyvät osan perheistä elämässä. Suomessa etenkin nuorten aikuisten miesten asenteet huumeita kohtaan ovat lieventyneet. Päihdemyönteinen ilmapiiri saa kääntämään katseen pois huumeiden uhreista ja heidän tuottamistaan kuluista koko yhteiskunnalle.
Huumeiden saatavuus on Suomessa kasvanut voimakkaasti. Kauppa käy. Toivon, että seuraava hallitus uskaltaa toimia huumeita vastaan. Toivon, että meillä on tahtoa tulla lasten puolelle. Seuraavalta hallitukselta tarvitaan valtioneuvoston päätöksellä vahvistettu ohjelma huumeiden saatavuuden vähentämiseksi ja lasten suojaamiseksi. Tämä täytyy tehdä sisäministeriön, sosiaali- ja terveysministeriön, opetus- ja kulttuuriministeriön sekä oikeusministeriön tiiviillä yhteisellä työllä.
Kävin hyvän keskustelun menneenä syksynä Islannin ministerin kanssa. Islantilaisilla on ollut lämpöä ja selkärankaa. Toivon, että otamme Islannista oppia.
Islantilaiset ovat ymmärtäneet, että huumeiden suurin vastus tulee hyvästä elämästä. Islannissa tämä on tarkoittanut koulupäivän rakenteen uudistamista mahdollistamaan harrastamisen ja koulupäivän jälkeisen hyvin organisoidun lasten harrastustoiminnan. Maahan asetettiin kotiintuloajat ja alkoholin myynti kiellettiin alle 20-vuotiaille.
Tulokset ovat olleet hyviä. Vain tulokset ratkaisevat. Tarvitsemme yhteiskuntapolitiikkaa, joka nostaa heikot ja saa vahvat ymmärtämään tämän välttämättömyyden.
Jämsässä pöydän ympärillä oli toivoa paremmasta. Ja vahvaa tahtoa toimia, jotta yhtäkään lasta ja nuorta ei tarvitsisi haudata huumeiden takia. Tämä taistelu on meidän voitettavissa. Tämä taistelu on meidän voitettava. Tämän taistelun me voitamme.
Kirjoitus on julkaistu Demokraatti-lehdessä viikolla 44.
29. lokakuuta 2018
Lapset ihmisoikeuksien puolustajina ja edistäjinä
Merike Helander, lakimies, Lapsiasiavaltuutetun toimisto
Taina Martiskainen, erityisasiantuntija, Lastensuojelun Keskusliitto
Kirsi Pollari, erityisasiantuntija, Lastensuojelun Keskusliitto
Terhi Tuukkanen, erikoistutkija, Lapsiasiavaltuutetun toimisto
YK:n lapsen oikeuksien komitea (1) järjesti 28.9.2018 yleisen keskustelupäivän (Day of General Discussion) aiheesta lapset ihmisoikeuksien puolustajina (2). Lapsen oikeuksien komitea valvoo ja edistää YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen (3) toteutumista sopimusvaltioissa.
Komitean keskustelutilaisuuksien tavoitteena on syventää tietämystä ja ymmärrystä lapsen oikeuksien yleissopimuksessa vahvistetuista lapsen ihmisoikeuksista. Keskustelutilaisuuksia on järjestetty vuodesta 1992 alkaen ja tämän vuoden tilaisuus oli kahdeskymmenesneljäs.
Tilaisuuteen valitaan edustajia sopimusvaltioiden valtionhallinnosta, järjestöistä, kansainvälisistä ja kansallisista ihmisoikeusinstituutioista. Sinne osallistuu myös yksittäisiä käsiteltävän aiheen asiantuntijoita sekä lapsia kokemusasiantuntijoina.
Tämän vuoden keskustelupäivän tavoitteena oli lisätä ymmärrystä siitä, miten lapset voivat toimia ihmisoikeuksien puolustajina. Lähtökohdan keskustelupäivälle muodostivat lapsen oikeuksien yleissopimus sekä YK:n julistus ihmisoikeuksien puolustajista (Declaration on the Right and Responsibility of Individuals, Groups and Organs of Society to Promote and Protect Universally Recognized Human Rights and Fundamental Freedoms, 4). Julistuksen tunnettuuden vahvistamiseksi ja sen kaksikymmenvuotisen historian kunniaksi joukko YK:n ihmisoikeussopimuksia valvovien komiteoiden puheenjohtajia ja jäseniä yhdessä erityisraportoijan kanssa antoi aiemmin tänä vuonna kannanoton (5), jossa kehotetaan ihmisoikeuspuolustajia ja kansalaisyhteiskunnan edustajia entistä läheisempään yhteistyöhön YK:n ihmisoikeustoimijoiden kanssa.
Lapsen oikeuksien yleissopimuksessa ei ole varsinaista mainintaa lapsista ihmisoikeuksien puolustajina. Asia kuitenkin kiinnittyy selkeästi useisiin sopimuksen velvoitteisiin, kuten lapsen oikeuteen ilmaista näkemyksensä ja saada ne otetuksi asianmukaisesti huomioon (12 artikla), mielipiteenvapauteen (13 artikla), ajatuksenvapauteen (14 artikla), oikeuteen saada tietoa (17 artikla) sekä myös lapsen oikeuteen suojeluun ja huolenpitoon (3 artikla 2 kohta).
Oikeuksiaan ei voi puolustaa ilman tietoa niistä
Komitean keskustelupäivässä korostui erityisesti lapsen oikeus tietoon omista oikeuksistaan. Sitä korostettiin myös selvityksessä (6), joka tehtiin keskustelupäivän valmistelumateriaaliksi. Sitä varten 2700 lapselta 53 maasta kysyttiin heidän näkemyksiään ihmisoikeuksien puolustamisesta. Lapset itse totesivat, että yksi merkittävä syy sille, miksi on vaikeaa puolustaa ihmisoikeuksia, on se, että lapsilla ei ole tietoa oikeuksistaan tai he eivät saa tietoa niistä heille ymmärrettävällä tavalla.
Lapsen oikeuksien komitean mukaan lapsen oikeuksien yleissopimuksen 42 artiklan mukainen velvollisuus tiedottaa lasten oikeuksista (7) auttaa lapsia toimimaan oikeuksiensa edistäjinä ja puolustajina jokapäiväisessä elämässään.
Keitä ovat ihmisoikeuksia puolustavat lapset?
Keskustelupäivässä puhuneet lapset kertoivat ihmisoikeuksien puolustamisesta omassa valtiossaan. He kertoivat muun muassa pakolaisten, vähemmistöjen, köyhyydestä kärsivien, ilman huoltajaa maahan tulleiden, laitoksissa asuvien ja vammaisten lasten oikeuksien toteutumisesta.
Julistus ihmisoikeuksien puolustajista määrittelee ihmisoikeuksien puolustajaksi jokaisen, joka yksilönä tai ryhmän jäsenenä edistää ihmisoikeuksien toteutumista. Edistäminen ei ole kiinni iästä, sukupuolesta eikä myöskään siitä, missä päin maailmaa asuu. Toiminta voi olla ammattimaista tai se voi tapahtua vapaaehtoistyön pohjalta. Se voi liittyä kansalaisoikeuksiin, poliittisiin oikeuksiin, taloudellisiin, sosiaalisiin tai sivistyksellisiin oikeuksiin. Toiminnan tavoitteena voi esimerkiksi olla lapsen oikeuksien yleissopimuksen 7 artiklan mukainen lapsen oikeus kansalaisuuteen tai vaikuttamistyö koulussa kiusaamisen lopettamiseksi.
Ihmisoikeuksien puolustajia ei voi määritellä yhdellä tavalla vaan kyse on moniulotteisesta ja monimuotoisesta ilmiöstä, jossa yksilöllisellä kokemuksella on suuri merkitys. Asiaa kuvasi osuvasti eräs edellä mainitussa selvityksessä tehtyyn kyselyyn (8) vastannut lapsi, kun häneltä kysyttiin näkemystä lasten roolista ihmisoikeuksien puolustajina:
”I believe we are all human rights defenders in our own way. Some of us in small and quiet ways because that’s how we feel and all we can give to the world and some in large ways. The impact may be big or small but we all fight for what we believe in.”
Mikä vaikeuttaa ihmisoikeuksien edistämistä ja puolustamista?
Lapset toivat esille yhtenä keskeisenä ihmisoikeuksien edistämistä ja puolustamista vaikeuttavana tekijänä, etteivät aikuiset ota heidän vaikuttamistyötään vakavasti. Aikuiset eivät joko näe lapsia riittävän kompetentteina tai eivät arvosta lasten näkemyksiä. Tämä tulee esille usein, kun lapset pohtivat osallistumisoikeuksiaan.
Kehittyvissä maissa tai sotaa käyvissä maissa lasten toiminnassa on tietysti erityiset haasteensa. 15-vuotias Sandra Camila kertoi, että erään tytön isä tapettiin vain siksi, että hänen tyttärensä toimi ihmisoikeuspuolustajana. 14-vuotias palestiinalaistyttö Haneen puolestaan toi esille suurena haasteena sen, ettei lapsia syntymärekisteröidä. Ilman henkilöllisyyspapereita on vaikea osallistua virallisesti. Hän kertoi olevansa Genevessä siksi, että alun perin suunniteltu osallistuja ei saanut matkustusasiakirjoja, koska häntä ei oltu rekisteröity.
Keskusteluissa nostettiin esille, että lapset haluavat vaikuttaa myös muissa asioissa kuin niissä, jotka liittyvät perinteisiin lasten ympäristöihin. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen koettiin merkitykselliseksi, jos vain aikuiset uskoisivat lasten kykyihin ja luottaisivat heidän näkemyksiinsä:
“The society we’re living in mocks us when we try to raise our voice about a certain issue, treat us as people who’re unable to take responsibility and not as people who’re able think seriously on these matters.”
Mahdollisuus vaikuttaa ei toteudu yhdenvertaisesti myöskään eri lapsiryhmien välillä, vaan osa lapsista joutuu kamppailemaan osallistumisoikeuksiensa puolesta muita lapsia enemmän. Keskustelupäivässä korostui erityisesti niiden lasten asema, jotka elävät haavoittavassa asemassa. Toisaalta keskusteluissa kävi ilmi, että useat nuoret halusivat nostaa esille juuri näiden lasten asemaa, vaikka heillä itsellään ei kyseisiä vaikeuksia elämässään ollutkaan tai vaikeudet kuuluivat jo lasten menneisyyteen. Lapset olivat ryhtyneet vaikuttamistyöhön auttaakseen kaikkia lapsia, joiden oikeuksia oli loukattu ja jatkuvasti loukataan.
Mitä valtioiden pitäisi tehdä, jotta lasten asema ihmisoikeuksien edistäjinä ja puolustajina vahvistuisi?
Lapset antoivat omat ohjeensa, jotta valtiot voisivat paremmin vahvistaa ja suojella lasten oikeutta toimia ihmisoikeuksien puolustajina ja edistäjinä. Lasten mielestä päätöksenteossa tulisi ottaa huomioon lasten parlamenttien näkemykset ja konsultoida niitä kaikessa lapsiin liittyvässä päätöksenteossa. Lapsilla tulee olla mahdollisuus vaikuttaa myös kansainvälisellä tasolla ja lasten yhteistä vaikuttamistyötä tulee tukea, jotta heidän asiansa tulisivat kaikkien päättäjien tietoon.
Lapset tarvitsevat ajantasaista tietoa heitä koskevista asioista. Tiedon tulee olla lapsille ymmärrettävässä muodossa, mielenkiintoisella tavalla esitettynä ja sitä tulee välittää niiden tiedonsaantikanavien kautta, joita lapset käyttävät. Tiedon tulee olla myös kaikille lapsille saavutettavaa. Lapset myös korostivat verkkoympäristön turvallisuuden merkitystä ja vaativat valtioita turvaamaan lainsäädännöllä lasten suojelun online-ympäristöissä.
Lasten yhteistä työskentelyä ja lapsiryhmien vaikuttamistyötä tulee tukea aktiivisesti. Lapsilla on myös oltava tehokkaita keinoja tuoda esille, mikäli heidän oikeuksiaan on loukattu ja loukkauksiin on myös puututtava tehokkaasti.
Joissain valtioissa dialogi kansalaisyhteiskunnan ja valtion välillä on vaikeaa, ja ihmisoikeuspuolustajien voi olla mahdotonta esimerkiksi tavata valtion edustajia. Lapsen oikeuksien komitean edustaja totesi, että tällaisessa tilanteessa dialogi voi onnistua Genevessä, ja tällaisia kohtaamisia onkin järjestetty. Yleiskeskustelussa päädyttiin myös toteamaan, että lasten osallistuminen YK:n ihmisoikeusmekanismien raportointiprosesseihin pitäisi ulottaa myös muihin komiteoihin Lapsen oikeuksien komitean lisäksi.
Aina kehittyvät maat eivät kulje jälkijunassa; Guineasta on tulossa neljäs Afrikan maa, jossa on säädetty erillinen laki ihmisoikeuspuolustajien suojelemiseksi. Muut kolme ovat Burkina Faso, Mali ja Norsunluurannikko. Guineassa ollaan kaiken lisäksi huomiomassa erikseen lapsia ihmisoikeuspuolustajina.
Yhteenveto Suomen näkökulmasta
Yleiskeskustelupäivässä lapsia ihmisoikeuksien puolustajina tarkasteltiin maailmanlaajuisesti. Haasteet, joita teemaan liittyy, ovat kuitenkin maittain erityyppisiä. Kuten edellä on käynyt ilmi, kehittyvissä maissa kyse voi olla erittäin vakavista, jopa henkeä uhkaavista tilanteista. Lapsen oikeuksia ei kunnioiteta esimerkiksi sota-alueilla, missä lapset joutuvat vakavan väkivallan kohteeksi. Suomen kaltaisessa maassa haasteet liittyvät enemmän siihen, miten lapsille voitaisiin turvata asema yhdenvertaisina ja aktiivisina yhteiskunnan jäseninä.
Geneveen oli saapunut vaikuttava joukko nuoria eri puolilta maailmaa. He saivat ansaitusti kunniaa roolissaan ihmisoikeuksien puolustajina. Harmillisen vähälle huomiolle päivän aikana jäi kuitenkin arkinen näkökulma aiheeseen: miten jokainen lapsi voisi omassa arjessaan olla ihmisoikeuksien puolustaja? Jos ihmisoikeuksia voi puolustaa vain edustamalla muita lapsia, jää näkökulma liian kapeaksi. Lapsille tärkeintä on saada ilmaista mielipiteensä omalla tavallaan ja vaikuttaa itseään koskeviin asioihin jokapäiväisessä arjessaan, kuten perheessä, koulussa, harrastuksissa ja omassa kunnassa.
Päivä antoi vahvistusta siihen, että monet asiat ovat meillä Suomessa hyvin. Yhä useammissa tilanteissa lapset tunnistetaan kykenevinä ja aktiivisina osapuolina. Ehkäpä juuri siitä syystä päivän keskeinen viesti siitä, että lapsilla on oikeus ilmaista mielipiteensä ja saada se huomioon otetuksi, oli meidän suomalaisosallistujien näkökulmasta itsestäänselvyys. Jatkossa olisikin tärkeää keskittyä tarkastelemaan sitä, millaisin menetelmin ja missä tilanteissa jokainen lapsi saisi itselleen mieluisalla tavalla omat ajatuksensa ja kokemuksensa esille.
Lisää tietoa keskustelupäivästä:
https://www.childrightsconnect.org/day-of-general-discussion-2/
https://www.youtube.com/watch?time_continue=163&v=PSaonspHf6c
1) https://www.ohchr.org/EN/HRBodies/CRC/Pages/CRCIndex.aspx
2) https://www.ohchr.org/EN/HRBodies/CRC/Pages/Discussion2018.aspx
3) https://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1991/19910060
4) https://www.ohchr.org/en/issues/srhrdefenders/pages/declaration.aspx
5) https://www.ohchr.org/EN/NewsEvents/Pages/DisplayNews.aspx?NewsID=23154&LangID=E
6) https://www.childrightsconnect.org/wp-content/uploads/2018/09/DGD-REPORT_WEB_en_def_web.pdf
7) Ks. tarkemmin YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen 42 artiklan mukaisesta velvoitteesta ”yleissopimuksen saattaminen aikuisten ja lasten tietoon” YK:n lapsen oikeuksien komitean yleiskommentti nro 5 (2003), Lapsen oikeuksien yleissopimuksen yleiset täytäntöönpanotoimenpiteet http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2015/03/CRC_GC_2003_5_julkaisu.pdf
Ks. myös YK:n lapsen oikeuksien komitean yleiskommentti nro 12 (2009), Lapsen oikeus tulla kuulluksi http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2015/03/CRC_C_GC_12_julkaisu.pdf
8) https://www.childrightsconnect.org/wp-content/uploads/2018/09/DGD-REPORT_WEB_en_def_web.pdf
Taina Martiskainen, erityisasiantuntija, Lastensuojelun Keskusliitto
Kirsi Pollari, erityisasiantuntija, Lastensuojelun Keskusliitto
Terhi Tuukkanen, erikoistutkija, Lapsiasiavaltuutetun toimisto
YK:n lapsen oikeuksien komitea (1) järjesti 28.9.2018 yleisen keskustelupäivän (Day of General Discussion) aiheesta lapset ihmisoikeuksien puolustajina (2). Lapsen oikeuksien komitea valvoo ja edistää YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen (3) toteutumista sopimusvaltioissa.
Komitean keskustelutilaisuuksien tavoitteena on syventää tietämystä ja ymmärrystä lapsen oikeuksien yleissopimuksessa vahvistetuista lapsen ihmisoikeuksista. Keskustelutilaisuuksia on järjestetty vuodesta 1992 alkaen ja tämän vuoden tilaisuus oli kahdeskymmenesneljäs.
Tilaisuuteen valitaan edustajia sopimusvaltioiden valtionhallinnosta, järjestöistä, kansainvälisistä ja kansallisista ihmisoikeusinstituutioista. Sinne osallistuu myös yksittäisiä käsiteltävän aiheen asiantuntijoita sekä lapsia kokemusasiantuntijoina.
Tämän vuoden keskustelupäivän tavoitteena oli lisätä ymmärrystä siitä, miten lapset voivat toimia ihmisoikeuksien puolustajina. Lähtökohdan keskustelupäivälle muodostivat lapsen oikeuksien yleissopimus sekä YK:n julistus ihmisoikeuksien puolustajista (Declaration on the Right and Responsibility of Individuals, Groups and Organs of Society to Promote and Protect Universally Recognized Human Rights and Fundamental Freedoms, 4). Julistuksen tunnettuuden vahvistamiseksi ja sen kaksikymmenvuotisen historian kunniaksi joukko YK:n ihmisoikeussopimuksia valvovien komiteoiden puheenjohtajia ja jäseniä yhdessä erityisraportoijan kanssa antoi aiemmin tänä vuonna kannanoton (5), jossa kehotetaan ihmisoikeuspuolustajia ja kansalaisyhteiskunnan edustajia entistä läheisempään yhteistyöhön YK:n ihmisoikeustoimijoiden kanssa.
Lapsen oikeuksien yleissopimuksessa ei ole varsinaista mainintaa lapsista ihmisoikeuksien puolustajina. Asia kuitenkin kiinnittyy selkeästi useisiin sopimuksen velvoitteisiin, kuten lapsen oikeuteen ilmaista näkemyksensä ja saada ne otetuksi asianmukaisesti huomioon (12 artikla), mielipiteenvapauteen (13 artikla), ajatuksenvapauteen (14 artikla), oikeuteen saada tietoa (17 artikla) sekä myös lapsen oikeuteen suojeluun ja huolenpitoon (3 artikla 2 kohta).
Oikeuksiaan ei voi puolustaa ilman tietoa niistä
Komitean keskustelupäivässä korostui erityisesti lapsen oikeus tietoon omista oikeuksistaan. Sitä korostettiin myös selvityksessä (6), joka tehtiin keskustelupäivän valmistelumateriaaliksi. Sitä varten 2700 lapselta 53 maasta kysyttiin heidän näkemyksiään ihmisoikeuksien puolustamisesta. Lapset itse totesivat, että yksi merkittävä syy sille, miksi on vaikeaa puolustaa ihmisoikeuksia, on se, että lapsilla ei ole tietoa oikeuksistaan tai he eivät saa tietoa niistä heille ymmärrettävällä tavalla.
Lapsen oikeuksien komitean mukaan lapsen oikeuksien yleissopimuksen 42 artiklan mukainen velvollisuus tiedottaa lasten oikeuksista (7) auttaa lapsia toimimaan oikeuksiensa edistäjinä ja puolustajina jokapäiväisessä elämässään.
Keitä ovat ihmisoikeuksia puolustavat lapset?
Keskustelupäivässä puhuneet lapset kertoivat ihmisoikeuksien puolustamisesta omassa valtiossaan. He kertoivat muun muassa pakolaisten, vähemmistöjen, köyhyydestä kärsivien, ilman huoltajaa maahan tulleiden, laitoksissa asuvien ja vammaisten lasten oikeuksien toteutumisesta.
Julistus ihmisoikeuksien puolustajista määrittelee ihmisoikeuksien puolustajaksi jokaisen, joka yksilönä tai ryhmän jäsenenä edistää ihmisoikeuksien toteutumista. Edistäminen ei ole kiinni iästä, sukupuolesta eikä myöskään siitä, missä päin maailmaa asuu. Toiminta voi olla ammattimaista tai se voi tapahtua vapaaehtoistyön pohjalta. Se voi liittyä kansalaisoikeuksiin, poliittisiin oikeuksiin, taloudellisiin, sosiaalisiin tai sivistyksellisiin oikeuksiin. Toiminnan tavoitteena voi esimerkiksi olla lapsen oikeuksien yleissopimuksen 7 artiklan mukainen lapsen oikeus kansalaisuuteen tai vaikuttamistyö koulussa kiusaamisen lopettamiseksi.
Ihmisoikeuksien puolustajia ei voi määritellä yhdellä tavalla vaan kyse on moniulotteisesta ja monimuotoisesta ilmiöstä, jossa yksilöllisellä kokemuksella on suuri merkitys. Asiaa kuvasi osuvasti eräs edellä mainitussa selvityksessä tehtyyn kyselyyn (8) vastannut lapsi, kun häneltä kysyttiin näkemystä lasten roolista ihmisoikeuksien puolustajina:
”I believe we are all human rights defenders in our own way. Some of us in small and quiet ways because that’s how we feel and all we can give to the world and some in large ways. The impact may be big or small but we all fight for what we believe in.”
Mikä vaikeuttaa ihmisoikeuksien edistämistä ja puolustamista?
Lapset toivat esille yhtenä keskeisenä ihmisoikeuksien edistämistä ja puolustamista vaikeuttavana tekijänä, etteivät aikuiset ota heidän vaikuttamistyötään vakavasti. Aikuiset eivät joko näe lapsia riittävän kompetentteina tai eivät arvosta lasten näkemyksiä. Tämä tulee esille usein, kun lapset pohtivat osallistumisoikeuksiaan.
Kehittyvissä maissa tai sotaa käyvissä maissa lasten toiminnassa on tietysti erityiset haasteensa. 15-vuotias Sandra Camila kertoi, että erään tytön isä tapettiin vain siksi, että hänen tyttärensä toimi ihmisoikeuspuolustajana. 14-vuotias palestiinalaistyttö Haneen puolestaan toi esille suurena haasteena sen, ettei lapsia syntymärekisteröidä. Ilman henkilöllisyyspapereita on vaikea osallistua virallisesti. Hän kertoi olevansa Genevessä siksi, että alun perin suunniteltu osallistuja ei saanut matkustusasiakirjoja, koska häntä ei oltu rekisteröity.
Keskusteluissa nostettiin esille, että lapset haluavat vaikuttaa myös muissa asioissa kuin niissä, jotka liittyvät perinteisiin lasten ympäristöihin. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen koettiin merkitykselliseksi, jos vain aikuiset uskoisivat lasten kykyihin ja luottaisivat heidän näkemyksiinsä:
“The society we’re living in mocks us when we try to raise our voice about a certain issue, treat us as people who’re unable to take responsibility and not as people who’re able think seriously on these matters.”
Mahdollisuus vaikuttaa ei toteudu yhdenvertaisesti myöskään eri lapsiryhmien välillä, vaan osa lapsista joutuu kamppailemaan osallistumisoikeuksiensa puolesta muita lapsia enemmän. Keskustelupäivässä korostui erityisesti niiden lasten asema, jotka elävät haavoittavassa asemassa. Toisaalta keskusteluissa kävi ilmi, että useat nuoret halusivat nostaa esille juuri näiden lasten asemaa, vaikka heillä itsellään ei kyseisiä vaikeuksia elämässään ollutkaan tai vaikeudet kuuluivat jo lasten menneisyyteen. Lapset olivat ryhtyneet vaikuttamistyöhön auttaakseen kaikkia lapsia, joiden oikeuksia oli loukattu ja jatkuvasti loukataan.
Mitä valtioiden pitäisi tehdä, jotta lasten asema ihmisoikeuksien edistäjinä ja puolustajina vahvistuisi?
Lapset antoivat omat ohjeensa, jotta valtiot voisivat paremmin vahvistaa ja suojella lasten oikeutta toimia ihmisoikeuksien puolustajina ja edistäjinä. Lasten mielestä päätöksenteossa tulisi ottaa huomioon lasten parlamenttien näkemykset ja konsultoida niitä kaikessa lapsiin liittyvässä päätöksenteossa. Lapsilla tulee olla mahdollisuus vaikuttaa myös kansainvälisellä tasolla ja lasten yhteistä vaikuttamistyötä tulee tukea, jotta heidän asiansa tulisivat kaikkien päättäjien tietoon.
Lapset tarvitsevat ajantasaista tietoa heitä koskevista asioista. Tiedon tulee olla lapsille ymmärrettävässä muodossa, mielenkiintoisella tavalla esitettynä ja sitä tulee välittää niiden tiedonsaantikanavien kautta, joita lapset käyttävät. Tiedon tulee olla myös kaikille lapsille saavutettavaa. Lapset myös korostivat verkkoympäristön turvallisuuden merkitystä ja vaativat valtioita turvaamaan lainsäädännöllä lasten suojelun online-ympäristöissä.
Lasten yhteistä työskentelyä ja lapsiryhmien vaikuttamistyötä tulee tukea aktiivisesti. Lapsilla on myös oltava tehokkaita keinoja tuoda esille, mikäli heidän oikeuksiaan on loukattu ja loukkauksiin on myös puututtava tehokkaasti.
Joissain valtioissa dialogi kansalaisyhteiskunnan ja valtion välillä on vaikeaa, ja ihmisoikeuspuolustajien voi olla mahdotonta esimerkiksi tavata valtion edustajia. Lapsen oikeuksien komitean edustaja totesi, että tällaisessa tilanteessa dialogi voi onnistua Genevessä, ja tällaisia kohtaamisia onkin järjestetty. Yleiskeskustelussa päädyttiin myös toteamaan, että lasten osallistuminen YK:n ihmisoikeusmekanismien raportointiprosesseihin pitäisi ulottaa myös muihin komiteoihin Lapsen oikeuksien komitean lisäksi.
Aina kehittyvät maat eivät kulje jälkijunassa; Guineasta on tulossa neljäs Afrikan maa, jossa on säädetty erillinen laki ihmisoikeuspuolustajien suojelemiseksi. Muut kolme ovat Burkina Faso, Mali ja Norsunluurannikko. Guineassa ollaan kaiken lisäksi huomiomassa erikseen lapsia ihmisoikeuspuolustajina.
Yhteenveto Suomen näkökulmasta
Yleiskeskustelupäivässä lapsia ihmisoikeuksien puolustajina tarkasteltiin maailmanlaajuisesti. Haasteet, joita teemaan liittyy, ovat kuitenkin maittain erityyppisiä. Kuten edellä on käynyt ilmi, kehittyvissä maissa kyse voi olla erittäin vakavista, jopa henkeä uhkaavista tilanteista. Lapsen oikeuksia ei kunnioiteta esimerkiksi sota-alueilla, missä lapset joutuvat vakavan väkivallan kohteeksi. Suomen kaltaisessa maassa haasteet liittyvät enemmän siihen, miten lapsille voitaisiin turvata asema yhdenvertaisina ja aktiivisina yhteiskunnan jäseninä.
Geneveen oli saapunut vaikuttava joukko nuoria eri puolilta maailmaa. He saivat ansaitusti kunniaa roolissaan ihmisoikeuksien puolustajina. Harmillisen vähälle huomiolle päivän aikana jäi kuitenkin arkinen näkökulma aiheeseen: miten jokainen lapsi voisi omassa arjessaan olla ihmisoikeuksien puolustaja? Jos ihmisoikeuksia voi puolustaa vain edustamalla muita lapsia, jää näkökulma liian kapeaksi. Lapsille tärkeintä on saada ilmaista mielipiteensä omalla tavallaan ja vaikuttaa itseään koskeviin asioihin jokapäiväisessä arjessaan, kuten perheessä, koulussa, harrastuksissa ja omassa kunnassa.
Päivä antoi vahvistusta siihen, että monet asiat ovat meillä Suomessa hyvin. Yhä useammissa tilanteissa lapset tunnistetaan kykenevinä ja aktiivisina osapuolina. Ehkäpä juuri siitä syystä päivän keskeinen viesti siitä, että lapsilla on oikeus ilmaista mielipiteensä ja saada se huomioon otetuksi, oli meidän suomalaisosallistujien näkökulmasta itsestäänselvyys. Jatkossa olisikin tärkeää keskittyä tarkastelemaan sitä, millaisin menetelmin ja missä tilanteissa jokainen lapsi saisi itselleen mieluisalla tavalla omat ajatuksensa ja kokemuksensa esille.
Lisää tietoa keskustelupäivästä:
https://www.childrightsconnect.org/day-of-general-discussion-2/
https://www.youtube.com/watch?time_continue=163&v=PSaonspHf6c
1) https://www.ohchr.org/EN/HRBodies/CRC/Pages/CRCIndex.aspx
2) https://www.ohchr.org/EN/HRBodies/CRC/Pages/Discussion2018.aspx
3) https://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1991/19910060
4) https://www.ohchr.org/en/issues/srhrdefenders/pages/declaration.aspx
5) https://www.ohchr.org/EN/NewsEvents/Pages/DisplayNews.aspx?NewsID=23154&LangID=E
6) https://www.childrightsconnect.org/wp-content/uploads/2018/09/DGD-REPORT_WEB_en_def_web.pdf
7) Ks. tarkemmin YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen 42 artiklan mukaisesta velvoitteesta ”yleissopimuksen saattaminen aikuisten ja lasten tietoon” YK:n lapsen oikeuksien komitean yleiskommentti nro 5 (2003), Lapsen oikeuksien yleissopimuksen yleiset täytäntöönpanotoimenpiteet http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2015/03/CRC_GC_2003_5_julkaisu.pdf
Ks. myös YK:n lapsen oikeuksien komitean yleiskommentti nro 12 (2009), Lapsen oikeus tulla kuulluksi http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2015/03/CRC_C_GC_12_julkaisu.pdf
8) https://www.childrightsconnect.org/wp-content/uploads/2018/09/DGD-REPORT_WEB_en_def_web.pdf
21. lokakuuta 2018
Ajatuksia Ateenasta Suomesta
Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu
Olen tällä viikolla kävellyt Ateenan Akropoliin maisemissa syyslomalla. Ajatukset ovat demokratiassa, tasavallassa, valtiossa, kansalaisessa ja kansalaisuudessa.
Samaan aikaan Suomen eduskunnassa käydään keskustelua laista, josta ei ole hallituksen esitystä, mutta luonnos julkistetaan samana päivä, kun parlamentissa keskustelu alkaa olla ohi. Johtopäätös kuitenkin on, että eduskunnan tahto on saatu ja joka ei sitä kunnioita, rikkoo eduskunnan tahtoa. On siirrytty ennakollisen lainsäätämisen aikaan. Se on vaarallista aikaa.
Toisaalla valmistaudutaan lakkoihin ja ruuvi kiristyy entisestään.
Luottamus rakoilee, eikä yhteisiä pöytiä ole. Niistä on jopa viime vuosina sanouduttu tietoisesti ja näkyvästi irti. Politrukit huutelevat nimillä pikkunäppäriä huomioitaan antisosiaalisessa mediassa.
Suomi on ajautumassa asetelmaan, jossa lainsäädäntöä puretaan ja normien ohjaavuutta vähennetään, lainvoimaa pienennetään ja tilalle kehitellään vapauden ja vapautuksen kuoria, joiden sisällä kansalaiselta vaadittava kompetenssi, toimintakykyvaade, kasvaa - Sinun kansalaisen tehtävä on valita ja osata valita, pärjätä omillasi. Mutta yhtä aikaa kansalaisten ja etenkin osan siitä toimintakyky heikkenee ja siitä ei pidetä yhteisissä rakenteissa huolta. Sosiaalisen taustan ja kompetenssin merkitys korostuu elämän laatua ja hyvinvointia määrittävinä tekijöinä. Jos elämässä tulee suvantoja, näiden tilanteiden hyvän ennuste on heikentymässä.
Käyn työssäni järjetöntä keskustelua, jossa olen perustellut, miksi 10-vuotiaalle ei ole vapautta hallinoida ilman huoltajiaan Omakanta-palvelua. Tai että ammattiin opiskeleva tarvitsee oppilaitoskasvuyhteisöä enemmän, ei vähemmän. Miten selviääkään se kielitaidotan maahanmuuttajaperhe, jonka pitäisi osata hakea laajennettua varhaiskasvatusoikeutta lapselle? Oppimis- ja hyvinvointierot kasvavat, kun yhteiskunnan voimavarat kumuloituvat sinne, missä voimavaroja on entisestään.
Demokratiassa yhteisen tajun sijaan on alkanut korostua oma näkemys. Tilalle on tullut loputon määrä alemmanasteista ohjetta, hanketta, suunnitelmaa, parasta käytäntöä, kokemukseen kuorittua menetelmää. Hyvääkin. Mutta myös kaoottisia odotuksia ja arjen painetta. Heikot normit tuovat tilalleen byrokratisoituvan ja tulkinnalle alttiin informaatio-ohjauksen. Yksi esimerkki monista - sosiaaliasiamiehen tehtävät on ulkoistettu yritykselle, jonka palveluiden ongelmista kantelemisessa sosiaaliasiamiehen pitäisi kansalaista neuvoa. Valtio vetäytyy, vastuu valuu yhä lähemmäs yksilöä, omavalvonta korostuu. Sanotaan, että kansalaisen, lapsenkin, on tiedettävä oikeutensa. Ajattelen, että on hyvä tietää, mutta vieläkin tärkeämpää ne on ymmärtää sitovasti vallan pöydissä. Vastuupuhe kuulostaa juhlapuheissa hyveelliseltä ja loogiselta, mutta sisältää laajemmassa muutoksen ympäristössä ansan ja eriytyvien todellisuuksien yhteiskunnan.
Mikä on tämän eriytyvien todellisuuksien kehityksen päässä? Voimaansa - luottamusta ja luovuutta - menettävä yhteiskunta. Sellainen ei pärjää.
Vahvojen ajassa rajataan niiden toisten oikeuksia. Osallistetaan vertaisia, kuullaan omia. Itselle mieleiset päätökset tehdään näin helpoiksi. Ei tarvitse enää vaivautua kuulemaan ja kuuntelemaan muita.
Kansalaisoikeuksien ylläpitämiseen ei löydy tahtoa. Ei ole yllätys, että työpaikoilta kiirii viestiä, etteivät kansalaiset uskalla ehdolle vaaleihin työpaikkojen menettämisen pelossa. Kansalaisoikeudet ovat olemassa, mutta niiden käyttö alkaa rajautua, elitistyä. Ihmiselle jää itsesuojeluvaisto, jos valtio ei ole kansalaisoikeuksien puolella. Tämä tapahtuu monessa Euroopan maassa. Demokratia alkaa olla harvempien oikeus.
Parempi tie on yhteisen tajun, sopimisen ja parhaan argumentin etsimisen tie. Se kestää myös kriittisen yleisön katseen. Siksi neuvottelupöytiä on vahvistettava, niihin sitoutumista lisättävä sekä muutettava valtion ja osan järjestöistäkin irtautumiset yhteisistä valmistelurakenteista. Lainsäädäntövalta on eduskunnan, mutta ei tätä yhteiskuntaa omista yksi, se on yhteinen ja sellaisena se on pidettävä ja sitä vaalittava.
Demokratia on hauras. Siksi sen ei saa antaa haurastua. Sitä on rakennettava jokainen päivä.
Olen tällä viikolla kävellyt Ateenan Akropoliin maisemissa syyslomalla. Ajatukset ovat demokratiassa, tasavallassa, valtiossa, kansalaisessa ja kansalaisuudessa.
Samaan aikaan Suomen eduskunnassa käydään keskustelua laista, josta ei ole hallituksen esitystä, mutta luonnos julkistetaan samana päivä, kun parlamentissa keskustelu alkaa olla ohi. Johtopäätös kuitenkin on, että eduskunnan tahto on saatu ja joka ei sitä kunnioita, rikkoo eduskunnan tahtoa. On siirrytty ennakollisen lainsäätämisen aikaan. Se on vaarallista aikaa.
Toisaalla valmistaudutaan lakkoihin ja ruuvi kiristyy entisestään.
Luottamus rakoilee, eikä yhteisiä pöytiä ole. Niistä on jopa viime vuosina sanouduttu tietoisesti ja näkyvästi irti. Politrukit huutelevat nimillä pikkunäppäriä huomioitaan antisosiaalisessa mediassa.
Suomi on ajautumassa asetelmaan, jossa lainsäädäntöä puretaan ja normien ohjaavuutta vähennetään, lainvoimaa pienennetään ja tilalle kehitellään vapauden ja vapautuksen kuoria, joiden sisällä kansalaiselta vaadittava kompetenssi, toimintakykyvaade, kasvaa - Sinun kansalaisen tehtävä on valita ja osata valita, pärjätä omillasi. Mutta yhtä aikaa kansalaisten ja etenkin osan siitä toimintakyky heikkenee ja siitä ei pidetä yhteisissä rakenteissa huolta. Sosiaalisen taustan ja kompetenssin merkitys korostuu elämän laatua ja hyvinvointia määrittävinä tekijöinä. Jos elämässä tulee suvantoja, näiden tilanteiden hyvän ennuste on heikentymässä.
Käyn työssäni järjetöntä keskustelua, jossa olen perustellut, miksi 10-vuotiaalle ei ole vapautta hallinoida ilman huoltajiaan Omakanta-palvelua. Tai että ammattiin opiskeleva tarvitsee oppilaitoskasvuyhteisöä enemmän, ei vähemmän. Miten selviääkään se kielitaidotan maahanmuuttajaperhe, jonka pitäisi osata hakea laajennettua varhaiskasvatusoikeutta lapselle? Oppimis- ja hyvinvointierot kasvavat, kun yhteiskunnan voimavarat kumuloituvat sinne, missä voimavaroja on entisestään.
Demokratiassa yhteisen tajun sijaan on alkanut korostua oma näkemys. Tilalle on tullut loputon määrä alemmanasteista ohjetta, hanketta, suunnitelmaa, parasta käytäntöä, kokemukseen kuorittua menetelmää. Hyvääkin. Mutta myös kaoottisia odotuksia ja arjen painetta. Heikot normit tuovat tilalleen byrokratisoituvan ja tulkinnalle alttiin informaatio-ohjauksen. Yksi esimerkki monista - sosiaaliasiamiehen tehtävät on ulkoistettu yritykselle, jonka palveluiden ongelmista kantelemisessa sosiaaliasiamiehen pitäisi kansalaista neuvoa. Valtio vetäytyy, vastuu valuu yhä lähemmäs yksilöä, omavalvonta korostuu. Sanotaan, että kansalaisen, lapsenkin, on tiedettävä oikeutensa. Ajattelen, että on hyvä tietää, mutta vieläkin tärkeämpää ne on ymmärtää sitovasti vallan pöydissä. Vastuupuhe kuulostaa juhlapuheissa hyveelliseltä ja loogiselta, mutta sisältää laajemmassa muutoksen ympäristössä ansan ja eriytyvien todellisuuksien yhteiskunnan.
Mikä on tämän eriytyvien todellisuuksien kehityksen päässä? Voimaansa - luottamusta ja luovuutta - menettävä yhteiskunta. Sellainen ei pärjää.
Vahvojen ajassa rajataan niiden toisten oikeuksia. Osallistetaan vertaisia, kuullaan omia. Itselle mieleiset päätökset tehdään näin helpoiksi. Ei tarvitse enää vaivautua kuulemaan ja kuuntelemaan muita.
Kansalaisoikeuksien ylläpitämiseen ei löydy tahtoa. Ei ole yllätys, että työpaikoilta kiirii viestiä, etteivät kansalaiset uskalla ehdolle vaaleihin työpaikkojen menettämisen pelossa. Kansalaisoikeudet ovat olemassa, mutta niiden käyttö alkaa rajautua, elitistyä. Ihmiselle jää itsesuojeluvaisto, jos valtio ei ole kansalaisoikeuksien puolella. Tämä tapahtuu monessa Euroopan maassa. Demokratia alkaa olla harvempien oikeus.
Parempi tie on yhteisen tajun, sopimisen ja parhaan argumentin etsimisen tie. Se kestää myös kriittisen yleisön katseen. Siksi neuvottelupöytiä on vahvistettava, niihin sitoutumista lisättävä sekä muutettava valtion ja osan järjestöistäkin irtautumiset yhteisistä valmistelurakenteista. Lainsäädäntövalta on eduskunnan, mutta ei tätä yhteiskuntaa omista yksi, se on yhteinen ja sellaisena se on pidettävä ja sitä vaalittava.
Demokratia on hauras. Siksi sen ei saa antaa haurastua. Sitä on rakennettava jokainen päivä.
11. lokakuuta 2018
Seksuaalinen väkivalta kitkettävä
Kai Mykkänen, sisäministeri
Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu
Tänään tyttöjen päivänä 11.10. on Suomella mahdollisuus vakavoitua lasten ja nuorten kohtaaman elämän äärelle. Suomella on vahvuutensa, mutta myös vakavat heikkoudet. Lasten kohtaaman seksuaalisen väkivallan todellisuus ei ole riittävästi aikuisten ymmärryksessä.
Suomalaista syntyperää olevista pojista eli Suomessa syntyneiden vanhempien Suomessa tai muualla syntyneistä pojista 2,8 prosenttia on kokenut vuoden aikana seksuaalista väkivaltaa, kun tytöillä luku on 7,7 prosenttia (Kouluterveyskysely 2017). Lähtökohtaisesti jokaisessa koululuokassamme on tyttö, joka on kohdannut seksuaalista väkivaltaa.
Seksuaalinen väkivalta jää usein piiloon. Me aikuiset emme sitä näe tai halua nähdä. Lapsi kantaa tämän yksin elämässään, mutta tämän lapsen tuska vaikuttaa meihin jokaiseen. Seksuaalinen väkivalta on kehon intiimien alueiden koskettelua vasten tahtoa, seksiin painostamista tai pakottamista sekä rahan, tavaran tai päihteiden tarjoamista vastineeksi seksistä.
Tänään tyttöjen päivänä haluamme korostaa tätä suurta eroa tyttöjen ja poikien kohdalla.
Tämä ei ole kuitenkaan koko kuva.
Kun katsotaan tarkemmin lasten taustoja, voimme huomata vakavia ilmiöitä maahanmuuttajataustaisten lasten elämästä. Erityisesti ongelmat näkyvät niiden lasten osalta, jotka ovat itse ja joiden toinen tai molemmat vanhemmat ovat syntyneet ulkomailla.
Maahanmuuttajien mukanaan tuoma kulttuuri ja tavat rikastuttavat Suomea. Suomessa rikokseksi määriteltyjä tai muutoin ihmisoikeuksia loukkaavia käytäntöjä Suomeen ei saa kuitenkaan tuoda. Muualla kuin Suomessa syntyneillä lapsilla seksuaalisen väkivallan kokemukset ovat hyvin yleisiä. Kouluterveyskyselyn mukaan vuoden aikana seksuaalista väkivaltaa heistä on kohdannut 26,5 prosenttia. Tytöistä 16,9 prosenttia ja pojista peräti 33,2 prosenttia.
Me emme ole yhteiskuntana onnistuneet suojaamaan lapsia ja tukemaan heidän perheitään. Tosiasioiden tunnistaminen ja tunnustaminen on nyt viisauden alku.
Suomi pystyy parempaan. Hienotunteisuuden sijaan tarvitaan vastuullista rehellisyyttä. Meidän on vahvistettava lapsen kokemusta välittävistä aikuisista ja vahvasta yhteiskunnasta.
Yksi tarvittava askel tähän suuntaan on Kouluterveyskyselyn tulosten parempi hyödyntäminen. Kouluterveyskyselyn tulokset ovat vakavia. Siitä huolimatta näitä ei käsitellä ja pohdita lasten kanssa. Nämä tulokset on esiteltävä lapsille ja ne on käsiteltävä jokaisessa koulussa lasten kanssa. Rehellisyys ei ole helppoa, mutta se antaa mahdollisuuden löytää haavat ja parantaa ne. Vain rehellisyyden kautta pääsemme kiinni niihin rikoksiin, jotka aiheuttavat merkittäviä vaurioita lapsille.
Kun Kouluterveyskyselyn tulokset on käsitelty lasten kanssa, on ne esiteltävä vanhemmille ja päättäjille. Ilman poikkeusta, koko Suomessa.
Odotamme Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta, Opetushallitukselta ja Poliisihallitukselta tiivistä yhteistä työtä asiassa etenemiseksi – ilman viivytyksiä lasten ja yhteiskuntamme parhaaksi.
Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu
Tänään tyttöjen päivänä 11.10. on Suomella mahdollisuus vakavoitua lasten ja nuorten kohtaaman elämän äärelle. Suomella on vahvuutensa, mutta myös vakavat heikkoudet. Lasten kohtaaman seksuaalisen väkivallan todellisuus ei ole riittävästi aikuisten ymmärryksessä.
Suomalaista syntyperää olevista pojista eli Suomessa syntyneiden vanhempien Suomessa tai muualla syntyneistä pojista 2,8 prosenttia on kokenut vuoden aikana seksuaalista väkivaltaa, kun tytöillä luku on 7,7 prosenttia (Kouluterveyskysely 2017). Lähtökohtaisesti jokaisessa koululuokassamme on tyttö, joka on kohdannut seksuaalista väkivaltaa.
Seksuaalinen väkivalta jää usein piiloon. Me aikuiset emme sitä näe tai halua nähdä. Lapsi kantaa tämän yksin elämässään, mutta tämän lapsen tuska vaikuttaa meihin jokaiseen. Seksuaalinen väkivalta on kehon intiimien alueiden koskettelua vasten tahtoa, seksiin painostamista tai pakottamista sekä rahan, tavaran tai päihteiden tarjoamista vastineeksi seksistä.
Tänään tyttöjen päivänä haluamme korostaa tätä suurta eroa tyttöjen ja poikien kohdalla.
Tämä ei ole kuitenkaan koko kuva.
Kun katsotaan tarkemmin lasten taustoja, voimme huomata vakavia ilmiöitä maahanmuuttajataustaisten lasten elämästä. Erityisesti ongelmat näkyvät niiden lasten osalta, jotka ovat itse ja joiden toinen tai molemmat vanhemmat ovat syntyneet ulkomailla.
Maahanmuuttajien mukanaan tuoma kulttuuri ja tavat rikastuttavat Suomea. Suomessa rikokseksi määriteltyjä tai muutoin ihmisoikeuksia loukkaavia käytäntöjä Suomeen ei saa kuitenkaan tuoda. Muualla kuin Suomessa syntyneillä lapsilla seksuaalisen väkivallan kokemukset ovat hyvin yleisiä. Kouluterveyskyselyn mukaan vuoden aikana seksuaalista väkivaltaa heistä on kohdannut 26,5 prosenttia. Tytöistä 16,9 prosenttia ja pojista peräti 33,2 prosenttia.
Me emme ole yhteiskuntana onnistuneet suojaamaan lapsia ja tukemaan heidän perheitään. Tosiasioiden tunnistaminen ja tunnustaminen on nyt viisauden alku.
Suomi pystyy parempaan. Hienotunteisuuden sijaan tarvitaan vastuullista rehellisyyttä. Meidän on vahvistettava lapsen kokemusta välittävistä aikuisista ja vahvasta yhteiskunnasta.
Yksi tarvittava askel tähän suuntaan on Kouluterveyskyselyn tulosten parempi hyödyntäminen. Kouluterveyskyselyn tulokset ovat vakavia. Siitä huolimatta näitä ei käsitellä ja pohdita lasten kanssa. Nämä tulokset on esiteltävä lapsille ja ne on käsiteltävä jokaisessa koulussa lasten kanssa. Rehellisyys ei ole helppoa, mutta se antaa mahdollisuuden löytää haavat ja parantaa ne. Vain rehellisyyden kautta pääsemme kiinni niihin rikoksiin, jotka aiheuttavat merkittäviä vaurioita lapsille.
Kun Kouluterveyskyselyn tulokset on käsitelty lasten kanssa, on ne esiteltävä vanhemmille ja päättäjille. Ilman poikkeusta, koko Suomessa.
Odotamme Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta, Opetushallitukselta ja Poliisihallitukselta tiivistä yhteistä työtä asiassa etenemiseksi – ilman viivytyksiä lasten ja yhteiskuntamme parhaaksi.
23. heinäkuuta 2018
Yksityinen ja yhteiskunnallinen - avioliitto
Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila
Yhteiskunnan ja ihmislajin yksi tärkeimmistä, ellei peräti tärkein, yksikkö on perhe. Erityinen piirre meille ihmisille lajina on pitkä lapsuus perheen yhteydessä. Esimerkiksi aivojen kehitys jatkuu pitkälti yli 20 ikävuoden. Ihminen huolehtii pitkään jälkikasvustaan. Näitä tosiasioita ei pysty ohittamaan.
Suomessa parisuhteiden kariutuminen on yleistä. Eurooppalaisessa vertailussa olemme kärkisijoilla. Suomessa ensimmäisen solmitun avioliiton eron todennäköisyys on 39 prosenttia.
Miksi eroamme? Suurin syy avio- tai avoliittojen kariutumiseen on kyvyttömyys selvittää ja puhua parisuhteessa olevista ongelmista. Näin arvioivat eronneet parit.
Samaan aikaan meillä suomalaisilla on vahva halu sitoutua. Eurooppalaisessa vertailussa suomalaisille on kovin paikka, jos kumppani on uskoton. Me emme ole kevytkenkäisiä.
Mutta mikä on suunta? Monelle voi tulla yllätyksenä, että suomalaisten asenteet ovat tiukentuneet 1970-luvulta alkaen uskollisuuteen. Eri ikäryhmissä vain 5-15 prosenttia suomalaisista hyväksyy avioliiton ulkopuolisia suhteita. Mitä nuorempia, sitä enemmän halutaan parisuhteelta sitoutumista. Suomalaisten odotuksissa kumppanin uskollisuus on yhä tärkeämpi asia – etenkin nuorille.
Miten yhteiskuntana me suomalaisia näissä unelmissa ja tavoitteissa tuemme? Arvioni mukaan emme kovinkaan hyvin. Vuosittain noin 30.000 lasta kokee vanhempien eron. Ja voin vakuuttaa, että lapsille nämä ovat kovia paikkoja. Avioliitto kestää noin 10 vuotta. Yleensä eroavissa perheissä lapset ovat enintään alakouluikäisiä.
Perhe ja parisuhde ovat yksityisiä asioista. Näinhän me ajattelemme. Tässä on ajattelun uudistamisen tarve ja paikka. Parisuhteiden ongelmat ovat kuitenkin mitä suurimmassa määrin yhteiskunnallisia ilmiöitä ja näin ollen yhteiskunnan osavastuu parisuhteista on ohittamaton.
Kukaan ei kaipaa takaisin Suomea, jossa vielä 1980-luvun lopulle asti etsittiin syyllinen avioeroon. Ei. Taakkoja ja ihmisten kyttäämistä ei tarvita. Tukea sen sijaan sitäkin enemmän.
Tosiasia on, että tälle yhteiskunnalle autot ovat parisuhteita tärkeämpiä yksikköjä. Autot katsastetaan ja ajoluvat saadaan liikenneturvallisuuden takaamiseksi. Yhteiskunnan toimintakyvyn, yksilöiden ja yhteisöjen hyvinvoinnin ja myönteisen kehittymisen kannalta on aika laittaa ihmissuhteet suuremmalle arvolle yhteiskunnallisena ilmiönä ja asiana.
Lapsiasiavaltuutettuna ajattelen, että ennen avioliiton solmimista jokaiselle pariskunnalle on tarjottava parisuhdekurssi. Tälle on Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen luotava sisältösuunnitelma. Järjestäjinä voisivat olla järjestöt, seurakunnat, kunnat, yrityksetkin. Pakkoa ei tarvitse olla ainakaan alkuun, viisas suomalainen tämän kurssin käy.
Vain yksi näkökulma sisällöistä. Uskallan väittää, että moni parisuhteen ongelma olisi ehkäistävissä, jos pariskunnilla olisi tiedossa esimerkiksi parisuhteen kehityskaari. Siihen kuuluu merkityksellisenä osana tietyssä vaiheessa tapahtuva itsenäistymisvaihe. Jos tätä ei tiedä ja tunnista itsestä ja kumppanista, johtopäätökset voivat olla väärät.
Toisekseen on otettava hyödyksi avioerohakemuksen jättämisestä käynnistyvä harkinta-aika, joka on kuusi kuukautta. Kun hakemus kirjautuu meille yhteiskuntana eli käräjäoikeuden kansliaan, on meidän yhteiskuntana otettava yhteyttä eroa hakeviin. Tuen tarpeet on tunnistettava, tukea annettava, ihmisiä ei saa jättää yksin. Tämä on tärkeää, vaikka ero olisikin edessä. Tämä on erityisen tärkeää, kun eroavassa perheessä on lapsia.
Tiedän keskusteluista eroavien pariskuntien kanssa, että eroja voidaan ehkäistä, tympäistyminen kääntää taas niihin kiintymyksen tunteisiin, joita me elämässämme etsimme. Jo tänä päivänä avioerohakemuksista peruutetaan noin 20-25 prosenttia – erohakemukset ovat usein hätähuutoja. Näihin meidän on vastattava.
Avioliitto ja parisuhde ovat yhteinen asia. Parisuhde on yhteiskunnan yksi tärkeimmistä yksiköistä ja sellaisenaan yhteiskunnallinen kysymys. Seuraavan hallituksen on otettava tämä korkealle prioriteetille. Me pystymme parempaan, on pystyttävä, lastemmekin tähden. Suurin syy eroihin ovat keskusteluvaikeudet kumppanin kanssa. Tahdon ja tuen asia.
Kirjoitus on julkaistu Demokraatti-lehdessä viikolla nro 29.
Yhteiskunnan ja ihmislajin yksi tärkeimmistä, ellei peräti tärkein, yksikkö on perhe. Erityinen piirre meille ihmisille lajina on pitkä lapsuus perheen yhteydessä. Esimerkiksi aivojen kehitys jatkuu pitkälti yli 20 ikävuoden. Ihminen huolehtii pitkään jälkikasvustaan. Näitä tosiasioita ei pysty ohittamaan.
Suomessa parisuhteiden kariutuminen on yleistä. Eurooppalaisessa vertailussa olemme kärkisijoilla. Suomessa ensimmäisen solmitun avioliiton eron todennäköisyys on 39 prosenttia.
Miksi eroamme? Suurin syy avio- tai avoliittojen kariutumiseen on kyvyttömyys selvittää ja puhua parisuhteessa olevista ongelmista. Näin arvioivat eronneet parit.
Samaan aikaan meillä suomalaisilla on vahva halu sitoutua. Eurooppalaisessa vertailussa suomalaisille on kovin paikka, jos kumppani on uskoton. Me emme ole kevytkenkäisiä.
Mutta mikä on suunta? Monelle voi tulla yllätyksenä, että suomalaisten asenteet ovat tiukentuneet 1970-luvulta alkaen uskollisuuteen. Eri ikäryhmissä vain 5-15 prosenttia suomalaisista hyväksyy avioliiton ulkopuolisia suhteita. Mitä nuorempia, sitä enemmän halutaan parisuhteelta sitoutumista. Suomalaisten odotuksissa kumppanin uskollisuus on yhä tärkeämpi asia – etenkin nuorille.
Miten yhteiskuntana me suomalaisia näissä unelmissa ja tavoitteissa tuemme? Arvioni mukaan emme kovinkaan hyvin. Vuosittain noin 30.000 lasta kokee vanhempien eron. Ja voin vakuuttaa, että lapsille nämä ovat kovia paikkoja. Avioliitto kestää noin 10 vuotta. Yleensä eroavissa perheissä lapset ovat enintään alakouluikäisiä.
Perhe ja parisuhde ovat yksityisiä asioista. Näinhän me ajattelemme. Tässä on ajattelun uudistamisen tarve ja paikka. Parisuhteiden ongelmat ovat kuitenkin mitä suurimmassa määrin yhteiskunnallisia ilmiöitä ja näin ollen yhteiskunnan osavastuu parisuhteista on ohittamaton.
Kukaan ei kaipaa takaisin Suomea, jossa vielä 1980-luvun lopulle asti etsittiin syyllinen avioeroon. Ei. Taakkoja ja ihmisten kyttäämistä ei tarvita. Tukea sen sijaan sitäkin enemmän.
Tosiasia on, että tälle yhteiskunnalle autot ovat parisuhteita tärkeämpiä yksikköjä. Autot katsastetaan ja ajoluvat saadaan liikenneturvallisuuden takaamiseksi. Yhteiskunnan toimintakyvyn, yksilöiden ja yhteisöjen hyvinvoinnin ja myönteisen kehittymisen kannalta on aika laittaa ihmissuhteet suuremmalle arvolle yhteiskunnallisena ilmiönä ja asiana.
Lapsiasiavaltuutettuna ajattelen, että ennen avioliiton solmimista jokaiselle pariskunnalle on tarjottava parisuhdekurssi. Tälle on Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen luotava sisältösuunnitelma. Järjestäjinä voisivat olla järjestöt, seurakunnat, kunnat, yrityksetkin. Pakkoa ei tarvitse olla ainakaan alkuun, viisas suomalainen tämän kurssin käy.
Vain yksi näkökulma sisällöistä. Uskallan väittää, että moni parisuhteen ongelma olisi ehkäistävissä, jos pariskunnilla olisi tiedossa esimerkiksi parisuhteen kehityskaari. Siihen kuuluu merkityksellisenä osana tietyssä vaiheessa tapahtuva itsenäistymisvaihe. Jos tätä ei tiedä ja tunnista itsestä ja kumppanista, johtopäätökset voivat olla väärät.
Toisekseen on otettava hyödyksi avioerohakemuksen jättämisestä käynnistyvä harkinta-aika, joka on kuusi kuukautta. Kun hakemus kirjautuu meille yhteiskuntana eli käräjäoikeuden kansliaan, on meidän yhteiskuntana otettava yhteyttä eroa hakeviin. Tuen tarpeet on tunnistettava, tukea annettava, ihmisiä ei saa jättää yksin. Tämä on tärkeää, vaikka ero olisikin edessä. Tämä on erityisen tärkeää, kun eroavassa perheessä on lapsia.
Tiedän keskusteluista eroavien pariskuntien kanssa, että eroja voidaan ehkäistä, tympäistyminen kääntää taas niihin kiintymyksen tunteisiin, joita me elämässämme etsimme. Jo tänä päivänä avioerohakemuksista peruutetaan noin 20-25 prosenttia – erohakemukset ovat usein hätähuutoja. Näihin meidän on vastattava.
Avioliitto ja parisuhde ovat yhteinen asia. Parisuhde on yhteiskunnan yksi tärkeimmistä yksiköistä ja sellaisenaan yhteiskunnallinen kysymys. Seuraavan hallituksen on otettava tämä korkealle prioriteetille. Me pystymme parempaan, on pystyttävä, lastemmekin tähden. Suurin syy eroihin ovat keskusteluvaikeudet kumppanin kanssa. Tahdon ja tuen asia.
Kirjoitus on julkaistu Demokraatti-lehdessä viikolla nro 29.
20. kesäkuuta 2018
Kuskin paikalle – tulevaisuuden ennakointi myös lapsistrategian työkaluksi!
Lapsiasianvaltuutetun nimittämä Tulevaisuuden lapsipalvelut -työryhmä; työryhmä edistää ja innovoi lapsiin liittyvien yhteiskunnan palveluiden kehittämistä; taustaorganisaatiot Pesäpuu ry, Lastensuojelun Keskusliitto ry, SOS-lapsikyläsäätiö, Perhehoitokumppanit Suomi Oy, THL, Metropolia AMK
Puheenjohtaja Jari Ketola, Tulevaisuuden lapsipalvelut -työryhmä
Kun Suomessa lapset kohtaavat haasteita tai ongelmia, saavat he kansainvälisesti vertailtuna apua melko hyvin. Vahvasti lakisääteinen palvelujärjestelmämme on kuitenkin jälkijättöinen, koska toiminnan painopiste ennaltaehkäisyn sijaan on ongelmien hoidossa. Reagointi on toki passiivisuutta parempi vaihtoehto, mutta riittämätön, mikäli aiomme lisätä lasten ja nuorten hyvinvointia yhteiskunnassamme. Tavoite on asetettava kauemmas tulevaisuuteen. Toimintaympäristön muutoksia proaktiivisesti ennakoimalla mahdollisuudet vaikuttavampiin palveluihin lisääntyy. Itseasiassa meidän pitää toimia vielä vastuullisemmin ja rakentaa tulevaisuus sellaiseksi, jossa lapset ja nuoret voivat kukoistaa. Tällöin emme ole muutosten kyydissä pelkääjän paikalla vaan määritämme suuntaa ja vauhtia lapsille hyväksi.
Lapsiasiavaltuutetun perustama tulevaisuuden lapsipalvelut ja hyvinvointi työryhmä (toimikausi 2016–2019) on ottanut haasteekseen edistää lasten hyvinvointia koskevan tulevaisuuden ennakointia. Tavoitteena on saada ennakoiva ajattelu suunnitelmalliseksi ja systemaattiseksi toiminnaksi lasten hyvinvoinnin lisäämiseksi. Työryhmä on kartoittanut lapsille luovuttamattomia, pysyväisluonteisia tarpeita sekä pitkäkestoisia yhteiskuntaa muokkaavia megatrendejä. Megatrendit synnyttävät tarpeen uusille ratkaisuille ja niihin liittyy myös lasten hyvinvointiin vaikuttavia muutosilmiöitä. Muutosilmiöiden hyvinvointia heikentävät vaikutukset tulee eliminoida ja toisaalta vahvistaa niiden positiivia puolia.
Tulevaisuusajattelua edistääksemme ja muutosilmiöitä tutkiaksemme pidimme toukokuussa kahdenkymmenen monialaisen asiantuntijan kanssa tulevaisuuden työpajan, jonka aineiston löydät osoitteesta:
http://lapsiasia.fi/lapsiasiavaltuutettu/neuvottelukunta/tyoryhmien-aineistoja/tulevaisuuden-lapsipalvelut-tyoryhma/
Tulevaisuutta koskien tähtäin asetettiin vuoteen 2036, jolloin nyt syntyvät lapset ovat 18-vuotiaita. Työpajan tarkoitus ja tavoite olivat joukkoistaa tulevaisuusajattelua sekä
1. analysoida lapsen tulevaisuuden hyvinvoinnin kannalta merkittävimmät yhteiskunnalliset muutokset,
2. ymmärtää muutosten vaikutukset lasten hyvinvointia tukeville palveluille ja
3. kerätä aineksia lasten hyvinvointia tukevien palveluiden yhteiselle, jaetulle visiolle.
Lapsille tärkeää on mm. elämän ennakoitavuus, koska se luo pohjaa luottamuksen syntymiselle toisiin. Tärkeää on tulla hyväksytyksi omana itsenään ja että voi kokea olevansa merkityksekäs ja arvokas yhteisön jäsen. Megatrendeistä digitalisaatio, väestönmuutos, niukkenevat luonnonvarat, globalisoituva talous ja yksilön osallistuminen yhteisöjen kautta luovat yhdessä ja erikseen muutosilmiöitä, joista tulevaisuudentyöpajamme nosti merkittävimmiksi:
A) hyvinvoinnin eriarvoistuminen,
B) perhe- ja läheissuhteiden moninaistuminen sekä
C) koulutuksen ja opetuksen moninaistuminen.
Muutosilmiöiden mahdollisuudet, uhat ja muutostarpeet lasten hyvinvointiin liittyen
Tässä yhteydessä yhtenä esimerkkinä megatrendien muutosilmiöistä nostan teknologian kehityksen ja digitalisaation. Parhaimmillaan digitalisaatio kasvattaa työn tuottavuutta, avaa uusia mahdollisuuksia tekoälyn ja datan avulla, avaa uusia toimintaympäristöjä palveluille ja vähentää etäisyyksien merkitystä. Negatiivisia vaikutuksia voi syntyä kasvavana eriarvoistumisena, työpaikkojen menetyksien kautta tai kansainvälisten yritysten ylivaltana.
Työpajassamme todettiin, että hyvinvoinnin eriarvoistuminen lisääntyy edelleen, mikäli empatian vähentyminen päätöksenteossa ja kapea ajattelu hyvinvointipolitiikassa jatkuvat. Suunnan kääntäminen vaatii lapsia ja perheitä vahvistavien ajattelutapojen ja arvojen valtavirtaa. Hyvinvoinnin kehittämisen omistajuus pitää saada kansalaisille, ja hyvinvointitietoa tulee tuottaa reaaliajassa. Tarvitsemme myös enemmän kunnianhimoa ja selkeitä tavoitteita lasten hyvinvoinnin lisäämiseksi. Lasten kansalaisuutta on vahvistettava ja hyvinvointiin vaikuttavaa budjetointisykliä pidennettävä, pitkäjänteiset investoinnit mahdollistavaksi sekä luottamusta lisääväksi. Hyvinvoiva lapsi on investointi sinunkin tulevaisuuteesi!
Parhaimmillaan kukoistavan lapsuuden haluttu kehityskulku on itseään toteuttava ennuste. Halutun tulevaisuuden rakentaminen tarvitsee rakennusaineikseen vahvan yhteiskunnallisen lapsilähtöisen arvopohjan, poliittista tahtoa luoda parempaa tulevaisuutta lapsille, tietoa lapsille luovuttamattomista tarpeista, tietoa vahvistuvien kehityssuuntien uhkista ja mahdollisuuksista sekä erityisesti toimintaa, joka minimoi uhat ja maksimoi mahdollisuudet lasten hyvinvointiin liittyen.
Lasten hyvinvoinnin tulevaisuuden ennakointia koskeva työ on vasta alussa. Tarvitsemme kaikkia lasten hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta innostuvia ihmisiä lisäämään osaamistaan sekä innostamaan muita ennakointityöhön ja mahdollistamaan hyvinvoinnin lisääminen.
Maamme korkeimmilla päättäjillä on nyt vahva tahtotila kokonaisvaltaisen ja tavoitteellisen, yli vaalikausien ulottuvan lapsistrategian tekemiseen. Ehdotankin työryhmämme tuella, että yhdeksi pysyväksi strategista suunnittelu ohjaavaksi elementiksi tulee ottaa lasten hyvinvoinnin ennakointi. Ennakoiviakin strategioita tulee jatkuvasti päivittää, koska muutoin tulevaisuus karkaa ja päädymme nykyiseen tulipalojen sammuttamiseen keskittyvään lapsi- ja hyvinvointipolitiikkaan.
Puheenjohtaja Jari Ketola, Tulevaisuuden lapsipalvelut -työryhmä
Kun Suomessa lapset kohtaavat haasteita tai ongelmia, saavat he kansainvälisesti vertailtuna apua melko hyvin. Vahvasti lakisääteinen palvelujärjestelmämme on kuitenkin jälkijättöinen, koska toiminnan painopiste ennaltaehkäisyn sijaan on ongelmien hoidossa. Reagointi on toki passiivisuutta parempi vaihtoehto, mutta riittämätön, mikäli aiomme lisätä lasten ja nuorten hyvinvointia yhteiskunnassamme. Tavoite on asetettava kauemmas tulevaisuuteen. Toimintaympäristön muutoksia proaktiivisesti ennakoimalla mahdollisuudet vaikuttavampiin palveluihin lisääntyy. Itseasiassa meidän pitää toimia vielä vastuullisemmin ja rakentaa tulevaisuus sellaiseksi, jossa lapset ja nuoret voivat kukoistaa. Tällöin emme ole muutosten kyydissä pelkääjän paikalla vaan määritämme suuntaa ja vauhtia lapsille hyväksi.
Lapsiasiavaltuutetun perustama tulevaisuuden lapsipalvelut ja hyvinvointi työryhmä (toimikausi 2016–2019) on ottanut haasteekseen edistää lasten hyvinvointia koskevan tulevaisuuden ennakointia. Tavoitteena on saada ennakoiva ajattelu suunnitelmalliseksi ja systemaattiseksi toiminnaksi lasten hyvinvoinnin lisäämiseksi. Työryhmä on kartoittanut lapsille luovuttamattomia, pysyväisluonteisia tarpeita sekä pitkäkestoisia yhteiskuntaa muokkaavia megatrendejä. Megatrendit synnyttävät tarpeen uusille ratkaisuille ja niihin liittyy myös lasten hyvinvointiin vaikuttavia muutosilmiöitä. Muutosilmiöiden hyvinvointia heikentävät vaikutukset tulee eliminoida ja toisaalta vahvistaa niiden positiivia puolia.
Tulevaisuusajattelua edistääksemme ja muutosilmiöitä tutkiaksemme pidimme toukokuussa kahdenkymmenen monialaisen asiantuntijan kanssa tulevaisuuden työpajan, jonka aineiston löydät osoitteesta:
http://lapsiasia.fi/lapsiasiavaltuutettu/neuvottelukunta/tyoryhmien-aineistoja/tulevaisuuden-lapsipalvelut-tyoryhma/
Tulevaisuutta koskien tähtäin asetettiin vuoteen 2036, jolloin nyt syntyvät lapset ovat 18-vuotiaita. Työpajan tarkoitus ja tavoite olivat joukkoistaa tulevaisuusajattelua sekä
1. analysoida lapsen tulevaisuuden hyvinvoinnin kannalta merkittävimmät yhteiskunnalliset muutokset,
2. ymmärtää muutosten vaikutukset lasten hyvinvointia tukeville palveluille ja
3. kerätä aineksia lasten hyvinvointia tukevien palveluiden yhteiselle, jaetulle visiolle.
Lapsille tärkeää on mm. elämän ennakoitavuus, koska se luo pohjaa luottamuksen syntymiselle toisiin. Tärkeää on tulla hyväksytyksi omana itsenään ja että voi kokea olevansa merkityksekäs ja arvokas yhteisön jäsen. Megatrendeistä digitalisaatio, väestönmuutos, niukkenevat luonnonvarat, globalisoituva talous ja yksilön osallistuminen yhteisöjen kautta luovat yhdessä ja erikseen muutosilmiöitä, joista tulevaisuudentyöpajamme nosti merkittävimmiksi:
A) hyvinvoinnin eriarvoistuminen,
B) perhe- ja läheissuhteiden moninaistuminen sekä
C) koulutuksen ja opetuksen moninaistuminen.
Muutosilmiöiden mahdollisuudet, uhat ja muutostarpeet lasten hyvinvointiin liittyen
Tässä yhteydessä yhtenä esimerkkinä megatrendien muutosilmiöistä nostan teknologian kehityksen ja digitalisaation. Parhaimmillaan digitalisaatio kasvattaa työn tuottavuutta, avaa uusia mahdollisuuksia tekoälyn ja datan avulla, avaa uusia toimintaympäristöjä palveluille ja vähentää etäisyyksien merkitystä. Negatiivisia vaikutuksia voi syntyä kasvavana eriarvoistumisena, työpaikkojen menetyksien kautta tai kansainvälisten yritysten ylivaltana.
Työpajassamme todettiin, että hyvinvoinnin eriarvoistuminen lisääntyy edelleen, mikäli empatian vähentyminen päätöksenteossa ja kapea ajattelu hyvinvointipolitiikassa jatkuvat. Suunnan kääntäminen vaatii lapsia ja perheitä vahvistavien ajattelutapojen ja arvojen valtavirtaa. Hyvinvoinnin kehittämisen omistajuus pitää saada kansalaisille, ja hyvinvointitietoa tulee tuottaa reaaliajassa. Tarvitsemme myös enemmän kunnianhimoa ja selkeitä tavoitteita lasten hyvinvoinnin lisäämiseksi. Lasten kansalaisuutta on vahvistettava ja hyvinvointiin vaikuttavaa budjetointisykliä pidennettävä, pitkäjänteiset investoinnit mahdollistavaksi sekä luottamusta lisääväksi. Hyvinvoiva lapsi on investointi sinunkin tulevaisuuteesi!
Parhaimmillaan kukoistavan lapsuuden haluttu kehityskulku on itseään toteuttava ennuste. Halutun tulevaisuuden rakentaminen tarvitsee rakennusaineikseen vahvan yhteiskunnallisen lapsilähtöisen arvopohjan, poliittista tahtoa luoda parempaa tulevaisuutta lapsille, tietoa lapsille luovuttamattomista tarpeista, tietoa vahvistuvien kehityssuuntien uhkista ja mahdollisuuksista sekä erityisesti toimintaa, joka minimoi uhat ja maksimoi mahdollisuudet lasten hyvinvointiin liittyen.
Lasten hyvinvoinnin tulevaisuuden ennakointia koskeva työ on vasta alussa. Tarvitsemme kaikkia lasten hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta innostuvia ihmisiä lisäämään osaamistaan sekä innostamaan muita ennakointityöhön ja mahdollistamaan hyvinvoinnin lisääminen.
Maamme korkeimmilla päättäjillä on nyt vahva tahtotila kokonaisvaltaisen ja tavoitteellisen, yli vaalikausien ulottuvan lapsistrategian tekemiseen. Ehdotankin työryhmämme tuella, että yhdeksi pysyväksi strategista suunnittelu ohjaavaksi elementiksi tulee ottaa lasten hyvinvoinnin ennakointi. Ennakoiviakin strategioita tulee jatkuvasti päivittää, koska muutoin tulevaisuus karkaa ja päädymme nykyiseen tulipalojen sammuttamiseen keskittyvään lapsi- ja hyvinvointipolitiikkaan.
8. kesäkuuta 2018
Tupakoinnin aloittamisen ehkäisyyn panostetaan, toimittaisiinko samoin alkoholin kohdalla?
Lakimies Merike Helander, lapsiasiavaltuutetun toimisto
Sosiaali- ja terveysministeriö julkaisi toukokuun viimeisenä päivänä työryhmämietinnön, jossa esitetään tiekarttaa tupakka- ja nikotiinituotteiden käytön loppumiseksi Suomessa vuoteen 2030 mennessä. (1) Mietintö sisältää lukuisia erinomaisia ehdotuksia toimenpiteiksi ja niiden systemaattiseksi seurannaksi. Työryhmän mietinnössä ehdotetaan, monien muiden ehdotusten lisäksi, nuorten tupakoinnin aloittamisen ehkäisyyn liittyviä toimenpiteitä, kuten nikotiinituotteiden ikärajan nosto 20 ikävuoteen, tunnusomaisten makujen ja tuoksujen kieltämistä ja savuttomien ympäristöjen lisäämistä. Työryhmä ehdottaa myös, että liikunta- ja urheiluseurojen ja nuorisotyön valtakunnallisten avustusten jakamisen yhdeksi avustusperusteeksi tulisi sitoutuminen tupakka- ja muiden nikotiinituotteiden käytön ehkäisyyn. Myös kunnille suositellaan, että ne ottaisivat tämän avustustensa myöntämisen yhdeksi kriteeriksi.
Paljon mainioita ja tehokkaastikin toimivia ehdotuksia, joista on myös helppo päätellä, että taustalla on aito pyrkimys savuttomaan Suomeen. Vastaavanlaisia toimenpiteitä toivoisin näkeväni kohdistettavan alkoholin käytön aloittamisen ehkäisyyn.
Tupakointi ja alkoholin käyttö aiheuttavat merkittäviä terveydellisiä ongelmia, niin yksilötasolla kuin kansanterveydellisestikin. Niistä aiheutuvat riskit korostuvat lasten ja nuorten kohdalla. (2) Varsin usein nuori, joka ylipäätään käyttää näitä päihteitä, käyttää molempia. Riskit vähintääkin tuplaantuvat.
Tämän päivän nuoret, onneksi, tupakoivat ja käyttävät alkoholin entistä vähemmän, suuntaus kummankin osalta on ollut jo melko pitkään parempaan päin. Edelleen kummankin käytön vähentämiseksi on kuitenkin töitä tehtävänä. Vuoden 2017 kouluterveyskyselyn mukaan esimerkiksi lukiolaisista päivittäin tupakoi 7 prosenttia (3). Ammatillisissa oppilaitoksissa vastaava luku on kuitenkin korkea, 32 prosenttia. Tosi humalassa vähintään kerran kuussa on lukiolaisista 18,3 prosenttia ja ammattiin opiskelevista 28,1 prosenttia (4).
Tupakoinnin vähentämiseksi ehdotetaan nyt tehokkaita toimia. Tupakointi ja alkoholin käyttö liittyvät usein yhteen. Tupakkalain ja alkoholilain lakiin kirjatut tavoitteet ovat yhteneväiset, käytön ja kulutuksen sekä niistä aiheutuvien ongelmien vähentäminen.
Jäin miettimään, miksi samalla tavalla ei toimita alkoholin suhteen? Esimerkiksi alkuvuodesta voimaan tullut alkoholilain uudistus on täysin toisensuuntainen, uudistuksella lisättiin alkoholin saatavuutta tuntuvasti. Uudistuksen vaikutukset nähdään viiveellä. Nyt luotetaan siihen, että nuoriso toimii edelleen fiksusti ja vähentää alkoholin käyttöään. Valitettavasti kaikkien osalta tämä ei toteudu. Tästä tuore esimerkki on koulujen päättäjäisviikonlopppu, jolloin poliisi takavarikoi jälleen useita satoja litroja alkoholia alaikäisiltä juhlijoilta.
Nuorten tupakoinnin ehkäisemiseen kohdistuvat työryhmän mietinnössä ehdotetut toimenpiteet soveltuisivat mainiosti myös alkoholin käytön ehkäisemiseen. Todennäköisesti molempiin kohdistuvina toimenpiteet voisivat olla jopa tehokkaampia. Eikä edes tarvita työryhmää tekemään uutta mietintöä nuorten alkoholihaittojen vähentämiseksi. Nyt tarvitaan enää tahtoa puuttua, keinoja on jo löydetty!
Viitteet:
1. Tupakka- ja nikotiinipolitiikan kehittäminen. Työryhmän toimenpide-ehdotukset. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja julkaisuja 21/2018. Verkossa http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/160888.
2. Ks. esim. https://nuortenlinkki.fi/tietopiste/pikatieto/alkoholi ja https://nuortenlinkki.fi/tietopiste/pikatieto/tupakka
3. Indikaattori: Käyttää päivittäin jotain tupakkatuotetta tai sähkösavuketta, %. Kouluterveyskyselyn tulokset verkossa https://thl.fi/fi/web/lapset-nuoret-ja-perheet/tutkimustuloksia
4. Indikaattori: Tosi humalassa vähintään kerran kuukaudessa, %.
Sosiaali- ja terveysministeriö julkaisi toukokuun viimeisenä päivänä työryhmämietinnön, jossa esitetään tiekarttaa tupakka- ja nikotiinituotteiden käytön loppumiseksi Suomessa vuoteen 2030 mennessä. (1) Mietintö sisältää lukuisia erinomaisia ehdotuksia toimenpiteiksi ja niiden systemaattiseksi seurannaksi. Työryhmän mietinnössä ehdotetaan, monien muiden ehdotusten lisäksi, nuorten tupakoinnin aloittamisen ehkäisyyn liittyviä toimenpiteitä, kuten nikotiinituotteiden ikärajan nosto 20 ikävuoteen, tunnusomaisten makujen ja tuoksujen kieltämistä ja savuttomien ympäristöjen lisäämistä. Työryhmä ehdottaa myös, että liikunta- ja urheiluseurojen ja nuorisotyön valtakunnallisten avustusten jakamisen yhdeksi avustusperusteeksi tulisi sitoutuminen tupakka- ja muiden nikotiinituotteiden käytön ehkäisyyn. Myös kunnille suositellaan, että ne ottaisivat tämän avustustensa myöntämisen yhdeksi kriteeriksi.
Paljon mainioita ja tehokkaastikin toimivia ehdotuksia, joista on myös helppo päätellä, että taustalla on aito pyrkimys savuttomaan Suomeen. Vastaavanlaisia toimenpiteitä toivoisin näkeväni kohdistettavan alkoholin käytön aloittamisen ehkäisyyn.
Tupakointi ja alkoholin käyttö aiheuttavat merkittäviä terveydellisiä ongelmia, niin yksilötasolla kuin kansanterveydellisestikin. Niistä aiheutuvat riskit korostuvat lasten ja nuorten kohdalla. (2) Varsin usein nuori, joka ylipäätään käyttää näitä päihteitä, käyttää molempia. Riskit vähintääkin tuplaantuvat.
Tämän päivän nuoret, onneksi, tupakoivat ja käyttävät alkoholin entistä vähemmän, suuntaus kummankin osalta on ollut jo melko pitkään parempaan päin. Edelleen kummankin käytön vähentämiseksi on kuitenkin töitä tehtävänä. Vuoden 2017 kouluterveyskyselyn mukaan esimerkiksi lukiolaisista päivittäin tupakoi 7 prosenttia (3). Ammatillisissa oppilaitoksissa vastaava luku on kuitenkin korkea, 32 prosenttia. Tosi humalassa vähintään kerran kuussa on lukiolaisista 18,3 prosenttia ja ammattiin opiskelevista 28,1 prosenttia (4).
Tupakoinnin vähentämiseksi ehdotetaan nyt tehokkaita toimia. Tupakointi ja alkoholin käyttö liittyvät usein yhteen. Tupakkalain ja alkoholilain lakiin kirjatut tavoitteet ovat yhteneväiset, käytön ja kulutuksen sekä niistä aiheutuvien ongelmien vähentäminen.
Jäin miettimään, miksi samalla tavalla ei toimita alkoholin suhteen? Esimerkiksi alkuvuodesta voimaan tullut alkoholilain uudistus on täysin toisensuuntainen, uudistuksella lisättiin alkoholin saatavuutta tuntuvasti. Uudistuksen vaikutukset nähdään viiveellä. Nyt luotetaan siihen, että nuoriso toimii edelleen fiksusti ja vähentää alkoholin käyttöään. Valitettavasti kaikkien osalta tämä ei toteudu. Tästä tuore esimerkki on koulujen päättäjäisviikonlopppu, jolloin poliisi takavarikoi jälleen useita satoja litroja alkoholia alaikäisiltä juhlijoilta.
Nuorten tupakoinnin ehkäisemiseen kohdistuvat työryhmän mietinnössä ehdotetut toimenpiteet soveltuisivat mainiosti myös alkoholin käytön ehkäisemiseen. Todennäköisesti molempiin kohdistuvina toimenpiteet voisivat olla jopa tehokkaampia. Eikä edes tarvita työryhmää tekemään uutta mietintöä nuorten alkoholihaittojen vähentämiseksi. Nyt tarvitaan enää tahtoa puuttua, keinoja on jo löydetty!
Viitteet:
1. Tupakka- ja nikotiinipolitiikan kehittäminen. Työryhmän toimenpide-ehdotukset. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja julkaisuja 21/2018. Verkossa http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/160888.
2. Ks. esim. https://nuortenlinkki.fi/tietopiste/pikatieto/alkoholi ja https://nuortenlinkki.fi/tietopiste/pikatieto/tupakka
3. Indikaattori: Käyttää päivittäin jotain tupakkatuotetta tai sähkösavuketta, %. Kouluterveyskyselyn tulokset verkossa https://thl.fi/fi/web/lapset-nuoret-ja-perheet/tutkimustuloksia
4. Indikaattori: Tosi humalassa vähintään kerran kuukaudessa, %.
20. toukokuuta 2018
Vahvaan väestöpolitiikkaan
Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila, Mänttä 1.5.2018 (muutosvarauksin)
Arvoisa juhlaväki,
Suomi elää murrosvaihetta, jossa maan syntyvyys on historiallisen matala. Koskaan maahamme ei ole syntynyt niin vähän lapsia kuin viime vuonna. Samaan aikaan maan työikäisen korkeasti koulutetun väestön koulutustaso on laskussa. Se on vuonna 2030 alle OECD- ja EU-maiden keskiarvon.
Lapsiasiavaltuutetun näkökulmasta Suomen on käynnistettävä toimenpiteet, joilla luodaan vahva väestöpolitiikka ja lisätään työn saatavuutta. Molemmilla vahvistetaan veropohjaa, kansalaisten ostovoimaa ja mahdollistetaan eläkkeiden maksaminen. Tämä välttämättömyys on tehtävä ilman tinkimistä lasten oikeuksista ja hyvinvoinnista. On tunnistettava kohtalonyhteys pienentyvien ikäluokkien saattamisessa koulutukseen ja työhön sekä näin saavutettava korkea työllisyysaste.
Mikäli tässä yhteiskuntapolitiikassa ei onnistuta, on edessä etuuksien, palveluiden ja eläkkeiden leikkaukset ja osittainen alasajo. Nämä leikkaukset joudutaan tekemään etupainotteisesti. Jos tähän joudutaan, toimenpiteet ovat raskaita ja eri väestöryhmien välistä luottamusta rikkovia.
Väestöpolitiikan voi määritellä tavoitteiksi ja toimenpiteiksi, joilla vaikutetaan muun muassa syntyvyyteen, kuolevuuteen ja perheellistymiseen. Tarvitsemme luottamusta vahvistavaa politiikkaa, jossa tämän päivän nuoret aikuiset uskaltavat ja haluavat perheellistyä ja näin kantaa vastuunsa seuraavan sukupolven kasvattamisesta. Tämä tarkoittaa, että valtiona pidämme huolen, että lapsilisien ostovoimaa ei heikennetä, lapsiperheiden palvelut eli erityisesti neuvola, varhaiskasvatus, kasvatus- ja perheneuvonta, lapsiperheiden kotipalvelu, perusopetus ja toisen asteen koulutus taataan valtion toimenpitein laadukkaana koko maassa sekä kohtuuhintaisia asuntoja on saatavilla.
Luulenpa kuitenkin, että edes tämä ei riitä. Ihminen ei tarvitse enää jälkikasvua varmistaakseen turvatun vanhuusajan hoivan ja huolenpidon. Ainakaan näin ei tarvitse tämän päivän nuorten ajatella, vaikka todellisuudessa ylisukupolvinen hoivavastuu ei kovin kaukana olekaan. Toisaalta ajatus lasten saamisesta yhteiseksi hyväksi on täysin vieras – se on sekä lapsia että etenkin naisia esineellistävä. Jäljelle jää tunnetaso, kysymys hyvästä elämästä ja siitä, mikä minulle ihmisenä on tärkeää.
Edelleen nuorten arvoissa voimme havaita perheellistymisen olevan yksi tärkeimpiä tulevaisuuden tavoitteita. Toisaalta tämän rinnalla halu toteuttaa itseään kilpailee mahdollisen perheellistymisen ja lasten kanssa. Huomiota on kiinnitettävä myös tosiasiaan, että lasten saamisen toiveet ovat matalampia työttömillä ja pienituloisilla.
Väestöpolitiikassa on pystyttävä syvällisemmin ymmärtämään tämän päivän ihmisen tunteita ja odotuksia hyvästä elämästä. Lapsiperhearki kilpailee tietyllä tapaa vapaammalta ja mukavammalta tuntuvan huoltajavastuuttoman arjen kanssa. Nämä kaksi on uskallettava asettaa vertailuun.
Enemmän on tuotava perhearjesta esille hyvän elämän, onnen sisältöjä. Se on perheen tuomaa läheisyyttä, vanhemmuuden huumaavaa onnea. Se on kyynel silmäkulmassa, kun lapsesi oppii kävelemään. Se on sitä tunnetta, kun voi olla tukena varttuvalle nuorelle, joka etsii paikkaansa ja unelmiaan. Se on ylpeyttä lapsesta, joka oppii ja kehittyy. Se on sitä onnea, kun lapsi osoittaa sinun olevan tärkeä. Se on sitä, että kuoleman hetkellä sinua kaivataan. Onko väestötutkimuksen otettava uusi näkökulma vanhemmuuden myönteisiin, huumaaviin tunteisiin? Tässä pitkälle kehittyneessä yhteiskunnassa tämä voi olla väestöpolitiikan yksi uusi tehtävä.
Vahva väestöpolitiikka vaatii tietoista ja systemaattista kasvtustyötä. Euroopan lapsiasiavaltuutettujen kesken hyväksyimme viime syksynä Helsingissä yhteisen kannanoton ihmissuhdekasvatuksesta, joka on aloitettava varhaiskasvatuksessa. Uskon, että tämänkaltaisen työn ymmärtämisellä on osaltaan merkitystä väestöpolitiikan uudelleen muotoilussa.
Toisekseen perheet tarvitsevat työtä ja toimeentuloa. Sitä tarvitsee jokainen suomalainen ja suomalainen yhteiskunta. Hyvinvointivaltio on työn yhteiskunta. Vain korkean työllisyysasteen turvin voimme ylläpitää etuudet, palvelut ja eläkkeet. Työttömyyden alentuminen ja pienituloisuudesta pois pääseminen luovat edellytyksiä perheen perustamiseen.
Näyttääkin siltä, että jatkossa korkean työllisyysasteen yhteiskunta on se, johon lapsia uskalletaan ja halutaan saada.
Muutama viikko sitten minulla oli ilo tavata Keski-Suomen pitkäaikainen kansanedustaja Sakari Knuuttila, joka työllään oli ajamassa suomalaisten perusoikeudeksi työn. Tänä päivänä työ perusoikeutena on säädetty maamme perustuslain 18 §:ään.
Tätä samaa henkeä tarvitaan tänäkin päivänä. On tavoiteltava 80 prosentin työllisyysastetta. Tämä on mahdollista ja se on välttämätöntä. Kaikki tuon alle on epäonnistumista. Tavoitteesta ollaan tällä hetkellä kaukana.
Suomi tarvitsee laajan investointiohjelman, jolla lisäämme työn saatavuutta. On nostettava suomalaisten osaamista, työn tekemisen ja vastaanottamisen kannusteita sekä parannettava erityisesti rataverkon kehittämisellä työn liikkuvuutta. En jätä muistuttamatta, että tällä hetkellä Suomi on nopeassa luisussa heikosti koulutetuksi maaksi, joka ei kuitenkaan pysty, eikä toivottavasti haluakaan, kilpailla halvan työvoiman maiden kanssa. Meidän on kilpailtava osaamisessa ja osaavimman kansakunnan tilasta – nyt tämä toteutuu Suomessa vain juhlapuheissa. Meillä on oltava samalla liikkuvin yhteiskunta, jossa työssäkäyntialueet laajentuvat.
Me emme saa alistua ongelmille, joita yhteiskunnassamme on. Me nostamme jälleen kerran Suomen raiteille, jotka mahdollistavat suomalaisen luottamuksen tämän maan ja oman elämämme rakentamiseen, me mahdollistamme sosiaalisen nousun ja koulutustason vahvistumisen, me pidämme huolta, että tähän maahan kannattaa investoida ja täällä yrittää. Nuorten luottamus Suomeen on tutkimusten mukaan romahtanut viimeisten noin kymmenen vuoden aikana. Tämä usko on palautettava.
Lapsiasiavaltuutettuna huomioni kiinnittyy mahdollisuuksiin, jotka ongelmiamme suuremmat. Meillä on edelleen yksi toimivimmista yhteiskunnista, joita tällä maapallolla on. Kun annoin eduskunnalle kertomuksen lapsen oikeuksien ja hyvinvoinnin tilasta tämän vuoden helmikuussa, kiinnitin huomiota siihen, miten systemaattisesti Suomi rakensi vaikuttavaa lapsi- ja perhepolitiikkaa toisen maailmansodan jälkeeen ja jo sitä ennenkin. Yhtenä esimerkkinä on väestöpolitiikka, johon rakentajasukupolven poliitikkojen ja tutkijoiden kärki käytti paljon aikaa ja vaivaa. Tänä päivänä syntyvyys on alhainen, mutta väestöpolitiikan sijaan puuhastellaan pienen mittakaavan kehittämishankkeissa kansallisten linjausten sijaan. Perhevapaauudistuksen kariutuminen on tästä yhtenä esimerkkinä. On tullut helpommaksi järjestää seminaari, kuunnalle polveilevia alustuksia, todeta tunnelman olevan hyvä, jakaa joitakin miljoonia hankerahaa ja ohittaa kouriintuntuvat yhteiskunnalliset reformit.
Työn liikkuvuuden osalta tarvitaan sekä työelämän pelisääntöjen että yhteiskunnan infrastuktuurin uudistamista. Ei enää käy, että työpaikkojen ylinjohto voi tehdä työaikaan ja -paikkaan sitomatonta työtä. Tämä on oltava laajemmin kaikkien työntekijöiden mahdollisuus. Meidän on uskallettava rakentaa työelämän pelisäännöt, jotka lisäävät samaan aikaan työntekijän tuottavuutta ja ihmisen hyvinvointia, joka kanavoituu nykyiseen ja myös tulevaan perheeseen. Tässä olemme alkumetreillä.
Suomen on käynnistettävä laaja rataverkon parantaminen, jossa työtä laitetaan niin sanotusti raiteille. Hallituksen on kerättävä maakunnilta näitä koskevat esitykset ja rakennettava laaja koko maata rakentava rataverkkoratkaisu. Oulun seudulla tarvitaan yhteys Raahesta. Jyväskylän seudulla tarvitaan nopeampi yhteys etelään. Äänekoskelta on päästävä Jyväskylään. Työssäkäyntialueiden on laajennuttava. Tämä mahdollistaa koko Suomen pysymisen tasapainoisesti asuttuna, mikä taas ylläpitää asuntokannan arvoa mahdollisimman hyvin koko maassa. Jokaisen kaupunkiseudun ympärille tarvitaan vireä kuntaverkko.
Muistutan kylmistä tosiasioista. Eläkerahastoissamme on vajaa kolmannes eläkkeiden maksamiseen tarvittavasta summasta. Tosiasioita ei päästä pakoon. Kun eläkkeiden maksajia on vähemmän, eläkemaksut nousevat. On arvioitu, että 50 vuoden kuluttua työeläkemaksut, jotka ovat useita prosenttiyksikköjä suuremmat nykyisen alhaisella syntyvyydellä. Suomalainen ostovoima heikkenee ja työn kustannukset kasvavat.
Vaikka tällä hetkellä työllisyys kehittyy suotuisasti, kokonaiskuva on synkkä.
Kun maa epäonnistuu lapsi- ja perhepolitiikassa, maa epäonnistuu kaikessa. Tarvitaan henkeä, jossa hyvistä työelämäkäytänteistä säädetään lakiin jokaisen työntekijän turvaksi. Liittokohtaisissa neuvotteluissa on saatu hienoja läpimurtoja muun muassa kuntasektorilla koskien tilapäisen hoitovapaan laajentamista – tämä sama on saatava lain tasolle kaikkien työntekijöiden ja lasten tueksi. Kun keskitetyistä tulopoliittisista kokonaisratkaisuista on luovuttu, lainsäädännön on turvattava kansalliset työelämän pelisäännöt.
Entäpä sitten maahanmuutto? Tuoko se ratkaisua Suomen väestölliseen ja taloudelliseen huoltosuhteeseen? Tätä tunnutaan korostavan. Pian noin joka kahdeksas Suomeen syntyvä lapsi syntyy maahanmuuttajataustaiselle äidille. Ilman tätä väestökasvua Suomen näkymä olisi vieläkin heikompi. Toisaalta on tunnustettava, että tämäkään tie ei ole auvoinen. Suoraan sanottuna se on paljon vaikeampi kuin yleisesti tunnutaan ymmärrettävän.
Lapsiasiavaltuutettuna olen kiinnittänyt viimeisen neljän vuoden aikana paljon huomiota maahan muuttajataustaisten lasten ja nuorten hyvinvointiin. Olen saanut käyttööni aineistoja, jotka tuntuvat olevan vähäisellä käytöllä hallinnon eri tasoilla. Johtopäätökseni on tämä: tarvitaan paljon vahvempia toimenpiteitä kotoutumisessa onnistumiseksi.
Suurella osalla maahanmuuttajataustaisista lapsista ja nuorista on merkittäviä ongelmia oman paikkansa löytämisessä tästä yhteiskunnasta. Kouluterveyskysely osoittaa, että maahanmuuttajataustaisten lasten ja nuorten ongelmat ovat huomattavasti paljon yleisempiä kuin muiden nuorten. Sanon suoraan: tällä hetkellä Suomi ei onnistu kotouttamisessa. Siksi tämän varaan laskeminen nykyisellään on osa ongelmaa.
Jokainen Suomeen muuttava ja maahanmuuttajataustaisille vanhemmille syntyvä lapsi tarvitsee universaalit oikeudet ja palvelut, kuten kaikki lapset. Rinnakkaistodellisuuksia ei saa antaa rakentua. Ja suomen kieli ja/tai ruotsin kieli on opittava. Paremmin kuin nykyisin. Niin sanotun S2:n eli suomi toisena kielenä kunnianhimo ja voimavarat on saatava aivan uudelle tasolle. Aikuisiakin koskien.
Kieli on veitsi, jolla yksilö leikkaa yhteiskunnan kakusta oman osansa!
Hallitus on päättänyt käynnistää kansallisen lapsipolitiikan strategian valmistelun. Siihen on sidottava vahvasti mukaan koko valtioneuvosto. Oleellista on, että tämän strategian yksi pilari on vahvan väestöpolitiikan uudelleen rakentaminen. Siinä olemme onnistuneet aikaisemminkin. Seuraavan, vajaan vuoden päästä, aloittavan hallituksen on tässä onnistuttava.
Arvoisa juhlaväki,
Suomi elää murrosvaihetta, jossa maan syntyvyys on historiallisen matala. Koskaan maahamme ei ole syntynyt niin vähän lapsia kuin viime vuonna. Samaan aikaan maan työikäisen korkeasti koulutetun väestön koulutustaso on laskussa. Se on vuonna 2030 alle OECD- ja EU-maiden keskiarvon.
Lapsiasiavaltuutetun näkökulmasta Suomen on käynnistettävä toimenpiteet, joilla luodaan vahva väestöpolitiikka ja lisätään työn saatavuutta. Molemmilla vahvistetaan veropohjaa, kansalaisten ostovoimaa ja mahdollistetaan eläkkeiden maksaminen. Tämä välttämättömyys on tehtävä ilman tinkimistä lasten oikeuksista ja hyvinvoinnista. On tunnistettava kohtalonyhteys pienentyvien ikäluokkien saattamisessa koulutukseen ja työhön sekä näin saavutettava korkea työllisyysaste.
Mikäli tässä yhteiskuntapolitiikassa ei onnistuta, on edessä etuuksien, palveluiden ja eläkkeiden leikkaukset ja osittainen alasajo. Nämä leikkaukset joudutaan tekemään etupainotteisesti. Jos tähän joudutaan, toimenpiteet ovat raskaita ja eri väestöryhmien välistä luottamusta rikkovia.
Väestöpolitiikan voi määritellä tavoitteiksi ja toimenpiteiksi, joilla vaikutetaan muun muassa syntyvyyteen, kuolevuuteen ja perheellistymiseen. Tarvitsemme luottamusta vahvistavaa politiikkaa, jossa tämän päivän nuoret aikuiset uskaltavat ja haluavat perheellistyä ja näin kantaa vastuunsa seuraavan sukupolven kasvattamisesta. Tämä tarkoittaa, että valtiona pidämme huolen, että lapsilisien ostovoimaa ei heikennetä, lapsiperheiden palvelut eli erityisesti neuvola, varhaiskasvatus, kasvatus- ja perheneuvonta, lapsiperheiden kotipalvelu, perusopetus ja toisen asteen koulutus taataan valtion toimenpitein laadukkaana koko maassa sekä kohtuuhintaisia asuntoja on saatavilla.
Luulenpa kuitenkin, että edes tämä ei riitä. Ihminen ei tarvitse enää jälkikasvua varmistaakseen turvatun vanhuusajan hoivan ja huolenpidon. Ainakaan näin ei tarvitse tämän päivän nuorten ajatella, vaikka todellisuudessa ylisukupolvinen hoivavastuu ei kovin kaukana olekaan. Toisaalta ajatus lasten saamisesta yhteiseksi hyväksi on täysin vieras – se on sekä lapsia että etenkin naisia esineellistävä. Jäljelle jää tunnetaso, kysymys hyvästä elämästä ja siitä, mikä minulle ihmisenä on tärkeää.
Edelleen nuorten arvoissa voimme havaita perheellistymisen olevan yksi tärkeimpiä tulevaisuuden tavoitteita. Toisaalta tämän rinnalla halu toteuttaa itseään kilpailee mahdollisen perheellistymisen ja lasten kanssa. Huomiota on kiinnitettävä myös tosiasiaan, että lasten saamisen toiveet ovat matalampia työttömillä ja pienituloisilla.
Väestöpolitiikassa on pystyttävä syvällisemmin ymmärtämään tämän päivän ihmisen tunteita ja odotuksia hyvästä elämästä. Lapsiperhearki kilpailee tietyllä tapaa vapaammalta ja mukavammalta tuntuvan huoltajavastuuttoman arjen kanssa. Nämä kaksi on uskallettava asettaa vertailuun.
Enemmän on tuotava perhearjesta esille hyvän elämän, onnen sisältöjä. Se on perheen tuomaa läheisyyttä, vanhemmuuden huumaavaa onnea. Se on kyynel silmäkulmassa, kun lapsesi oppii kävelemään. Se on sitä tunnetta, kun voi olla tukena varttuvalle nuorelle, joka etsii paikkaansa ja unelmiaan. Se on ylpeyttä lapsesta, joka oppii ja kehittyy. Se on sitä onnea, kun lapsi osoittaa sinun olevan tärkeä. Se on sitä, että kuoleman hetkellä sinua kaivataan. Onko väestötutkimuksen otettava uusi näkökulma vanhemmuuden myönteisiin, huumaaviin tunteisiin? Tässä pitkälle kehittyneessä yhteiskunnassa tämä voi olla väestöpolitiikan yksi uusi tehtävä.
Vahva väestöpolitiikka vaatii tietoista ja systemaattista kasvtustyötä. Euroopan lapsiasiavaltuutettujen kesken hyväksyimme viime syksynä Helsingissä yhteisen kannanoton ihmissuhdekasvatuksesta, joka on aloitettava varhaiskasvatuksessa. Uskon, että tämänkaltaisen työn ymmärtämisellä on osaltaan merkitystä väestöpolitiikan uudelleen muotoilussa.
Toisekseen perheet tarvitsevat työtä ja toimeentuloa. Sitä tarvitsee jokainen suomalainen ja suomalainen yhteiskunta. Hyvinvointivaltio on työn yhteiskunta. Vain korkean työllisyysasteen turvin voimme ylläpitää etuudet, palvelut ja eläkkeet. Työttömyyden alentuminen ja pienituloisuudesta pois pääseminen luovat edellytyksiä perheen perustamiseen.
Näyttääkin siltä, että jatkossa korkean työllisyysasteen yhteiskunta on se, johon lapsia uskalletaan ja halutaan saada.
Muutama viikko sitten minulla oli ilo tavata Keski-Suomen pitkäaikainen kansanedustaja Sakari Knuuttila, joka työllään oli ajamassa suomalaisten perusoikeudeksi työn. Tänä päivänä työ perusoikeutena on säädetty maamme perustuslain 18 §:ään.
Tätä samaa henkeä tarvitaan tänäkin päivänä. On tavoiteltava 80 prosentin työllisyysastetta. Tämä on mahdollista ja se on välttämätöntä. Kaikki tuon alle on epäonnistumista. Tavoitteesta ollaan tällä hetkellä kaukana.
Suomi tarvitsee laajan investointiohjelman, jolla lisäämme työn saatavuutta. On nostettava suomalaisten osaamista, työn tekemisen ja vastaanottamisen kannusteita sekä parannettava erityisesti rataverkon kehittämisellä työn liikkuvuutta. En jätä muistuttamatta, että tällä hetkellä Suomi on nopeassa luisussa heikosti koulutetuksi maaksi, joka ei kuitenkaan pysty, eikä toivottavasti haluakaan, kilpailla halvan työvoiman maiden kanssa. Meidän on kilpailtava osaamisessa ja osaavimman kansakunnan tilasta – nyt tämä toteutuu Suomessa vain juhlapuheissa. Meillä on oltava samalla liikkuvin yhteiskunta, jossa työssäkäyntialueet laajentuvat.
Me emme saa alistua ongelmille, joita yhteiskunnassamme on. Me nostamme jälleen kerran Suomen raiteille, jotka mahdollistavat suomalaisen luottamuksen tämän maan ja oman elämämme rakentamiseen, me mahdollistamme sosiaalisen nousun ja koulutustason vahvistumisen, me pidämme huolta, että tähän maahan kannattaa investoida ja täällä yrittää. Nuorten luottamus Suomeen on tutkimusten mukaan romahtanut viimeisten noin kymmenen vuoden aikana. Tämä usko on palautettava.
Lapsiasiavaltuutettuna huomioni kiinnittyy mahdollisuuksiin, jotka ongelmiamme suuremmat. Meillä on edelleen yksi toimivimmista yhteiskunnista, joita tällä maapallolla on. Kun annoin eduskunnalle kertomuksen lapsen oikeuksien ja hyvinvoinnin tilasta tämän vuoden helmikuussa, kiinnitin huomiota siihen, miten systemaattisesti Suomi rakensi vaikuttavaa lapsi- ja perhepolitiikkaa toisen maailmansodan jälkeeen ja jo sitä ennenkin. Yhtenä esimerkkinä on väestöpolitiikka, johon rakentajasukupolven poliitikkojen ja tutkijoiden kärki käytti paljon aikaa ja vaivaa. Tänä päivänä syntyvyys on alhainen, mutta väestöpolitiikan sijaan puuhastellaan pienen mittakaavan kehittämishankkeissa kansallisten linjausten sijaan. Perhevapaauudistuksen kariutuminen on tästä yhtenä esimerkkinä. On tullut helpommaksi järjestää seminaari, kuunnalle polveilevia alustuksia, todeta tunnelman olevan hyvä, jakaa joitakin miljoonia hankerahaa ja ohittaa kouriintuntuvat yhteiskunnalliset reformit.
Työn liikkuvuuden osalta tarvitaan sekä työelämän pelisääntöjen että yhteiskunnan infrastuktuurin uudistamista. Ei enää käy, että työpaikkojen ylinjohto voi tehdä työaikaan ja -paikkaan sitomatonta työtä. Tämä on oltava laajemmin kaikkien työntekijöiden mahdollisuus. Meidän on uskallettava rakentaa työelämän pelisäännöt, jotka lisäävät samaan aikaan työntekijän tuottavuutta ja ihmisen hyvinvointia, joka kanavoituu nykyiseen ja myös tulevaan perheeseen. Tässä olemme alkumetreillä.
Suomen on käynnistettävä laaja rataverkon parantaminen, jossa työtä laitetaan niin sanotusti raiteille. Hallituksen on kerättävä maakunnilta näitä koskevat esitykset ja rakennettava laaja koko maata rakentava rataverkkoratkaisu. Oulun seudulla tarvitaan yhteys Raahesta. Jyväskylän seudulla tarvitaan nopeampi yhteys etelään. Äänekoskelta on päästävä Jyväskylään. Työssäkäyntialueiden on laajennuttava. Tämä mahdollistaa koko Suomen pysymisen tasapainoisesti asuttuna, mikä taas ylläpitää asuntokannan arvoa mahdollisimman hyvin koko maassa. Jokaisen kaupunkiseudun ympärille tarvitaan vireä kuntaverkko.
Muistutan kylmistä tosiasioista. Eläkerahastoissamme on vajaa kolmannes eläkkeiden maksamiseen tarvittavasta summasta. Tosiasioita ei päästä pakoon. Kun eläkkeiden maksajia on vähemmän, eläkemaksut nousevat. On arvioitu, että 50 vuoden kuluttua työeläkemaksut, jotka ovat useita prosenttiyksikköjä suuremmat nykyisen alhaisella syntyvyydellä. Suomalainen ostovoima heikkenee ja työn kustannukset kasvavat.
Vaikka tällä hetkellä työllisyys kehittyy suotuisasti, kokonaiskuva on synkkä.
Kun maa epäonnistuu lapsi- ja perhepolitiikassa, maa epäonnistuu kaikessa. Tarvitaan henkeä, jossa hyvistä työelämäkäytänteistä säädetään lakiin jokaisen työntekijän turvaksi. Liittokohtaisissa neuvotteluissa on saatu hienoja läpimurtoja muun muassa kuntasektorilla koskien tilapäisen hoitovapaan laajentamista – tämä sama on saatava lain tasolle kaikkien työntekijöiden ja lasten tueksi. Kun keskitetyistä tulopoliittisista kokonaisratkaisuista on luovuttu, lainsäädännön on turvattava kansalliset työelämän pelisäännöt.
Entäpä sitten maahanmuutto? Tuoko se ratkaisua Suomen väestölliseen ja taloudelliseen huoltosuhteeseen? Tätä tunnutaan korostavan. Pian noin joka kahdeksas Suomeen syntyvä lapsi syntyy maahanmuuttajataustaiselle äidille. Ilman tätä väestökasvua Suomen näkymä olisi vieläkin heikompi. Toisaalta on tunnustettava, että tämäkään tie ei ole auvoinen. Suoraan sanottuna se on paljon vaikeampi kuin yleisesti tunnutaan ymmärrettävän.
Lapsiasiavaltuutettuna olen kiinnittänyt viimeisen neljän vuoden aikana paljon huomiota maahan muuttajataustaisten lasten ja nuorten hyvinvointiin. Olen saanut käyttööni aineistoja, jotka tuntuvat olevan vähäisellä käytöllä hallinnon eri tasoilla. Johtopäätökseni on tämä: tarvitaan paljon vahvempia toimenpiteitä kotoutumisessa onnistumiseksi.
Suurella osalla maahanmuuttajataustaisista lapsista ja nuorista on merkittäviä ongelmia oman paikkansa löytämisessä tästä yhteiskunnasta. Kouluterveyskysely osoittaa, että maahanmuuttajataustaisten lasten ja nuorten ongelmat ovat huomattavasti paljon yleisempiä kuin muiden nuorten. Sanon suoraan: tällä hetkellä Suomi ei onnistu kotouttamisessa. Siksi tämän varaan laskeminen nykyisellään on osa ongelmaa.
Jokainen Suomeen muuttava ja maahanmuuttajataustaisille vanhemmille syntyvä lapsi tarvitsee universaalit oikeudet ja palvelut, kuten kaikki lapset. Rinnakkaistodellisuuksia ei saa antaa rakentua. Ja suomen kieli ja/tai ruotsin kieli on opittava. Paremmin kuin nykyisin. Niin sanotun S2:n eli suomi toisena kielenä kunnianhimo ja voimavarat on saatava aivan uudelle tasolle. Aikuisiakin koskien.
Kieli on veitsi, jolla yksilö leikkaa yhteiskunnan kakusta oman osansa!
Hallitus on päättänyt käynnistää kansallisen lapsipolitiikan strategian valmistelun. Siihen on sidottava vahvasti mukaan koko valtioneuvosto. Oleellista on, että tämän strategian yksi pilari on vahvan väestöpolitiikan uudelleen rakentaminen. Siinä olemme onnistuneet aikaisemminkin. Seuraavan, vajaan vuoden päästä, aloittavan hallituksen on tässä onnistuttava.
17. toukokuuta 2018
Keskustellaan lapsuudentutkimuksen tilasta!
Terhi Tuukkanen, YTT, ylitarkastaja (erikoistutkija 1.6 alkaen), Lapsiasiavaltuutetun toimisto
Lapsuudentutkimuksen konferenssi keräsi laajan lapsuustutkijoiden joukon kesäiseen Jyväskylään toukokuun alkupuolella. Kahden vuoden välein järjestettävä konferenssi tarjosi jälleen tutkijoille foorumin omien tutkimusten esittelylle, toisten tutkimusten kommentoinnille ja vertaistuelle. Konferenssin järjestivät tänä vuonna Lapsuudentutkimuksen seuran lisäksi Jyväskylän yliopisto ja BIN-Norden-tutkijaverkosto.
Konferenssin Keynote-puhujiksi oli saatu alan huippuosaajia. Esimerkiksi Leena Alanen on yksi yhteiskuntatieteellisen lapsuustutkimuksen tärkeimmistä ja kansainvälisestikin arvostetuimmista kehittäjistä. Myös konferenssin työryhmät kokosivat yhteen laajan joukon suomalaisia ja kansainvälisiä alan osaajia.
Vaikka konferenssista ei puuttunut asiantuntemusta, sieltä puuttui mielestäni jotakin. Missään puheenvuorossa tai keskustelussa en kuullut puhuttavan lapsuudentutkimuksen yleisestä tilasta. Jäin tätä kaipaamaan, sillä tällä hetkellä lapsuudentutkimuksen tila ja paikka suomalaisessa yhteiskunnassa, päätöksenteossa tai tutkimuskentällä ei mielestäni hahmotu kovin hyvin. Esimerkiksi nuorisotutkimuksella vaikuttaa olevan huomattavasti vahvempi jalansija Suomessa.
Konferenssin perusteella voi todeta, että paljon kiinnostavaa, lapsia koskevaa tutkimusta on käynnissä. Pääosin kyse on kuitenkin pienistä, projektiluonteisista tutkimushankkeista, joissa tuloksia ei juurikaan ehditä jalkauttaa ja joiden todellinen vaikuttavuus jää epäselväksi. Tällä hetkellä lapsuudentutkimus näyttäytyykin ulospäin valitettavan sirpaleisena.
Sirpaleisuus ei ole vain tutkimuskentän ongelma. Myös esimerkiksi poliittista valmistelua ja asioiden kehittämistä vaivaavat nykyisin hajanaiset toimintatavat. Kehitettäviä asioita ja kehittäjiäkin on paljon, mutta asiat eivät vain tahdo mennä eteenpäin. Yksittäisen tutkijan voi olla vaikea hahmottaa oman tutkimuksensa ja tutkimusaiheensa paikka laajemmassa kehikossa, kun tästä kehikosta ei keskustella eikä sen nykytila siksi hahmotu. Lapsuudentutkimuksen kenttä on monitieteinen ja jokaisella tieteenalalla on oma historiansa. Olisi kuitenkin tärkeää käydä keskustelua myös siitä, missä lapsuudentutkimus juuri nyt menee.
Lapsuudentutkimuksessa on perinteisesti hyödynnetty paljon laadullisia menetelmiä. Se on perusteltua, sillä laadullisin menetelmin päästään lapsen lähelle ja saadaan hänen oma äänensä kuuluviin. Tosiasia kuitenkin on, että päätöksenteossa tukeudutaan usein isoihin ja maantieteellisesti kattaviin aineistoihin, jotka analysoidaan määrällisesti. Tällä hetkellä tutkimustieto, jota lapsia koskevassa päätöksenteossa käytetään (sikäli kun käytetään), nojaa pitkälti muutamiin laajempiin, lapsia koskeviin aineistoihin. Esimerkiksi Kouluterveyskysely ja PISA-tutkimus ovat monille päättäjillekin tuttuja tutkimuksia. Se hieno laadullisen tutkimuksen kirjo, joka konferenssissa tuli esille, tuskin näkyy päättäjille.
Tästä näkökulmasta lapsuudentutkimuksen käytäntöjen ja tiedontuotannon tarpeiden välillä on ristiriita. Kyse ei ole laadullisen tai määrällisen tutkimuksen paremmuudesta, vaan siitä, että laajemmissa hankkeissa tulosten tiedottamiseen ja jalkauttamiseen on ehkä panostettu enemmän.
Keskeinen kysymys on, ketä varten lapsuudentutkimus tuottaa tietoa. Mielestäni päättäjät tulisi laajemmin tunnistaa yhtenä tärkeänä lapsuudentutkimuksen kohderyhmänä. Lapsivaikutusten arviointia varten tarvitaan ajantasaista tutkimustietoa lasten elämästä ja lasten omaa kokemustietoa. Erityisesti lasten omien kokemusten soisi kuuluvan yhteiskunnassa ja päätöksenteossa paljon nykyistä paremmin. Me tutkijat voisimme tässä suhteessa tehdä enemmän.
Toivottavasti lapsuudentutkimuksen sirpaleisuus ei aja tutkijoita omiin poteroihin taistelemaan vähäisistä rahoituksista. Poteroitumisen sijaan lapsuudentutkimukselta kaivattaisiin nyt sitä, että tutkijat yhdessä rintamassa toisivat esille lapsia koskevan tiedon merkitystä ja arvoa yhteiskunnassa ja erityisesti päätöksenteossa. Tarvitaan myös uusia menetelmiä tutkimustulosten esittelemiseen ja hyödyntämiseen: pelkkä tulosten esittely ei riitä, vaan tarvitaan työkaluja, joilla päättäjät voivat soveltaa tutkimustietoa käytäntöön.
Lapsiasiavaltuutetun toimistossa lapsia koskevan tutkimustiedon seuraaminen ja hyödyntäminen tulee jatkossa vahvistumaan. Pyrimme osaltamme vaikuttamaan siihen, että lapsia koskeva päätöksenteko perustuisi enemmän tutkittuun tietoon ja erityisesti lasten omaan kokemustietoon. Jotta päättäjät saadaan vakuuttumaan tutkimustiedon tärkeydestä, tarvitaan lapsia koskevalle tutkimuskentälle yhteinen näkemys siitä, mikä on lapsia koskevan tutkimustiedon ydintä, mitä lapsia koskevalla tutkimuksella halutaan päättäjille viestittää ja millaista tietoa tarvitaan lisää.
Haastamme kaikki lapsista kiinnostuneet tutkijat mukaan keskusteluun siitä, mitä kuuluu lapsuudentutkimukselle juuri nyt.
Lapsuudentutkimuksen konferenssi keräsi laajan lapsuustutkijoiden joukon kesäiseen Jyväskylään toukokuun alkupuolella. Kahden vuoden välein järjestettävä konferenssi tarjosi jälleen tutkijoille foorumin omien tutkimusten esittelylle, toisten tutkimusten kommentoinnille ja vertaistuelle. Konferenssin järjestivät tänä vuonna Lapsuudentutkimuksen seuran lisäksi Jyväskylän yliopisto ja BIN-Norden-tutkijaverkosto.
Konferenssin Keynote-puhujiksi oli saatu alan huippuosaajia. Esimerkiksi Leena Alanen on yksi yhteiskuntatieteellisen lapsuustutkimuksen tärkeimmistä ja kansainvälisestikin arvostetuimmista kehittäjistä. Myös konferenssin työryhmät kokosivat yhteen laajan joukon suomalaisia ja kansainvälisiä alan osaajia.
Vaikka konferenssista ei puuttunut asiantuntemusta, sieltä puuttui mielestäni jotakin. Missään puheenvuorossa tai keskustelussa en kuullut puhuttavan lapsuudentutkimuksen yleisestä tilasta. Jäin tätä kaipaamaan, sillä tällä hetkellä lapsuudentutkimuksen tila ja paikka suomalaisessa yhteiskunnassa, päätöksenteossa tai tutkimuskentällä ei mielestäni hahmotu kovin hyvin. Esimerkiksi nuorisotutkimuksella vaikuttaa olevan huomattavasti vahvempi jalansija Suomessa.
Konferenssin perusteella voi todeta, että paljon kiinnostavaa, lapsia koskevaa tutkimusta on käynnissä. Pääosin kyse on kuitenkin pienistä, projektiluonteisista tutkimushankkeista, joissa tuloksia ei juurikaan ehditä jalkauttaa ja joiden todellinen vaikuttavuus jää epäselväksi. Tällä hetkellä lapsuudentutkimus näyttäytyykin ulospäin valitettavan sirpaleisena.
Sirpaleisuus ei ole vain tutkimuskentän ongelma. Myös esimerkiksi poliittista valmistelua ja asioiden kehittämistä vaivaavat nykyisin hajanaiset toimintatavat. Kehitettäviä asioita ja kehittäjiäkin on paljon, mutta asiat eivät vain tahdo mennä eteenpäin. Yksittäisen tutkijan voi olla vaikea hahmottaa oman tutkimuksensa ja tutkimusaiheensa paikka laajemmassa kehikossa, kun tästä kehikosta ei keskustella eikä sen nykytila siksi hahmotu. Lapsuudentutkimuksen kenttä on monitieteinen ja jokaisella tieteenalalla on oma historiansa. Olisi kuitenkin tärkeää käydä keskustelua myös siitä, missä lapsuudentutkimus juuri nyt menee.
Lapsuudentutkimuksessa on perinteisesti hyödynnetty paljon laadullisia menetelmiä. Se on perusteltua, sillä laadullisin menetelmin päästään lapsen lähelle ja saadaan hänen oma äänensä kuuluviin. Tosiasia kuitenkin on, että päätöksenteossa tukeudutaan usein isoihin ja maantieteellisesti kattaviin aineistoihin, jotka analysoidaan määrällisesti. Tällä hetkellä tutkimustieto, jota lapsia koskevassa päätöksenteossa käytetään (sikäli kun käytetään), nojaa pitkälti muutamiin laajempiin, lapsia koskeviin aineistoihin. Esimerkiksi Kouluterveyskysely ja PISA-tutkimus ovat monille päättäjillekin tuttuja tutkimuksia. Se hieno laadullisen tutkimuksen kirjo, joka konferenssissa tuli esille, tuskin näkyy päättäjille.
Tästä näkökulmasta lapsuudentutkimuksen käytäntöjen ja tiedontuotannon tarpeiden välillä on ristiriita. Kyse ei ole laadullisen tai määrällisen tutkimuksen paremmuudesta, vaan siitä, että laajemmissa hankkeissa tulosten tiedottamiseen ja jalkauttamiseen on ehkä panostettu enemmän.
Keskeinen kysymys on, ketä varten lapsuudentutkimus tuottaa tietoa. Mielestäni päättäjät tulisi laajemmin tunnistaa yhtenä tärkeänä lapsuudentutkimuksen kohderyhmänä. Lapsivaikutusten arviointia varten tarvitaan ajantasaista tutkimustietoa lasten elämästä ja lasten omaa kokemustietoa. Erityisesti lasten omien kokemusten soisi kuuluvan yhteiskunnassa ja päätöksenteossa paljon nykyistä paremmin. Me tutkijat voisimme tässä suhteessa tehdä enemmän.
Toivottavasti lapsuudentutkimuksen sirpaleisuus ei aja tutkijoita omiin poteroihin taistelemaan vähäisistä rahoituksista. Poteroitumisen sijaan lapsuudentutkimukselta kaivattaisiin nyt sitä, että tutkijat yhdessä rintamassa toisivat esille lapsia koskevan tiedon merkitystä ja arvoa yhteiskunnassa ja erityisesti päätöksenteossa. Tarvitaan myös uusia menetelmiä tutkimustulosten esittelemiseen ja hyödyntämiseen: pelkkä tulosten esittely ei riitä, vaan tarvitaan työkaluja, joilla päättäjät voivat soveltaa tutkimustietoa käytäntöön.
Lapsiasiavaltuutetun toimistossa lapsia koskevan tutkimustiedon seuraaminen ja hyödyntäminen tulee jatkossa vahvistumaan. Pyrimme osaltamme vaikuttamaan siihen, että lapsia koskeva päätöksenteko perustuisi enemmän tutkittuun tietoon ja erityisesti lasten omaan kokemustietoon. Jotta päättäjät saadaan vakuuttumaan tutkimustiedon tärkeydestä, tarvitaan lapsia koskevalle tutkimuskentälle yhteinen näkemys siitä, mikä on lapsia koskevan tutkimustiedon ydintä, mitä lapsia koskevalla tutkimuksella halutaan päättäjille viestittää ja millaista tietoa tarvitaan lisää.
Haastamme kaikki lapsista kiinnostuneet tutkijat mukaan keskusteluun siitä, mitä kuuluu lapsuudentutkimukselle juuri nyt.
15. helmikuuta 2018
Lastensuojeluun reformi
Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu
Leo Nyqvist, professori, Turun yliopisto
Pääministeri Sipilän hallitus on antanut ylisosiaalineuvos Aulikki Kananojan tehtäväksi valmistella ehdotus lastensuojelun laadun turvaavaksi tiekartaksi vuoden 2018 loppuun mennessä.
Lastensuojelu tarvitsee syvällisen ja rohkean reformin. Monissa kunnissa on jo työ käynnistynyt ilman valtiovallan ohjausta. Viime vuosina monet kunnat ovat hoitaneet lapsiperheiden arkisia palveluita, kuten kotipalvelun sekä kasvatus- ja perheneuvonnan, kuntoon. Palveluita löytyy tarpeen mukaan, laadukkaasti sekä ilman lastensuojelun asiakkuutta ja byrokraattista arviointimyllyä.
Kunnilla on ollut motivaatiota toimia viisaasti – se on tuottanut säästöä. Samassa budjetissa on nähty ehkäisevän työn tuotot, kun raskaita ja kalliita korjaavia palveluita on pystytty vähentämään.
Uusimpien lastensuojelutilastojen mukaan vuoden 2016 aikana kodin ulkopuolelle oli sijoitettuna 17 330 lasta ja nuorta. Lastensuojelun avohuollon asiakkaina oli 57 784 lasta ja nuorta.
Tosiasia on, että sosiaalityöntekijät eivät ehdi tavata sijaishuollossa olevia lapsia riittävästi. Perheet ovat raskaissa arviointimyllyissä ilman tukea. Sosiaaliasiamiehet ovat heikosti saatavilla.
Päättäjien valtakunnan tasolla on käynnistettävä lastensuojelun normitalkoot. Lähtökohtana on lastensuojelulain rajaaminen.
Lastensuojelulain 3 a §:n mukaan ehkäisevää lastensuojelua annetaan, kun lapsi tai perhe ei ole lastensuojelun asiakkaana. Termi on sekava ja täysin turhaan lastensuojelulla raskautettua. Termistä ehkäisevä lastensuojelu tulisi luopua ja sitä koskevat lastensuojelulain säännökset kumota. Sama normipurku koskisi myös lastensuojelun avopalveluita. Nämä palvelut löytyvät eri säädöksistä, kuten sosiaalihuoltolaista, tavanomaisina lasten ja perheiden palveluina.
Jo näillä toimin valtio pystyy ottamaan vahvemman vastuun lastensuojelun sijaishuollossa olevista lapsista. Nyt näiden lasten tuen tarpeisiin ei lastensuojelussa pystytä vastaamaan. Esimerkiksi päihde- ja mielenterveyspalvelut ovat riittämättömiä. Lisäksi neuropsykiatrisista ongelmista kärsivät lapset ja nuoret jäävät usein heitteille ja päätyvät lastensuojelulaitoksiin, joissa heidän tilanteensa vain heikkenee.
Lastensuojelun reformin on ulotuttava rohkeasti perustuksiin. Lastensuojelun sijaishuolto on säädettävä perusopetuksen eli koulujemme tapaan liiketaloudellisen voiton tavoittelun ulkopuolelle. Yksityisiä perhekoteja ja yrityksiä tarvitaan, mutta toiminnasta tulevat tuotot on palautettava lastensuojelun laadun parantamiseen. Miksi voiton tavoittelu sopii lastensuojeluun, haavoittuvimpiin, kun maailman ykkösluokan kouluihin se ei sovi?
Lastensuojelun kustannusrakenne on läpinäkymätön, kallis ja mahdollistaa valvonnan ollessa heikkoa lapsen kannalta epätarkoituksenmukaiset ratkaisut. Jotta valvonta toimisi, on jokaiselta sijaishuollossa lapselta kerättävä säännöllisesti arviotietoa lastensuojelun toimivuudesta. Tätäkään ei Suomessa valtio ole saanut hoidetuksi.
Lastensuojelu tarvitsee reformin. Selvitykset voivat tuottaa sinänsä arvokasta analyysiä. Selvityksiä on kuitenkin viime vuosina ja aikoina tehty erinäisissä hankkeissa vinot pinot. Sosiaali- ja terveysministeriöllä tulisi olla jo kaikki edellytykset johtopäätösten tekemiseen. Se tarkoittaa lastensuojelun reformia.
Kirjoitus on julkaistu useissa eri lehdissä Suomessa alkaen 14.2.2018.
Leo Nyqvist, professori, Turun yliopisto
Pääministeri Sipilän hallitus on antanut ylisosiaalineuvos Aulikki Kananojan tehtäväksi valmistella ehdotus lastensuojelun laadun turvaavaksi tiekartaksi vuoden 2018 loppuun mennessä.
Lastensuojelu tarvitsee syvällisen ja rohkean reformin. Monissa kunnissa on jo työ käynnistynyt ilman valtiovallan ohjausta. Viime vuosina monet kunnat ovat hoitaneet lapsiperheiden arkisia palveluita, kuten kotipalvelun sekä kasvatus- ja perheneuvonnan, kuntoon. Palveluita löytyy tarpeen mukaan, laadukkaasti sekä ilman lastensuojelun asiakkuutta ja byrokraattista arviointimyllyä.
Kunnilla on ollut motivaatiota toimia viisaasti – se on tuottanut säästöä. Samassa budjetissa on nähty ehkäisevän työn tuotot, kun raskaita ja kalliita korjaavia palveluita on pystytty vähentämään.
Uusimpien lastensuojelutilastojen mukaan vuoden 2016 aikana kodin ulkopuolelle oli sijoitettuna 17 330 lasta ja nuorta. Lastensuojelun avohuollon asiakkaina oli 57 784 lasta ja nuorta.
Tosiasia on, että sosiaalityöntekijät eivät ehdi tavata sijaishuollossa olevia lapsia riittävästi. Perheet ovat raskaissa arviointimyllyissä ilman tukea. Sosiaaliasiamiehet ovat heikosti saatavilla.
Päättäjien valtakunnan tasolla on käynnistettävä lastensuojelun normitalkoot. Lähtökohtana on lastensuojelulain rajaaminen.
Lastensuojelulain 3 a §:n mukaan ehkäisevää lastensuojelua annetaan, kun lapsi tai perhe ei ole lastensuojelun asiakkaana. Termi on sekava ja täysin turhaan lastensuojelulla raskautettua. Termistä ehkäisevä lastensuojelu tulisi luopua ja sitä koskevat lastensuojelulain säännökset kumota. Sama normipurku koskisi myös lastensuojelun avopalveluita. Nämä palvelut löytyvät eri säädöksistä, kuten sosiaalihuoltolaista, tavanomaisina lasten ja perheiden palveluina.
Jo näillä toimin valtio pystyy ottamaan vahvemman vastuun lastensuojelun sijaishuollossa olevista lapsista. Nyt näiden lasten tuen tarpeisiin ei lastensuojelussa pystytä vastaamaan. Esimerkiksi päihde- ja mielenterveyspalvelut ovat riittämättömiä. Lisäksi neuropsykiatrisista ongelmista kärsivät lapset ja nuoret jäävät usein heitteille ja päätyvät lastensuojelulaitoksiin, joissa heidän tilanteensa vain heikkenee.
Lastensuojelun reformin on ulotuttava rohkeasti perustuksiin. Lastensuojelun sijaishuolto on säädettävä perusopetuksen eli koulujemme tapaan liiketaloudellisen voiton tavoittelun ulkopuolelle. Yksityisiä perhekoteja ja yrityksiä tarvitaan, mutta toiminnasta tulevat tuotot on palautettava lastensuojelun laadun parantamiseen. Miksi voiton tavoittelu sopii lastensuojeluun, haavoittuvimpiin, kun maailman ykkösluokan kouluihin se ei sovi?
Lastensuojelun kustannusrakenne on läpinäkymätön, kallis ja mahdollistaa valvonnan ollessa heikkoa lapsen kannalta epätarkoituksenmukaiset ratkaisut. Jotta valvonta toimisi, on jokaiselta sijaishuollossa lapselta kerättävä säännöllisesti arviotietoa lastensuojelun toimivuudesta. Tätäkään ei Suomessa valtio ole saanut hoidetuksi.
Lastensuojelu tarvitsee reformin. Selvitykset voivat tuottaa sinänsä arvokasta analyysiä. Selvityksiä on kuitenkin viime vuosina ja aikoina tehty erinäisissä hankkeissa vinot pinot. Sosiaali- ja terveysministeriöllä tulisi olla jo kaikki edellytykset johtopäätösten tekemiseen. Se tarkoittaa lastensuojelun reformia.
Kirjoitus on julkaistu useissa eri lehdissä Suomessa alkaen 14.2.2018.
22. tammikuuta 2018
Muutama ajatus Ammatin oppimisesta.
Kansalaiskirje lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttilalle, syksy 2017
Matti Voutilainen, rehtori emeritus, ammatillinen oppilaitos
Ei ammatillinen koulutus vaan ammattikasvatus
Kasvatus on käsitteenä paljon laajempi kuin koulutus. Se sisältää myös kansalaiseksi kasvamisen ja kasvattamisen sekä ammattiin liittyvät muut kysymykset, mm. ammattietiikan. Muutoin koulutetaan yritystä varten robotteja. Tavoitteena on koulutuksessa oltava tasapainoinen, kokonainen ihminen, joka ymmärtää yhteiskunnan toimintaa laajemmin. Tämä on tärkeää varsinkin niille, joiden koulutusura päättyy ammattiopintoihin. Työn/ammatin hän varmasti ehtii oppia 40 vuoden työuran aikana. Vahva osuus yleissivistäviä aineita tarvittaisiin mukaan, koska niillä on opiskelijan myöhemmälle elämälle suuri merkitys. Tämä helpottaa henkilön mahdollista ammatinvaihtoakin, antaa paremman kuvan yhteiskunnan toiminnasta, auttaa osallistumaan yhteiskunnallisiin rientoihin ja parantaa selviytymistä jatko-opinnoista. Tieto yhteiskunnan toiminnasta lisää myös äänestysaktiivisuutta. Jo aikanaan Snellman korosti, että hyvän ammattilaisen on omattava kykyä oivaltaa ajan henki.
Muutama yhteinen kurssi kaikille toisella asteella ja jatko-opintokelpoisuus
Rajaa ammatillisen ja lukio-opetuksen välillä on madallettava. Tämä osaltaan estää yhteiskunnan jakautumista vuosien kuluessa. Ammatillisen puolen ja lukion opiskelijoille olisi oltava yhteisiä pakollisia kursseja joku määrä. Tämä avaisi kaikille maailmaa myös toisen koulutusmuodon sisällöstä ja toiminnasta. Tämän vuoksi näillä kursseilla olisi oltava sekaryhmiä ja niitä olisi pidettävä molempien koulujen tiloissa, molempien oppilaitosten opettajien toimesta. Avaisi opettajienkin maailmaa.
On pidettävä huoli, että jatko-opintokelpoisuus ammatillisen puolen opiskelijoilla on todellinen, ei vain paperilla. Tämäkin edellyttäisi kunnollisia yleissivistäviä opintoja ihan tällä nimellä, eikä vaan ammattia tukevia opintoja. Ruotsissa on tämäntapainen järjestelmä, kaikista tulee ylioppilaita, vaikkakin vähän erilaisella painotuksella. Ruotsilla on mennyt pitkän aikaa hyvin. En väitä, että se johtuu yksinomaan toisen asteen koulutuksesta, mutta jotakin vaikutusta sillä varmasti on - jos kerran uskotaan koulutukseen.
Miksi koulussa ei tehtäisi oikeita töitä osaavan opettajan ohjauksessa?
Otan kaksi esimerkkiä kouluista, joissa olen toiminut. Rakennusosastolla teimme 16 asunnon rivitalon oppilastyönä. Sen oikeampaa työtä alalla ei ole. Rakennusliikkeen työmaahan verrattuna etuna oli, että kaikki asiat tapahtuivat opetuksen - ei bisneksen - ehdoilla. Projekti kesti vajaa kaksi vuotta. Toinen esimerkki; metalliosasto teki lasiliikkeille kuljetuspukkeja (satoja) monen vuoden ajan, teollisena toimintana. Tämän kaltaisia esimerkkejä löytyy varmasti joka oppilaitoksesta, kun etsitään.
Tämä oikean työ tekeminen vaatisi kouluilta aivan uudenlaista ajattelua ja uskoa itseensä ja oppilaisiin, mutta onnistuu varmasti. Nykyään on tavoitteena viedä työ mahdollisimman kauaksi opetuksesta ja ajatellaan, että se tapahtuu jossakin muualla kuin koulussa. Lisäksi opettajat ovat yleensä vaativampia näyttöjä arvioidessaan kuin yrityselämän edustajat ovat. Tämä nostaa osaamisen tasoa, kun näytöt tehdään opettajan valvonnassa. Jollakin tapaa on unohtunut ajatus, että koulussakin voi oppia, niin omituiselta kuin se kuulostaakin. Nyt pyritään viemään työt mahdollisimman kauas koulusta. Miksi koko ajatusta ei voisi kääntää toisin päin? Tuodaan työt kouluun, kuten on aikaisemmin ollut.
Ammattiteorian väheksyntä pois
Nykyään on muotia väheksyä ammatinteoriaa, jopa joskus opettajien taholta. Pahempaa osaamisen aliarviointia on vaikea löytää. Leonardo da Vinci totesi: ”Ne jotka rakastuvat käytäntöön ilman tietoa, ovat kuin merimiehiä, jotka nousevat laivaan ilman peräsintä tai kompassia - eivätkä voi olla koskaan varmoja siitä, minne ovat menossa. Käytännön on aina perustuttava lujalle teorialle.” Hän ilmaisi tämän, kun puhui, miten tärkeää maalarille on perspektiivin ymmärtäminen ja miten se muodostuu. Kuinka moni meistä nousisi lentokoneeseen, jos tietäisi, että lentäjällä ei ole käsitystä edes lentämisen teorian perusteista?
Täyttääkö nykyinen ammatillinen koulutus edellä kuvatut ajatukset?
Aikanaan koulussa oltiin noin 36–38 tuntia viikossa, nykyään vähimmillään 24 tuntia viikossa. Luokkaopetusta oli aikaisemmin lähes puolet koulussa oloajasta, nykyään ero on häivytetty ja samalla vältellään teorian käsitettä, jolloin asioiden syvällisempi oppiminen jää vähemmälle. Koulussa on opettajana tehtävää varten monen vuoden koulutuksen käynyt henkilö, työpaikalla voi periaatteessa olla kuka hyvänsä. Pahempaa opettajan työn aliarviointia on vaikea löytää. Kuka hyväksyisi lukion äidinkielen opettajaksi peruskoulun käyneen? Työpaikalla oppiminen saattaa opiskelijat hyvin eriarvoiseen asemaan, miten ja mitä opetetaan yrityksestä riippuen.
Kovasti puhutaan yrittäjäkasvatuksesta. Ollessani 1960-luvun alussa ammattikoulussa, meillä oli 2 tuntia viikossa ammattitaloutta, joka oli erinomaista yrittäjäkasvatusta ilman ylimääräistä kohkaamista. Nuorten koulutuksen tärkein tehtävä on kasvatus kunnon kansalaiseksi. Tämä on unohtunut nykyään ammatillisessa koulutuksessa kokonaan. Tällä puutteella saattaa olla vaikutusta, jopa eduskunnan kokoonpanoon. Aikanaan oli kansalaistaito niminen oppiaine.
Tärkeimpänä mittarina voidaan ammatillisessa koulutuksessa pitää harjoitustöitä. Aikanaan kouluissa tehtiin venemoottoreita (tämä on minun mieluisin esimerkki) aloittaen moottorin rungon valusta. Nyt on kouluissa paljon parempi kalusto, paremmin koulutetut opettajat ja monta kertaa ”reformoitu” koulutus. Pitäisi tulla lentokoneen moottoreita, mutta ei tule edes venemoottoreita. En tarkoita, että olisi tehtävä niitä 1960-luvun venemoottoreita, mutta esimerkki aiheuttaa pohdinnan, mitä koulutuksessa on tapahtunut. Nykyinen ammatillinen koulutus ei tuota kovinkaan hyvää osaamista, josta kuulemme jo heikkoja kaikuja työelämän suunnasta.
Jos lapseni olisivat vielä teini-iässä, en kovin helposti suosittelisi heille nykyistä ammatillista koulutusta, häpeä myöntää tämä ajatus.
Matti Voutilainen, rehtori emeritus, ammatillinen oppilaitos
Ei ammatillinen koulutus vaan ammattikasvatus
Kasvatus on käsitteenä paljon laajempi kuin koulutus. Se sisältää myös kansalaiseksi kasvamisen ja kasvattamisen sekä ammattiin liittyvät muut kysymykset, mm. ammattietiikan. Muutoin koulutetaan yritystä varten robotteja. Tavoitteena on koulutuksessa oltava tasapainoinen, kokonainen ihminen, joka ymmärtää yhteiskunnan toimintaa laajemmin. Tämä on tärkeää varsinkin niille, joiden koulutusura päättyy ammattiopintoihin. Työn/ammatin hän varmasti ehtii oppia 40 vuoden työuran aikana. Vahva osuus yleissivistäviä aineita tarvittaisiin mukaan, koska niillä on opiskelijan myöhemmälle elämälle suuri merkitys. Tämä helpottaa henkilön mahdollista ammatinvaihtoakin, antaa paremman kuvan yhteiskunnan toiminnasta, auttaa osallistumaan yhteiskunnallisiin rientoihin ja parantaa selviytymistä jatko-opinnoista. Tieto yhteiskunnan toiminnasta lisää myös äänestysaktiivisuutta. Jo aikanaan Snellman korosti, että hyvän ammattilaisen on omattava kykyä oivaltaa ajan henki.
Muutama yhteinen kurssi kaikille toisella asteella ja jatko-opintokelpoisuus
Rajaa ammatillisen ja lukio-opetuksen välillä on madallettava. Tämä osaltaan estää yhteiskunnan jakautumista vuosien kuluessa. Ammatillisen puolen ja lukion opiskelijoille olisi oltava yhteisiä pakollisia kursseja joku määrä. Tämä avaisi kaikille maailmaa myös toisen koulutusmuodon sisällöstä ja toiminnasta. Tämän vuoksi näillä kursseilla olisi oltava sekaryhmiä ja niitä olisi pidettävä molempien koulujen tiloissa, molempien oppilaitosten opettajien toimesta. Avaisi opettajienkin maailmaa.
On pidettävä huoli, että jatko-opintokelpoisuus ammatillisen puolen opiskelijoilla on todellinen, ei vain paperilla. Tämäkin edellyttäisi kunnollisia yleissivistäviä opintoja ihan tällä nimellä, eikä vaan ammattia tukevia opintoja. Ruotsissa on tämäntapainen järjestelmä, kaikista tulee ylioppilaita, vaikkakin vähän erilaisella painotuksella. Ruotsilla on mennyt pitkän aikaa hyvin. En väitä, että se johtuu yksinomaan toisen asteen koulutuksesta, mutta jotakin vaikutusta sillä varmasti on - jos kerran uskotaan koulutukseen.
Miksi koulussa ei tehtäisi oikeita töitä osaavan opettajan ohjauksessa?
Otan kaksi esimerkkiä kouluista, joissa olen toiminut. Rakennusosastolla teimme 16 asunnon rivitalon oppilastyönä. Sen oikeampaa työtä alalla ei ole. Rakennusliikkeen työmaahan verrattuna etuna oli, että kaikki asiat tapahtuivat opetuksen - ei bisneksen - ehdoilla. Projekti kesti vajaa kaksi vuotta. Toinen esimerkki; metalliosasto teki lasiliikkeille kuljetuspukkeja (satoja) monen vuoden ajan, teollisena toimintana. Tämän kaltaisia esimerkkejä löytyy varmasti joka oppilaitoksesta, kun etsitään.
Tämä oikean työ tekeminen vaatisi kouluilta aivan uudenlaista ajattelua ja uskoa itseensä ja oppilaisiin, mutta onnistuu varmasti. Nykyään on tavoitteena viedä työ mahdollisimman kauaksi opetuksesta ja ajatellaan, että se tapahtuu jossakin muualla kuin koulussa. Lisäksi opettajat ovat yleensä vaativampia näyttöjä arvioidessaan kuin yrityselämän edustajat ovat. Tämä nostaa osaamisen tasoa, kun näytöt tehdään opettajan valvonnassa. Jollakin tapaa on unohtunut ajatus, että koulussakin voi oppia, niin omituiselta kuin se kuulostaakin. Nyt pyritään viemään työt mahdollisimman kauas koulusta. Miksi koko ajatusta ei voisi kääntää toisin päin? Tuodaan työt kouluun, kuten on aikaisemmin ollut.
Ammattiteorian väheksyntä pois
Nykyään on muotia väheksyä ammatinteoriaa, jopa joskus opettajien taholta. Pahempaa osaamisen aliarviointia on vaikea löytää. Leonardo da Vinci totesi: ”Ne jotka rakastuvat käytäntöön ilman tietoa, ovat kuin merimiehiä, jotka nousevat laivaan ilman peräsintä tai kompassia - eivätkä voi olla koskaan varmoja siitä, minne ovat menossa. Käytännön on aina perustuttava lujalle teorialle.” Hän ilmaisi tämän, kun puhui, miten tärkeää maalarille on perspektiivin ymmärtäminen ja miten se muodostuu. Kuinka moni meistä nousisi lentokoneeseen, jos tietäisi, että lentäjällä ei ole käsitystä edes lentämisen teorian perusteista?
Täyttääkö nykyinen ammatillinen koulutus edellä kuvatut ajatukset?
Aikanaan koulussa oltiin noin 36–38 tuntia viikossa, nykyään vähimmillään 24 tuntia viikossa. Luokkaopetusta oli aikaisemmin lähes puolet koulussa oloajasta, nykyään ero on häivytetty ja samalla vältellään teorian käsitettä, jolloin asioiden syvällisempi oppiminen jää vähemmälle. Koulussa on opettajana tehtävää varten monen vuoden koulutuksen käynyt henkilö, työpaikalla voi periaatteessa olla kuka hyvänsä. Pahempaa opettajan työn aliarviointia on vaikea löytää. Kuka hyväksyisi lukion äidinkielen opettajaksi peruskoulun käyneen? Työpaikalla oppiminen saattaa opiskelijat hyvin eriarvoiseen asemaan, miten ja mitä opetetaan yrityksestä riippuen.
Kovasti puhutaan yrittäjäkasvatuksesta. Ollessani 1960-luvun alussa ammattikoulussa, meillä oli 2 tuntia viikossa ammattitaloutta, joka oli erinomaista yrittäjäkasvatusta ilman ylimääräistä kohkaamista. Nuorten koulutuksen tärkein tehtävä on kasvatus kunnon kansalaiseksi. Tämä on unohtunut nykyään ammatillisessa koulutuksessa kokonaan. Tällä puutteella saattaa olla vaikutusta, jopa eduskunnan kokoonpanoon. Aikanaan oli kansalaistaito niminen oppiaine.
Tärkeimpänä mittarina voidaan ammatillisessa koulutuksessa pitää harjoitustöitä. Aikanaan kouluissa tehtiin venemoottoreita (tämä on minun mieluisin esimerkki) aloittaen moottorin rungon valusta. Nyt on kouluissa paljon parempi kalusto, paremmin koulutetut opettajat ja monta kertaa ”reformoitu” koulutus. Pitäisi tulla lentokoneen moottoreita, mutta ei tule edes venemoottoreita. En tarkoita, että olisi tehtävä niitä 1960-luvun venemoottoreita, mutta esimerkki aiheuttaa pohdinnan, mitä koulutuksessa on tapahtunut. Nykyinen ammatillinen koulutus ei tuota kovinkaan hyvää osaamista, josta kuulemme jo heikkoja kaikuja työelämän suunnasta.
Jos lapseni olisivat vielä teini-iässä, en kovin helposti suosittelisi heille nykyistä ammatillista koulutusta, häpeä myöntää tämä ajatus.
5. tammikuuta 2018
Lapsivaikutusten arviointi loistaa jälleen poissaolollaan – aktiivimalliko ei vaikuta lapsiin mitenkään?
Merike Helander, lakimies, lapsiasiavaltuutetun toimisto
Kerta toisensa jälkeen lapsiasiavaltuutetun lausunnoissa ja kannanotoissa olemme vaatineet lapsivaikutusten arviointia lainvalmisteluun ja muuhun päätöksentekoon. Samoja vaatimuksia ovat esittäneet lukuisat muut lapsen oikeuksien edistäjät. Välillä tuntuu jopa jo, että kyllästymiseen asti. Mutta toisaalta, ei näköjään lähellekään riittävästi. Konkreettinen ja ajankohtainen esimerkki on tämän vuoden alusta voimaan tullut, kiivastakin keskustelua herättänyt työttömyysturvan aktiivimalli. Aktiivimallia koskevia lainvalmisteluasiakirjoja tutkiessa huomio kiinnittyy siihen, että valmistelussa ei lasten oikeuksia ole huomioitu millään tavoin.
Kyseisen lakimuutoksen tavoite lisätä työllisyyttä on kannatettava, ilman muuta. Käydyn keskustelun perusteella malliin näyttäisi liittyvän monia haastavia kysymyksiä. Koska en ole työllisyyttä ja sen parantamista koskevien toimien tai työllisyyspolitiikan asiantuntija, en ota kantaa siihen, onko malli hyvä tai huono, saavutetaanko mallin mukaisella toiminnalla sille asetetut tavoitteet vai olisiko joku muu malli parempi. Lapsen oikeuksien edistäjänä ja tutkijana keskityn tarkastelemaan seuraavassa lakimuutoksen valmistelua lapsen oikeuksien huomioonottamisen näkökulmasta.
Äkkiseltään voisi ajatella, ettei mitään ongelmaa lapsen oikeuksien näkökulmasta ei ole, kysehän on aikuisten ihmisten aktivoinnista, ei lasten. Saman tien voi todeta, että päivänselvää kuitenkin on, että lapsiperheissä vanhempien työssäkäynti tai työttömyys vaikuttaa lapsen oikeuksiin, suoraan tai välillisesti. Lainvalmistelussa pitää siis mallia tarkastella myös lapsen oikeuksien näkökulmasta.
Oikeudellinen perusta tälle vaatimukselle löytyy laintasoisesti Suomen valtiota sitovasta YK:n lapsen oikeuksien sopimuksesta, jonka 3 artiklan mukaan kaikissa julkisen tai yksityisen sosiaalihuollon, tuomioistuinten, hallintoviranomaisten tai lainsäädäntöelimien toimissa, jotka koskevat lapsia, on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu. Sopimusvaltiot ovat sitoutuneet takaamaan lapselle hänen hyvinvoinnilleen välttämättömän suojelun ja huolenpidon ottaen huomioon hänen vanhempiensa, laillisten huoltajiensa tai muiden hänestä oikeudellisessa vastuussa olevien henkilöiden oikeudet ja velvollisuudet. Tähän sisältyy muun muassa valtion velvollisuus tukea vanhempia kasvatustehtävässä esimerkiksi järjestämällä lapsenhoitopalveluita työssäkäyvien huoltajien lapsille (18 artikla).
Lapsen edun eli lapsen oikeuksien huomioonottaminen asianmukaisella tavalla edellyttää, että kaikessa toiminnassa arvioidaan toimien suoria ja välillisiä vaikutuksia lasten oikeuksiin. Vaikutusarvioinnin perusteella tulisi valita vaihtoehto, joka parhaiten varmistaa lasten oikeuksien toteutumisen. Tämä koskee siis myös lainsäädäntötoimia.
Lapsivaikutusten arviointi sisältyy tavalla tai toisella viimeisimpiin hallitusohjelmiin, myös voimassa olevaan pääministeri Sipilän hallitusohjelmaan. Aktiivimalli perustuu hallitusohjelmaan. Kun hallitusohjelmaa toteutetaan lainsäädännön keinoin, lapsen edun huomioonottaminen ja lapsivaikutusten arviointi tulisi käydä ilmi lainvalmisteluasiakirjoista. Muuten voidaan vain arvailla, onko lapsen oikeuksien huomioonottaminen edes käväissyt mielessä lainvalmistelussa tai poliittisessa päätöksenteossa.
Edellä todetusta huolimatta, valtiovarainministeriön työryhmämietinnössä, jossa aktiivimalli kuvataan, ei ole pohdittu lasten kannalta. Työryhmämietinnön perusteella valmisteltu hallituksen esitys ei sisällä lapsiin kohdistuvien vaikutusten arviointia. Aktiivimallia ei esityksessä muutenkaan tarkastella lapsien ja lapsiperheiden näkökulmasta. Ainoa maininta lapsista on hallituksen esityksen kohdassa, jossa todetaan, että työttömyyspäivärahan alentaminen tehdään täyteen työttömyyspäivärahaan, johon sisältyy lapsikorotus.
Hallituksen esityksen käsittelyssäkään eivät lapset ole olleet millään tavoin huomion kohteena. Esitysluonnokseen ei pyydetty lausuntoa yhdeltäkään lapsen oikeuksien edistävältä toimijalta. Eduskunnan valiokunnissa esityksen käsittelyn yhteydessä ei ollut kuultavana yhtään toimijaa, jolla olisi erityistä intressiä huomioida lapsen oikeuksia. Lapset eivät näy myöskään perustuslakivaliokunnan ja työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan lausunnoissa tai sosiaali- ja terveysvaliokunnan mietinnössä. Eduskunnan käymissä keskusteluissa lapsen oikeuksien näkökulma tuli esiin vasta loppuvaiheessa esityksen toisessa käsittelyssä. Tuolloin nostettiin esiin, että aktiivimallin käyttöönotolla on yhteys hallituksen aiemmin tekemään varhaiskasvatusoikeuden rajaamiseen. Työttömän, kotona olevan huoltajan lapsella ei ole tällä hetkellä subjektiivista oikeutta kokopäiväiseen varhaiskasvatukseen.
Tämä onkin konkreettinen esimerkki, miksi aktiivimallia olisi tullut arvioida lapsen oikeuksien näkökulmasta. Kun vanhemmat ovat työssä vakinaisesti tai tilapäisesti, osa- tai kokopäiväisesti, pienet lapset tarvitsevat hoitopaikan. Hoitopaikkaa tarvitaan myös silloin, kun vanhempi täyttää aktiivimallin mukaista velvoitettaan. Ja hoitopaikka on usein saatava pikaisesti, jotta mallin mukaisen velvoitteen voi täyttää. Tällä hetkellä kunnalla on velvollisuus järjestää kiireellisessä, työstä tai opiskelusta johtuvassa tilanteessa, hoitopaikka lapselle kahdessa viikossa. Se ei ole kaikissa tilanteissa riittävän pikaisesti.
On myös huomattava, että kyse ei ole pelkästään paikan saamisesta jostain päiväkodista. Jos työhakija ei aktivointitoimenpiteistä huolimatta työllisty pysyvästi, voi edessä olla pitkäkin jakso, jolloin tekee tilapäisiä ja lyhyitä työkeikkoja tai muita toimia. Lapsi voi pahimmillaan joutua näillä jaksoilla aina eri päiväkotiin tai ryhmään, välillä osa-aikaisesti ja välillä täysipäiväisesti. Tällöin voidaan vain haaveilla siitä, että varhaiskasvatus täyttäisi varhaiskasvatuslaissa ja varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa asetetut kunnianhimoiset ja lapsen oikeuksien mukaiset tavoitteet.
Jos tarkkoja ollaan, koko hallitusohjelman kattava lapsivaikutusten arviointi olisi pitänyt tehdä jo ohjelmaa laadittaessa. Silloin, ehkä, olisi huomattu, että varhaiskasvatusoikeuden rajaaminen työttömien vanhempien lapsilta vaikuttaa toimenpiteisiin, joilla pyritään kannustamaan työttömiä työllistymään. Aktiivimallilla, yhdessä varhaiskasvatusoikeuden rajaamisen kanssa, on vaikutuksia lapsiin, ja vähintäänkin nämä yhteisvaikutukset olisi pitänyt tunnistaa ja arvioida. Kun kokonaisvaltaista vaikutusarviointia ei ole tehty, voi vain arvailla mitä muita suoria tai välillisiä vaikutuksia eri yhteyksissä vielä tuleekaan eteen.
Pientä toivetta herättää tässä yksittäisessä tapauksessa kuitenkin eduskunnan vastauksessaan hyväksymä lausuma, jonka mukaan ”uudistuksen vaikutuksia tulee tarkasti seurata ja tarvittaessa laajentaa keinoja, joilla aktiivisuusedellytyksen voi täyttää, jos ilmenee, etteivät nyt ehdotettavat keinot ole riittäviä estämään aktiivisesti työnhakua tai palveluun pääsyä yrittäneen työnhakijan joutumista vähennetylle etuudelle.” Uudistuksen vaikutusten seuranta ei välttämättä ole kovin tehokasta ja systemaattista, jos vaikutuksia ei ole arvioitu etukäteen eikä siten tiedetä, mitä vaikutuksia tulisi erityisesti seurata.
Olisiko nyt paikka tehdä pikaisesti lainsäädännön lapsivaikutusten arviointi, ensisijaisesti suhteessa varhaiskasvatusoikeuden rajaamiseen, mutta myös laajemmin ja erityisesti lähiaikoina valmistuvaan ehdotukseen perhevapaauudistukseksi? Ettei käy niin, että mennäänkin kokonaisuudessa lopulta pakkaselle, vaikka yksittäiset uudistukset näyttäisivätkin edistävän asetettuja tavoitteita.
Lähteitä:
Hallituksen esitys eduskunnalle laeiksi työttömyysturvalain ja eräiden muiden lakien muuttamisesta (HE 124/2017 vp)
Hallituksen esityksen eduskuntakäsittelyyn liittyvät asiakirjat, verkossa https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/KasittelytiedotValtiopaivaasia/Sivut/HE_124+2017.aspx
Työllisyyden lisääminen ja työttömyyden keston lyhentäminen. Työryhmän muistio. Valtiovarainministeriö. Verkossa http://vm.fi/documents/10184/3254793/Ty%C3%B6llisyysty%C3%B6ryhm%C3%A4n+muistio+4.10.2016/abf896ba-f360-42ed-a261-b0f8fe6eee06
Kerta toisensa jälkeen lapsiasiavaltuutetun lausunnoissa ja kannanotoissa olemme vaatineet lapsivaikutusten arviointia lainvalmisteluun ja muuhun päätöksentekoon. Samoja vaatimuksia ovat esittäneet lukuisat muut lapsen oikeuksien edistäjät. Välillä tuntuu jopa jo, että kyllästymiseen asti. Mutta toisaalta, ei näköjään lähellekään riittävästi. Konkreettinen ja ajankohtainen esimerkki on tämän vuoden alusta voimaan tullut, kiivastakin keskustelua herättänyt työttömyysturvan aktiivimalli. Aktiivimallia koskevia lainvalmisteluasiakirjoja tutkiessa huomio kiinnittyy siihen, että valmistelussa ei lasten oikeuksia ole huomioitu millään tavoin.
Kyseisen lakimuutoksen tavoite lisätä työllisyyttä on kannatettava, ilman muuta. Käydyn keskustelun perusteella malliin näyttäisi liittyvän monia haastavia kysymyksiä. Koska en ole työllisyyttä ja sen parantamista koskevien toimien tai työllisyyspolitiikan asiantuntija, en ota kantaa siihen, onko malli hyvä tai huono, saavutetaanko mallin mukaisella toiminnalla sille asetetut tavoitteet vai olisiko joku muu malli parempi. Lapsen oikeuksien edistäjänä ja tutkijana keskityn tarkastelemaan seuraavassa lakimuutoksen valmistelua lapsen oikeuksien huomioonottamisen näkökulmasta.
Äkkiseltään voisi ajatella, ettei mitään ongelmaa lapsen oikeuksien näkökulmasta ei ole, kysehän on aikuisten ihmisten aktivoinnista, ei lasten. Saman tien voi todeta, että päivänselvää kuitenkin on, että lapsiperheissä vanhempien työssäkäynti tai työttömyys vaikuttaa lapsen oikeuksiin, suoraan tai välillisesti. Lainvalmistelussa pitää siis mallia tarkastella myös lapsen oikeuksien näkökulmasta.
Oikeudellinen perusta tälle vaatimukselle löytyy laintasoisesti Suomen valtiota sitovasta YK:n lapsen oikeuksien sopimuksesta, jonka 3 artiklan mukaan kaikissa julkisen tai yksityisen sosiaalihuollon, tuomioistuinten, hallintoviranomaisten tai lainsäädäntöelimien toimissa, jotka koskevat lapsia, on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu. Sopimusvaltiot ovat sitoutuneet takaamaan lapselle hänen hyvinvoinnilleen välttämättömän suojelun ja huolenpidon ottaen huomioon hänen vanhempiensa, laillisten huoltajiensa tai muiden hänestä oikeudellisessa vastuussa olevien henkilöiden oikeudet ja velvollisuudet. Tähän sisältyy muun muassa valtion velvollisuus tukea vanhempia kasvatustehtävässä esimerkiksi järjestämällä lapsenhoitopalveluita työssäkäyvien huoltajien lapsille (18 artikla).
Lapsen edun eli lapsen oikeuksien huomioonottaminen asianmukaisella tavalla edellyttää, että kaikessa toiminnassa arvioidaan toimien suoria ja välillisiä vaikutuksia lasten oikeuksiin. Vaikutusarvioinnin perusteella tulisi valita vaihtoehto, joka parhaiten varmistaa lasten oikeuksien toteutumisen. Tämä koskee siis myös lainsäädäntötoimia.
Lapsivaikutusten arviointi sisältyy tavalla tai toisella viimeisimpiin hallitusohjelmiin, myös voimassa olevaan pääministeri Sipilän hallitusohjelmaan. Aktiivimalli perustuu hallitusohjelmaan. Kun hallitusohjelmaa toteutetaan lainsäädännön keinoin, lapsen edun huomioonottaminen ja lapsivaikutusten arviointi tulisi käydä ilmi lainvalmisteluasiakirjoista. Muuten voidaan vain arvailla, onko lapsen oikeuksien huomioonottaminen edes käväissyt mielessä lainvalmistelussa tai poliittisessa päätöksenteossa.
Edellä todetusta huolimatta, valtiovarainministeriön työryhmämietinnössä, jossa aktiivimalli kuvataan, ei ole pohdittu lasten kannalta. Työryhmämietinnön perusteella valmisteltu hallituksen esitys ei sisällä lapsiin kohdistuvien vaikutusten arviointia. Aktiivimallia ei esityksessä muutenkaan tarkastella lapsien ja lapsiperheiden näkökulmasta. Ainoa maininta lapsista on hallituksen esityksen kohdassa, jossa todetaan, että työttömyyspäivärahan alentaminen tehdään täyteen työttömyyspäivärahaan, johon sisältyy lapsikorotus.
Hallituksen esityksen käsittelyssäkään eivät lapset ole olleet millään tavoin huomion kohteena. Esitysluonnokseen ei pyydetty lausuntoa yhdeltäkään lapsen oikeuksien edistävältä toimijalta. Eduskunnan valiokunnissa esityksen käsittelyn yhteydessä ei ollut kuultavana yhtään toimijaa, jolla olisi erityistä intressiä huomioida lapsen oikeuksia. Lapset eivät näy myöskään perustuslakivaliokunnan ja työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan lausunnoissa tai sosiaali- ja terveysvaliokunnan mietinnössä. Eduskunnan käymissä keskusteluissa lapsen oikeuksien näkökulma tuli esiin vasta loppuvaiheessa esityksen toisessa käsittelyssä. Tuolloin nostettiin esiin, että aktiivimallin käyttöönotolla on yhteys hallituksen aiemmin tekemään varhaiskasvatusoikeuden rajaamiseen. Työttömän, kotona olevan huoltajan lapsella ei ole tällä hetkellä subjektiivista oikeutta kokopäiväiseen varhaiskasvatukseen.
Tämä onkin konkreettinen esimerkki, miksi aktiivimallia olisi tullut arvioida lapsen oikeuksien näkökulmasta. Kun vanhemmat ovat työssä vakinaisesti tai tilapäisesti, osa- tai kokopäiväisesti, pienet lapset tarvitsevat hoitopaikan. Hoitopaikkaa tarvitaan myös silloin, kun vanhempi täyttää aktiivimallin mukaista velvoitettaan. Ja hoitopaikka on usein saatava pikaisesti, jotta mallin mukaisen velvoitteen voi täyttää. Tällä hetkellä kunnalla on velvollisuus järjestää kiireellisessä, työstä tai opiskelusta johtuvassa tilanteessa, hoitopaikka lapselle kahdessa viikossa. Se ei ole kaikissa tilanteissa riittävän pikaisesti.
On myös huomattava, että kyse ei ole pelkästään paikan saamisesta jostain päiväkodista. Jos työhakija ei aktivointitoimenpiteistä huolimatta työllisty pysyvästi, voi edessä olla pitkäkin jakso, jolloin tekee tilapäisiä ja lyhyitä työkeikkoja tai muita toimia. Lapsi voi pahimmillaan joutua näillä jaksoilla aina eri päiväkotiin tai ryhmään, välillä osa-aikaisesti ja välillä täysipäiväisesti. Tällöin voidaan vain haaveilla siitä, että varhaiskasvatus täyttäisi varhaiskasvatuslaissa ja varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa asetetut kunnianhimoiset ja lapsen oikeuksien mukaiset tavoitteet.
Jos tarkkoja ollaan, koko hallitusohjelman kattava lapsivaikutusten arviointi olisi pitänyt tehdä jo ohjelmaa laadittaessa. Silloin, ehkä, olisi huomattu, että varhaiskasvatusoikeuden rajaaminen työttömien vanhempien lapsilta vaikuttaa toimenpiteisiin, joilla pyritään kannustamaan työttömiä työllistymään. Aktiivimallilla, yhdessä varhaiskasvatusoikeuden rajaamisen kanssa, on vaikutuksia lapsiin, ja vähintäänkin nämä yhteisvaikutukset olisi pitänyt tunnistaa ja arvioida. Kun kokonaisvaltaista vaikutusarviointia ei ole tehty, voi vain arvailla mitä muita suoria tai välillisiä vaikutuksia eri yhteyksissä vielä tuleekaan eteen.
Pientä toivetta herättää tässä yksittäisessä tapauksessa kuitenkin eduskunnan vastauksessaan hyväksymä lausuma, jonka mukaan ”uudistuksen vaikutuksia tulee tarkasti seurata ja tarvittaessa laajentaa keinoja, joilla aktiivisuusedellytyksen voi täyttää, jos ilmenee, etteivät nyt ehdotettavat keinot ole riittäviä estämään aktiivisesti työnhakua tai palveluun pääsyä yrittäneen työnhakijan joutumista vähennetylle etuudelle.” Uudistuksen vaikutusten seuranta ei välttämättä ole kovin tehokasta ja systemaattista, jos vaikutuksia ei ole arvioitu etukäteen eikä siten tiedetä, mitä vaikutuksia tulisi erityisesti seurata.
Olisiko nyt paikka tehdä pikaisesti lainsäädännön lapsivaikutusten arviointi, ensisijaisesti suhteessa varhaiskasvatusoikeuden rajaamiseen, mutta myös laajemmin ja erityisesti lähiaikoina valmistuvaan ehdotukseen perhevapaauudistukseksi? Ettei käy niin, että mennäänkin kokonaisuudessa lopulta pakkaselle, vaikka yksittäiset uudistukset näyttäisivätkin edistävän asetettuja tavoitteita.
Lähteitä:
Hallituksen esitys eduskunnalle laeiksi työttömyysturvalain ja eräiden muiden lakien muuttamisesta (HE 124/2017 vp)
Hallituksen esityksen eduskuntakäsittelyyn liittyvät asiakirjat, verkossa https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/KasittelytiedotValtiopaivaasia/Sivut/HE_124+2017.aspx
Työllisyyden lisääminen ja työttömyyden keston lyhentäminen. Työryhmän muistio. Valtiovarainministeriö. Verkossa http://vm.fi/documents/10184/3254793/Ty%C3%B6llisyysty%C3%B6ryhm%C3%A4n+muistio+4.10.2016/abf896ba-f360-42ed-a261-b0f8fe6eee06