Kirjoitan puheeni hyvin harvoin. Eilen perjantaina 13.5.2016 puhuin Oulussa sosiaalialan koulutuksen 30-vuotisjuhlassa. Useampi kysyi tilaisuuden jälkeen, jos puheeni olisi saatavissa kirjallisena. Tässä koostetta ja muutamia kehiteltyjä ajatuksia.
Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu
_ _ _ _
On tärkeää, että sosiaalialan koulutus juhlii ja näin nostaa tämän työn arvoa. Oulun ammattikorkeakoulu antaa koulutusta, josta päädytään moniin tehtäviin, joiden ytimessä on ihmisen tukeminen, auttaminen, rinnalla kulkeminen. Te ammattilaiset olette työssä varhaiskasvatuksessa, lastensuojelussa, päihdetyössä, oppilas- ja opiskeluhuollossa, nuorisotyössä, perhetyössä, vammaispalveluissa, aikuissosiaalityössä, kuntouttavassa työtoiminnassa, mielenterveystyössä ja monessa muussa. Työnantajina on kuntia, järjestöjä, seurakuntia, yrityksiä – moni on myös yrittäjä.
Mikä on sosiaalialan koulutuksen tulevaisuus? Tähän kysymykseen voi vastata vain aloittamalla siitä, mikä on Suomen tulevaisuus. Miltä maamme näyttää? Mikä meidät haastaa? Missä asioissa meidän täytyy olla itseämme suurempia yhdessä?
Tulevaisuus on annettu meille vaikeuksista huolimatta tehtäväksi, rakennettavaksi todellisuudeksi, joka ei ole ajopuu, vaan tietoisten päätösten tulosta. Maailma ei ole muuttunut vaikeammaksi. Tietoa on enemmän kuin koskaan. Sen perustalle on mahdollista rakentaa tietoon ja tutkimukseen perustuvaa muutosta. Lapsista me näemme huomenna, mikä meille aikuisille on ollut tärkeää tänään. Johtajuutta tästä maasta puuttuu kaikilta hallinnon tasoilta.
Lapsiasiavaltuutetun tehtävänä on arvioida, miten lasten hyvinvointi ja oikeudet Suomessa toteutuvat. Meillä on paljon vahvuuksia. Meidän 1,1 miljoonaa lasta täällä Suomessa on monella tapaa etuoikeutettuja useisiin muihin maailman lapsiin verrattuna. Maailman lapsille ei ole arkipäivää, että lasten kanssa työtä tekevät ihmiset ovat koulutettuja ja korkealla eettisellä perustalla toimivia ammattilaisia. Suomessa näin lähtökohtaisesti on.
Lasten hyvinvointi on maassamme korkealla tasolla. Lapsista merkittävä osa muun muassa WHO:n koululaistutkimuksissa antaa hyvän arvosanan omalle elämälleen. Pohjoismaiden vertailussa jopa parhaan.
Entäpä kolikon toinen puoli? Se on eriarvoistuva lapsuus. Otan muutaman esimerkin. Perusopetuksen loppuvaiheessa 15-vuotiaista pojistamme joka kahdeksas on toiminnallisesti lukutaidoton. Maahanmuuttajataustaisten ja kantaväestön lasten väliset oppimiserot ovat Pohjoismaiden suurimmat. Suomessa heikommassa asemassa olevien lasten syntymäpaino on selkeästi pienempi kuin hyvässä asemassa olevien. Elinajanodote on hyväosaisilla miehillä huomattavasti korkeampi kuin heikommassa asemassa olevilla. Asuinalueiden väliset erot ovat merkittäviä.
Kaikki edellä oleva on otettava huomioon, kun pohdimme sosiaalialan koulutusta ja sen tulevaisuutta. Tämän ohella esille nousee kaikkien lasten viesti meille aikuisille – kohdatkaa, kuunnelkaa, ottakaa tosissaan.
Kouluterveyskyselyn mukaan 49 prosenttia yläkouluikäisistä kokee, ettei opettajia kiinnosta oppilaan kuulumiset. Koulukiusatuista ja kiusaamiseen osallistuneista 65 prosenttia arvioi, etteivät koulun aikuiset puutu kiusaamiseen. Sama viesti kiirii muun muassa lastensuojelussa olevilta lapsilta – viranomaisarmeija on melkoinen, mutta kuulevia korvia silti vähän.
Nostan esille viisi erityistä teemaa sosiaalialan koulutuksen tulevaisuudelle:
1. Sosiaalialan eettinen perusta on auttamistyössä, ihmisen tukemisessa. Uskallan kuitenkin todeta – on kuljettava ihmisen rinnalla ja kanssa, ei ihmisen puolesta. Sosiaalialan on löydettävä yhä enemmän osaamista tukea ihmisen voimaannuttamista. Alkuun tämä voi vaatia tehostettua tukea. Kun tein seurakuntaharjoittelua Oulussa, muistan, kuinka diakoniatyön kanssa tapasimme ihmisiä, joita harva tapasi. Ihminen ei ollut välttämättä vuosiin lähtenyt asunnostaan. Tämä on ihmisten näkemistä ja kohtaamista sen suurimmassa arvossa ja merkityksessä. Sosiaalisia tilanteita pelkäävälle kodin kynnys on yhtä korkea kuin maailman korkeimman vuoren huippu.
Sain tutustua tällä viikolla Oulussa LAPANEN-hankkeeseen, joka tekee upeaa työtä ihmisten saamiseksi liikkumaan. Ihminen ja perhe haetaan tarpeen mukaan kotioveltakin. Tavoitteena on ihmisen omien voimavarojen löytäminen. Pienellä kannustuksella saadaan isoja tuloksia. Lopulta ihminen pystyy vuorelle kiipeämään, kun on saanut alkumatkaan riittävän tuen ja opastuksen, omankokoiselleen vuorelle.
2. Työtä on tehtävä siellä, missä ihmiset ovat. On mentävä arkeen. Työssäni olen saanut nähdä hienoja esimerkkejä, miten muun muassa nuorisotyö integroidaan kouluun. Kuitenkin tämä on vielä enemmän harvinaista kuin yleistä. Kyse on johtamisesta. Resurssit on nähtävä yhteisinä ja resurssien keskiössä on asiakas, ihminen, lapsi. Entäpä kirjastot palveluohjauksessa? Osa kunnista on vienyt perhepalveluiden palveluohjausta ja viestintää kirjastoihin. Erityisen tuen ei pidä olla piilotettuna kuin häpeäverhoon sosiaalitoimistoon, on mentävä näkyville ihmisten arkeen. Sosiaalialan koulutuksessa on osattava tunnistaa ja innovoida niitä tilanteita ja paikkoja, jossa työtämme teemme. Tämä vaatii vahvaa, mutta joustavaa professiota, joka pystyy toimimaan aidon moniammatillisesti – ei enää väljästi yhteistyössä, vaan yhteisessä työssä.
3. Palveluiden kehittäminen ja jalkauttaminen ihmisten pariin on yhä enemmän viestintää. Puhun palveluviestinnästä. Sosiaalialan koulutukseen tämä asettaa erityisen tehtävän. Esimerkiksi päihdetyöstä tai lastensuojelusta on helposti negatiivinen mielikuva. Tavatessani lastensuojelulapsia olen kysynyt lastensuojelun hyvistä kokemuksista – niitä on paljon. Puhumme voimatarinoista. Näitä on osattava tuoda esille. Kyse ei ole sosiaalialan kasvojen pesusta, vaan hyvän ja vahvistavan todellisuuden tuomisesta näkyviin. Tämä pienentää kynnystä tulla palveluihin.
4. Tiedolla ja tutkimuksella johtaminen. Mikään toimiala ei kehity ilman tutkimustietoa sekä tämän pohjalta tapahtuvaa kehittämistä ja johtamista. Kyse on reflektiosta, jossa vastinpareiksi asettuvat arkitodellisuus ja sen näkyväksi tekeminen sekä käsitteellistäminen tieteen keinoin. Kyse on siitä, miten tietoa hyödynnetään osana palveluiden kehittämistä. Monelle sosiaalialan koulutukseen tulleelle koulutuksen antama teoreettisen ajattelun perusta antaa sekä ammatillista itsetuntoa että kykyä hallita joskus sirpaleista työarkea. Työ, jossa ei hahmoteta isoja kokonaisuuksia ja kokonaiskuvaa, muuttuu sirpaleiden liimaamiseksi. Sosiaalialan koulutuksen tulevaisuuden kannalta on tärkeää, millaista koulutusta se pystyy tarjoamaan jo työssä oleville täydennyskoulutuksena, reflektoivana osaamisen päivittämisenä, jopa tietynlaisena työnohjauksena. Muuttuvan yhteiskunnan tarpeet ja ammattilaisten osaamisen ylläpito on pidettävä keskiössä. Tavallaan sosiaalialan koulutuksesta ei lähdetä koskaan pois sinne kerran päästyämme.
5. Ammattilaisen hyvinvointi peilautuu asiakkaisiin – mitä vaativammassa asemassa olevien ihmisten kanssa työtä tehdään, sitä paremmin ammattilaisen pitäisi itse voida ja jaksaa. Huomaan, että esimerkiksi koulussa tai lastensuojelussa ammattilainen saattaa kyynistyä ja menettää uskonsa lapsiin ja heidän tulevaisuuteensa. Sosiaalialan koulutuksen sisällöissä työelämätaidot ja ammattilaisen hyvinvointioppiminen asettuvat tärkeäksi ammattilaisuuden edellytykseksi. Työnantajien vastuuta ei unohdeta, mutta enemmän on annettava realistisia välineitä tunnistaa ammattilaisen oma motivaatio tai sen puute. Nuorista työntekijöistä on huolehdittava paremmin. Pitäisin hyvänä, että kehittäisimme mentoritoimintaa, jossa eläkkeellä olevat sosiaalialan ammattilaiset olisivat nuorten työntekijöiden tukena. Kahvikuppi riittää, joskus kaksi.
Sosiaalialan arvoa ja merkitystä ei ole helppo kääntää euroiksi. Kysehän on pitkälti yhteiskunnan eettisesti perustasta pitää huoli kaikista kansalaisista ja ohjata yhteiskunnan resursseja varhaiseen tunnistamiseen ja tukeen. Sosiaalialan koulutuksen ja sosiaalialan työn tuotto-odotukset voidaan mallintaa, mutta enemmän kyse on luottamuksesta. Köyhällä Suomella on ollut malttia vaurastua, kun se on investoinut lapsiin ja perheisiin muun muassa koululaitoksen, neuvolatoiminnan, kirjaston ja varhaiskasvatuksen kehittämisellä. Tänään keskiöön asettuu yhteisen työn kulttuuriin pääseminen. Yhteistyön aika on ohi, on yhteisen työn aika. Tämä vaatii jokaiselta ammattilaiselta kasvua ja kehittymistä.
Lapsista me näemme huomenna, mikä meille aikuisille ja tälle yhteiskunnalle on ollut tärkeää tänään.
Saanen toivottaa lämpimimmät onnittelut virkani ja Suomen lasten puolesta 30-vuotista taivaltaan juhlistavalle sosiaalialan koulutukselle Oulussa. Pidetään pohjoisen Suomen lippu korkealla. Pitäkäämme tavoitteet korkealla, mutta kynnykset matalalla. Olkaamme ylpeitä työstämme ja asettakaamme sen työn keskiöön tärkein eli ihminen, usein lapsi. Ei ihmisen puolesta, vaan ihmisen rinnalla ja kanssa. Kohdatkaamme rohkein mielin ihminen ja hänen arkensa. Jokainen lapsi, nuori, aikuinen ja perhe sellaisena kuin on. Ei täydellisenä meistä kukaan, mutta jokainen arvokkaana ja yhdenvertaisena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti