2015

Emme ole itseämme varten, olemme toisiamme varten. Vi är inte till för oss själva, vi är för varandra.

Suomi on hyvä maa. Mutta se voi olla vielä parempi lapsille. Meidän, Suomen, on ponnisteltava enemmän, jotta emme menetä jokaisesta ikäluokasta noin 10-15 prosenttia. Kyse on yhteiskunnan tahdosta, tiedosta ja osaamisesta.

Onko Suomi harvojen yhteiskunta vai kansakunta jokaiselle? Är Finland, vårt land, ett samhälle för fåtal eller en nation för alla? Det måste vi svara i dag.

Joka kymmenes lapsi elää köyhässä perheessä, joka kahdeksas poika ei osaa lukea riittävän hyvin pärjätäkseen jatko-opinnoissa ja työelämässä. Meidän on vahvistettava yhteiskuntaa jokaiselle. Tarvitsemme luottamusta yhteiskuntaamme ja toisiimme.

Vart tionde barn lever i en fattig familj, var åttonde pojke kan inte läsa tillräckligt bra för att klara sig i fortsatta studier och arbetslivet. Vi får inte gå förbi vår nästa. Vi måste förstärka ett samhälle för alla. Vi behöver förtroende för samhället och för varandra.

Fattiga familjer är en verklighet i Finland. Det menar att cirka 100.000 barn lever i en fattig familj. Cirka 30.000 barn lever i förhållanden med dagliga svårigheter att betala fakturor. Fattigdomen berör även barn vars föräldrar arbetar.

Rätt ofta hör jag under jultiden barn sjunga: ”Livet varar en kort stund, även då är det dystert och trist.” Vi, vuxna, behöver uppmuntra barnen, lyssna på dem, gå vid deras sida. ”Hur är det med dig?” Det hoppas jag att vi vuxna skulle fråga oftare.

Lapset tarvitset meidän aikuisten aikaa. Lapset haluavat, että puhumme heille. Barnen vill att vi talar med dem, de vill att vi ger dem tid. Vanessa Eriksson, Finlands Lucia, har sagt: ”Säg hej och håll upp dörren för en främling, var hennes vardagstips för en bättre värld.”

Lasten oikeudet ovat aikuisten velvollisuuksia. Barnets rättigheter är skyldigheter för oss vuxna. Ett varmt hjärta, ett klokt sinne ser till att alla hålls med. Ett hållbart samhälle grundar sig på omsorg om barnen.

Är Finland, vårt land, en nation för alla? Det måste vi, det kan vi svara.

Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu, Barnombudsman

Näe lapsi

Tämän päivän lapsilla on meille aikuisille selkeä viesti - näe minut, kuule minua. Liian moni lapsi on näkymätön.

Osa lapsista on taas perheensä keskiössä, mutta lapsi on alituiseen odotusten mankeloimana. Harrastaminenkin on varhain suorittamista, kilpailua, eteenpäin pyrkimistä - ei kehittymistä omassa tahdissa, kaverisuhteet edellä.

Lapsuuteen kuuluu vapaus. Se on eri asia kuin kasvaminen ilman kasvatusta. Vapaus on aikuisten luottamusta ja tukea. Valitettavasti tämän päivän lapset kasvavat liiassa kontrollissa, jonka määrä on melkoinen niin kotona kuin koulussa.

Kontrollin oireet ovat monet. Jos lasta pitää valvoa sähköisellä paikantimella ja valvontakameroin, on kyseessä aikuisten epävarmuus, jonka he voimallisesti siirtävät pienestä pitäen lapseen. Jos lapsi täytyy viedä joka aamu autolla kouluun, koska liikenne on niin vaarallista, on kyse vanhempien pelosta.

Vanhempi, aikuinen - ole läsnä, mutta älä kaikessa mukana.

Kouluissa lasten ohi puhutaan korkealta ja kovaa. Koti ja koulu käyvät vilkasta viestittelyä, jossa lapsi wilmautetaan (= ohipuhumisen muoto, jossa aikuiset puhuvat lapsesta ilman lapsen osallisuutta sekä aikuisten ja lapsen todellista kohtaamista). Opettajat saattavat kirjoittaa Wilmaan lapsesta, mutta eivät kohtaa lasta. Koulukiusaamisessa osallisina olleista 70 prosenttia sanoo, etteivät koulun aikuiset puuttuneet. Ohi puhumista, ohi kävelyä.

Kysyn usein nuorilta, kuinka moni heistä on vastannut Kouluterveyskyselyihin. Moni on. Kun kysyn, kuinka moni on päässyt keskustelemaan tuloksista ja pohtimaan niitä yhdessä aikuisten kanssa, vastaus on: harva. Lapset ja nuoret ovat tutkimuksen objekteja, passiivinen aineisto, jonka me aikuiset selitämme auki tai solmuun.

Ehkä me aikuiset voisimme oppia luottamaan. Luottamaan lapseen. Lapsi, joka kokee, että häneen luotetaan, oppi luottamaan toisiin ihmisiin, yhteiskuntaan, demokratiaan.

Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu

Kirjoitus on julkaista Auta Lasta ry:n lehdessä 12/2014.

Lyijynraskas vuotokohta

Suomi on monella tapaa hyvä maa. Kun Euroopan Neuvostossa tai YK:n piirissä jäsenvaltiot kokoontuvat, olemme usein esimerkki lapsen oikeuksien toteuttajana. Arvio pitää paikkansa. Mutta paraskaan ei ole täydellinen.

Työssäni kohtaan lapsia ja nuoria, jotka ovat muulta yhteiskunnalta piilossa. Viime kesän kohtaaminen ei unohdu. Tapasin lapsia, jotka tarvitsevat vakaviin mielenterveydellisiin ongelmiinsa turvaosasto-olosuhteita.

En tavannut kummajaisia. Tapasin lapsia unelmineen, toiveineen, haaveineen. Osan lapsista unelma oli saada käydä koulua. Tämä unelma oli heille kaukainen, kiitos lasten kotikuntien.

Maailman paras peruskoulu oli näiden lasten silmissä kaukaista. Ulkopuolisuus koulusta oli leimaavaa, syrjäyttävää, lyijynraskas lisätaakka.

Hoitoyksikön henkilökunta kärsi lasten koulutien katkeamisesta vähintään yhtä paljon kuin lapset itse. Koulu olisi näille lapselle ripaus tavallisesta, normaalista arjesta, joka kasvattaa, kehittää, antaa onnistumisen kokemuksia.

Mistä oli siis kyse?

Lapselta, jonka oppivelvollisuusikä oli täyttynyt, mutta peruskoulu suorittamatta, oma kotikunta oli evännyt koulunkäynnin sairaalakoulussa. Kunta ei kustantanut sairaalakoulua toisella paikkakunnalla. Palautteena oli, että lapsi on tervetullut kotikuntaan käymään peruskoulua. Valitettavasti tällöin vain pääsi unohtumaan, että lapsen syy toisella paikkakunnalla olemiseen oli juuri hoito, jota hän oli saamassa.

Suomi vuonna 2014.

Toimistoni on vienyt asiaa eteenpäin. Olemme pyytäneet asiasta lausunnot vastuullisilta tahoilta ja tehneet eduskunnan oikeusasiamiehelle viranomaiskantelun. Oma yksiselitteinen kantani on, että kunnan päätös olla kustantamatta lapsen koulunkäyntiä rikkoo sekä YK:n lapsen oikeuksien sopimusta että Suomen perustuslakia. En haluaisi olla viranhaltija, jonka vastuulla tämä lyijynraskas päätös on.

Suuren enemmistön hyvinvointi peittää alleen vakavat vuotokohdat. Kun yläkansilla vielä juhlitaan, alakansilla on vettä nilkoissa.

Mikäli ihmisen perusoikeuksien toteutuminen on omaisten taistelusta kiinni, ei yhteiskunta ole kestävä. Se on sattumanvarainen. Joka jaksaa ja pystyy, saa perusoikeutensa toteutumaan.

Lapsiasiavaltuutettu on lasten ihmisoikeusvalvoja Suomessa. Tämän työn ydin on löytää vuotokohtia ja toimia niiden korjaamiseksi. On huolestuttavaa, että itse julkinen valta eli tässä tapauksessa kunta loukkaa lapsen perusoikeuksia. On vaikea arvioida, onko vakavampaa, ettei viranomainen tiedä vai ettei se välitä.

Tarvitsemme selvästi lasten omaa kokemustietoa palveluiden kehittämiseksi. Suomessa kuitenkin yläkouluikäisistä noin 13 prosenttia kokee keskivaikeaa tai vaikeaa masentuneisuutta. Tilanteet vaihtelevat, mutta tosiasia pysyy - palveluita on kehitettävä käyttäjien tarpeista.

Toisekseen tarvitsemme lisää omaisten kokemustietoa. Heitä, jotka läheltä surevat, kun lapsi ei pääse Suomessa kouluun.

Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu

Kirjoitus on julkaistu Mielenterveysomaisten keskusliitto – FinFamin Labyrintti-lehdessä joulukuussa 2014.

Syntymäpäiväkiusaaja?

Vuosi sitten Norjan entinen pääministeri Jens Stoltenberg älähti, kun norjalaisen lapsen syntymäpäiville ei ollut saapunut yksikään kutsutuista. Lapsen äiti päivitti Facebookiin koskettavan kuvan koskemattomista karkkikulhoista.

Sama ilmiö on meillä Suomessa. Koskemattomat karkkikulhot ja syntymäpäivien tuolileikki. Syy on täydellisen ajattelemattomissa vanhemmissa. Jos osu ja upposi eli loukkaannut edellisestä, hyvä. Loukkaantumisesi on murto-osa siitä, mitä olet lapsesi päiväkoti- tai luokkakaverille aiheuttanut.

Tapaan työssäni paljon lapsia. Tänäkin vuonna moni lapsi on jäänyt ilman syntymäpäiväkutsuja ja osan lapsista syntymäpäivillä on käynyt kato. Kyse on suoranaisesta julmuudesta. Lapsiasiavaltuutettuna teen voitavani, että me aikuiset heräisimme koomastamme edes hetkeksi.

Syntymäpäivät ovat lapsella tärkeä asia. Tätä ei liene vaikea ymmärtää. Vai onko? Tunnistatko lähipiiristäsi? Peilistäsi?

Kutsumattomuus tai kutsujen kuihtuminen satuttavat, osuvat herkimpään, saavat häpeän näkyväksi ja peruuttamattomaksi. Ne ovat lapselle paikan ja aseman näyttämistä, pahinta sosiaalista nokkimista.

Ilmiöitä ovat erityisesti seuraavat:

1. Vanhempien tuolileikki. Luokalla on 7 poikaa, joista kutsun syntymäpäiville saa 4. Yksi on syntymäpäiväsankari ja vanhemmat kertovat tilaa olevan 4 lapselle. Lapsi valitsee, kaksi jää tuolia ilman. Syitä löytyy kerhotilan pienuudesta muumimukien rajallisuuteen. Tiedoksi vanhemmille, että tilanne on usein tuskallinen lapsellesi, joka joutuu tilannetta kutsumattomille tai kutsutuillekin selittämään. Ja kosto odottaa seuraavassa kuussa - ”Et kutsunut minua, en kutsu sinua.”

2. Lapsen tuolileikki. Luokalla on 7 poikaa, joista kutsun syntymäpäiville saa 4. Kerhotila ei rajoita ja tällä kertaa muumimukejakin on vitriinikaappi täynnä. Mutta lapsi haluaakin kutsua parhaat 4 kaveria, kahden kanssa leikkii vain satunnaisesti. Vanhemmat antavat lapsen päättää, onhan kyseessä kullannuppumme oma syntymäpäivä. Vanhempi - olet lapsesi kasvattaja, sinun on vastuu kertoa, miksi on syytä kutsua luokalta myös ne, joiden kanssa leikkii vähemmän. Elämässä ei aina voi valita vain parhaita kavereita, on osattava leikkiä monen kanssa.

3. Ei me ehditä, edes ilmoittamaan esteestä. On ymmärrettävää, ettei syntymäpäiville aina päästä - monenlaista menoa on arjessa, siis juhlassakin. Olisiko silti hyvä yrittää järjestellä tai edes sopia kyläily toiseen ajankohtaan, jolloin voi pienen lahjan kiikuttaa? Ja jos aina on perheen tai vanhempien tärkeysjärjestys toinen kuin lapsen, voisi hieman pohtia, kenen ehdoilla edetään. Esimerkiksi harrastuksesta voisi jäädä joskus pois, jotta syntymäpäiville pääsee osallistumaan. Oma lukunsa on vanhemmat, jotka eivät huolehdi esteen ilmoittamisesta. Kuulen jo korvissani, että ”ei me mitään tästä tiedetty”. Olisit sitten puhunut etukäteen lapsellesi - kun syntymäpäiväkutsuja tulee, niitä arvostetaan ja saatujen ohjeiden mukaan toimitaan.

Noin 70 prosenttia lapsista, joita on koulussa kiusattu tai jotka ovat olleet osallisina kiusaamiseen, kertoo, ettei kukaan aikuinen puuttunut. Oletko sinä yksi heistä? Syntymäpäiväkiusaaja?

Lapsiasiavaltuutettuna toivon seuraavaa:

1. Ymmärrä, että lapsesi on aina osa ryhmää päiväkodissa ja koulussa. Kutsukaa mieluummin kaikki kuin vain harvat ja valitut. Anna lapsille mahdollisuus kaveruuteen, ystävyyteen. Älä toimillasi sulje osaa lapsia pois. Myönnytys - lapselle ymmärrettävä rajaus voidaan tehdä, esimerkiksi niin, että kutsun saa joko luokan tytöt tai pojat. Mutta älä luulekaan, että rajauksesi olisi fiksu, kun erehdytkin täydelliseen tuolileikkiin.

2. Mieti, miltä sinusta vanhempi tuntuisi työpaikalla, kun tiimistäsi olisit ainoa, joka ei saa kutsua työkaverisi syntymäpäiville. Olisiko mukava kuunnella seuraavana päivänä lounaalla, kahvipöydässä, ennen palaveria, miten kaikilla oli ni-in mukavaa, oi jospa oisit saanut olla muu-kaa-naa? Tuntuisiko hyvältä, olisiko kivi kengässä pitkään? Miltähän tuosta noin metrin mittaisesta sama tuntuu? Hänestä, joka vielä miettii, ovatko toiset ihmiset luottamisen arvoisia, hyviä vai jotain aivan muuta.

3. Puhukaa näistä käytänteistä päiväkotiryhmäsi, luokkasi vanhempien kanssa. Opettaja, anna asialle vartti vanhempainillasta.

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu

Pystymme parempaan

Maa, jonka lapsista joka kymmenes elää köyhyydessä, ei ole valmis. Yhteiskunta, jonka pojista peruskoulun loppuvaiheessa on lukutaidottomia 1/8, on heikko.

En kiellä, etteikö Suomi olisi ihmiskunnan kehityksessä huipulla. YK:n lapsen oikeuksien sopimus on meillä monessa suhteessa totta. Jokaisella lapsella on saniteettitilat, äidit saavat synnyttää turvallisesti. Se, mikä meille Suomessa on jo itsestäänselvyys, on toisaalla maailmassa luksusta.

Mutta yksikään valtio ei voi verrata itseään minimiin lapsen oikeuksissa ja hyvinvoinnissa. Meidän on aina tavoiteltava edistymistä, uusia saavutuksia, laajempaa väestötasoista hyvinvointia. Siksi Suomikaan ei voi tuudittautua mallimaaksi.

Suuri kysymys pohjoismaisen hyvinvoinnin ja lapsipolitiikan sisällössä on: harvojen yhteiskunta vai kaikkien kansakunta?

Valtio ja kunnat joutuvat huoltosuhteen ja työmarkkinoiden murroksen takia priorisoimaan menojaan. Mitä kustannetaan ja mitä ei?

Juustohöylä on helpoin vaihtoehto. Leikataan kaikista hallintokunnista, kaikista yhteiskunnan toiminnoista samalla prosentilla. Liian yksinkertaista tuottaakseen todellisia säästöjä ja hyvinvointia.

Toinen logiikka on, että säästöt kohdistuvat yksinkertaisesti suurimpiin menoeriin eli kuntien todellisuudessa perusopetukseen sekä sosiaali- ja terveydenhuoltoon. Tähän liittyy asetelma, jossa säästöt kohdistuvat usein palveluihin, joiden tuotto-odotukset ovat tulevaisuudessa. Koulusta on ”helppo” säästää, koska tätä kautta hiipivä kriisi tulee viiveellä ja pysyy monien aikuisten ulottumattomissa pitkään. Opettaja väsyy ylisuuren ryhmän kanssa, mutta vasta työelämän kynnyksellä huomataan, etteivät nämä lapsukaiset oppineet edes lukemaan.

Suomessa on vielä matkaa tutkittuun tietoon perustuvaan lapsipolitiikkaan, jonka keskeisenä työvälineenä on lapsivaikutusten arviointi. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen mukaan vuonna 2012 hallituksen esityksistä 2-3 prosenttia sisälsi arvion säädöksen vaikutuksista lapsiin. Luku on surkea. Kuntien valmisteluissa ote ei ole suuresti parempi.

Lapsipolitiikkaa tehdään Suomessa lyhytjänteisesti. Viime aikoina esimerkkinä voidaan pitää mm. lapsilisäleikkausta ja subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamista. Merkittäviä säästöjä ei saada, mutta toimeentulon ja palvelujärjestelmän toimivuus asetetaan kysymysmerkille. Esimerkkejä on lähituntumasta ja menneiltä vuosilta. Esimerkiksi kotipalvelun lakkauttaminen 1990-luvun lamassa johti lastensuojelukustannusten räjähdysmäiseen kasvuun.

Eduskunta tekee päätöksiä. Lapsilisien leikkaus aiheuttaa suurimmat tulovähennykset köyhimmille perheille, joilta lapsilisä pienenee, mutta verotuksen kautta kompensaatiota ei tapahdu. Lapsiköyhyyden kannalta vaikutukset ovat huonoimmat mahdolliset. Toki sellaisenaan lapsivähennys on verotukseen myönteinen uudistus, mutta lapsilisäleikkausta se ei köyhimmiltä perheiltä poista.

Päivähoito-oikeuden rajaamisella perhevapailla olevilta säästetään noin 20 miljoonaa euroa, mutta samaan aikaan lapset asettautuvat eriarvoiseen asemaan perhetausta huomioon ottaen. Heidän osaltaan viranomainen päättää, mikä on lapsen oikeus. Perhe on tällöin suurennuslasin alla. Viranomainen - lähin omainen?

Keskustelua on myös käyty, mikäli päivähoito-oikeus rajataan pois työttömien vanhemman lapsilta. Tämä on pahinta mahdollista taantumista asetelmaan, jossa perhetausta määrittelee lapsen oikeudet ja sitä kautta tulevaisuuden. Tähän meillä ei ole varaa.

Lapsissa on kyse investoinneista. Väärä säästö on huomisen velkaa. Viisas yhteiskunta investoi pitkäjännitteisesti. Pienen maan kannalta jokaisen kansalaisen saaminen tuottavaksi ja hyvinvoivaksi yksilöksi on oltava vahva päämäärä, jota poliittisen päätöksenteon on tietoon pohjautuvasti toimeenpantava. Sattumanvaraiseen arpapeliin ei Suomella ole varaa.

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu

Kirjoitus on julkaistu Radiografia-lehdessä syksyllä 2014.

Mureneeko oikeusvaltio?

Kun poliisi ei ehdi tutkia, kun syyttäjä ei ehdi syyttää, kun tuomioistuimet eivät ehdi tapauksiin syventyä, kärsijänä ovat oikeusturva ja oikeusvarmuus. Eivätkä nämä ole vain sanoja, ne ovat kansalaisten yhdenvertaisuutta.

Suomalaisen yhteiskunnan lujuus on perustunut luottamukseen. Kansalainen on voinut luottaa, että hallinnon eri toimijat ehtivät ja kykenevät suoriutumaan tehtävistään laadukkaasti. Oikeutta ei ole tarvinnut meillä ostaa.

Nyt alkaa olla toisin. Ovatko perusoikeudet kaupan? Jo lapsuudessa? Kun perustuslakiin säädetty perusopetuksen maksuttomuus alkaakin olla montaa eri todellisuutta paikkakunnasta riippuen, emme ole enää yksi Suomi. Kun lastensuojelun taso vaihtelee kunnasta toiseen, emme ole enää yksi Suomi. Suomi on monta Suomea.

Maamme on poikkeuksellinen ihmiskunnan historiassa. Olemme ponnistaneet nopeassa ajassa äärimmäisestä köyhyydestä yhdeksi ihmiskunnan hyvinvoivimmista ja tasa-arvoisimmista yhteiskunnista. Tämä vaati valtioviisautta, jossa perusoikeudet toteutuvat sekä laissa että arjessa.

Suomella on varaa olla kestävä ja luja. Vaihtoehto tälle on olemassa - eriarvoisuus, joka tuottaa vähiten, mutta maksaa eniten.

Harvojen yhteiskunta vai kansakunta kaikille? Tämän valinnan edessä me olemme. Sokeita päätöksentekijöitä emme voi yksistään osoittaa - vastuu on myös niillä, jotka hiljaa vierestä seuraavat.

Lapsista näemme huomenna, mikä meille aikuisille on ollut tärkeää tänään.

Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu

Suomen Poliisijärjestöjen Liitto ry:n pyynnöstä tuenilmauksena mielenosoitukseen 11/2014.

Kiitos Mökö ja Luru!

Leikki on lapsen elämän perusta. Se on kehittymistä, oppimista, tunteiden ja asioiden käsittelyä.

Ei ole sattumaa, että YK:n lapsen oikeuksien sopimus, joka on Suomea oikeudellisesti sitova ihmisoikeussopimus, toteaa (artikla 31): ”Sopimusvaltiot tunnustavat lapsen oikeuden lepoon ja vapaa-aikaan, hänen ikänsä
mukaiseen leikkimiseen ja virkistystoimintaan sekä vapaaseen osallistumiseen kulttuurielämään ja taiteisiin.”

Aikuinen, joka ei lapsen leikkiä tue, tekee väärin. Hän loukkaa ja vaarantaa lapsen kasvua ja kehitystä. Leikki on vakava asia.

Suomalaisten lasten leikki loppuu varhain. Unicefin tutkimusten mukaan noin 12-vuotiaista suomalaisista puolet kokee, että leikkiminen loppuu lapsilla liian varhain.

Mikä leikin lopettaa, kuka leikin keskeyttää? Uskallan tiivistää tekijät kahteen - meihin aikuisiin ja lasten kokemiin aikuistumisen paineisiin.

Me aikuiset emme tue leikkiä riittävästi. Ääripäässä ovat häirikköaikuiset, jotka häiriintyvät lasten leikistä. Menneenä kesänä lapsiasiavaltuutetun toimistolle tuli useampia yhteydenottoja lasten äänekkäästä leikistä. Huono käytös on eri asia kuin leikistä syntyvä lapsen kiljahdus tai pomppiva pallo. Kun aikuisten pinna kiristyy leikistä, on aikuisella peiliin katsomisen paikka, ei lapsella.

Surullista oli kuulla tapauksista, joissa lasten leikkipaikalta toivottiin poistettavan keinut, jotta aikuisten rauha olisi täydellinen.

Lapsen oikeutta leikkiin on puolustettava. Meidän jokaisen.

Olen erityisen ylpeä niistä kiinteistöalan toimijoista, jotka uskaltavat pihoillaan puolustaa lapsen oikeuksia. Esimerkiksi käy VVO-yhtymä, joka teki asukastiedotteen, jossa todettiin: ”Lasten leikkiminen taloyhtiön leikkipaikalla ja piha-alueella on täysin sallittua. Kiinteistönomistaja edellyttää, että lasten pelottelu ja heille huutaminen sekä tarpeeton leikkeihin puuttuminen eivät enää jatku. Terveisin VVO-kotikeskus”

En voi kuin ihailla sitä suoraselkeistä ja ryhdikästä ammattilaista, joka puolusti leikkiä. Aikamme aikuisilta tuntuu unohtuneen, että ilman lasten leikin ääntä ei Helsingin Kruunuhaassa kirjailija Jalmari Finne olisi saanut sytykettä meidän toivottavasti kaikkien tuntemaan Kiljusen Herrasväkeen. Mökön ja Lurun leikki sallittiin. Kirjailija avasi ikkunan, ei sulkenut sitä.

Entäpä sitten ne paineet? Suomessa lapset astuvat aikuisten maailman varhain. Lapset ja nuoret, sekä tytöt että pojat, kokevat paljon ulkonäköpaineita. Tästä kertovat sekä järjestöjen, kuten Suomen Unicefin ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton, että valtion rahoittamat tutkimukset, kuten Nuorisobarometrit. Päihdekulttuurikin on meillä varhaisen aikuistumisen ilmiö - lasten kännääminen on yleistä, vaikka raittiiden osuus on ollut viime vuosina kasvussa.

Toivon, että leikki säilyy myös harrastuksissa. Osalle lapsista harrastaminen käy työstä. Lapsi tarvitsee usein aikuisen ohjaamista ja vähintään kannustusta harrastamisessa. Harrastamisen ilon ei saisi silti muuttua pakkopullamaiseksi harjoitusohjelman suorittamiseksi. Kun jo pienet lapsukaiset jaetaan tasoryhmiin, ovat leikki ja yhdessä kasvaminen kaukana.

Leikki on lapsen oikeus. Leikki voi pelastaa maailman.

Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu

Kirjoitus julkaistu Nuorisoseura-lehdessä syksyllä 2014.

Armoa isille

Lapset, perhe ja puoliso. Näihin suomalainen mies haluaisi käyttää enemmän aikaa. Ei hassumpaa. Vielä 1980-luvun lopulla kärjessä olivat kalastus, metsästys ja remontointi.

Muutos on merkittävä. Sama näkyy kotitöiden tasaisempana jakautumisena sukupuolta kesken. Isät tekevät kotitöistä jo noin 40 prosenttia ja pian puolet. Isyysvapaiden käyttökin on lisääntynyt, vaikka vielä olemme jäljessä muita Pohjoismaita. Suomessa isät käyttävät vanhempainvapaista alle 10 prosenttia, Islannissa jo kolmanneksen.

Kyse ei ole niinkään isien tahdosta, vaan enemmän vapaajärjestelmän toimivuudesta, työnantajien ja naisten antamasta kannustuksesta isille sekä isien omasta rohkaistumisesta.

Miten rohkaista? Miten murtaa hoivan ja kasvatuksen maailman lasikattoja?

Moni isä kokee tutkimusten mukaan ohipuhumista lapsiperheiden palveluissa. Kun kutsu käy ”äitiys- ja lastenneuvolaan”, voi kysyä, onko isä unohdettu ja olisiko viisaampaa puhua perheneuvolasta?

Kerran eräs isä soitti ja esitti minulle toiveen. Hän pyysi, että neuvoloissa olisi aina tuoli myös isälle. Hän oli seisoskellut nurkassa. Ei ehkä häpeässä, mutta kysymysmerkillä paikastaan kuitenkin.

Kun itse menin aikoinaan lapsukaiseni kanssa suuhygienistin vastaanotolle, sain unohtumattoman kokemuksen. Ensimmäinen kysymys oli: ”Missä on äiti?” Kerroin äidin olevan töissä. Kotvan päästä kysyttiin: ”Kuinka usein äiti pesee lapsen hampaat?” Tähän totesin hieman alleviivaten, että molemmat pesemme, aamuin illoin. Kun lopuksi tämä sinänsä hieno ammattilainen pyysi välittämään esitteen äidille, olin liittynyt joukkoon miehiä ja isiä, jotka kokevat ohipuhumisen.

Kyse ei lopulta ollut vain minusta. Kyse oli äidistä, joka haluttiin laittaa perheen hoivavastuun ylimpään vaativuusluokkaan. Roolit olivat ennalta jaetut ja annetut. Silloin ei tarvinnut nähdä perhettä ja vanhempaa sellaisena kuin on.

Armoa on siellä, missä ihminen tulee kohdatuksi sellaisena kuin on. Luottamusta syntyy siellä, missä ihminen tulee kohdatuksi ihmisenä, ei vain ryhmänsä edustajana. Tämä on lapsen ja perheen etu.

Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu

Kirjoitettu Jyväskylän seurakunnan lehteen isänpäiväviikolla vuonna 2014

Some-julkisuus vai lapsen etu?

Lapsiasiavaltuutetun toimistolle on tänä vuonna saapunut lukuisia viestejä kansalaisilta, vanhemmilta, isovanhemmilta, mutta myös lasten kanssa työskenteleviltä, joissa on tiedusteltu, onko lapsen edun mukaista ja sallittua, että vanhemmat julkaisevat kuvia tai videoita lapsistaan sosiaalisessa mediassa. Erityisesti huolta ovat herättäneet luonnollisesti ääritapaukset, kuten Youtube-videot lasten huostaanottotilanteista, joissa sosiaaliviranomaiset, jopa poliisien tukemana, ovat noutaneet lapsen kotoa.

Some on nykypäivää. Se on pääasiassa mukava ja helppo tapa ylläpitää sosiaalisia suhteitaan. Ystävien kanssa vaihdetaan kuulumisia ja kerrotaan normaaleista arkipäivän tapahtumista. Lapsiperheessä lapset ovat osa elämää, joten on täysin luonnollista, että vanhemmat myös somessa kertovat lapsenkin asioista, hauskoista tapahtumista, harrastuksista, yhteisistä tekemisistä. Tai isovanhemmat kertovat onnellisena ja ylpeänä lapsenlapsensa kävelemään oppimisesta tai koulumenestyksestä. Vanhemmilla on päääsääntöisesti hyvä arvostelukyky, mikä on sopivaa some-käytöstä, eikä tietojen jakamisessa olekaan yleensä mitään pahaa. Etenkin jos vanhemmat ovat asioiden julkaisemisesta yhtä mieltä ja he ovat kysyneet siihen lupaa myös lapselta itseltään, jos lapsi on jo sen ikäinen, että edes jollain tasolla ymmärtää missä somessa on kyse. Teinistä voi yllättävätkin asiat tuntua noloilta, vaikka ne meidän vanhempien mielestä olisivatkin juuri se paras juttu.

Mutta, vaikka some on mukava, voi se olla myös paha ja pelottavakin. Miten tulisi suhtautua somessa julkaistuihin huostaanottovideoihin, joissa lapsi on enemmän tai vähemmän tunnistettavissa? Tai some-päivityksiin, joissa kerrotaan lapsen terveydentilaa koskevia tai muita arkaluonteiseksi katsottavia tietoja?  Viranomaisia koskee laissa säädetty vaitiolovelvollisuus. Mutta millaisia velvollisuuksia vanhemmilla on?

YK:n lapsen oikeuksien yleissopimus on erityinen lapsia koskeva ihmisoikeussopimus, joka on Suomessa saatettu voimaan lailla. Se ei siis ole mikään pelkkä julistus vaan osa voimassa olevaa lainsäädäntöämme. Sopimus takaa lapselle ihmisoikeudet hyvinkin kattavasti. Lapsi on yhdenvertainen. Lapsella on oikeus elämään, kehittymiseen ja hvyinvointiin. Lapsella on oikeus ilmaista mielipiteensä ja saada se huomioiduksi itseään koskevissa asioissa. Lapsella on oikeus yksityisyyteen. Lapsella on oikeus sekä fyysiseen että psyykkiseen koskemattomuuteen. Sopimus määrittelee monia muitakin lapsen oikeuksia. Ja yksi sopimuksen perustavalaatuisimmista oikeuksista: lapsen edun on oltava ensisijainen kaikessa lasta koskevassa päätöksenteossa ja toiminnassa.  Muistuksena lisäksi, että perustuslakimmekin mukaan lapsi on yhdenvertainen kansalainen, jota on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilönä ja jolla on oikeus osallistua itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti.

Lapsen oikeuksien yleissopimus on itse asiassa aika nerokas sopimus. Samalla kun se velvoittaa sopimusvaltiota takaamaan lapsille sopimuksessa määrittelyt oikeudet, tunnustaa se vanhempien tai muun lapsen laillisen huoltajan ensisijaisen vastuun lapsen kasvatuksesta ja kehityksestä. Sopimus kunnioittaa vahvasti perhe-elämää ja sen yksityisyyttä. Mutta sopimuksen mukaan, ja tässä tulee se nerokkuus, vanhempien on toimittava tässä vastuullisessa tehtävässään aina lapsen edun mukaisesti ja siten, että lapsen etu on vielä ensisijainen. Siitä seuraa, että sopimuksessa taattujen oikeuksien toteutumisesta on vastuu myös vanhemmilla. Sopimuksen toimeenpanoa ohjaava ja seuraava YK:n lapsen oikeuksien komitean on nimittäin määrittellyt, että lapsen etu toteutuu täysimääräisesti, kun kaikki sopimuksessa määritellyt oikeudet toteutuvat. Lapsen oikeudet ovat aikuisten velvollisuuksia.

Kun aikuinen, vanhempi, joka tuntee kokevansa suurta vääryyttä sosiaaliviranomaisen toiminnan vuoksi, päättää raivopäissään videoida näitä lapsiin kohdistuvia tapahtumia ja julkaisee ne Youtubessa omalla nimellään, ehkä mainiten lastenkin nimet tai muuten vain siten, että henkilöt on tunnistettavissa, hän saa laajaa näkyvyyttä asialleen, mutta lapsen oikeudet kyllä unohtuvat. Lapsen yksityisyyttä loukataan. Hänen koskemattomuutta, vähintäänkin psyykkistä koskemattomuutta, loukataan. Hänen mielipidettään ei luultavasti ole kysytty eikä otettu huomioon. Lapsen etu ei ole toteutunut siten kuin lapsen oikeuksien sopimuksessa säädetään.  Kuinka usein näissä tilanteissa videon julkaissut vanhempi voi vilpittömästi todeta, että videon julkaiseminen oli ensisijaisesti lapsen edun mukaista.

En kiellä sitä, etteikö lastensuojelulliset tilanteet joskus kärjistyisi, varmasti osin tarpeettomastikin, mutta siitä huolimatta on vaikea nähdä, että näitä tilanteita koskevien videoiden levittäminen somessa olisi aidosti lapsen edun mukaista. Toki voi perustella videointia sillä, että haluaa nostaa epäkohtia ja epäasiallista viraonomaistoimintaa julkiseen keskusteluun, mutta jos se tehdään lapsen oikeuksia loukaten, se ei ole hyväksyttävää. Lapselle tilanne on aina henkilökohtainen tragedia. Lapsi ei saa olla väline aikuisten kiistoissa.

Meidän kaikkien aikuisten, niin vanhempien, viranomaisten ja muiden lasten kanssa toimivien kuin lainsäätäjien ja tuomareidenkin, velvollisuus on suojella lapsia ja varmistaan osaltaan, että lasten oikeudet toteutuvat. Ihanteellisinta olisi, etteivät tilanteet koskaan pääsisi kärjistymään niin, että joudutaan turvautumaan vanhempien tai lasten tahdonvastaisiin toimenpiteisiin. Vähimmäisvaatimuksena on, että vaikeissakin tilanteissa muistettaisiin, että lapsi on ensisijainen, erityistä suojelua ja huolenpitoa tarvitseva lapsi ja ihminen.

Merike Helander
Lakimies
Lapsiasiavaltuutetun toimisto

Nuoret Neuvonantajat tapasivat presidentin

Lapsiasiavaltuutetun Nuoret Neuvonantajat -ryhmä pääsi keskustelemaan suoraan valtakunnan huipulle 3.10.2014, kun he tapasivat tasavallan presidentti Sauli Niinistön. Tunnin pituisen tapaamisen aikana nuoret ehtivät kysyä presidentiltä monista heitä huolestuttavista asioista.

– Oli tosi mahtavaa tavata presidentti, odotin sitä tosi paljon. Yllätyin, että tapaaminen oli hirveän rento ja että meitä oikeasti kuunneltiin ja presidentti välitti siitä, mitä me puhuimme, Siiri Impiö Ranualta kuvailee.

– Presidentti suhtautui meihin todella ymmärtäväisesti. Tuli sellainen tunne, että hän kuunteli, halusi ymmärtää ja kyseli paljon. Tuntui että häntä oikeasti kiinnosti. Hän yritti parhaansa mukaan vastata kysymyksiimme ja neuvoa, Marjo-Reetta Kaul Tampereelta kertoo.

Nuorten Neuvonantajien ryhmään kuuluu 20 nuorta eri puolelta Suomea. Nuoret ovat iältään 15–20-vuotiaita ja heidän tehtävänsä on välittää nuorten näkemyksiä lapsiasiavaltuutetulle. Suurin osa ryhmän jäsenistä oli kirjoittanut etukäteen Niinistölle tiiviin kirjeen, jossa he kertoivat heitä huolestuttavista asioista. Tapaamisessa keskusteltiin kirjeiden pohjalta ja nuoret esittivät Niinistölle kysymyksiä asioiden hoitamisesta. Nuoret kertoivat ilahtuneina, että lähes kaikkien kirjeitä ja niiden aiheita ehdittiin käsitellä.

Nuoret puhuivat presidentti Niinistön kanssa tapaamisessa muun muassa nuorisotyöttömyydestä, koulukiusaamisesta, koulutuksesta, yksinäisyydestä, eriarvoistumisesta, nuorisostrategiasta, äänestysaktiivisuudesta ja hyvinvoinnista. Tapaamisessa olivat mukana myös lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila ja ylitarkastaja Jouko Laaksonen, joka ohjaa Nuorten Neuvonantajien toimintaa. 

Katso video nuorten kommenteista tapaamisen jälkeen. Videolla nuoret kertovat myös asioista, joista he keskustelivat presidentin kanssa.

Kuvien copyright ©Tasavallan presidentin kanslia. Kuvien luvaton käyttö kielletty.

Katkelmia kirjeistä, jotka Nuoret Neuvonantajat kirjoittivat tasavallan presidentille: 

Uuden Oppilas- ja opiskelijahuoltolain myötä samoille resursseille saattaa kohdistua isompi työmäärä. Uuden lain pitäisi vaikuttaa siihen, että kaikissa Suomen kouluissa oppilaat saisivat nyt tasa-arvoisesti palveluja yhtä nopeasti. Uusi laki korostaa erityisesti kouluyhteisöjen hyvinvoinnin työtä, mikä on minusta itse lähihoitajaopiskelijan näkökulmasta erittäin hieno juttu. Laki ei kuitenkaan takaa sitä, että työntekijöitä olisi riittävä määrä. Huoleni on se, että normaalia enemmän apua tarvitsevat nuoret ihmiset eivät välttämättä joka kunnassa saa tasa-arvoisesti keskusteluapua. Vaikka ensimmäisen ajan saisi nopeasti, tukea ei välttämättä saa riittävän pitkään.

Juha Peltomaa, Jyväskylä

--

Jos työntekijää kiusataan työpaikalla, ei tämän tarvitse tulla töihin. Jos lasta tai nuorta kiusataan koulussa, on hänen pakko kuitenkin sinne mennä. Tämä itsessään ei olisi ongelma, jos kiusaamistapaukset edes hoidettaisiin kaikissa kouluissa tasavertaisesti. Työpaikalla kiusaamistapauksissa joku joutuu aina loppukädessä vastuuseen.

Oula Pohjanvaara, Espoo

--

Nuorten kuuleminen on sisällytettävä myös osaksi eduskunnan lainsäädäntötyötä. Esimerkiksi jos pohdimme kiusaamisen ennaltaehkäisyä, paras tapa lähestyä asiaa on nuorten näkökulma ja erityisesti kiusaamista kokeneiden nuorten kokemukset. Näin ollen emme hukkaa kokemusasiantuntijuutta, joka nuorissa piilee.

Santeri Lohi, Jyväskylä

--

Jatko-opintoihin liittyen minua mietityttää miten taataan, että viittomakieliset opiskelijat saavat laadukasta opiskelutulkkausta? Kelan järjestämän tulkkauksen laatu on vaihteleva, eikä aina ole edes tyydyttävää. Opiskelutukkeja on vaikea saada.

Eelis Seilola, Muurame (äidinkielenä viittomakieli)

--

Ensimmäinen ongelma on, että nuorten vaikuttamismahdollisuuksista ei "suuren yleisön" keskuudessa tiedetä. Tästä seuraa se, että vaikuttamiselimissä olevat paikat olevat usein vain pienen ryhmän hallinnassa. Ongelmana tällöin on, että päättäjäelimet saavat vain pienen ryhmän mielipiteitä erilaisista taustoista ja eri paikkakunnilta tulevien nuorten mielipiteiden sijaan.

Aatu Juovanen, Aura

--

Monet kaverinikin ovat kertoneet omista ystävistään jotka käyttävät päihteitä ja mitä heille on seurannut siitä. On järkyttävää huomata, kun aina vain nuoremmat käyttävät päihteitä ja sen myötä sitten tulee monenlaisia ongelmia jo yläasteiässä.

Siiri Impiö, Oulu

--

Omaa perhettä ei voi eikä pidä voida valita, sillä perhetausta ei saa vaikuttaa trendinomaisesti koko loppuelämään. Se ei saa vaikuttaa käytävään koulutukseen, työelämän kulkuun tai sosiaaliseen tai taloudelliseen asemaan tulevaisuudessa, sillä sukupolvia jatkuva sosiaalinen eriarvoistuminen on sekä inhimillisesti että kansallisesti kestämätöntä.

Markus Nieminen, Tampere

--

Nuorena olen sitä mieltä, että nuorten terveydenhuolto on parannettava sillä jotta voit päästä lääkärille joudut odottamaan 6kk ja voi venyä jopa vuoteen, joka mielestäni on vakavaa. Tämä tapahtuu pääasiallisesti kaupungeissa, mutta siellähän ihmiskeskittymät ovat.

Mariana Lavos Alves, Vääksy

--

Toivon todella, että korkeakoulujen hakijasuman purkamiseen löydetään järkeviä ja toimivia ratkaisuja. En sano, että ensikertalaiskiintiöt olisivat toimimattomia, mutta ajatustasolla siinä on havaittavissa intressiristiriitoja. Valmennuskurssit auttavat toki saamaan opiskelupaikan ensimmäisellä hakukerralla, mutta tällöin ahkerat ja lahjakkaat hakijat eivät voi kilpailla kursseilla valmennettujen kanssa. Kurssijärjestäjillä on kuitenkin monen vuoden kokemus kurssien järjestämisestä. Ratkaisuna voisi olla se, että kaikki hakijat otetaan sisään ja perusopintojen menestyksen perusteella suoritetaan karsinta. Esimerkiksi oikeustieteellisistä perusopinnoista ei varmasti olisi haittaa kenellekään.

Juha Rekola, Helsinki

--

Olen kuullut liian monen nuoren sanovan alkoholin olevan ainoa tie hetkeksi pois sosiaalisten tilanteiden peloista ja ulkonäköpaineista. Ongelmiin ei haeta ratkaisua puhumalla, koska läheisille ei välttämättä haluta puhua, ja kynnys koulupsykologin puheille on valtava, sillä moni pelkää saavansa hullun maineen. Kynnystä terapiakäynnille ei olisi, jos jokaiselle oppilaalle tulisi pakolliseksi yksi terapiakerta yläkoulun aikana. Jo yhdellä puhetuokiolla isoimmat ongelmat havaittaisiin ajoissa, eivätkä ne ehtisi paisua korjaamattomiksi. Kalliilta psykiatrisilta hoidoilta ja huostaanotoilta vältyttäisiin, jos panostettaisiin ongelmien ennaltaehkäisemiseen.

Iida Knaappila, Haapajärvi

--

Miksi opiskelupaikkoja on niin paljon suhteessa kyseisen alan työllisyystilanteeseen? Tietenkin talouden suhdannevaihtelut vaikuttavat tähän asiaan, mutta mielestäni koulujen tulisi päivittää sisäänottomäärät vastaamaan nykyistä työllisyystilannetta.

Mira Lindholm, Tampere

--

Minua mietityttää nuoren elämässä opintoihin ja työelämään pääseminen. Olen huolissani, että nuoria ei tueta tarpeeksi siinä, että he voisivat päästä haluamaansa koulutukseen ja tekemään työtä, joka todella kiinnostaisi. Nuoret tarvitsevat ohjausta löytämään omat kiinnostuksenkohteet ja sopivat tavoitteet sekä tukea saavuttamaan ne.

Marjo-Reetta Kaul, Tampere

--

Maastamme puuttuu koko valtionhallinnolle yhteinen ja nuorten elämän kannalta kokonaisvaltainen nuorisopoliittinen ohjelma. Tarvitsemme nuorisomme suhteen selkeää ja yhteistä tavoitteenasettelua, joka toimisi niin opetussuunnitelmien kuin muidenkin kehittämisohjelmien yhteisenä pohjana. Tällainen nuorisostrategia auttaisi yhteiskuntaamme keskittämään nuorisotyön voimavaroja strategisesti valittujen aiheiden ympärille sekä toisi johdonmukaisuutta nuorisoamme koskeviin tavoitteisiin.

Kimi Uosukainen, Lahti

Aikuiskarkotin?

Ravintola asetti pääsykiellon lapsille (Helsingin Sanomat 4.9.2014). Hotellia markkinoidaan ”lapsivapaana”. Häiden kerrotaan olevan K18. Kauppakeskukseen asennetaan teinikarkotin eli laite, joka luo korkeataajuista ääntä, jonka lapsen kehittyvä kuuloaisti kokee epämiellyttävänä. Yleisöosastolla ihmetellään, miksi kärrykansan täytyy päästä bussiin. Lapsiasiavaltuutettu saa napakkaa kansalaispostia, jossa nuorehko isä pitää todella kummallisena, että äidit imettävät julkisilla paikoilla.

Mikä meitä aikuisia vaivaa? Mikäli jotain aikuisväestön ryhmää ryhdyttäisiin rajaamaan yllä olevasti arjestamme pois, ottaisimme nopeasti historian kirjat esille ja kertoisimme ihmisvihamielisyyden synkimmistä hetkistä. Muistuttaisimme toisiamme, ettei veli saa nousta veljeä vastaan, eikä Euroopan pidä hyväksyä kansanmurhia. Marssisimme kaduilla valkoiset liinat ylös kohotettuina, yhtyisimme yhteiseen lauluun vapauden ja ystävyyden puolesta, kynttilät kädessämme. Herkistyisimme oikeassa olemisen ja oikeudenmukaisuuden tunteestamme. Olisimme hyviä, oikealla asialla.

Mutta tänä päivänä, 2014 AD, Suomessa saa suhtautua lapsiin ja nuoriin epämiellyttävinä olioina, jotka häiritsevät aikuisten elämää. Taiteellinen vaikutelma kärsii, kun meidän aikuisten täydellisyyden tavoittelun koreografia-askeleet vaarantuvat vauvan parkaisusta tai imettävästä äidistä.

Ymmärrän hyvin, että me aikuiset - ja etenkin lapsukaisten vanhemmat - tarvitsemme joskus irtiottoa arjesta ja omista mukuloista. On hyvä, että vanhemmat karkaavat hetkeksi ollakseen kahdestaan. Kyllä. Siinä ei ole mitään pahaa tai hävettävää.

Ja ymmärrän sen, että luokanopettaja tai päiväkodin setä varaavat junassa paikan työskentelyhytistä silmät lasittuneina
Suvivirren jälkeen peltomaisemia katsoen kuin paikan leikkivaunun ruuhkaisimmasta päästä.

Mutta sitä en voi hyväksyä, että lapset ja nuoret rajataan pois arjestamme. Kyse on lapsivihamielisestä kulttuurista, jos aikuinen ei siedä lapsia. Lapset ja nuoret oppivat istumaan ravintolan pöydässä, jos tähän annamme mahdollisuuden. Teinejä ei tarvitse karkottaa kauppakeskuksesta, jos pelisäännöt sovitaan yhdessä ja niitä myös valvotaan eli nuorista välitetään.

Sallikaa lasten tulla. Myllynkivi sen kaulaan, joka lasta vahingoittaa. Hyviä ohjeita tänäkin päivänä.

Ja satuitko muuten tietämään, että aikuisten juhlissa on enemmän järjestyshäiriöitä ja huonoa käytöstä kuin nuorten aikuisten - tai jopa itse teinien. Olisiko tilausta aikuiskarkottimelle?

Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu

Kirjoitus kirjoitettu SLEY ry:n Sanansaattaja-lehteen.

Universaalin yhteiskunnan puolustajat?

Perjantaista alkaen olen ollut Grönlannissa yhdessä Pohjoismaiden lapsiasiavaltuutettujen kanssa. Nordic model on kysymysmerkillä. Kaikki voimme todeta, että suurella osalla lapsista elämä on kohdillaan ja palvelut toimivat hyvin, mutta osalle lapsista kasautuu ongelmia ja perheen tausta määrittelee lapsen tulevaisuuden jo synnytyslaitoksessa.

Lähtiessäni matkaan luin Valtion taloudellinen tutkimuskeskuksen ylijohtaja Juhana Vartiaisen yksiselitteisen ja turhautuneenkin twiittauksen koskien lapsilisäleikkausta ja sen jälkeistä vähennyskeskustelua: ”Näperrys ensin lapsilisällä ja sitten vähennyksellä on arvotan näytelmä.”

Tähän näytelmään roolin sai myös sosiaali- ja terveysministeri Laura Räty. Hänen kommenteissaan erityisen oleellista oli pohdinta lapsilisän luonteesta. Ministeri Rädyn toteamus, että erilaiset verovähennykset eivät korvaa lapsilisän leikkauksia, on täyttä asiaa. Näitä puheita ei tarvitse peruutella palstamillimetriäkään.

Lapsilisä on harvoja universaaleja, yhtäläisesti maksettavia, pitkäkestoisia tulonsiirtoja, jonka tavoitteena on tukea perheiden ostovoimaa ja juhlallisemmin sanottuna vanhempien tehtävää uuden sukupolven, tulevien veronmaksajien, kasvattajana.

Perheiden toimeentuloa tarkasteltaessa olisi näissäkin talouden olosuhteissa tärkeää pitää lapsilisän taso vähintään nykyisellään ja samalla toimeenpanna valtiovarainministeriössä valmistelussa oleva malli köyhimpien lapsiperheiden tukemiseksi.

Tämä ei olisi taloudellisena satsauksena erityisen merkittävä, mutta se vahvistaisi lapsiperheiden ostovoimaa, tukisi perheiden kasvatustehtävää ja vahvistaisi luottamusta suomalaiseen yhteiskuntaan.

Pääomaköyhän Suomen menestys on perustunut kykyyn saada täydesti jokaisen kansalaisen lahjat ja työpanos yhteiskunnan parhaaksi. Onko näin myös jatkossa? Onko suomalainen hyvinvointiajattelu muuttumassa lopullisesti universaalista tilannekohtaiseen laastarointiin?

Suomessa noin joka kymmenes lapsi elää pienituloisessa perheessä, mikä tarkoitti vuonna 2012 noin 100.000 lasta (Tilastokeskus/Tulonjakotilasto). Vuonna 2012 pienituloinen oli aikuinen, jolla tulot jäivät vuodessa 13 990 euroon. Kahden aikuisen ja kahden alle 14-vuotiaan lapsen talous oli pienituloinen, jos talouden vuositulos olivat 29 379 euroa tai sen alle. Pienituloinen perhe ansaitsi vuonna 2012 maksimissaan kuukautta kohti 2387 euroa.

Suomessa 3 % lapsista kuuluu perheeseen, jossa on vakavia puutteita elintasossa, mikä tarkoittaa yli 30.000 lasta (Eurostat database/Income and Living Conditions). Lapsiperheellä on vakavia puutteita elintasossa, mikäli esimerkiksi perheellä ei ole varaa maksaa laskuja, vuokraa tai lainojen lyhennyksiä ajallaan, pitää asuntoa riittävän lämpimänä tai ei ole varaa pyykinpesukoneeseen.

Suomessa toimeentulotukea saavien perheiden osuus on suurempi kuin muissa Pohjoismaissa. Erityisesti pitkäaikaisesti toimeentulotukea saavien perheiden tilanne on vakava. Pitkäaikaisesti eli vähintään 10 kuukautta toimeentulotukea saaneissa perheissä eli vuonna 2011 lähes 13.000 lasta, määrä on vaihdellut 2000-luvulla 10.000–16.000 lapsen välillä.

Samalla on huomattava, että viime vuosina on tapahtunut myös myönteistä kehitystä perheiden toimeentulossa. Vuodesta 2001 vuoteen 2011 pienituloisiin perheisiin kuuluvien lasten osuus oli yli 10 prosenttia. Vuonna 2012 pitkään jatkanut heikko kehitys Suomessa taittui. Eurooppalaisessa vertailussa vuonna 2012 vain Norjassa, Islannissa ja Tanskassa pienituloisiin perheisiin kuului vähemmän lapsia kuin Suomessa.

Suomalaisen yhteiskunnan huoltosuhteen kannalta erityisen huolestuttavaa on, että lähes kahdeksan prosenttia lapsista elää perheessä, jossa aikuiset eivät käy juurikaan töissä. Tämä tarkoittaa noin 83.000 lasta. Näiden lasten osuus on viime vuosina noussut selkeästi (Eurostat database/Labour Force Survey 2013). Vuodesta 2004 vuoteen 2011 hyvin vähän töissä käyvissä talouksissa elävien lasten määrä vaihteli välillä 5-8 prosenttia. Vuonna 2011 tähän joukkoon kuului lähes 30.000 lasta enemmän kuin kolme vuotta aiemmin.

Sarjaan universaalin yhteiskunnan rapautumisesta voidaan lapsilisän heikentämisen ohella lisätä hallituksen aikomus romuttaa subjektiivinen päivähoito-oikeus. Ehdimme jo hetken luulla, että laadukas varhaiskasvatus olisi jokaisen lapsen oikeus, mahdollisuus saada kasvun ja kehityksen varhainen tuki. Eipä ollutkaan. Varhaiskasvatus, ja päivähoito sen mukana, onkin vain tapa säilöä lapsia vanhempien ollessa töissä.

Asetan suuresti toiveeni uuteen hallitukseen ja lopulta eduskuntaan, ettei universaalien palveluiden ja tulonsiirtojen ajattelua romuteta.

Harvojen Suomi vai kaikkien kansakunta?

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu

Let's play!

Viikonloppuna Yleisradio seurasi kanavillaan (TV2, Yle Areena) pelitapahtumaa, joka on hieno ja tärkeä. Vähintä ei ole se, että tilaisuus tuo esille pelikulttuureja ja ylipäänsä arkemme pelillistymistä. Muun muassa koulumaailmalla on vielä paljon oppimista, millaisen didaktisen ja pedagogisen vallankumouksen pelillistyminen voi kouluihimme tuoda.

Itse rohkenen ajatella, että tulevaisuudessa meillä oppimistehtävät ja klassiset kotitehtävät tehdään pelillisyyden logiikalla ja välineillä. Ehkä tämä on myös tapa luoda oppimiseen uutta iloa, vuorovaikutusta, kansainvälisyyttä ja sosiaalisuutta.

Pelien maailma on suuri. Muun muassa pelien ikärajaluokittelusta käydään vilkastakin keskustelua, jossa lastensuojelullinen rajanveto ei ole helppoa. Vanhempien kasvatuksen huolia tutkittaessa näihin liittyvät kysymykset nousevat vahvasti esille - ohittaen jo klassiset huolet päihteistä, tupakoinnista jne.

On siis pystyttävä yhdistämään arkemme pelillistyminen ja sen vahvat myönteiset puolet sekä lasten suojelu aineistoilta, jotka eivät ole lapsille sopivia. Viime keväänä muun muassa lastenpsykiatri Jari Sinkkonen toivoi puheenjohtamassani seminaarissa enemmän keskustelua pelien vaikutuksista lapsen kasvulle ja kehitykselle.

Alla kirjelmä, joka toimistostani on osoitettu Yleisradiolle. Oppimista on kaikilla. Pelit kuuluvat kaikille.

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu
_ _ _ _


4.8.2014


ASIA: YLEISRADION IKÄRAJAMERKINNÄT


Lapsiasiavaltuutetun tehtävänä (laki lapsiasiavaltuutetusta 1221/2004) on edistää lapsen oikeuksien toteutumista Suomessa. Työn perustana on YK:n lapsen oikeuksien sopimus (SopS 59-60/1991), joka on Suomessa saatettu voimaan lakina. Lapsen oikeuksien sopimus koskee kaikkia alle 18-vuotiaita, ellei lapseen soveltuvien lakien mukaan lapsi ole saavuttanut täysi-ikäisyyttä aikaisemmin (1 artikla). Lapsen oikeuksien sopimuksen 4 artiklan mukaan sopimusvaltiot ovat sitoutuneet ryhtymään kaikkiin tarpeellisiin lainsäädännöllisiin, hallinnollisiin ja muihin toimiin yleissopimuksessa tunnustettujen oikeuksien toteuttamiseksi.

Lapsen oikeuksien sopimus tunnustaa 17 artiklassa lapsen oikeuden saada tietoa monenlaisista kansallisista ja kansainvälisistä lähteistä, mutta toteaa myös, että sopimusvaltiot rohkaisevat kehittämään asianmukaisia ohjelmia lasten suojelemiseksi heidän hyvinvoinnilleen vahingolliselta tiedolta ja aineistoilta.

Yleisradio näytti lauantaina 2.8. klo 10 alkaneessa suorassa lähetyksessään Yle Aree-nassa Counter-Strike: Global Offensive -tietokonepelin pelaamista. Peli luokitellaan PEGI-järjestelmässä K18-peliksi. ESRB-järjestelmässäkin peli luokitellaan Mature 17+ -peliksi sen voidessa sisältää ”voimakasta väkivaltaa, verta ja huumeita, raakaa huumoria, seksiä ja/tai vahvaa kielenkäyttöä”.

Yleisradion ohjelmatiedoissa ei ollut ikärajasuositusta koskien Yle Areenan lähetystä. Yleisradion ohjelmatiedoissa koskien 22.05 alkanutta, Yle TV2:lla näytettyä suoraa lähetystä, Counter-Strike: Global Offensive -finaalia ei myöskään ollut ikärajasuositusta, vaan yleinen toteamus, että ”ohjelma sisältää väkivaltaisia kohtauksia”.

Lapsiasiavaltuutettu toivoo Yleisradion kiinnittävän erityistä huomiota, tarkkaavaisuutta ja harkintaa ohjelmatietomerkinnöissä.

Lapsiasiavaltuutettu esittää Yleisradiolle pohdittavaksi, mikäli se ottaisi ikärajamerkinnät käyttöön kulttuuri- ja urheiluohjelmissa, joiksi edellä käsitellyt peliohjelmat luettaneen.

Lapsiasiavaltuutettu ei pidä soveliaana selkeästi K18-luokitellun aineiston näyttämistä päiväsaikaan Yle Areenasta.

Halutessanne voitte antaa vastineen yllä todettuun. Mahdollista vastaustanne voidaan hyödyntää lapsiasiavaltuutetun raportoidessa valtioneuvostolle ja YK:n lapsen oikeuksien komitealle lapsen oikeuksien toteutumisesta Suomessa.

Halutessanne antaa vastineen pyydämme kohteliaimmin sitä osoitteeseen lapsiasiavaltuutettu@stm.fi


Jyväskylässä 4.8.2014,


Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu

Merike Helander
Lakimies


JAKELU
Yleisradio

TIEDOKSI
Kansallinen audiovisuaalinen instituutti/MEKU
Pelastakaa Lapset ry/lastenpsykiatri Jari Sinkkonen
EHYT ry/Peliraati

Lasta suojeltava/Children must be protected (Helsingin Sanomat, The Guardian)

Kansainvälinen yhteisö on epäonnistunut dramaattisella tavalla suojaamaan viattomia siviileitä viime aikojen sodissa. Muun muassa Gazassa, Syyriassa ja Ukrainassa kansainvälinen humanitäärinen oikeus on kokenut huomattavia loukkauksia. Sodan oikeussäännöt ovat muuttumassa.

YK:n turvallisuusneuvosto on päätöslauselmallaan tehostanut lapsisotilaisiin liittyvää seurantaa ja raportointia. Heinäkuussa YK julkaisi lapsia ja aseellisia konflikteja koskevan vuosiraportin, joka käsittelee sodissa lapsiin kohdistuvia loukkauksia ja listaa konkreettisella tavalla valtioita ja toimijoita, jotka ovat syyllistyneet käyttämään lapsia sotilaina. Parantamalla seurantaa ja tuomitsemalla selkeästi loukkaukset lasten oikeuksia kohtaan on pystytty parantamaan lasten asemaa kriisialueilla. Näin on tapahtunut muun muassa Sudanissa, Sri Lankassa, Myanmarilla ja Ugandassa.

Konfliktien ja sotien muuttuneen luonteen takia siviiliväestön ja erityisesti lasten suojelemiseksi tarvitaan kuitenkin lisätoimia. Iskut siviilikohteisiin, kuten sairaaloihin, kouluihin ja tiheisiin asutuskeskuksiin, ovat lisääntyneet. Samoin seksuaalinen väkivalta ja sieppaukset kohdistuvat haavoittuvimmassa asemassa oleviin ihmisryhmiin. Poliittinen tahto ehkäistä ja tuomita nämä teot on ollut liian vähäistä ja liian myöhäistä.

YK:n ihmisoikeusneuvosto päätti äänestyksen jälkeen käynnistää tutkimukset mahdollisista ihmisoikeusrikkomuksista Israelin hyökkäyksessä Gazaan. Tutkimuksen lopputulokset on ehditty kyseenalaistaa ja tuomita ennen kuin tutkimukset ovat edes käynnistyneet. Osaltaan tämä kertoo kansainvälisen humanitäärisen oikeuden politisoitumisesta, vaikka lähtökohtana pitäisi olla tapahtuneet tosiasiat ja niiden arviointi, eikä eri osapuolten omien tarkoitusperien edistäminen.

Lapsen ihmisoikeudet ovat YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen kautta laajimmin tunnustetut ihmisoikeudet maailmassa. Vain muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta maailman valtiot ovat sitoutuneet lapsen oikeuksien sopimukseen. Lasten asema tunnustetaan osana siviiliväestön suojelua myös sodan oikeussäännöissä.

Vahvasta oikeusperustasta huolimatta viime aikojen konfliktit osoittavat suurta piittaamattomuutta lasten suojelusta sodissa. YK:n puitteissa tarvitaan vakava keskustelu, miten lapsia pystytään suojelemaan paremmin. Tällä hetkellä tässä ei onnistuta riittävästi.

Siviiliväestöön ja erityisesti lapsiin kohdistuvia ihmisoikeusloukkauksia pitäisi ryhtyä tutkimaan heti konfliktien syttyessä. Tämä ennakoiva tutkinta voisi osaltaan ehkäistä julmimpia tekoja ja se joka tapauksessa auttaisi syytteiden nostamisessa myöhemmin.

Kansainvälisen rikostuomioistuimen osalta on tarpeen pohtia, miten lapsiin kohdistuneisiin ihmisoikeusloukkauksiin puututtaisiin systemaattisemmin ja syyteharkinta käynnistettäisiin nykyistä herkemmin. Tämäkin toimisi myös ehkäisevästi suojaten siviiliväestöä ja erityisesti lapsia. Lapsimyönteistä oikeusprosessia tulisi vahvistaa entisestään.

Sodan ja vihan kierre on katkaistava. Tämä voidaan tehdä suojelemalla lapsia.

Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu

Lapsiasiavaltuutetun tehtävänä Suomessa on edistää ja arvioida lapsen oikeuksien toteutumista. Tehtävä pohjautuu YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen.
_ _ _ _

The international community has failed in a dramatic way to protect innocent civilians in recent wars. There have been serious violations of international humanitarian law in Gaza, Syria and Ukraine, to name some examples. The laws of war are changing.

The Resolution of the UN Security Council has established effective monitoring and reporting on child soldiers. In July, the United Nations published its annual report on children and armed conflict, which deals with violations against children in war and explicitly documents the states and other parties that have recruited children as soldiers. It has also been possible to improve the status of children in crisis areas through improved monitoring and by clearly condemning violations of children's rights. This is the case in, for example, Sudan, Sri Lanka, Myanmar and Uganda.

Due to the changed nature of conflicts and wars, however, additional measures are required to protect the civilian population and children in particular. Attacks on civilian targets such as hospitals, schools, and densely populated areas have increased. Similarly, sexual violence and abductions are targeted at the most vulnerable groups of people. The political will to prevent and condemn these acts has been too little and too late.

The UN Human Rights Council decided after voting to launch an inquiry into possible violations against human rights committed during Israel’s attack on Gaza. The results of the inquiry have been called into question and condemned even before the investigation has begun. This is an indication of the politicisation of international humanitarian law, where the starting point should be the actual facts and events and their assessment, rather than the promotion of the interests of the parties involved.

Children’s human rights are globally the most widely recognised human rights, through the UN Convention on the Rights of the Child. With only a few exceptions, all countries of the world have ratified the Convention. The status of children is also recognised as a part of the protection of the civilian population in the laws of war.

Despite this strong legal basis, recent conflicts demonstrate a great disregard for the protection of children in war. A serious discussion is needed within the UN on how children can be better protected. At present, we are failing to do enough.

Human rights violations against the civilian population in general and children in particular should be taken under investigation immediately at the outbreak of conflicts. Proactive investigation might help to prevent the cruellest acts, and would in any case support prosecution at a later stage.

With respect to the International Criminal Court, it should be considered how human rights violations against children could be addressed more systematically and consideration of charges could be more easily initiated. This would also serve as a deterrent and would protect the civilian population, especially children. A legal process that prioritises the rights of children should be further strengthened.

The cycle of war and hatred must be broken. This can be accomplished through the protection of children.

Tuomas Kurttila
Ombudsman for Children in Finland

The mission of the Ombudsman for Children is to promote and assess the implementation of children's rights in Finland. The task is grounded in the UN Convention on the Rights of the Child.

Miksi?

Kolumni oululaisessa Forum24-lehdessä 16.6.2014

Ihminen tunnistaa pienuutensa suurten kysymysten äärellä. Kun jäämme vastauksia vaille, kohtaamme epävarmuuden itsessämme ja elämässämme. Monelle oululaiselle heräsi kysymyksiä muutama viikko sitten kauniin kesän keskellä.

Haluaisimme tietää syyn. Miksi jotain käsittämätöntä tapahtuu? Miksi kukaan ei huomannut? Miksi ei ihminen ottanut puheeksi?

Joskus voi olla, että vaikeiden asioiden äärellä emme osaa hakea kuin helppoja vastauksia. Syy oli olosuhteissa. Syy oli viranomaisissa. Lakia on vähintään muutettava. Resurssipula.

On tärkeää, että tragedioiden yhteydessä käynnistetään selvitykset ja pyritään aina oppimaan, miten toimimalla näitä voisimme estää.

Mutta on nähtävä silti enemmän. Meidän on vaikea myöntää, ettei kaikki ole ymmärrettävissä tai selvitettävissä. Ihmisen toimintaa ei pystytä aina diagnosoimaan tai palauttamaan ymmärrettäviin syihin. Vaikka tämä ei vähennä ihmisen vastuuta, voi se silti auttaa ymmärtämään ihmisen osaa. Ja toisaalta niin paljossa kuin pystymme hyvään, yhtä paljossa pystymme pahaan.

Ratkaisevaa on, miten toisemme kohtaamme elämän vaikeina päivinä. Ihmisen kohdatessa tuskaa ja häpeää meidät kanssaihmiset on luotu keventämään ja jakamaan kuormia. Ei raskauttamaan kuormien kantajia entisestään.

Emme tunnu muistavan, että jokaisen ihmisen kohdalla vaikeiden päivien varjo osuu moneen muuhunkin. Lapsiin, puolisoon, sukulaisiin, ystäviin, työtovereihin.

Meillä jokaisella on suuri vastuu, miten kohtaamme tuskaa ja häpeää toisessa ihmisessä. Otammeko viisastelijan osan vai rinnalla kulkijan paikan? Hoidammeko enemmän omaa osaamme vai asetummeko toisen asemaan?

Tapamme toimia toisen ihmisen hädän hetkellä vaikuttaa siihen, miten ongelmia on ehkäistävissä jatkossa. Huomaamatta luomme kynnyksiä tilanteissa, joissa kynnyksiä pitäisi madaltaa. Esimerkiksi lastensuojelun asiakkaaksi joutuminen on liiaksi juuri joutumista - sen pitäisi olla pääsemistä. Perheneuvonnan tai päihdehuollon asiakkuus ei ole loppu, niiden pitää olla alku.

Yhteiskunta, jossa ei ole uusintaottelua, on kova ja kylmä.

Ehkä on tyydyttävä hyväksymään, ettei aina ole selityksiä tai ymmärrettäviä syitä. On tuettava lujasti juuri silloin, kun se on kaikkein vaikeinta.

Tuomas Kurttila

Tuhannen taalan paikka

Los Angelesin olympialaiset vuonna 1984. Olin tuolloin 6-vuotias. Muistan kirkkaasti, kuinka olemme leiriytyneet kellariin seuraamaan olympialaisia. Keskellä kesäistä aamua heitetään keihään finaalia. Suomalainen heittää olympiakultaa. Soulin olympialaisissa sama toistuu neljä vuotta myöhemmin. Huumaa.

Jalkapallon MM-kisat Meksikossa vuonna 1986. Veivaan otteluiden välillä Oulun Höyhtyän grillille ostamaan kymmenen pennin irtokarkkeja. Grilli on onneksi kiinni vain muutaman tunnin päivässä. Diego, Lineker, Schumacher porautuvat muistisoluihin ikuisesti.

Jalkapallon MM-kisat Brasiliassa vuonna 2014. 

Tuhannen taalan paikka kestäville muistoille. 

Tunnetta suuresta yhteisestä, maagisesta jännityksestä. Ja hetkistä, joissa me aikuisetkin osaamme keskittyä ja kiljahtaa pallon liikkeiden mukana.

YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen on kirjattu jokaisen lapsen oikeus kulttuuriin. Meidän aikuisten tehtävänä on rakentaa kisakatsomot kuntoon.

Antakaamme siis lasten valvoa ja elää kisahuumaa. Kyllä, aivan keskellä yötä. Eräs äiti kirjoitti hyvin, olkoon hän esimerkkinä:  

”Laitoimme pojan nukkumaan seitsemältä ja herätimme matsia varten yhdeltätoista: lasi maitoa kädessä ja peittoon kääriytyneenä hän seurasi idolinsa Neymarin peliä. Jännittävä lapsuusmuisto ei toivottavasti heti unohdu.”

Voin vakuuttaa, ei unohdu. Kestävä säilyy aina. Finaali pelataan su 13.7. klo 22. Lapsilla on oikeus finaaliin.

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu

Kiusaaminen, seksuaalinen väkivalta - kitkettävä pois

Viime viikkoina on herätty tosiasioihin. Seksuaalinen väkivalta on lasten elämässä yleistä.

Ensimmäinen herättäjä oli Ylen MOT:n Saalistajat verkossa -jakso. MOT loi 13- ja 14-vuotiaiden peiteprofiilit, joiden kanssa yli sata aikuista miestä pyrki kontaktiin kuukauden aikana. Ohjelman nimi oli ja on osuva - Saalistajat verkossa.

Tällä viikolla heräsi kaivattu keskustelu lasten kohtaamasta seksuaalisesta väkivallasta. Nostin aiheen esille koulukiusaamista käsittelevässä nuorten seminaarissa. Vuonna 2013 Kouluterveyskyselyn mukaan kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisista tytöistä 20, lukiotytöistä 23 sekä ammattiin opiskelevista tytöistä 33 prosenttia ilmoitti joutuneensa seksuaalisen väkivallan kohteeksi joskus tai toistuvasti.

Monelle suomalaiselle on ollut järkytys, että lapset joutuvat kohtaamaan tällaisen arjen. Lapsia ja nuoria tämä ei järkytä, heistä monelle tämä on tavallista elämää.

Toivon aikuisten menettävän yöunensa pohtiessaan asiaa. Kyse on kulttuurista, jonka me aikuiset olemme luoneet ja jonka me sallimme.

Liian pitkään on siedetty lääppimistä, tungettelua, idioottimaisia herjoja. Homottelu on lähes yleiskieltä. Kun oikein halutaan suomalaista miestä lyödä, häntä voi haukkua neidiksi.

Typerää.

Kaikki tämä luo painetta lapsillemme. Kukaan lapsista ei tätä painetta toivo tai tarvitse.

Viime päivinä moni on kuullut ensimmäistä kertaa opiskelijajärjestöjen ja niiden kumppaneiden hankkeesta, jossa edistetään yhdenvertaisuutta koulumaailmassa, erityisesti toisen asteen oppilaitoksissa. Tutustu. Hanke ei ole sattumaa: normit.fi

Meidän on kuultava enemmän, nähtävä kirkkaammin, toimittava laajemmin. Toivon lisää näiden 33 prosentin ammattiin opiskelevien tyttöjen kertomaa kouluarjestaan. Ja aikuisilta toivon pohdintaa. Hyvä esimerkki on nuorten lääkärinä toimivan Miilan päivän blogi: http://miilablog.wordpress.com/2014/05/30/halytyskellot-soivat-kuuleeko-ammattikoulu/

Keskustelun lisäksi tarvitaan toimia:

1) Päiväkoteihin on luotava oma versio KiVa Koulu -hankkeen sisällöstä. Kiusaamisen kulttuuri "opitaan" varhain, hiekkalaatikolla.
2) Oppilaat ja opiskelijat on otettava tiiviisti mukaan, kun valmistellaan koulujen järjestyssääntöjä. Niissä on vahvistettava yhteisöä ja laitettava typerällä käytökselle stoppi.
3) Aikuisten on herättävä. Aikuiset eivät saa kulkea lasten ja nuorten ohi. Lapsiin ja nuoriin luotan, meistä aikuisista en ole lainkaan varma. Jopa 68 prosenttia toistuvasti kiusatuista tai toisten kiusaamiseen osallistuneista yläkoululaisista kertoo, etteivät koulussa työskentelevät aikuiset puutu kiusaamiseen. Täydennyskoulustusta lisää. Parempaa kouluyhteisöjen johtamista.
4) Tarvitsemme lisää tietoa. Kun olin aikoinaan opetusministeriössä, käynnistimme tutkijoiden Tommi Hoikkala ja Petri Paju johdolla hankkeen, jossa tämä kaksikko laittoi reput selkään ja teki todellista etnografista kenttätutkimusta - koulun penkissä. Ei tullut suutari, tuli klassikko: http://www.gaudeamus.fi/apinapulpetissa/. Nyt tarvitaan vastaava viritys seksuaalisen väkivallan todellisuuteen ammatillisissa oppilaitoksissa. Tapaan tutkijoita ensi viikolla, viritämme pohdinnan. 

Kiusaaminen ja seksuaalinen väkivalta jättävät isot arvet. Pahimmillaan ihminen tottuu näihin sairaisiin ilmiöihin.

Ja ne ilmiöt, joita emme ehkäise jo hiekkalaatikolla, ovat läsnä työelämässä, parisuhteissa, kaikkialla.

Olisiko jo aika herätä? Olisiko jo aika menettää yöunet - aikuisten?

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu

Lapsivaikutukset arvioitava - tiistaina Harjavallassa

Työni tärkeimpiä tavoitteita on edistää lapsivaikutusten arviointia - valtion, kuntien, työmarkkinajärjestöjen valmisteluissa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on tehnyt asiassa erinomaista kehittämistyötä - tietoa ja välineitä löytyy: http://www.thl.fi/fi_FI/web/kasvunkumppanit-fi/johdon_tueksi/miten_arvioida/lapsivaikutusten_arviointi

Mutta entäpä arki? Otan esimerkin sinänsä oikein hienosta Harjavallan kaupungista, Pori-Tampere rautatien ja Pori-Helsinki valtatie 2:n varrelta.

Tiistaina Harjavallan sivistyslautakunta käsittelee määräaikaisten koulunkäynninavustajien määriä tulevana syyslukukautena: http://77.240.19.4/~w2harjav/kokous/2014122-6.HTM. Vastaavia päätöksiä joudutaan pohtimaan monessa kunnassa - taloutta on hoidettava, toiminnan ytimiä etsittävä. Ymmärrettävää.

Kun päätöksiä valmistellaan, on tärkeä selvittää, miten tehtävät päätökset vaikuttavat lapsiin - heidän arkeensa ja kehitykseen lyhyellä ja pitkällä tähtäimellä. Vaikutusten arviointi ei ole helppoa. Mutta se on välttämätöntä, jotta päätöksenteko olisi kestävää ja ottaisi johdonmukaisesti huomioon lapsen oikeudet. Väärä säästö on huomisen velkaa.

Esimerkiksi Harjavallassa perustellaan koulunkäynninavustajien tarvetta seuraavin argumentein:

Koulunkäyntiavustajien määrän hallitsematon kasvu on kansallinen ongelma. Opettajan kouluttajat näkevät tämän kehityskulun koulujen kykenemättömyytenä kehittää koulua kaikkien oppilaiden yhteiseksi kouluksi. Lisääntynyt oppimisvaikeuksien diagnosointi on tuottanut ”integroitujen oppilaiden” määrän kasvun yleisopetuksessa, mikä synnyttää mielikuvan koulun kehittymisestä hyväksymään erilaisuutta.

Muiden kuin vammaisten oppilaiden tapauksessa avustajan tiiviillä läsnäololla on todettu olevan myös kielteisiä vaikutuksia… Avustajien käytön kielteisinä vaikutuksina mainitaan mm.: avustettava menettää itsehallintaansa, avustettavan sukupuoli-identiteetin kehitys häiriytyy.

Ehkä tämä esimerkki osoittaa, miksi lapsivaikutusten arviointi on saatava syvällisesti mukaan kaikkeen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Kyse on myös lapsen näkökulman, lapsen äänen kuulemista.

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu

Näkyvät näkymättömät

Joka ei ole kutsuttu oman työyhteisönsä vuoden tärkeimpiin juhliin, tietää paikkansa. Miltä sinusta tuntuisi olla ammatissa, jolle kutsu ei useinkaan kuulu? Siis oman työpaikan juhliin.

Puhuin tänään kasvatuksen ammattilaisille. Moni heistä oli koulunkäynninohjaaja. Keskustelimme paikasta työyhteisössä. Tai oikeastaan sen puutteesta.

Keskellämme on näkymättömiä. Lapsille he ovat näkyviä ja todellisia. Kouluarjessa tuki ja olkapää.

Kuitenkin liian harva heistä on laulamassa koulun kevätjuhlissa. Liian harva heistä on läsnä, kun koulun henkilökunta esitellään vanhempainillassa. Joillekin on tärkeää, ettei heitä kutsuta ohjaajiksi, avustajiksi enintään.

Jos koulunkäynninohjaajia arvostettaisiin, he olisivat mukana kevätjuhlan ilossa. He olisivat saattamassa lapsia lomaan ja uusille teille.

Lapsi kasvaa yhteisössä. Hän kasvaa niihin kirjoitettuihin ja kirjoittamattomiin sääntöihin, joilla yhteisö toimii. Myöhemmin lapsi todentaa tätä oppimaansa uusissa yhteisöissä - työpaikoilla, kodeissa, kaikkialla - hyvässä ja pahassa.

Koulu on kasvuyhteisö. Kaikella koulussa tapahtuvalla on merkitys ja sisältö.

Lapsen oikeus on saada kasvaa yhteisössä, jossa aikuisten esimerkki kannustaa ja rohkaisee kunnioituksen ja kohtaamisen kulttuuriin. Ammattienkin välinen arvostus on ihmisten välistä arvostusta. Kiusaamisen, arvostamattomuuden, näkymättömyyden juuret ovat meidän aikuisten tavassa toimia.

Jos me aikuiset haluamme kasvattaa lapsista toista ihmistä arvostavia ja kunnioittavia, olisikohan meidän syytä aloittaa läheltä, itsestämme? Koulustamme?

Parin viikon päästä vietetään koulujen kevätjuhlia. Ovatko kaikki kutsuttuja?

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu