Kolmen kuukauden tehokurssi lapsen oikeuksiin: oikkarin harjoittelu lapsiasiavaltuutetun toimistossa

Korkekouluharjoittelija Emmi Ronkainen, lapsiasiavaltuutetun toimisto

”Lakimiesharjoittelu lapsiasiavaltuutetun toimistossa, kuulostaa aika mielenkiintoiselta! Mutta mitä sie teet siellä?” Monen opiskelukaverini kysymys – paikallisella murteella tietysti – kun kerroin aloittavani syyskuun alussa harjoittelun lapsiasiavaltuutetun toimistossa. Prosessi harjoittelun osalta lähti käyntiin jo alkuvuodesta, jolloin lähetin hakemukseni kyseiseen harjoittelupaikkaan. Toukokuussa matkustin opiskelupaikkakunnaltani Rovaniemeltä Oulun kautta Helsinkiin haastattelua varten. Lentäminen tai junamatkustus Rovaniemeltä ei onnistunut keskellä työviikkoa aikataulullisista syistä, joten laukku olalle ja Oulun kautta lentäen Helsinkiin. Todellisuutta lakimiesharjoittelupaikkojen kilpailukentällä.

Tälle matkalle kuitenkin kannatti lähteä. Sain paikan, ja muutin elokuun lopulla Rovaniemeltä Helsinkiin. Tässä vaiheessa en osannut vielä kovinkaan perusteellisesti vastata opiskelukavereideni kysymyksiin harjoitteluni sisällöstä. Ensimmäisenä päivänä minua oli toimistolla vastassa Merike, toimiston lakimies. Katsoimme yhdessä hänen työtehtäviään sekä toimiston käytännön asioita. Pääsin ensimmäisenä päivänä tutustumaan myös lapsiasiavaltuutetun tehtäviin, kun kävimme Tuomaksen kanssa lounaalla ja hän kertoi omasta työnkuvastaan. Keskustelun aiheina olivat Tuomaksen työtehtävien lisäksi tuleva harjoitteluni, opiskelut ja molempien yhteydet kotipaikkakuntaani Kuusamoon.

Toinen ja ensimmäinen kokonainen viikko harjoittelussa alkoi perehdytyspäivällä Jyväskylässä. Tapasin toimiston muut työntekijät ja toimistolla toisena, viestinnän ja lasten osallisuuteen keskittyvänä harjoittelijana aloittaneen Saaran. Yhteisessä perehdytyspäivässä kävimme ohjaajiemme Meriken ja Terhin kanssa läpi lapsiasiavaltuutetun toimiston toimintasuunnitelmaa ja meidän harjoittelijoiden tehtäviä tulevan kolmen kuukauden aikana.

Harjoitteluni ensimmäisen kuukauden aikana pääsin lapsiasiavaltuutetun toimiston lisäksi tutustumaan muihin lapsioikeuden toimijoihin erilaisissa kokouksissa, työryhmissä ja seminaareissa. Heti syyskuun puolivälissä toimistomme oli mukana kuntamarkkinoilla, jossa tapasimme kuntapäättäjiä ympäri Suomen. Olin mukana kuuntelemassa asiantuntijoiden näkemyksiä lapsiasianeuvottelukunnan kokouksessa, HLBTI ja lapset -työryhmän kokouksessa sekä lapsen oikeuksien viestinnän ja kansainvälisen lapsipolitiikan työryhmän kokouksessa. Pääsin lapsioikeudellisten hankkeiden taustatyöhön kiinni niin Meriken mukana LASTA-hankkeen kuulemistilaisuudessa kuin itsekseni itsemääräämisoikeuslainsäädännön infotilaisuudessa. Olin mukana myös seminaarissa lapsiystävällisestä oikeudesta, jossa pääsin käytännössäkin harjoittelemaan lapsiystävällistä puhetta ja oivaltamaan lapsiystävällisen kommunikoinnin tärkeyttä. Myöhemmin samasta asiasta sain lisää koulutusta Mannerheimin lastensuojeluliiton seminaarissa lasten ja aikuisten välisestä hyvästä vuorovaikutuksesta.

Lapsiasiavaltuutetun toimisto järjesti myös oman koulutuspäivänsä hallinnolle. Koulutuksessa Merike piti esityksen lapsen oikeuksien sopimuksesta, Anne lapsivaikutusten arvioinnista säädösvalmistelussa ja Terhi lasten osallisuudesta ja kuulemisesta. Koulutuksen osallistujilta saatu palaute oli hyvää, ja itsekin opin koulutuksessa huomattavan paljon lisää toimistomme tärkeästä työstä. Koulutus toi asiat lähelle käytäntöä, joka on mielestäni oivaltamisen ja oppimisen kannalta aivan olennaista. Koulutuksesta oli itsellenikin suurta hyötyä myöhemmissä tehtävissäni harjoittelun aikana.

Lokakuussa tein erilaista taustaselvitystyötä toimistollemme mahdollisesti tulevista lausuntopyynnöistä liittyen lainsäädännön uudistuksiin ja muutoksiin, ja osallistuin muutamiin eduskunnan kirjaston järjestämiin koulutuksiin säädös- sekä YK-lähteiden etsinnästä ja käytöstä. Aloin myös valmistella toimistolta lähteviä lausuntoja Meriken apuna. Lopulta valmistelin lausuntoja itsenäisesti ja koin onnistumisen kokemuksia huomatessani, kuinka paljon olen tiedostamattanikin muutaman kuukauden aikana oppinut ja sisäistänyt lapsen oikeuksista kokonaisuutena.

Marraskuussa viimeistelimme Saaran kanssa yhteistä työtämme, jonka aloitimme oikeastaan jo syyskuun puolella. Meillä harjoittelijoilla oli yhteisenä tehtävänä suunnitella ja toteuttaa projekti, joka käsittelisi jollain tavalla lasten osallisuutta ja pitäisi sisällään konkreettisen kohtaamisen joidenkin lapsien tai lapsiryhmän kanssa. Projektimme aiheeksi valitsimme kouluterveydenhuollon ja lasten osallisuuden mukaisesti oppilaiden mielipiteet kouluterveydenhuollon palveluista. Kävimme vierailulla eräässä jyväskyläläisessä yläkoulussa ja ryhmätöiden avulla saimme arvokkaita mielipiteitä kouluterveydenhuollosta koulun kasiluokkalaisilta. Kouluvierailu oli yksi harjoittelun hienoimpia kokemuksia, koska pääsin varmasti parhaimmalla tavalla mukaan lapsen oikeuksiin käytännössä. Oppilailta tuli asiasta paljon mielipiteitä ja paljon sellaistakin, jota ei itse olisi osannut ajatella. Kokemusasiantuntijat kunniaan!

Marraskuulle ajoittui vielä Lapsibarometrin julkistamistilaisuus sekä lapsen oikeuksien päivän juhlavastaanotto. Lapsibarometrin loppuvaiheiden, tulosten julkistamisen seuraaminen sekä tutkimuksen oikeutetusti saanut mediahuomio jää isona osana mieleen harjoittelusta. Yksi kohokohdista oli myös lapsen oikeuksien päivän juhlavastaanotto Saariselällä Inarissa. Lapsiasiavaltuutetun toimisto järjesti juhlan alueen lapsille, joita olikin paikalla noin kaksisataa. Lapset kättelivät saapuessaan Tuomaksen kuin Linnan juhlissa presidentin konsanaan. Lapset olivat itse suunnitelleet juhlan ruokailun ja ohjelman, joten syystä tapahtuma olikin kokonaisuutena erinomaisen onnistunut. Saariselällä ehdimme tapaamaan myös saamelaiskäräjien edustajia ja saimme faktatietoa heidän ajankohtaisista asioistaan, jotka olivatkin äärimmäisen mielenkiintoisia.

Ennen harjoittelua minulla ei ollut lapsioikeudesta juurikaan kokemusta, koska puhtaan lapsioikeuden opetus yliopistossa on uutta, eikä lapsioikeuden opintojakso kuulu pakollisiin opintoihin. Lapsioikeus on perinteisesti liitetty vahvasti perheoikeuteen ja pakollisien kurssien tiimoilta ainoan ja - melko hennon - kosketuksen lapsioikeuteen olen saanut toisena opiskeluvuotenani suorittamalla perhe- ja jäämistöoikeuden opintojakson. Harjoittelu lapsiasiavaltuutetun toimistossa onkin tuonut minulle sekä hurjasti teoriatietoa että käytännön kokemusta lapsioikeuden kentältä. Harjoittelun aikaisista tehtävistäni kyselleille opiskelukavereilleni osaan nyt vastata ja suositella lapsiasiavaltuutetun harjoittelupaikkoja lämpimästi kaikille lapsioikeudesta kiinnostuneille!

Muutos on mahdollinen

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu

Lailla on maata rakennettava. Tähän suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan syvään ytimeen sisältyy edelleen ihmisten yhdenvertaisuuden tavoite. Riippumatta asuinpaikastasi, perherakenteestasi tai työpaikastasi jokaiselle ihmisille, lapselle ja aikuiselle, taataan samat mahdollisuudet ponnistaa elämässään.

Pidän tätä viisautena. Tälle perustalle on hyvä rakentaa.

Tänä päivänä näyttää kuitenkin yhä useammin siltä, että periaatteessa toimiva lainsäädäntö ei toteudu käytännössä. Laki kirjassa ja laki arjessa ovat kaksi eri asiaa. Eurooppalainen vertailu esimerkiksi osoittaa, että Suomi sijoittuu korkealle joustavien työaikojen soveltamisessa. Silti työn ja perheen yhteensovittamisen todelliset käytänteet ovat työpaikoilla vielä vähäisiä.

Lapsiasiavaltuutettuna arvioni on, että suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuden pitkospuut syntyvät seuraavista tekijöistä:

- kuinka saamme taattua suuremmalle osalle lapsista ja nuorista väylän vahvempaa hyvinvointiin ja pärjäävyyteen, mikä takaa kiinnittyneisyyden kouluun ja myöhemmin työelämään;
- vahvistamme aikuisten luottamusta perheen perustamiseen ja lapsen saamiseen;
- pidennämme työuria ja lisäämme työtunteja huolehtimalla ihmisistä (työntekijöistä ja työelämän ulkopuolisista);
- luomme rakenteen, jossa työntekijä ei ole työnantajalle – erityisesti pienyrittäjälle – riski.

Otan yhden tarkemman esimerkin. Tilastokeskuksen väestönmuutostietojen mukaan syntyneiden määrän väheneminen on Suomessa nopeutunut. Tänä vuonna näyttäisi syntyvän lapsia vähemmän kuin koskaan itsenäisen Suomen historiassa. Ihmisten ihanteellisena pitämä lapsiluku on alentunut, se jää hieman alle kahden. Vuonna 2007 se oli vielä 2,5. Ihanteellinen lapsiluku on alentunut etenkin heikoimmassa asemassa olevilla. Luottamus tulevaisuuteen rakoilee.

Suomessa on siis joustavat työajat ja mahdollisuudet paikallisesti miettiä parhaita mahdollisia työelämän käytäntöjä. Tästä huolimatta työn ja perheen yhteensovittamista tukevat käytännöt eivät ole tutkimustenkaan valossa erityisen yleisiä työpaikoilla. Onko mahdollisuutta käyttää työaikaliukumaa? Entä etätyötä? Voitko pitää ylitöiden korvaukseksi vapaata työstäsi? Voitko tarvittaessa hoitaa omia asioita työpäivän aikana? Lapsiperhekyselyyn vastanneista työssäkäyvistä vanhemmista parhaimmillaankin vain noin puolella on myönteinen vastaus edellä oleviin kysymyksiin (Salmi & Lammi-Taskula 2011).

Suomella on suuret mahdollisuudet. Tiedän sen kokemuksesta. Ollessani esimiehenä noin kymmenen hengen työyhteisössä loimme yhdessä työntekijöiden kanssa perheystävälliset työelämäkäytänteet. Sanon suoraan ja rehellisesti: ilman esimiehen otetta ei kukaan yksittäinen työntekijä olisi saanut näitä eteenpäin. Johtajan, esimiehen merkitys on enemmän kuin ratkaiseva.

Työn tuottavuus ja työssä koettu hyvinvointi on mahdollista saada kasvuun, kun työpaikan keskiöön otetaan lapsi. Perheystävällisyys on koko työpaikan etu. Sitä tukevat käytänteet ovat myös työntekijöille, joilla ei ole omia lapsia.

Mitä teimme? Mahdollistimme, että vanhempi saa työajalla osallistua muun muassa päiväkotien ja koulujen kasvatuskeskusteluihin sekä laajoihin perhekohtaisiin terveystarkastuksiin. Lapsen aloittaessa koulun mahdollistetaan etätyö ja lyhyempi työpäivä ilman palkanmenetyksiä. Isovanhemmaksi tulleelle annoimme yhden vapaapäivän. Pieniä investointeja, joilla on suuri ja takuuvarma tuotto.

Enkä näitä käytänteitä ollut luomassa vain ollakseni eettinen ja arvolähtöinen. Vaan myös siksi, että nämä olivat tuottavan työn ja työnantajan haluaman tuloksen tekemisen etu. Hyvinvointi tuo tuloksia. Lapsen etu on työpaikan etu.

Suomessa vietetään tänään 18.11.2016 ensimmäistä Lapsi mukaan töihin -päivää. Esitin päivän viettämistä oikeus- ja työministeri Jari Lindströmille, joka otti ominaiseen, esimerkilliseen tapaansa asian heti ja välittömästi työpöydälleen. Kolmanneksi kumppaniksi löytyi Lastensuojelun Keskusliitto, joka oli päivän viettämistä ideoinut tykönään. Lähestyimme työmarkkinajärjestöjä tällä kolmikolla, jotka olivat halukkaat ja valmiit edistämään päivän rakentumista. Tämä on tekemisen ja sopimisen Suomea. Kiitokseni esitän yhtäältä kansanedustaja Lauri Ihalaiselle, joka ideoi päivää kanssasi Keski-Suomen maisemissa eräänä kesäpäivänä.

Mukaan on lähtenyt heti ensimmäisenä vuonna satoja työpaikkoja – monenkokoisia yrityksiä, valtion virastoja, kunnan toimijoita. Tämä kertoo, että meissä suomalaisissa ja suomalaisilla työpaikoilla on muutosvoimaa. Meillä on halua ja kykyä ottaa lapsi työarjen keskiöön. Olemme oikealla tiellä. Luottamukseni lapsiasiavaltuutettuna on suuri, että Suomella on kaikki edellytykset tulla tuottavuuden, hyvinvoinnin ja johtamisen mallimaaksi. Vähempään ei kannata tyytyä. Vähempään emme saa tyytyä.

Salmi Minna & Lammi-Taskula Johanna (2011): Joustoa työn vai perheen hyväksi? Teoksessa Pietikäinen Petteri (toim.) Työstä, jousta, jaksa: Työn ja hyvinvoinnin tulevaisuus. Gaudeamus, Helsinki, 155–183


Kirjoitus on julkaistu perjantaina 18.11.2016 Väestöliiton blogissa.

Symbolinen anteeksipyyntö ei riitä

Tänään Suomen valtio pyysi anteeksi lastensuojelun sijaishuollossa kaltoin kohdelluilta lapsilta (1). Taustalla oli keväällä julkaistu tutkimus huostaan otettujen lasten kokemasta kaltoinkohtelusta vuosina 1937–1983. Lapsiasiavaltuutettuna olin mukana arvioimassa tutkimusta sen julkistamistilaisuudessa 7.4.2016 (2). Tänään minulla oli kunnia tavata anteeksipyyntötilaisuudessa tutkimukseen haastateltuja, kovia kokeneita ihmisiä - lastensuojelun veteraaneja.

Historiaselvitys oli ja on merkittävä askel tietoon perustuvassa lastensuojelun kehittämistyössä. Tämän päivän anteeksipyynnössä valtioneuvosto korosti lastensuojelussa olevien lasten kuulemista.

Lapsiasiavaltuutettuna joudun kysymään, mihin perustuen voimme sanoa, ettei historia toistaisi itseään juuri tänä iltana? Tarvitsemme lastensuojelusta lapsitietoa.

Juhlapuheiden ja symbolisten tekojen aika ilman todellisia ja kouriintuntuvia päätöksiä on ollut ohi jo pitkään. Stiiknafuuliaa ei tarvita lisää. Se ei auta ketään – ei lapsia, ei Suomea.

Lapsiasiavaltuutettuna arvioni on, ettei Suomi valtiona pidä huolta lastensuojelussa olevien lasten kokemustiedon keräämisestä. Yksittäiset hankkeet eivät riitä. Tarvitaan valtakunnallista, systemaattista ja jatkuvaa tiedonkeruuta. Esimerkki voidaan ottaa laadukkaasta ja ammattitaidolla toteutetusta Kouluterveyskyselystä.

Ehdotuksia ei ole puuttunut. Toimistoni teki viime huhtikuussa vahvassa yhteistyössä tutkijoiden kanssa aloitteen koulukoteihin sijoitettujen lasten kuulemiseksi (3):

”Koulukoteihin sijoitettujen lasten näkemysten säännölliselle selvittämiselle on suuri tarve sekä koulukoteja koskevan ymmärryksen lisäämiseksi että lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseksi. Kyse on lapsista, joiden ääni pienenä joukkona ei yhteiskunnassa nykyisin kuulu, mutta joiden kuulemista lisäämällä ja siten hyvinvointia edistämällä voidaan saada aikaan merkittäviä säästöjä yhteiskunnan kannalta. Lasten näkemyksiä voidaan hyödyntää koulukotien kehittämisessä. Tärkeää onkin, että lapset kokevat tutkimuksella olevan todellista vaikutusta koulukotien arkeen ja koulukotijärjestelmään.”

Tutkimusaloitteessa korostettiin jatkuvuuden merkitystä:

”Erityisen tärkeää on turvata tutkimuksen jatkuvuus. Jatkuvuus on tärkeää paitsi koulukotijärjestelmän ja koulukotien toimintakulttuurien arvioimiseksi, myös lasten kuulluksi tulemisen ja heidän hyvinvointinsa edistämiseksi. Tutkimus ei saa olla yksittäinen hanke, vaan aineistonkeruuta ja analysointia tulisi tehdä säännöllisin väliajoin. Tämän vuoksi lapsiasiavaltuutetun toimisto esittää tutkimuksen toteuttajaksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitosta.”

Valtioneuvosto ei ole edennyt aloitteessa. Asiasta käydyt keskustelut osoittavat, että lastensuojelulasten kokemuksia pelätään. Kuvaavaa on, että yksi päätöksentekijä totesi, ettei näistä asioista tarvita otsikoita. Sama epärehellisyys vaivaa lastensuojelun arjessa. Toimistoni ylitarkastajille vakuuteltiin työntekijöiden suunnalta seuraavaa heidän tavattuaan lastensuojelulapsia: ”Lapset valehtelevat teille.”

Hallituksen anteeksipyyntö sisälsi tänään ehdotuksen jonkinlaisesta maakuntakierroksesta, jossa lastensuojelun tilasta keskusteltaisiin. Tämä on yksiselitteisen riittämätöntä. Tarvitaan vahvaa lastensuojelun laatua selvittävää tutkimusta pohjautuen lastensuojelussa olevien lasten kokemuksiin. Tähän on löydettävissä valtakunnasta säälliset eurot ja tutkijoille edellytykset laadukkaaseen työhön. Tahdon asia.

Asetan lapsiasiavaltuutettuna toivoni Suomen eduskuntaan, joka voi halutessaan päättää lastensuojelulapsia koskevan säännönmukaisen tiedonkeruun käynnistämisestä. Se olisi sivistysvaltion merkki. Se olisi muuta kuin stiiknafuuliaa. Se olisi askel tietoon perustuvaan lastensuojelun kehittämiseen. Se olisi lapsen kokemuksen ja kuulemisen arvostamista. Se olisi lastensuojelun tutkijoiden osaamisen arvostamista. Se olisi tukea lastensuojelun arkeen. Se toisi esille myös lastensuojelun onnistumiset.

Se olisi todellinen anteeksipyyntö.

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu

1. http://stm.fi/artikkeli/-/asset_publisher/lastensuojelun-sijaishuollossa-kaltoin-kohdelluilta-pyydettiin-anteeksi
2. https://www.jyu.fi/ajankohtaista/arkisto/2016/04/tiedote-2016-04-06-11-50-04-998129
3. http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2016/04/Tutkimusaloite_koulukotinuorten_kuulemiseksi-19.4.2016.pdf

Yhdenvertaisuutta edistämällä lasten eriarvoisuutta vastaan

Korkeakouluharjoittelija Saara Isosomppi, lapsiasiavaltuutetun toimisto

Osaisitko sanoa yhdellä lauseella, mitä yhdenvertaisuus tarkoittaa? Haastava kysymys laajasta aiheesta. Oululaiset kuudesluokkalaiset vastasivat näin: ”En tiedä, mutta se saattaa tarkoittaa että jokainen on arvokas ja tärkeä”, ”jokainen voi olla oma itsensä”, ”kukaan ei ole toista parempi”, ”kaikki ovat samanarvoisia”, ”olemme kaikki ihmisiä, joten ketään ei tule halveksua”. (https://www.youtube.com/watch?v=i4_i7Oqjh3Y)

Vuonna 2004 Suomessa tuli ensimmäistä kertaa voimaan yhdenvertaisuuslaki, joka kieltää niin suoran kuin epäsuoran syrjinnän iän, alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon tai vakaumuksen, mielipiteen, poliittisen toiminnan, ammattiyhdistystoiminnan, perhesuhteiden, vamman, terveydentilan, seksuaalisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Sukupuolten tasa-arvosta säädetään omassa tasa-arvolaissa.

Pitkästä listasta huolimatta yhdenvertaisuuslaista tehtävä loppupäätelmä on ytimekäs: minkä tahansa ominaisuuden verukkeella tapahtuva syrjiminen on väärin. Kuitenkaan pelkästään kieltämällä jotakin ei voida olettaa asioiden kehittyvän. Siksi kaksi vuotta sitten voimaantullut uusi yhdenvertaisuuslaki on entistä vaikuttavampi, sillä se velvoittaa myös aktiivisesti edistämään yhdenvertaisuutta niin viranomaisten, oppilaitosten kuin työnantajienkin taholta. Kaikenlaisen syrjinnän ehkäiseminen on yksi keino eriarvoisuuden vähentämiseksi. Emme voi olettaa, että kaikki lapset ponnistavat elämäänsä samalta portaalta. Puuttumalla aktiivisesti syrjintään ja syrjiviin käytäntöihin voimme luoda erilaisille lapsille uusia tiloja ja mahdollisuuksia itsensä toteuttamiselle. Niiden myötä myös lapsuutta eriarvoistavia askelmia voidaan madaltaa.

Lapsen oikeuksia edistävän viestintäverkoston vuoden teema on yhdenvertaisuus. Lapsen oikeuksien päivän 20.11. lähestyessä verkosto on julkaissut lasten suosimien tubettajien videoita yhdenvertaisuudesta (https://www.youtube.com/watch?v=Qemlql28a4M). Yläkouluikäisten lasten mielestä vanhempien kuuluu opettaa lapsille oikeita tapoja kohdata muita ihmisiä. Meidän aikuisten tehtävänä onkin varmistaa niin aikuisten kuin lasten kesken, ettei ketään lasta kohdella huonommin kuin toista, että lapsen tausta tai ominaisuudet eivät aseta häntä kohtuuttoman eriarvoiseen asemaan muiden lasten kanssa ja että kukaan lapsi ei tuntisi itseään ”vääränlaiseksi”.

Lapset ovat herkkiä arvostelulle, yliolkaisuudelle ja halveksunnalle. Kuitenkin Suomessa on viime aikoina ollut esillä tapauksia, joissa lapsen erityisen suojelun tarpeelle on nakeltu niskoja välittämättä siitä, mitä halveksivat lausunnot voivat lasten kokemukselle omasta arvostaan ja turvallisuudestaan aiheuttaa. Esimerkiksi maahanmuuttajalapsiin kohdistuneita loukkaavia puheita ja tekoja on ollut usein esillä julkisuudessa. Luottamus ei ole osa jokaisen lapsen elämää ja arkea. Tämä näkyy myös esimerkiksi tällä viikolla julkaistun ensimmäisen Lapsibarometrin tuloksissa (http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2016/11/LA_lapsibarometri_2016.pdf).

6-vuotiaista lapsista 8 % tytöistä ja 18 % pojista ei saa kehuja osakseen. Kymmenesosa lapsista ei osaa sanoa, missä he ovat hyviä (Lapsibarometri 2016). Välinpitämättömyydellä aiheutetaan se, että epäluottamuksen muodostuminen alkaa jo varhaislapsuudessa ja pahimmillaan jatkuu läpi elämän luoden ympäristöönsä ja omaan elämäänsä epäluottamuksella suhtautuvia aikuisia. Sellaisesta Suomestako haluamme sadan vuoden itsenäisyyden jälkeen herätä?

Yhdenvertaisuuden toteutuminen vaatii näkökulman muutoksen. Emme voi ajatella syrjintää kysymyksenä, joka koskee vain ”normaalista” poikkeavia ihmisiä tai vähemmistöjä. Yhdenvertaisuus koskee meitä kaikkia, sillä sen mukaan kukaan meistä ei ole toista enemmän tai vähemmän normaali. Kaikki me olemme yhtälailla erilaisia omine piirteinemme, kielinemme, vammoinemme, vakaumuksinemme. Kaikki erilaisia mutta yhdenvertaisia siitä huolimatta. Yhdenvertaisuus on perusoikeus. Se on jokaisen lapsen ihmisoikeus.

Demokratiaa on puolustettava

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu

Itsenäinen Suomen tasavalta täyttää ensi vuonna 100 vuotta. Suomen siirtyminen kohti demokraattista oikeusvaltiota alkoi kuitenkin jo vuonna 1906, kun takapajuinen säätyedustuslaitos muuttui demokraattisesti valittuun parlamenttiin. Ensimmäistä kertaa kaikki 24-vuotiaat kansalaiset saivat äänestää. Valta oli annettu kansalle, jota parlamentti edustaa. Suomi sai samassa yhteydessä säädökset yhdistymis-, kokoontumis- ja painovapaudesta.

Suomen demokratian tilaan kohdistui huolta 2000-luvun alussa. Äänestysprosenttien lasku, parhaimmista vuosista hiipunut yhdistystoiminta sekä oppilaiden heikko kokemus kouluosallisuudesta saivat hallituksen perustamaan kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman vuosiksi 2003-2007.

Politiikkaohjelman päättymisestä on ensi vuonna kulunut kymmenen vuotta. Silti sen pohdinnat ovat käyneet yhä ajankohtaisemmiksi. Valtion ylimmässä poliittisessa johdossa on suurin vastuu demokratian tilasta ja sen puolustamisesta.

Vuosina 1999 ja 2009 on toteutettu nuorten yhteiskunnallisen osaamisen, osallistumisen ja asenteiden tutkimus (ICCS). Tuoreimmat tulokset julkistetaan ensi vuonna.

Moni ei ymmärrä, että suomalaisten nuorten valmius laittomien keinojen käyttöön on ollut viime vuosina selvässä kasvussa.

Kehitys on ollut sama suuressa osassa Eurooppaa, mutta Suomessa laittomien keinojen käytön kasvu on ollut muihin Pohjoismaihin verrattuna selkeästi suurempaa. Suomessa nuoret maahanmuuttajakriittiset koululuiset suhtautuvat väkivallan käyttöön kaikkein vähiten kielteisesti verrattuna muihin oppilasryhmiin sekä Suomessa että Euroopassa.

Kovat asenteet löytyvät erityisesti pojilta. Pojista lähes puolet ajattelee, ettei Suomessa maahanmuuttajilla tulisi olla oikeutta puhua omaa kieltään. Nämä pojat ovat 14-vuotiaita.

Suomella on merkittävä ongelma koventuneissa asenteissa, mutta myös maahanmuuttajataustaisten lasten ja nuorten heikossa hyvinvoinnissa ja heikossa integroitumisessa suomalaiseen yhteiskuntaan.

Mitä huonommin maahanmuuttajataustaiset lapset ja nuoret kiinnittyvät yhteiskuntaan, sitä kovemmiksi käyvät valtaväestön asenteet heitä kohtaan. Tämä kierre on katala.

Ääriliikkeiden nujertaminen vaatii yhtäältä osan nuorista kovien asenteiden kohtaamista ja toisaalta maahanmuuttajien parempaa integraatiota.

Ongelmia ei ole varaa peitellä ja silotella. Osalla maahanmuuttajataustaisista nuorista arki sujuu hyvin huonosti. Koulussa ei pärjätä, rikkeitä on paljon, päihteiden käyttö on huomattavan yleistä ja suhteet vanhempiin ovat heikot. Koti ei ole näille nuorille turvaa, vaan pikemminkin ristiriitaa.

Suomeen tarvitaan lisää koulupoliisitoimintaa, kouluihin nuorisotyötä ja opettajille valmiuksia demokratiakasvatukseen. Koulupoliisitoiminta ei ole vartiointia, se on kasvatusta ja keskustelua oppilaiden kanssa. Oppilashuoltoa on vahvistettava. Varhaiskasvatukseen, päiväkoteihin, on varmistettava maahanmuuttajataustaisten lasten osallistuminen.

Demokratiaa on puolustettava. Tosiasiat pitää kohdata. Ääriliikkeet on nujerrettava. Viisaasti, mutta lujasti. Suomessa ja koko Euroopassa.

Kirjoitus julkaistu Demokraatti-lehdessä 6.10.2016

Ei pakolla, vaan järjellä

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila

Suomen ensimmäinen koulupsykologi palkattiin vuonna 1965 Lahteen. Tästä alkaen oppilashuoltoa on kehitetty koulujen ja oppilaitosten yhteyteen pikkuhiljaa, mutta määrätietoisesti. Oppilas- ja opiskelijahuoltolaissa, joka tuli voimaan vuonna 2014, säädettiin oppilaiden hyvinvoinnin ja turvallisuuden edistäminen koko koulun yhteiseksi asiaksi. Oppilashuolto kuuluu kaikille koulun aikuisille. Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksen myötä koulupsykologeja ja -kuraattoreita on esitetty siirrettäväksi kunnista maakuntien vastuulle.

Uudistuksia tehtäessä muutosten vaikutukset lapsiin on arvioitava. Oppilashuollon osalta koulu on ymmärrettävä erityisenä lapsen kasvu- ja kehitysympäristönä. Koulut toimivat omissa yksilöllisissä olosuhteissaan ja jokaisella on omanlaisensa kehityshaasteet liittyen sen oppilaisiin, huoltajiin ja myös opettajiin. Psykologin ja kuraattorin on päästävä tiiviisti, pitkäjänteisesti ja luottamuksellisesti mukaan koulun toimintaan. Vain tätä kautta oppilashuolto on oppilaiden ja perheiden arjessa sekä koulun kehittämistyössä.

Oppilashuollon viime vuosien uudistusten myötä päähuomio on siirtynyt yhteisölliseen oppilashuoltoon. Psykologien ja kuraattorien työtehtäviin kuuluu runsaasti perusopetuslain mukaisia toimintoja. Heidän osaamisensa ja työtehtäviensä pääpaino on keskittynyt oppilaiden ja kouluyhteisön vuorovaikutussuhteisiin, oppimiseen, ryhmien kanssa tehtävään ja koulun yleistä hyvinvointia edistävään työhön. Työnkuva on kiinteästi kytköksissä koulun arkisessa toiminnassa.

Oppilashuoltoa ei voi tuoda kouluun ulkopuolelta, sen on rakennuttava kouluyhteisön sisältä käsin. Siksi onkin tärkeää, että koulupsykologien ja koulukuraattoreiden esimiehenä toimii lähtökohtaisesti rehtori ja sivistystoimi. Merkittävä osa oppilashuollon palveluista toteutetaan yhteistyössä kunnan nuoriso-, kulttuuri- ja liikuntatoimen kanssa. Palvelut ovat muotoutuneet varsin kauas perinteisistä sosiaali- ja terveydenhuollon tehtävistä. Oppilashuollon palveluissa tehdään tiivistä ja kehittyvää yhteistyötä osan kunnista alueella toimivien yksityisten koulutuksen järjestäjien kanssa.

Oppilashuollon siirtyessä maakuntatasoiseksi palveluksi painopiste voisi siirtyä yllättävän voimakkaasti kohti pelkkää yksittäisten oppilaitten kanssa tehtävää potilastyötä. Oppimisen tukeminen ja koululaitoksen kehittäminen jäisivät taka-alalle. Tämä voi johtaa ennakoimattomaan kustannuskehitykseen. Erään yksityiskoulun rehtori totesi, että maakuntatasoisen oppilashuollon ollessa vaihtoehtona hän palkkaa psykologin ja kuraattorin esimerkiksi apulaisrehtorin nimikkeellä. Tällainen menettely luonnollisesti lisäisi yhteiskunnan menoja ja tuottaisi päällekkäisiä palveluja.

Pidän tärkeänä, että koulukuraattorit ja koulupsykologit määriteltäisiin lähtökohtaisesti kunnan opetustoimen ja sivistyspalveluiden yhteyteen. Kuitenkin maakunnan niin päättäessään nämä palvelut voitaisiin tuottaa maakuntatasoisina, kuten osassa Suomea jo tehdään. Pakkoa tähän ei silti kannata luoda. Lisäksi on tarpeen tunnistaa, ettei oppilashuollon lainsäädäntö ei ole paras mahdollinen – se olisi hyvä sisällyttää vastaaviin koululakeihin, kuten esimerkiksi oppilaanohjauksen osalta on tehty. Samalla oppilashuollolle tulisi valmistella kansalliset laatukriteerit.

Kirjoitus on julkaistu vuoden 2016 syyskuussa useissa lehdissä asiantuntijakirjoituksena.

Jokainen lapsi, pieninkin

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu

Minulta kysytään usein, mitä lapset tietystä asiasta ajattelevat. Meillä aikuisilla on harhana, että lapset ovat yhtenäinen ryhmä. Ikä yhdistää, mutta vähemmän kuin voisi kuvitella. Muuttujia ihmisen elämässä on paljon, jo varhain.

Olen tullut johtopäätökseen, joka ei ole ollut itsellenikään helppo. Olen jopa saattanut vaihtaa mielipidettäni. Lapsi ei edusta koskaan ryhmäänsä. Tämä vaatimus peittäisi alleen ihmisessä olevan rikkauden, erityisyyden, omakohtaisuuden.

Haluan olla rehellinen. Kun tapaan vaikuttajalapsia ja -nuoria, jotka ovat valikoituneet esimerkiksi nuorisovaltuustoon tai lastenparlamenttiin, he puhuvat usein äänellä suuremmalla. Me aikuiset olemme luoneet näytelmän, jossa nämä lapset laitetaan edustamaan ryhmäänsä. Se on liikaa vaadittu.

YK:n lapsen oikeuksien sopimus, joka 25 vuotta on ollut maassamme lailla säädettynä voimassa, velvoittaa kuulemaan lasta. Juuri lasta. Huomaathan aikuinen, että sopimus puhuu yksikössä. Ihmisestä yhdestä. Lapsesta kokonaisesta ja täydellisestä.

”Sopimusvaltiot takaavat lapselle, joka kykenee muodostamaan omat näkemyksensä, oikeuden vapaasti ilmaista nämä näkemyksensä kaikissa lasta koskevissa asioissa. Lapsen näkemykset on otettava huomioon lapsen iän ja kehitystason mukaisesti.”

Meille ihmisille on annettu erityinen vastuu ottaa vastaan tietoa. Vastuumme on laajentaa ymmärrystämme maailmasta ja elämästä. Tiedon täytyy vaikuttaa meihin. Jos tieto ei vaikuta, me pelkäämme ja olemme vastuuttomia. Lapsi tuottaa tietoa.

Mikä on minuun vaikuttanut kuluneen vuoden aikana, suvesta toiseen suveen?

Helsingin yliopiston Lukivauva-tutkimuksessa selvitetään, onko lapsen mahdollinen lukivaikeus tunnistettavissa vauvana kuulotutkimuksilla. Vahvaa ymmärrystä on syntynyt, että meistä pienin ilmentääkin paljon. Lukivaikeudet voidaan tunnistaa ennen kuin ihminen tuottaa sanoja. Hollannissa olin kuulemassa, miten pienen lapsen kaltoinkohtelu nähdään ihmisen aivojen kehittymisestä hyvin varhain. Syli ja rakkaus rakentavat ihmisestä kokonaisen, näiden puute vajaan.

Puhumatonta lasta on kuultava. Pienintäkin. Päiväkodissa ja koulussa ryhmän hiljaisimman ajatukset ja kokemukset ovat yhtä arvokkaita kuin ensimmäisenä nuorisovaltuustovaaleihin ryhtyvällä. Vauva viestii meille paljon ilman puhetta tai kirjoitettua.

Meidän aikuisten on oltava tarkkoina, ettemme kopioi lapsille niitä osallisuusrakenteita, jotka ovat itsellemme luontaisia. Vaarana muutoin on, että osallisuus kasautuu ja keskittyy – samalla laajentuu osattomuus.

Ja jokaisen aikuisen ja yhteisön, pyhäkoulunkin, on arvioitava kriittisesti itseään. Oma toimistoni julkaisee marraskuussa lapsen oikeuksien viikolla ensimmäisen Lapsibarometrin, johon olemme haastatelleet eri puolilta Suomea noin 400 lasta, 6-vuotiasta. En osaa ennakoida, mitä he kertovat ja vastaavat. Siinä riittävä syy.

Kirjoitus on julkaistu Pyhäkoululehdessä 4/2016.

Kerho kasvattaa

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila

Lapsuudessa koettu säilyy läpi elämän. Yksittäisistä palasista muodostuu kunkin ihmisen kuva. Lapsen kohtaamiset, lapsen saama arvostus ja kannustus muodostavat ihmisen kuvan, hänen persoonansa. Ihminen kasvaa suhteessa toisiin.

Kävin Karjasillan seurakunnan kerhoa Oulussa. Muistot ovat lämpimät ja hyvät. Ne ovat leikkiä, hiljentymistä, kerhonohjaajia, yksittäisiä tilanteitakin. Eikä kaikkea ihminen aktiivisesti muistakaan, mutta silti koettu muovaa ja on matkassa.

Minun kerhonohjaajani oli Laila Mikkola. Hän oli lämmin ihminen. Kerhonohjaajan merkitys on tärkeä hänen ollessa mahdollisesti ensimmäisiä perheen ulkopuolisia aikuisia, johon lapsi rakentaa luottamusta.

Ihmisellä on tarve tulla nähdyksi. Lapselle nähdyksi tuleminen on arvostusta, se on ymmärrystä omasta merkittävyydestä suhteessa muihin. Minä olen ja minä saan olla.

Laila Mikkola asui Hiirosentiellä, kuten perheenikin. Kun huomasin Lailan miehen tulevan kotiin, tiesin mahdollisuuden Jaffa-pulloon kasvaneen. Lailan mies ajoi rekkaa, ainakin rekalta tuo auto näytti mielessäni. Ja sisällönkin olin päätellyt – se on Jaffaa.

Kun soitin ovikelloa, Laila avasi ja muutamat sanat vaihdettiin. Joskus myös vaihtoi limonadipullo omistajaansa. Aina olin tervetullut, aina otettiin iloisesti vastaan.

Kasvatustyö on rohkaisua, lapsen näkyväksi tekemistä, kannustusta. Seurakunnan kerhotoiminta voi tätä tarjota. Seurakunnan kerhotoiminta on lapsen ja perheen tukemista. Se on myös seurakuntayhteyden rakentamista.

Seurakunnan kerhossa musiikki ja laulu olivat tärkeitä. Ei mitattu ja arvioitu – laulettiin ja soitettiin.

Turvallisuuden tunne ruokkii luovuutta. Yhtenä kerhopäivänä pyysin lapsia ja ohjaajia jäämään vielä toviksi, kun kerhosta tehtiin lähtöä. Halusin laulaa kerholaisille Paavon virren. Minä veisasin, väki kuunteli. Tämä voi kertoa allekirjoittaneesta, mutta vähintään yhtä paljon se kertoo tästä sallivasta ja turvallisesta rohkaisun tilasta, seurakunnan kerhosta.

Seurakunnan kerhotoiminnalla on suuret mahdollisuudet. Valtio ajaa ainakin väliaikaisesti alas yhteiskunnan palveluja. Päivähoito-oikeutta on monella lapsella jatkossa vähemmän. Aamu- ja iltapäivätoiminta on pienimpienkin koululaisten osalta kysymysmerkillä.

On tarvetta mikkolanlailoille.

Kirjoitus on julkaistu varhaiskasvattajien ammattilehdessä Pikkuväki 3/2016.

Lapsen oikeuksien sopimus Suomessa 25 vuotta 20.7.2016

Merike Helander, lakimies, lapsiasiavaltuutetun toimisto

Viime vuonna juhlittiin YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen kansainvälistä 25-vuotispäivää. Suomessa sopimus saatettiin osaksi kansallisesta lainsäädäntöämme puolitoista vuotta sopimuksen voimaan tulon jälkeen vuonna 1991, joten jälleen on syytä juhlia. Lapsen oikeuksien sopimus täyttää heinäkuussa 25 vuotta Suomessakin. Tässä yhteydessä onkin hyvä tilaisuus muistuttaa lasten elämän ja ihmisoikeuksien kannalta keskeisen sopimuksen tärkeydestä.

Varsin pitkästä voimassaolostaan huolimatta lapsen oikeuksien sopimusta ei valitettavasti tunneta vieläkään kovin hyvin eikä sitä aina oteta riittävän tosissaankaan, vaikka sopimuksen voimaansaattamisen yhteydessä eduskunnan sosiaalivaliokunta edellytti jo, että sopimusta tehdään suunnitelmallisesti tunnetuksi ja lasten aseman seurantaan ja valvontaan kiinnitetään huomioita. Tämä on ollut myös sopimuksen täytäntöönpanoa ohjaavan ja valvovan YK:n lapsen oikeuksien komitean vaatimus.

Lapsen oikeuksien sopimuksen edeltäjä, YK:n lapsen oikeuksien julistus vuodelta 1959, tunnisti lapsen erityisen aseman haavoittuvana ja siksi erityistä suojelua tarvitsevana ihmisenä. Lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan lapsella on edelleen oikeus suojeluun ja huolenpitoon, mutta enää lapsi ei ole pelkästään suojelun kohde, vaan sen lisäksi myös omien oikeuksiensa haltija, joka voi aktiivisesti käyttää oikeuksiaan.

Sopimusta valmisteltiin pitkään, yli 10 vuoden ajan. Pitkä valmisteluaika kertoo siitä, miten vaikeaa oli saada aikaan kaikkia tyydyttävä ratkaisu. Yhteensovittamista vaadittiin niin sisällöllisesti kuin ideologisestikin. Erilaisia näkemyksiä oli muun muassa sääntelyn tarpeellisuudesta, painotuksista tai vaikutuksista kansantalouteen. Lopullinen sopimus on monien kompromissien summa. Kun tavoitteena oli luoda sopimus, joka on kaikkien maailman valtioiden hyväksyttävissä, artiklatkin oli tarpeen kirjoittaa varsin väljään muotoon. Tästä huolimatta, tarkoituksena ei varmasti ollut, että sopimuksen painarvo olisi sen vuoksi heikompi tai jäisi julistuksenomaiseksi, päinvastoin.

Lapsen oikeuksien sopimus sisältää sekä kansalaisoikeuksia että taloudellisia, sivistyksellisiä ja sosiaalisia oikeuksia. Sopimuksella määritellään lapsen oikeuksien minimitaso, joka sopimusvaltioiden on lapsille taattava. Sopimuksessa myös todetaan, että se ei rajoita mitään määräyksiä, jotka edistävät paremmin lapsen oikeuksien toteutumista. Lapsen oikeuksien komitea on monessa yhteydessä korostanut, että sopimus on nähtävä kehittyvänä instrumenttina, jota tulkitaan ajassa ja paikassa. Lapsen oikeuksien minimitaso ei ole riittävä niissä sopimusvaltiossa, joissa tuo taso on jo saavutettu, vaan oikeuksia ja niiden täytäntöönpanoa olisi jatkuvasti pyrittävä kehittämään. Tämä tarkoittaa käytännössä muun muassa sitä, että sopimusvaltion on kehitettävä jatkuvasti omaa kansallista lainsäädäntöään vastaamaan entistä paremmin lapsen oikeuksien sopimuksessa taattuja oikeuksia. Kansallisen lainsäädännön tärkeä tehtävä onkin osaltaan varmistaa, että lapsen ihmisoikeudet toteutuvat kaikkien lasten kohdalla kussakin tilanteessa mahdollisimman täysimääräisesti.

Kun lapsen oikeuksien sopimusta 25 vuotta sitten oltiin Suomessa saattamassa voimaan osaksi kansallista lainsäädäntöämme, oli käsityksenä, että lainsäädäntö on jo valmiiksi sopimuksen edellyttämällä tasolla. Lainvalmisteluasiakirjojen perusteella on kuitenkin kovin vaikea arvioida, kuinka hyvin tuota arviointia kansalliseen lainsäädäntöön nähden tuolloin tehtiin. Sopimuksen keskeinen periaate, lapsen etu, esiintyi toki tuolloin jo vuodelta 1983 olevassa lapsen huoltoa koskevassa laissa, ja toisesta sopimuksen läpileikkaavasta periaatteestakin, lapsen kuulemista ja osallistumisesta itseään koskevaan päätöksentekoon, säädettiin esimerkiksi lapsen huoltolaissa lastensuojelulaissa, joka niin ikään oli ollut voimassa vuodesta 1983 alkaen. Ainoastaan sääntelyn, joka mahdollisti alaikäisten rikoksentekijöiden sijoittamisen kärsimään vankeusrangaistustaan aikuisten kanssa samaan paikkaan, todettiin tuolloin olevan sopimuksen kanssa ristiriitainen ja tästä alun perin ehdotettiinkin tehtäväksi varauma sopimuksen voimaansaattamisen yhteydessä. Eduskunta ei varaumaa hyväksynyt, vaan edellytti, että asia on saatettava kuntoon vähintään hallinnollisin ohjein.

Lapsia koskeva lainsäädäntö on kehittynyt 25 vuoden aikana sekä määrällisesti että sisällöllisesti. Ymmärrys lapsesta omien oikeuksiensa haltijana on parantunut. Edelleen on kuitenkin paljon parannettavaa niin lainsäädäntötasolla kuin sen soveltamisessa käytäntöönkin. Lähiajoilta on löydettävissä monia ikäviä esimerkkejä siitä, miten lasten ja nuorten oikeuksia heikennetään varsin tietoisesti, vaikka samaan aikaan yritetään vakuutella, miten tärkeitä he ovat tulevaisuudelle. Viimeaikaiset, koulutukseen kohdistuvat leikkaukset ja lapsiperheiden asemaan monilla tavoin vaikuttaneet muutokset ovat esimerkkejä siitä, miten helposti voidaan ottaa aikamoista takapakkia lasten keskeisten oikeuksien toteutumisessa. Vaikka jossain määrin perustelut näille heikennyksille olisi ymmärrettävissäkin, huolestuttavinta on, että päätöksiä tehtäessä ei vaikutusten arviointi ole juuri ulottunut lasten arkipäivän ja elämän muutoksiin asti. Olemmeko sittenkin tekemässä päätöksiä, jotka vuosien kuluessa osoittautuvat ihan muuksi kuin säästöiksi, joita niillä kuvittelimme saavuttavamme?

Lapsen oikeuksien täysimääräinen toteutuminen edellyttää, että lapsi ja lapsen oikeudet otetaan huomioon, oikeuksia kunnioitetaan ja niitä toteutetaan mahdollisimman hyvin. Monet edellä mainituistakin päätöksistä vaativat lainsäädännön muutoksia tuekseen. Lainvalmistelijan ja lainsäätäjän on tärkeää pitää mielessä, että lapsen oikeuksien sopimus on Suomea laintasoisesti sitova ihmisoikeussopimus. Kansallisen lainsäädännön on oltava yhdenmukainen sopimuksen määräysten kanssa. Sopimuksen artiklat, ja erityisesti sen läpileikkaavat periaatteet yhdenvertaisuudesta, oikeudesta elämään ja kehittymiseen, osallisuudesta ja lapsen edusta, tulee siten ottaa huomioon lakimuutoksia tehdessä. Lapsen etu tarkoittaa lyhyesti kuvattuna kaikkien lapsen oikeuksien sopimuksessa taattujen oikeuksien mahdollisimman täysimääräistä toteutumista. Ei siis riitä, että toteamme jonkin ratkaisun olevan lapsen edun mukainen, jos emme ole huolehtineet siitä, että tuo ratkaisu ei samanaikaisesti vaaranna yhdenkään lapsen oikeuksien sopimuksessa taatun oikeuden toteutumista käytännössä.

Lapsen oikeuksien sopimus on saavuttanut nuoren aikuisen iän. Voimme siis hyvin todeta, että sillä on tulevaisuus edessä. Tulevaisuus on edessä myös lapsilla. Meistä kaikista riippuu, miten valoisa, toiveita herättävä ja toiveita toteuttava tuo tulevaisuus sopimuksella ja lapsilla on.

Lähteitä:
YK:n yleissopimus lapsen oikeuksista (SopS 59-60/1991)
Legislative History of the Convention on the Rights of the Child, Office of the UN High Commissioner for Human Rights
Hallituksen esitys HE 296/1990 vp Eduskunnalle lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen eräiden määräyksien hyväksymisestä
Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan mietintö 24/1990 vp – HE 296/1990 vp
YK:n lapsen oikeuksien yleiskommentti nro 5 lapsen oikeuksien sopimuksen yleisistä täytäntöönpanotoimista (CRC/GC/2003/5)
YK:n lapsen oikeuksien yleiskommentti nro 14 lapsen oikeudesta saada etunsa otetuksi ensisijaisesti huomioon (CRC/C/GC/14)
Mahkonen, Sami: Lapsen oikeuksien sopimus ja sen merkitys Suomessa, Lakimies 1/1990, s. 41-58.
Hakalehto-Wainio, Suvianna: Lapsen oikeudet lapsen oikeuksien sopimuksessa, Defensor Legis N:o 4/2011, s. 510-525.

Lapsi edustaa itseään - ett barn företräder enbart sig själv

Lapsiasiavaltuutettu, barnombudsman Tuomas Kurttila

Lapsiasiavaltuutettuna minulta kysytään usein lasten mielipidettä eri asioihin. Sitä minulla ei ole antaa. Voin kertoa, mitä näkökulmia asiaan liittyy monien lapsia koskevien elämäntilanteiden ja muiden taustamuuttujien suhteen. Jos joku aikuinen kertoo, mitä lapset ja nuoret tietystä asiasta ajattelevat, kannattanee olla arviolle kriittinen.

YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen keskeinen yleisperiaate on lapsen oikeus osallistua, vaikuttaa ja tulla kuulluksi. Tätä varten Suomessa on olemassa lailla säädettyjä rakenteita, kuten perusopetuksessa oppilaskunnat tai kuntalain mukaisesti nuorisovaltuustot. Eduskunnassa kokoontuu parlamenttikerhoista muodostuva Nuorten parlamentti. Kunnissa on lasten parlamentteja.

Kaikki tämä on tärkeää. Annan suuren arvon näille edustuksellisille rakenteille. Samalla ne herättävät allekirjoittaneen pohtimaan näiden rakenteiden toimivuutta.

Lapsiasiavaltuutetun virassa olen tullut johtopäätökseen, että lapsen oikeus tulla kuulluksi liittyy aina lapsen omaan kokemukseen, elämäntilanteeseen, taustaan. Lapsen ei tarvitse, eikä lapsi oikeastaan voikaan, edustaa ryhmää nimeltä ”lapset”. Lapsi edustaa aina itseään. Tässä tarvittaisiin paljon tarkkuutta – moni edustuksellinen osallisuusrakenne lähtee ajatuksesta, että lapsi edustaa ryhmäänsä.

Mikäli edustuksellisuuden ansaan astumme, katoaa helposti herkkyys tunnistaa se laaja moninaisuus, joka lasten kasvu- ja elinoloihin liittyy. Voi olla, että syntyy teatteri, jonka käsikirjoituksen luovat jopa tahtomattaan aikuiset. Vaikuttavatko lasten ja nuorten osallisuusrakenteet aikuisten maailmasta kopioiduilta?

Suomessa on myös toimivia malleja, miten lasten osallisuutta esimerkiksi päiväkodeissa ja kouluissa toteutetaan. Parhaimmillaan nämä tavoittavat kaikki lapset riippumatta lapsen temperamentista tai rohkeudesta asettua esimerkiksi ehdolla nuorisovaltuustovaaleissa. Näitä rakenteita on vahvistettava ja kehitettävä yhdessä lasten kanssa.

Som barnombudsman blir jag ofta frågad vad barn tycker om olika ärenden. Den frågan kan jag inte svara på. Jag kan enbart redogöra för vilka aspekter som bör beaktas i ärendet med tanke på barns olika livssituationer och andra faktorer som gäller barn. Om en vuxen påstår sig veta vad barn och unga tycker om något, bör man nog ta det med en nypa salt.

En central princip i FN:s konvention om barnets rättigheter är att varje barn ska ha rätt att delta, påverka och bli hörd. I detta syfte har man också i Finland byggt upp lagstadgade strukturer för deltagande, såsom elevkårer inom den grundläggande utbildningen och ungdomsfullmäktige enligt kommunallagen. I riksdagen sammanträder ett ungdomsparlament som består av företrädare för skolornas parlamentsklubbar. I kommunerna har barnen representanter i barnens parlament.

Allt detta är viktigt. Jag sätter ett stort värde på dessa representativa organ. Samtidigt kan jag ibland ifrågasätta hur väl dessa strukturer egentligen fungerar.

I min uppgift som barnombudsman har jag kommit till att barnets rätt att bli hörd alltid har samband med barnets egna erfarenheter, egen livssituation och bakgrund. Ett barn kan inte företräda en hel grupp under benämningen ”barn”. Och det ska barnet inte heller behöva göra. Ett barn företräder alltid bara sig själv. Det här är en viktig synpunkt, eftersom många av de representativa strukturerna för deltagande utgår från att barnet företräder sin grupp.

Om vi enbart förlitar oss på de representativa organen, kan vi lätt glömma bort att barn kommer från en mångfald av olika uppväxtmiljöer och levnadsförhållanden. Detta för sin del kan leda till att barns deltagande och möjligheter att påverka bara är ett skådespel som – kanske oavsiktligt – regisseras av vuxna. Är det så att strukturerna som byggts upp för att ge barn och unga möjlighet att delta har kopierats direkt från vuxnas värld?

I Finland finns också fungerande modeller för att ge barn möjlighet att delta till exempel på daghem och i skolor. I bästa fall kan man med hjälp av dessa modeller nå alla barn oberoende av deras temperament eller mod att ställa upp till exempel vid val till ungdomsfullmäktige. Dessa modeller måste stärkas och utvecklas vidare tillsammans med barnen.

Kirjoitus on julkaistu oikeusministeriön Demokratia.fi-verkkosivulla vuoden 2016 kesäkuussa.

Yhteisen tajua

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila

Suomessa on 1,1 miljoonaa lasta eli alle 18-vuotiasta. Jokaisella näistä lapsista on kesä. Vaikka saman auringon alla kesää vietetään, on meillä silti monta eri kesää.

Suomessa pienituloisiin perheisiin kuuluu lapsista noin joka kymmenes. Tämä luku on kasvussa. Vähävaraisuus näkyy ja tuntuu erityisesti yhden vanhemman perheissä.

Pelastakaa Lapset ry:n viime vuonna tekemän selvityksen mukaan pienituloisten perheiden lapsista 38 prosenttia oli jäänyt pois luokkaretkiltä rahatilanteen vuoksi. Yli puolet oli joutunut kiusatuksi köyhyyden takia.

Suomi ei ole valmis. Osalle lapsista kasautuu monia tekijöitä, jotka heikentävät näiden lasten arkea ja menestymistä. Meidän on käännettävä katseemme jokaiseen lapseen. Päätöksentekijöiden on arvioitava päätösten vaikutuksia lapsiin.

Lapsilla on koulusta hyvin ansaittua lomaa kymmenisen viikkoa. Vanhemmilla kesäloma on keskimäärin kuukauden verran – osalla ei lainkaan. Yhteiskunnalle on ollut liian vaikeaa laskea, millainen ero tästä muodostuu.

Huhtikuussa annoin maan hallitukselle arvion perusopetuksen tilasta. Koulupäivän rakennetta tulisi uudistaa vastaamaan lasten ja nykyajan tarpeita. Tässä yhteydessä olisi arvioitava erityisesti alakouluikäisten mahdollisuutta osallistua koulussa järjestettävään harrastustoimintaan lukuvuoden päättyessä kesäkuussa.

Työssäni huomaan, että Suomessa puuttuu yhteisen tajua. Monelle tulee yllätyksenä, että esimerkiksi toimeentulotuen saaminen siirtyy usein vanhemmilta lapsille. Harva tietää, että joka kahdeksas 15-vuotias poika on lukutaidoton eli ei pysty toisen asteen opintoihin.

Yhteisen tajun pitäisi tarkoittaa kahta asiaa. Ensiksikin jokaisen kansalaisen omaa vastuuta. Heikot terveystottumukset ja elämänhallinta vaikuttavat työ- ja toimintakykyyn. Näistä meidän jokaisen on huolehdittava itse. Lenkkitossujen nauhat on sidottava jokaisen.

Toisaalta meidän on pidettävä huolta, etteivät yhteiskunnan rakenteet muutu vahvimman oikeudella toimivaksi viidakoksi. Esimerkiksi lasten harrastamiselta tai koululta maksukykyiset vanhemmat saattavat vaatia asioita, jotka näkyvät valikoitumisena. Lapsen harrastuksen hinta nousee osalle perheistä ulottumattomiin, kun joukkueessa talkootyötä ei tehdä ja silti halutaan turnaukseen Espanjaan.

Yhteisen tajua ja kohtuullisuutta. Näitä tarvitaan meiltä kaikilta. Lapsista näemme syksyllä, mikä meille aikuisille on ollut tärkeää kesällä.

Kirjoitus julkaistu Jyväskylän seurakunnan lehdessä vuoden 2016 kesäkuussa.

Pakolaislasten oikeudet on turvattava huomattavasti nykyistä paremmin

On ensiarvoisen tärkeää, että Pohjoismaihin saapuvien pakolaislasten kohtelun lähtökohtana ovat heille YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaan kuuluvat oikeudet. Pohjoismaiden lapsiasiavaltuutetut kehottavat maidensa hallituksia tekemään kaikkensa pakolaislasten oikeuksien turvaamiseksi.

Vuonna 2015 Pohjoismaihin saapui turvapaikanhakijoina noin 90 000 lasta ja nuorta. Heistä runsaat puolet oli yksin tulleita alaikäisiä. Moni näistä lapsista ja nuorista on kulkenut vaarallisen matkan halki Euroopan. Matka on kestänyt pitkään, minkä vuoksi he ovat fyysisesti ja psyykkisesti heikossa kunnossa. Monet ovat jättäneet verkostonsa ja perheensä ja vaihtaneet ne epävarmaan tulevaisuuteen vieraassa maassa. Monet kantavat siis mukanaan traumatisoivia kokemuksia, joiden vuoksi he tarvitsevat erityistä tukea ja huomiota.

Pohjoismaihin tulevien pakolaislasten suuren määrän vuoksi on monessa suhteessa vaativaa huolehtia heidän kansainvälisten yleissopimusten mukaisten oikeuksiensa toteutumisesta. Tämä koskee sekä konkreettista vastaanottoa että lasten ja nuorten kohtelua kunnissa. Eri maissa kuntien keskeisenä haasteena on antaa lapsille ja nuorille apua ja tukea, jota he tarvitsevat ja johon heillä on oikeus.

Pakolaislapsiin liittyvät haasteet huolestuttavat Pohjoismaiden lapsiasiavaltuutettuja. Tämän vuoksi lapsiasiavaltuutetut katsovat välttämättömäksi kiinnittää huomiota siihen, että pakolaislapsilla on samanlainen oikeus saada mahdollisuutensa ja edellytyksensä turvatuksi kuin kaikilla muilla lapsilla Pohjoismaissa. Näin on tehtävä ennen kaikkea, koska he ovat lapsia ja heillä on sen seurauksena oikeuksia. Näin on tehtävä myös, koska meillä on lapsen oikeuksien yleissopimuksen ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaan heidän pakolaisasemastaan johtuvia velvoitteita.

Vaikka kullakin Pohjoismaalla on omat erityiset haasteensa, muutamat eri maille yhteiset seikat aiheuttavat huolta lapsiasiavaltuutetuissa. Erityistä huolta herättävät alaikäiset, jotka tulevat Pohjoismaihin yksin ilman läheisiään. Lapsen oikeuksien yleissopimuksen ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaan heillä on oikeus erityiseen suojeluun ja huolenpitoon. Pohjoismaiden lapsiasiavaltuutetut kehottavat sen vuoksi kiinnittämään erityistä huomiota heidän oikeuksiinsa, muun muassa varmistamaan, että he saavat pysyvän oleskeluluvan ja heidän asiansa käsitellään nopeasti, jotta he eivät joudu jatkuvasti vain odottamaan. Jos lapsilla ei ole perhettä, heidät on sijoitettava mahdollisimman nopeasti heille sopivaan paikkaan ilman pelkoa siirretyksi joutumisesta. Jos lapsilla on omassa maassaan perhe, kunkin maan tulee pyrkiä turvaamaan lasten oikeus turvalliseen perhe-elämään.

Pohjoismaiden lapsiasiavaltuutetut toivovat, että Pohjoismaiden hallitukset varmistavat yksittäisen lapsen oikeuksiin perustuvat kokonaisvaltaiset toimet. Lapsiasiavaltuutetut kehottavat sen vuoksi yhteisesti Pohjoismaiden hallituksia turvaamaan seuraavien toteutumisen kaikkien pakolaislasten osalta:

- yksittäisen lapsen tarpeisiin sovitetut terveydenhoito- ja huolenpitotoimet,
- tarvittava lääkärinhoito,
- lapsen tai nuoren terveydentilan seuranta koko turvapaikkaprosessin ajan ja kuntaan sijoittamisen jälkeen,
- mielenterveystoimet,
- samanlainen oikeus koulutukseen ja koulunkäyntiin kuin muilla lapsilla,
- mahdollisuus päästä mukaan lapsen kehitystä edistäviin yhteisöihin,
- turvapaikkaprosessin läpinäkyvyys ja ennakoitavuus,
- nopea sijoittaminen asuntoon ja turvallinen asumistilanne,
- turvalliset ja vakaat suhteet aikuisiin, jotka pyrkivät aktiivisesti estämään lasten tai nuorten katoamisen.

Pohjoismaiden lapsiasiavaltuutetut,

Anne Lindboe, Norja
Aviâja Egede Lynge, Grönlanti
Fredrik Malmberg, Ruotsi
Margrét María Sigurðardóttir, Islanti
Tuomas Kurttila, Suomi
Per Larsen, Tanska

Ensamkommande flyktingbarn i Finland och Sverige – hur fungerar mottagandet?

Barnombudsman Tuomas Kurttila, Finland

Dialogmöte mellan barnombudsmännen i Finland och Sverige samt andra barnskyddsaktörer, Finlands ambassad, tisdagen den 17 maj 2016, kl. 9.30–16.30

Kära vänner,

Förra året kom det 3 024 minderåriga asylsökande utan föräldrar till Finland. Under tidigare år har siffran legat på ett par hundra. Så här till en början ska det direkt sägas att denna siffra inte är hög, utan att den snarare är låg.

Den pågående flyktingsituationen kan beskrivas som den värsta sedan slutet av andra världskriget. Det som har kunnat förutspås har inträffat. Världen krymper och det är lättare för människor att flytta på sig för att överleva och för att få en livsduglig uppväxtmiljö. Detta är förståeligt. Å andra sidan har våra nödställda systrar och bröder blivit en handelsvara och brickor i stormaktspolitikens spel. Idag utkämpas krig med klassiska krigsmedel, men även asymmetriskt, bland annat genom att styra strömmarna av människor som är nödställda på många sätt. Det finns det exempel på även från Finlands gränser.

I Finland skapar barnombudsmannen en lägesbild av de ensamkommande asylsökande barnens rättigheter och välbefinnande utifrån möten med barnen, besök på flyktingförläggningar, information från myndigheter samt bedömningar från organisationer. Utifrån detta gör jag en bedömning och lägger fram åtgärdsförslag till landets regering. Diskussionerna med ministrarna har varit raka och öppna.

Min första bedömning presenterade jag den 1 oktober för den invandringspolitiska ministerarbetsgrupp som regeringen har bildat. Enligt min uppfattning har Finland inte kunnat svara för mottagandet av de ensamkommande barnen på ett tillräckligt bra sätt under slutet av sommaren och hösten. Organisationer fick till en början, utan uppdragsavtal och tydliga riktlinjer, ansvar för mottagandet av barnen bland annat på järnvägsstationer, samt ansvar för att hänvisa dem till mottagningssystemet för registrering. Det fanns brister i mottagningsprocessen. Migrationsverket har agerat snabbt för att få en tillräckligt hög inkvarteringskapacitet.

Jag gav regeringen sju åtgärdsförslag som bland annat gällde rekrytering och utbildning av personer som representerar barnen, forskningsprojekt för att kartlägga barnens erfarenheter av mottagningsverksamheten samt att få fram ett alternativ med enskild inkvartering då man ordnar inkvartering för barn. Min nya bedömning av situationen ska bli klar nästa vecka. Vid sidan om uppehållstillstånden har uppmärksamheten riktats bland annat mot kommunernas brokiga tillvägagångssätt när det gäller att omvandla flyktingförläggningar till permanenta inkvarteringsenheter. Oron gäller särskilt tonåringar, där många står inför hotet att bli utblottade utan utbildning.

Men fortfarande vi har en nordisk förmåga att visa solidaritet och förmåga att visa solidariteten i praktisk handling.

I det här talet fokuserar jag inte på tekniska detaljer, utan istället på de mest kritiska observationerna, som speglar såväl vårt servicesystem som våra nordiska värderingar om välbefinnande i Finland.

Finland har inte lyckats med att integrera personer med invandrarbakgrund. Arbetslöshetsnivåerna är höga och för många finns det en risk att hamna utanför samhället. Det finns allvarliga brister i välbefinnandet hos barn med invandrarbakgrund i Finland, och de uppmärksammas inte tillräckligt mycket. Situationen för dessa barn kommer inte fram i beslutsfattningen.

Samtidigt blir en betydande rasistisk opinion allt mer högljudd, till och med hos beslutsfattarna. Jag besökte en flyktingförläggning som drabbats av en bensinbombsattack. I den allmänna atmosfären finns en stämning som ger ekon från 1930-talets Europa. Rasdiskriminering och rashat är verklighet idag i Europa.

Finland och Sverige är inte några specialfall. I Europarådets arbete har jag bland annat fått bekanta mig med Ungerns farliga tendens till fascistisk extremism.

Vad vi gör i dag i Finland och Sverige har betydelse inte bara för våra länder, utan för hela Europa.

Jag kan säga att i Finland vi har mycket information vad gäller välbefinnandet hos barn, ungdomar och familjer med invandrarbakgrund. Den informationen kommer bland annat från enkäten Hälsa i skolan som utförs av Institutet för hälsa och välfärd. Tyvärr får resultaten från till exempel Hälsa i skolan lite uppmärksamhet, både på nationell nivå och i kommunerna.

Jag säger det rakt ut. Om man inte ingriper mot de trakasserier, det våld och den fattigdom som barn med invandrarbakgrund drabbas av, ökar risken för att de marginaliseras och hamnar i svårigheter i livet. Det handlar om mänskliga tragedier, allas säkerhet och om en hållbar ekonomi. Vi har inte råd att tappa ett enda barn eller en enda ungdom.

Behovet av att erkänna fakta har ökat. Barn med invandrarbakgrund behöver mer stöd med service samt uppmuntran, både från hem och från skola. Den professionella kompetensen att arbeta med dem måste stärkas. En viktig detalj är också att första generationens barn med invandrarbakgrund, särskilt flickor, har klart sämre relationer till sina föräldrar än den inhemska befolkningen.

Vi behöver strukturer som inte existerar nu. Många barn som kommer ensamma till Finland är tonåringar. De har bara några få läropliktsår kvar. Dessa barn och ungdomar blir lätt lösdrivare.

Vid förnyelsen av strukturerna måste man belysa de starkaste värderingarna inom välfärdsstaten. Universalism är en sådan värdering. Vi kan alltså inte skapa vägar som bygger på ras eller etnisk bakgrund. Strukturerna i samhället måste fungera för alla. Det här är en väg som inte slutar i något stigma, någon skam eller i nedslående olikheter.

Så när vi tänker på ensamkommande barn, ska vi alltså tänka på alla barn. Vad gäller skolan är mitt förslag att läroplikten ska knytas till barnets kompetens och utbildning istället för till barnets ålder. Alla medborgare måste garanteras en utbildning på andra stadiet oavsett ålder.

Den nordiska välfärdsstaten kan bara räddas genom ökad produktivitet. Produktiviteten å sin sida ökar bara genom kompetens.

Finland har haft fel riktning. Man har begränsat rätten till dagvård just för barn, vars föräldrar är hemma. Bland dem finns många barnfamiljer med invandrarbakgrund. Sådana barn som skulle behöva mest stöd för att utveckla språket. Det kan komma som en överraskning för er att bland 15-åriga pojkar i Finland är var åttonde som kan inte läsa tillräckligt bra för att klara sig i fortsatta studier. Men i Finland är skillnaderna i inlärning mellan den inhemska befolkningen och barn med invandrarbakgrund de största i Norden, räknat i år ca 2–3 år.

Språkkunskaper är förutsättningen för allt. Förskoleverksamheten för barn, en högkvalitativ dagvård, ska stärkas. Jag gav den finska regeringen en bedömning av situationen för den grundläggande utbildningen i april. Åtgärderna innefattar att åter göra rätten till dagvård till en subjektiv rättighet, till dagvård på heltid.

Enkäten Hälsa i skolan gav år 2013 för första gången omfattande och heltäckande information om hälsan och välbefinnandet hos elever i årskurs 8 och 9 med invandrarbakgrund i Finland. Första generationens invandrarpojkar utsätts oftare för fysiskt hot än andra. Med fysiskt hot menas att barnet har blivit bestulet, eller att man har försökt stjäla något från barnet genom att använda våld eller hot om våld, att barnet har hotats att skadas fysiskt eller att barnet har attackerats. Av den första generationens invandrarpojkar hade 42 procent utsatts för fysiskt hot under det senaste året.

Första generationens invandrarpojkar upplever mest sexuellt våld, vilket definieras som ofrivillig intim beröring, sexuella påtryckningar eller sexuellt tvång eller erbjudande om betalning för sex. Av den första generationens invandrare hade 32 procent av pojkarna och 28 procent av flickorna blivit utsatta för sexuellt våld.

Första generationens invandrarbarn upplever att arbetsklimatet på skolan är sämre än andra. Av den första generationen upplever 45 procent av pojkarna och 36 procent av flickorna problem i arbetsklimatet. Det var vanligare att testa droger bland den första generationens invandrarpojkar. Av dessa uppgav 37 procent att de någon gång hade testat olagliga droger. Av de inhemska pojkarna uppgav 9 procent att de någon gång hade testat droger. Det är vanligast att dricka sig berusad bland första generationens invandrarpojkar. Av dem drack 31 procent sig berusade minst en gång i månaden, medan motsvarande andel bland andra pojkar var 11–15 procent.

Första generationens invandrarbarn bedömde att det var svårare för dem att få en tid hos skolhälsovårdaren än andra barn. Av den första generationens invandrare bedömde 23 procent av pojkarna och 21 procent av flickorna att det var svårt att få en tid hos skolhälsovårdaren. Motsvarande andel hos den inhemska befolkningen var 15 procent hos flickor och 10 procent hos pojkar.

Kära vänner,

Jag återgår till frågan om våra gemensamma värderingar. En del säger att Finland och Sverige inte delar samma öde. Vi går våra egna vägar inom social- och utbildningspolitiken, inom utrikes- och säkerhetspolitiken samt inom finanspolitiken.
Eller kan vi ändå tänka oss mer samarbete och ömsesidigt lärande? De svårigheter vi står inför gällande den kunskapsintensiva ekonomin, förnyelsen av välfärdsstatens strukturer och invandringen är till mångt och mycket desamma. Låt oss dra nytta av varandra, det är till fördel för Finland och Sverige och för våra barn.

Jag önskar att vi vandrar mer sida vid sida och inte var för sig.

Därför lägger jag fram två förslag:

1. I Finland har invandrare tydliga svårigheter med att lära sig finska. Delvis beror detta på att finskan är svår. Skulle det i Finland vara klokt att se svenska som ett starkare integrationsspråk än tidigare? I våra svenskspråkiga kommuner i Finland, bland annat i Österbotten, har integreringen gått bättre, bland annat på grund av en starkare entreprenörskapskultur. Om svenskans ställning som integrationsspråk stärks, vilka möjligheter öppnar det för samarbetet mellan Finland och Sverige i utvecklingen av integrationen? Jag skulle tro att näringslivet på båda sidor om Bottniska viken har ett intresse för detta förslag. Kan det också finnas möjligheter att samarbeta inom utbildningen av lärare? Barnen har fortfarande samma grundläggande behov.

2. Vi, Finland och Sverige, behöver gemensamma forskningsprojekt för uppföljning av integrationen av ensamkommande barn. Samarbetet mellan Finland och Sverige skulle kunna vara aktivare vad gäller forskningen om barn och ungdomar. Det vore intressant att undersöka hur kulturella särdrag inverkar på integrationen på respektive sida av Bottniska viken.

Det vi behöver är att flera olika aktörer tillsammans förbinder sig till de nordiska värderingarna. De värdena är demokrati, rättsstaten, jämställdhet, barns och kvinnors rättigheter, en fri och orädd press samt oberoende akademisk forskning. När de totalitära tonlägena ökar i våra närområden, har våra värderingar betydelse. De är dock inga värderingar, om de inte syns och hörs i vardagen. Barn växer inte upp i dessa värderingar, om de inte fostras till det av de vuxna. Det är möjligt. Allt är möjligt.

Tack.

Ihmisen rinnalla, mutta ei ihmisen puolesta

Kirjoitan puheeni hyvin harvoin. Eilen perjantaina 13.5.2016 puhuin Oulussa sosiaalialan koulutuksen 30-vuotisjuhlassa. Useampi kysyi tilaisuuden jälkeen, jos puheeni olisi saatavissa kirjallisena. Tässä koostetta ja muutamia kehiteltyjä ajatuksia.

Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu
_ _ _ _

On tärkeää, että sosiaalialan koulutus juhlii ja näin nostaa tämän työn arvoa. Oulun ammattikorkeakoulu antaa koulutusta, josta päädytään moniin tehtäviin, joiden ytimessä on ihmisen tukeminen, auttaminen, rinnalla kulkeminen. Te ammattilaiset olette työssä varhaiskasvatuksessa, lastensuojelussa, päihdetyössä, oppilas- ja opiskeluhuollossa, nuorisotyössä, perhetyössä, vammaispalveluissa, aikuissosiaalityössä, kuntouttavassa työtoiminnassa, mielenterveystyössä ja monessa muussa. Työnantajina on kuntia, järjestöjä, seurakuntia, yrityksiä – moni on myös yrittäjä.

Mikä on sosiaalialan koulutuksen tulevaisuus? Tähän kysymykseen voi vastata vain aloittamalla siitä, mikä on Suomen tulevaisuus. Miltä maamme näyttää? Mikä meidät haastaa? Missä asioissa meidän täytyy olla itseämme suurempia yhdessä?

Tulevaisuus on annettu meille vaikeuksista huolimatta tehtäväksi, rakennettavaksi todellisuudeksi, joka ei ole ajopuu, vaan tietoisten päätösten tulosta. Maailma ei ole muuttunut vaikeammaksi. Tietoa on enemmän kuin koskaan. Sen perustalle on mahdollista rakentaa tietoon ja tutkimukseen perustuvaa muutosta. Lapsista me näemme huomenna, mikä meille aikuisille on ollut tärkeää tänään. Johtajuutta tästä maasta puuttuu kaikilta hallinnon tasoilta.

Lapsiasiavaltuutetun tehtävänä on arvioida, miten lasten hyvinvointi ja oikeudet Suomessa toteutuvat. Meillä on paljon vahvuuksia. Meidän 1,1 miljoonaa lasta täällä Suomessa on monella tapaa etuoikeutettuja useisiin muihin maailman lapsiin verrattuna. Maailman lapsille ei ole arkipäivää, että lasten kanssa työtä tekevät ihmiset ovat koulutettuja ja korkealla eettisellä perustalla toimivia ammattilaisia. Suomessa näin lähtökohtaisesti on.

Lasten hyvinvointi on maassamme korkealla tasolla. Lapsista merkittävä osa muun muassa WHO:n koululaistutkimuksissa antaa hyvän arvosanan omalle elämälleen. Pohjoismaiden vertailussa jopa parhaan.

Entäpä kolikon toinen puoli? Se on eriarvoistuva lapsuus. Otan muutaman esimerkin. Perusopetuksen loppuvaiheessa 15-vuotiaista pojistamme joka kahdeksas on toiminnallisesti lukutaidoton. Maahanmuuttajataustaisten ja kantaväestön lasten väliset oppimiserot ovat Pohjoismaiden suurimmat. Suomessa heikommassa asemassa olevien lasten syntymäpaino on selkeästi pienempi kuin hyvässä asemassa olevien. Elinajanodote on hyväosaisilla miehillä huomattavasti korkeampi kuin heikommassa asemassa olevilla. Asuinalueiden väliset erot ovat merkittäviä.

Kaikki edellä oleva on otettava huomioon, kun pohdimme sosiaalialan koulutusta ja sen tulevaisuutta. Tämän ohella esille nousee kaikkien lasten viesti meille aikuisille – kohdatkaa, kuunnelkaa, ottakaa tosissaan.

Kouluterveyskyselyn mukaan 49 prosenttia yläkouluikäisistä kokee, ettei opettajia kiinnosta oppilaan kuulumiset. Koulukiusatuista ja kiusaamiseen osallistuneista 65 prosenttia arvioi, etteivät koulun aikuiset puutu kiusaamiseen. Sama viesti kiirii muun muassa lastensuojelussa olevilta lapsilta – viranomaisarmeija on melkoinen, mutta kuulevia korvia silti vähän.

Nostan esille viisi erityistä teemaa sosiaalialan koulutuksen tulevaisuudelle:

1. Sosiaalialan eettinen perusta on auttamistyössä, ihmisen tukemisessa. Uskallan kuitenkin todeta – on kuljettava ihmisen rinnalla ja kanssa, ei ihmisen puolesta. Sosiaalialan on löydettävä yhä enemmän osaamista tukea ihmisen voimaannuttamista. Alkuun tämä voi vaatia tehostettua tukea. Kun tein seurakuntaharjoittelua Oulussa, muistan, kuinka diakoniatyön kanssa tapasimme ihmisiä, joita harva tapasi. Ihminen ei ollut välttämättä vuosiin lähtenyt asunnostaan. Tämä on ihmisten näkemistä ja kohtaamista sen suurimmassa arvossa ja merkityksessä. Sosiaalisia tilanteita pelkäävälle kodin kynnys on yhtä korkea kuin maailman korkeimman vuoren huippu.

Sain tutustua tällä viikolla Oulussa LAPANEN-hankkeeseen, joka tekee upeaa työtä ihmisten saamiseksi liikkumaan. Ihminen ja perhe haetaan tarpeen mukaan kotioveltakin. Tavoitteena on ihmisen omien voimavarojen löytäminen. Pienellä kannustuksella saadaan isoja tuloksia. Lopulta ihminen pystyy vuorelle kiipeämään, kun on saanut alkumatkaan riittävän tuen ja opastuksen, omankokoiselleen vuorelle.

2. Työtä on tehtävä siellä, missä ihmiset ovat. On mentävä arkeen. Työssäni olen saanut nähdä hienoja esimerkkejä, miten muun muassa nuorisotyö integroidaan kouluun. Kuitenkin tämä on vielä enemmän harvinaista kuin yleistä. Kyse on johtamisesta. Resurssit on nähtävä yhteisinä ja resurssien keskiössä on asiakas, ihminen, lapsi. Entäpä kirjastot palveluohjauksessa? Osa kunnista on vienyt perhepalveluiden palveluohjausta ja viestintää kirjastoihin. Erityisen tuen ei pidä olla piilotettuna kuin häpeäverhoon sosiaalitoimistoon, on mentävä näkyville ihmisten arkeen. Sosiaalialan koulutuksessa on osattava tunnistaa ja innovoida niitä tilanteita ja paikkoja, jossa työtämme teemme. Tämä vaatii vahvaa, mutta joustavaa professiota, joka pystyy toimimaan aidon moniammatillisesti – ei enää väljästi yhteistyössä, vaan yhteisessä työssä.

3. Palveluiden kehittäminen ja jalkauttaminen ihmisten pariin on yhä enemmän viestintää. Puhun palveluviestinnästä. Sosiaalialan koulutukseen tämä asettaa erityisen tehtävän. Esimerkiksi päihdetyöstä tai lastensuojelusta on helposti negatiivinen mielikuva. Tavatessani lastensuojelulapsia olen kysynyt lastensuojelun hyvistä kokemuksista – niitä on paljon. Puhumme voimatarinoista. Näitä on osattava tuoda esille. Kyse ei ole sosiaalialan kasvojen pesusta, vaan hyvän ja vahvistavan todellisuuden tuomisesta näkyviin. Tämä pienentää kynnystä tulla palveluihin.

4. Tiedolla ja tutkimuksella johtaminen. Mikään toimiala ei kehity ilman tutkimustietoa sekä tämän pohjalta tapahtuvaa kehittämistä ja johtamista. Kyse on reflektiosta, jossa vastinpareiksi asettuvat arkitodellisuus ja sen näkyväksi tekeminen sekä käsitteellistäminen tieteen keinoin. Kyse on siitä, miten tietoa hyödynnetään osana palveluiden kehittämistä. Monelle sosiaalialan koulutukseen tulleelle koulutuksen antama teoreettisen ajattelun perusta antaa sekä ammatillista itsetuntoa että kykyä hallita joskus sirpaleista työarkea. Työ, jossa ei hahmoteta isoja kokonaisuuksia ja kokonaiskuvaa, muuttuu sirpaleiden liimaamiseksi. Sosiaalialan koulutuksen tulevaisuuden kannalta on tärkeää, millaista koulutusta se pystyy tarjoamaan jo työssä oleville täydennyskoulutuksena, reflektoivana osaamisen päivittämisenä, jopa tietynlaisena työnohjauksena. Muuttuvan yhteiskunnan tarpeet ja ammattilaisten osaamisen ylläpito on pidettävä keskiössä. Tavallaan sosiaalialan koulutuksesta ei lähdetä koskaan pois sinne kerran päästyämme.

5. Ammattilaisen hyvinvointi peilautuu asiakkaisiin – mitä vaativammassa asemassa olevien ihmisten kanssa työtä tehdään, sitä paremmin ammattilaisen pitäisi itse voida ja jaksaa. Huomaan, että esimerkiksi koulussa tai lastensuojelussa ammattilainen saattaa kyynistyä ja menettää uskonsa lapsiin ja heidän tulevaisuuteensa. Sosiaalialan koulutuksen sisällöissä työelämätaidot ja ammattilaisen hyvinvointioppiminen asettuvat tärkeäksi ammattilaisuuden edellytykseksi. Työnantajien vastuuta ei unohdeta, mutta enemmän on annettava realistisia välineitä tunnistaa ammattilaisen oma motivaatio tai sen puute. Nuorista työntekijöistä on huolehdittava paremmin. Pitäisin hyvänä, että kehittäisimme mentoritoimintaa, jossa eläkkeellä olevat sosiaalialan ammattilaiset olisivat nuorten työntekijöiden tukena. Kahvikuppi riittää, joskus kaksi.

Sosiaalialan arvoa ja merkitystä ei ole helppo kääntää euroiksi. Kysehän on pitkälti yhteiskunnan eettisesti perustasta pitää huoli kaikista kansalaisista ja ohjata yhteiskunnan resursseja varhaiseen tunnistamiseen ja tukeen. Sosiaalialan koulutuksen ja sosiaalialan työn tuotto-odotukset voidaan mallintaa, mutta enemmän kyse on luottamuksesta. Köyhällä Suomella on ollut malttia vaurastua, kun se on investoinut lapsiin ja perheisiin muun muassa koululaitoksen, neuvolatoiminnan, kirjaston ja varhaiskasvatuksen kehittämisellä. Tänään keskiöön asettuu yhteisen työn kulttuuriin pääseminen. Yhteistyön aika on ohi, on yhteisen työn aika. Tämä vaatii jokaiselta ammattilaiselta kasvua ja kehittymistä.

Lapsista me näemme huomenna, mikä meille aikuisille ja tälle yhteiskunnalle on ollut tärkeää tänään.

Saanen toivottaa lämpimimmät onnittelut virkani ja Suomen lasten puolesta 30-vuotista taivaltaan juhlistavalle sosiaalialan koulutukselle Oulussa. Pidetään pohjoisen Suomen lippu korkealla. Pitäkäämme tavoitteet korkealla, mutta kynnykset matalalla. Olkaamme ylpeitä työstämme ja asettakaamme sen työn keskiöön tärkein eli ihminen, usein lapsi. Ei ihmisen puolesta, vaan ihmisen rinnalla ja kanssa. Kohdatkaamme rohkein mielin ihminen ja hänen arkensa. Jokainen lapsi, nuori, aikuinen ja perhe sellaisena kuin on. Ei täydellisenä meistä kukaan, mutta jokainen arvokkaana ja yhdenvertaisena.

Oikeesti vai leikisti? Onko lapsella oikeusturvaa?

Lapsiasiavaltuutetun toimiston vuoden 2016 teemana on lapsen oikeusturva. Keskitymme tänä vuonna seuraamaan, arvioimaan ja edistämään lasten oikeuksien toteutumista erityisesti siitä näkökulmasta, miten lasten oikeusturva on järjestetty, miten se käytännössä toteutuu ja mitä parannettavaa sen toteutumisessa on. Lähtökohdat työllemme antaa YK:n yleissopimus lapsen oikeuksista.

Oikeusturvalla tarkoitetaan kaikkia niitä tehokkaita toimia, joilla varmistetaan oikeuksien toteutuminen käytännössä. Oikeusturvaa on muun muassa se, että lainsäädännössä on säädetty oikeuksista riittävän selkeästi ja täsmällisesti, jotta sääntely edistää oikeuksien toteutumista päivittäisessä elämässä. Sitä on myös se, että viranomaiset toimivat oikeudenmukaisesti ja yhdenvertaisesti kaikkien kansalaisten kohdalla. Oikeusturvaan liittyy esimerkiksi oikeus hakea muutosta saamaansa päätökseen tuomioistuimelta tai oikeus kannella epäoikeudenmukaiseksi kokemastaan kohtelusta kanteluviranomaiselle. Tehokkaiden oikeusturvakeinojen tulee olla jokaisen niitä tarvitsevan, myös lasten, saavutettavissa.

Lapsen oikeusturvan perustana on, että lapsen oikeudet otetaan vakavasti. Lapsen oikeuksien vakavasti ottaminen edellyttää, että lapsi nähdään yksilönä, joka on oikeuksiensa haltija ja jolla on kyky toimia, ajatella ja kehittyä. Lapsen oma toimijuus lisääntyy hänen kasvaessaan ja kehittyessään. Lapsen oikeuksien toteutumisesta, lapsen erityisestä suojelusta ja huolenpidosta on vastuussa aikuiset, ensisijaisesti hänen vanhempansa ja huoltajansa, siihen asti, kunnes lapsi itse on, sekä kehityksellisesti että juridisesti, valmis ottamaan vastuun omista oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan. Lapsi ei kuitenkaan ole vähemmän yksilö sen vuoksi, että hän tarvitsee aikuisen tukea ja apua oikeuksiensa käyttämisessä. Lapsen näkemistä omien oikeuksiensa haltijana ei saa pitää vastakkainasetteluna tai uhkana vanhempien tai tilanteesta riippuen muiden aikuisten oikeudelle päättää lapsen asioista. Mutta, oikeus päättää lapsen asioista asettaa aina aikuiselle velvollisuuden tehdä päätöksiään lasta kuunnellen ja kuullen sekä lapsen oikeudet, lapsen etu, ensisijaisesti huomioon ottaen.

Lapsen oikeuksien perusta on lasten erityinen ihmisoikeussopimus YK:n yleissopimus lapsen oikeuksista. Sopimuksessa lapsi huomioidaan erityistä suojelua tarvitsevana oikeuksien haltijana sekä monet muut lapsuusajan erityispiirteet. Valitettavan usein kuulee kuitenkin pohdintaa siitä, kuinka vakavasti sopimus on otettava ”kun se on niin yleisellä tasolla” tai ”kun siinä puhutaan leikistä, voiko oikeutta leikkiin pitää oikeana oikeutena”. Siitä ei tulisi olla epäselvyyttä. Lapsen oikeuksien sopimus on Suomessa lailla voimaan saatettu. Se on otettava tosissaan. Ensisijainen vastuu tosissaan ottamisesta on Suomen valtiolla, joka on sopimuksen voimaan saattaessaan sitoutunut ryhtymään kaikkiin tarpeellisiin lainsäädännöllisiin, hallinnollisiin ja muihin toimiin lapsen oikeuksien sopimuksessa tunnustettujen oikeuksien toteuttamiseksi (4 artikla).

Itse asiassa lapsen oikeus leikkiin, josta säädetään lapsen oikeuksien sopimuksen 31 artiklassa, on erinomaisen hyvä esimerkki siitä, miten ensikuulemalta kovin pehmeältä ja hyvinkin ei-juridiselta kuulostava oikeus voikin olla keskeinen ja monitahoinen oikeus, joka vaatii tuekseen selkeän lainsäädännön ja tehokkaat oikeusturvakeinot. Se toimii siten hyvänä esimerkkinä siitä, miten tärkeää on, että lapsen oikeuksien sopimuksessa turvatut oikeudet otetaan vakavasti.

Lähdetään liikkeelle vanhasta, edelleenkin paikkansa pitävästä sanonnasta ”leikki on lapsen työtä”. Tätä tuskin monikaan kyseenalaistaa. Siitä huolimatta moni saattaa samanaikaisesti väheksyä lapsen oikeuksien sopimuksen, ja sen sisältämän oikeuden leikkiin, velvoittavuutta nimenomaan siksi, kun sopimus sisältää tällaisia ”pehmeitä” oikeuksia. Kuinka moni meistä aikuisista uskaltautuisi väheksymään esimerkiksi YK:n taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevan yleissopimuksen vakavasti ottamista sillä perusteella, että sen 6 artiklassa säädetään oikeudesta työhön?

Oikeus leikkiin liittyy useimpiin lapsen oikeuksien sopimuksessa taattuihin oikeuksiin tavalla tai toisella. Lapsi oppii ja kehittyy leikin avulla ja leikki tukee lapsen hyvinvointia ja terveyttä. Kaikki lapset haluavat leikkiä omien valmiuksiensa mukaisesti, kukin itselleen ominaisella tavalla. Leikin muoto muuttuu lapsen kasvaessa ja kehittyessä. Näille kaikille seikoille löytyy tukea lukuisista tutkimuksista. Niille löytyy myös oikeudelliset perusteet lapsen oikeuksien sopimuksesta. Sopimus takaa lapselle oikeuden kehittymisen edellytyksiin mahdollisimman täysimääräisesti (6 artikla). Kaikilla lapsilla on oikeus nauttia sopimuksessa taatuista oikeuksista yhdenvertaisesti (2 artikla). Lapsella on oikeus nauttia mahdollisimman hyvästä terveydentilasta (24 artikla) sekä oikeus leikkiä (31 artikla) ja saada opetusta (28 artikla). Nämä vain esimerkkeinä.

Oikeus leikkiin asettaa velvollisuuden huolehtia siitä, että kansallinen lainsäädäntö tukee oikeuden toteutumista ja tarvittaessa tarjoaa tehokkaat oikeusturvakeinot oikeuksiin pääsemiseksi. Jokaisella lapsella on oltava riittävästi aikaa ja mahdollisuuksia leikkiin. Lainsäädännössä on siis huomioitava, että tämä toteutuu lapsen elämän eri alueilla, kotona, päiväkodissa, koulussa ja vapaa-aikana. Ja jos ei toteudu, on oltava keinot, joilla tilanteeseen voi hakea muutosta.

Edellä mainittu tarkoittaa esimerkiksi sitä, että koulupäivän pituudelle koulumatkoineen on asetettava ylärajat, jotta lapselle jää mahdollisuus nauttia riittävästi vapaa-ajasta, levosta ja leikistä. Päiväkotien ja koulujen pihoilla ja sisätiloissa on oltava mahdollisuus turvalliseen leikkiin. Näiden tueksi on säädettävä tehokkaista ja saavutettavista oikeusturvakeinoista, jos koulupäivän pituus on liian pitkä tai asianmukaisia tiloja ei ole järjestetty tai turvallisuutta välitunneilla ei onnistuta takaaman kaikille lapsille. Lainsäädännön mukaan asuinrakennusten yhteyteen on varattava riittävästi tilaa leikkipaikoille ja oleskelutiloille ja ne on erotettava turvallisesti liikenteelle varatusta alueesta. Kunnalla on velvollisuus rakentaa esimerkiksi liikuntapaikkoja. Jos turvallisia leikki- ja liikuntapaikkoja ei ole riittävästi, on siihen oltava mahdollisuus hakea muutosta. Listaa voisi laajentaa vaikka kuinka paljon ja vaikka kuinka usealle elämänalueelle.

Selvää siis on, että lapsen oikeuksia ja oikeusturvaa ei kannata vähätellä, ei edes silloin, kun on kyse niinkin huonosti tiukkaan juridiseen ajatteluun sopivasta asiasta kuin leikistä. Lapsen oikeuksista ja oikeusturvasta huolehtiminen on meidän aikuisten vastuulla. Siihen liittyy aikuisen velvollisuus neuvoa, ohjata ja tukea lasta tunnistamaan omat oikeutensa ja käyttämään niitä kehittyvien valmiuksiensa mukaisesti. Näin luodaan vankka perusta lapsen oikeuksien ja oikeusturvan toteutumiselle.

Merike Helander
Lakimies, lapsiasiavaltuutetun toimisto

Tieto ja tuki kulkee taskussa mukana

Tutkimusten mukaan yli 90 prosenttia nuorista käyttää nettiä mobiililaitteilla eli älypuhelimilla ja tableteilla (Tilastokeskus, 2015; Kauppinen, Kivikoski & Manninen, 2014). Myös nuoremmat lapset käyttävät yhä enemmän nettiä omilla laitteillaan. Etenkin lasten lisääntyvä itsenäinen netin käyttö voi lisätä riskiä altistua haitalliselle sisällölle, kiusaamiselle ja muille lieveilmiöille. Nuori saattaa vahingossa joutua tilanteisiin, joihin ei ole ennalta osannut varautua: esimerkiksi sosiaalisessa mediassa asiat tapahtuvat nopeasti eikä aina ole aikuisia auttamassa.

Ikävään ja ahdistavaan tilanteeseen joutuminen, kuten kiusatuksi tai huijatuksi tuleminen, voi olla hämmentävä kokemus lapselle. Lapsi ei välttämättä halua kertoa asiasta läheiselle aikuiselle, koska hän voi tuntea tapahtuneesta häpeää ja syyllisyyttä. Kaikilla lapsilla ei ole turvallista aikuista, jolle kertoa.

Pelastakaa Lapset ry on julkaissut ilmaisen Help.some-mobiilisovelluksen, jonka avulla lapset ja nuoret voivat olla yhteydessä luotettaviin, koulutettuihin aikuisiin ja etsiä yhdessä ratkaisua tilanteeseen. Nimimerkin turvin voi olla helpompi kertoa tapahtuneesta tai muista mieltä painavista asioista. Palvelussa nuoria neuvovat Helsingin nettipoliisit sekä Rikosuhripäivystyksen ja Pelastakaa Lapset ry:n työntekijät.

Sovelluksessa on chat sekä viiveellinen kysy-vastaa-palvelu. Help.some tarjoaa myös yleistietoa erilaisista lasten ja nuorten elämään liittyvistä ongelmallisista tilanteista. Lisäksi sovelluksessa on kalenteri, josta voi tarkistaa myös muiden nuorille suunnattujen verkkopalvelujen aukioloajat.

Sovelluksen avulla voi saada helposti ja nopeasti tietoa ja neuvontaa erilaisiin huoliin ja ongelmiin liittyen. Help.somessa ammattilaiset ja koulutetut vapaaehtoiset neuvovat nuoria esimerkiksi kiusaamiseen, seksuaaliseen ahdisteluun ja häirintään sekä identiteettivarkauksiin, huijauksiin ja petoksiin liittyvissä kysymyksissä. Sovellus on ensisijaisesti suunnattu kaikille alle 18-vuotiaille lapsille ja nuorille.

On tärkeää, että tieto ja palvelut ovat helposti nuorten saatavilla. Nuorille suunnattuja tukipalveluja on toki lukuisia, mutta ongelmatilanteessa nuori ei välttämättä tiedä, kenen puoleen kääntyä. Help.some tarjoaa ongelmatilanteissa tietoa ja tukea yhdessä paikassa. Sovelluksen kautta nuorilla on mahdollisuus hakea helpommin ja nopeammin apua ongelmiinsa. Kun lähes jokaisella lapsella on taskussaan puhelin ja sovellus, luotettava tieto on aina saatavilla, ja myös mahdollisuus kysyä turvalliselta aikuiselta apua on tarpeen mukaan tarjolla. Näin tilanteet voivat ratketa jo ennen kuin ongelma pääsee syntymään.

Otto Hämäläinen
Pelastakaa Lapset ry, Lapset ja digitaalinen media -yksikkö

Lisätietoa: www.helpsome.fi

Lähteet:

Kauppinen, T., Kivikoski, J. & Manninen, H. 2014. Näin Suomi kommunikoi. Tutkimus älypuhelimen käytöstä. Saatavilla osoitteessa http://elisa.fi/attachment/content/elisa_nain_suomi_kommunikoi_raportti.pdf.

Kupiainen, R., Kotilainen, S., Nikunen, K. & Suoninen, A. (toim.). 2013. LAPSET NETISSÄ – Puheenvuoroja lasten ja nuorten netin käytöstä ja riskeistä. Helsinki: Mediakasvatusseura. Saatavilla osoitteessa http://www.mediakasvatus.fi/files/ISBN978-952-67693-3-2.pdf.

Tilastokeskus. 2015. Väestön tieto- ja viestintätekniikan käyttö 2015. Saatavilla osoitteessa http://www.stat.fi/til/sutivi/2015/sutivi_2015_2015-11-26_fi.pdf.

Sosiaalinen media

Mihin ja miksi käytän somea?

Sosiaalista mediaa käytän muiden ihmisten yhteydenpitoon, vaikka kaukana asuvan kaverini kanssa keskustelemiseen. On kiva nähdä, mitä toinen tekee, mitä mieltä joku on asiasta, jne. Somen ansiosta voi jakaa mm. ulkomaanmatkan fiilikset ja kokemukset muille ja odottaa, kuinka moni tykkää kuvista tai tilapäivityksistä, tuleeko kommentteja kavereilta ja millaisia mielipiteitä jokin aihe herättää.

Mitä hyötyä ja haittaa sosiaalisessa mediassa on?

Somen ansiosta voi esimerkiksi vaikuttaa muihin ihmisiin tai yhteiskunnan epäkohtiin, ilmoittaa tärkeistä asioista eteenpäin, kirjoittaa mm. mielipidetekstejä, tarinoita, blogata, tubettaa ja paljon muuta mukavaa.

Sosiaalisessa mediassa voi myös joutua kiusatuksi, joutua huonoille sivustoille, haukkua toisia anonyyminä tai nimimerkin kanssa, julkaista jotain materiaalia, jota katuu myöhemmin ja hakkeroitua toisten tileille.

Muutamat somepalvelut, joita tykkään käyttää ja joissa käyn lähes päivittäin:

Facebook

”Facea” käytän ”muuten vaan” eli en ole hirveän aktiivinen päivittämään tilaani, paitsi jos on jotain tärkeää tai mukavaa kerrottavaa. Enimmäkseen tykkäilen ja luen muiden päivityksiä. Aluksi kun liityin faceen, se oli tosi uutta ja siistiä, mutta kun on ”tottunut” Facebookiin, pakko myöntää, että Facebook on alkanut menettää hohtonsa, vaikka se on edelleen yksi suosituimmista palveluista.

Instagram

”Instassa” seuraan kavereita ja minua kiinnostavia henkilöitä ja tykkään heidän kuvista ja videoista. Instagramia päivittelen useammin, laitan kuvia omalle tililleni silloin kun haluan.

Snapchat

”Snäppiä” käytän kaikkein eniten, lähetän kuvia ja videoita kavereilleni. Snapchatissa on se hyvä puoli, että kuvan pystyy muut näkemään vain kerran ja sitten kuvaa ei näe enää uudestaan, ellei itse tallenna kuvaa tai laita sitä mydayhyn, jossa kuva näkyy vuorokauden ajan. Ainoa haitta on se, että joku voi ottaa screenshotin ilman lupaa, mutta siitä tulee onneksi ilmoitus kuvan ”omistajalle”.

WhatsApp

”Wappia” käytän viestittelyyn niiden kanssa, joilla on puhelinnumeroni. Se on paljon halvempi kuin yksittäisen viestin lähettäminen.

Somemaailma ei kuitenkaan korvaa oikeaa elämää eikä ole pakopaikka todellisuudesta.

Helmi Sevón
TET-harjoittelija, 8. luokka

Nauraako Göran meille?

Vuonna 1969 Suomeen syntyi edellisen kerran riittävästi vauvoja. Sen jälkeen ei.

Vuosia olemme tienneet, että väestörakenteemme on vinoutunut. Meidän olisi välttämätöntä saada maahan lisää kansalaisia – perheitä, lapsia, tulevia yrittäjiä, työntekijöitä. Suomen rakentajia.

Viime keväänä osallistuin keskusteluun, jossa Ruotsin politiikan ytimistä ihmeteltiin Suomen valitsemaa linjaa eli passiivista maahanmuuttopolitiikkaa. Kyseessä ei ollut nykyhallituksen kritiikki, sillä se ei ollut vielä virassa. Kyse oli pidemmästä linjasta. Kritisoija oli Ruotsin entinen pääministeri Göran Persson.

Ruotsin tie on ollut toinen. Maasta on haluttu houkutteleva maahanmuuttajille. Ruotsi ei ole stagnaatiossa, Suomi on. Ruotsin talous kasvaa, Suomen ei.

Suomi ei selviä ilman maahanmuuton voimakasta lisäämistä. Työllisten määrän tulisi kasvaa kestävyysvajeesta johtuen noin 200 000. Rekisteriaineistoihin pohjaten voidaan arvioida, että työttömistä vain alle 100 000 kuuluu potentiaalisesti työllistyviin.

Tilastokeskuksen väestöennusteen mukaan 65 vuotta täyttäneiden määrä kasvaa arviolta 300 000 hengellä vuoteen 2025 mennessä. Työikäisen väestön määrä taas laskee noin 90 000 hengellä. Huoltosuhteemme on lievästi sanottuna ongelmallinen.

Suomella on oikeastaan jäljellä vain yksi vaihtoehto. Lisätä voimakkaasti maahanmuuttoa ja tätä kautta saada työllisten määrän lisäys tarvittavaan 200 000 henkeen.

Mitä on Suomella vaakakupissa?

Joko valitsemme talouskasvun ja työvoimapotentiaalin tai nyt alkaneen pitkän taantuman ja suoranaisen pysähtyneisyyden, stagnaation tilan. Suomi, Euroopan Japani?

Tämän hetken pakolaistilanne on ollut tarpeellinen herätys. Ensiksikin se on muistutus, mitkä ovat seuraukset keskinäisriippuvuuden maailmassa, kun epäonnistumme katastrofaalisesti takaamaan ihmisille turvalliset elinolot ja kun emme suhtaudu ympäristöpolitiikkaan riittävän vakavasti – kuolemanvakavasti. Nykyinen pakolaisaalto on pientä siihen verrattuna, mitä on luvassa, kun ihmiset lähtevät liikkeelle veden ja elinkelpoisen maaperän vähyyden takia.

Vielä ehdimme, mutta pitkään emme. Euroopan on otettava voimakkaampi rooli YK:n kehittämisessä sekä globaalissa kehitys- ja ympäristöpolitiikassa.

Suomeen tuli 3024 alaikäistä turvapaikanhakijaa yksin vuonna 2015. Eli lasta. Yksin. Edellisinä vuosina heitä on ollut muutamia satoja. Alaikäisyksiköitä oli vuoden 2014 lopulla 8, vuoden 2015 lopulla alaikäisyksiköitä oli 68.

Mitä luvut kertovat? Ne kertovat pitkälti siitä, että vuoden sisällä Suomeen saapui edellisiin vuosiin verrattuna paljon pakolaisia. Mutta ne kertovat myös siitä, että Suomelle on annettu mahdollisuus kääntää kerralla ongelmallista huoltosuhdettamme parempaan. Suomella on sauma, jos se osaa sen käyttää.

Jokaisen Suomesta turvapaikkaa hakevan kohdalla kyse on ihmisestä, jolla on perus- ja ihmisoikeudet. Lasten kohdalla vieraillessani vastaanottokeskuksissa ja alaikäisyksiköissä olen joutunut toteamaan puutteita lasten oikeuksien toteutumisessa. Toisaalta olen saanut havaita, miten sitoutuneesti ammattilaiset ja vapaaehtoiset ovat olleet valmiita tekemään työtä turvapaikanhakijoiden tukena.

Annoin lokakuun alussa hallitukselle arvion ja seitsemän toimenpide-esitystä yksin maahan tulleiden turvapaikanhakijalasten asemasta. Huomioni kiinnittyi erityisesti vastaanottoprosessin hoitamisen kaoottisuuteen. Myöhemmin Tornion järjestelykeskus on saanut asioihin ryhtiä. Vaarana syksyllä oli lasten katoamiset, kun lapsia liikkui ilman määränpäätä satunnaisesti ohjattuina eri puolilla Suomea. Raportoin hallitukselle seuraavasti:

”Lapsiasiavaltuutetun näkemyksen mukaan Suomi ei ole pystynyt vastaamaan riittävällä tavalla loppukesän ja syksyn aikana yksin maahan tulleiden lasten vastaanottamiseen. Järjestöjen vastuulle on jäänyt ilman toimeksiantosopimuksia ja selkeitä ohjeita lasten vastaanottaminen muun muassa rautatieasemilla ja ohjaaminen rekisteröitymään vastaanottojärjestelmään. Vastaanottoprosessissa on ollut puutteita. Maahanmuuttovirasto on toiminut ripeästi majoituskapasiteetin lisäämiseksi.”

Ruotsiin tuli vuonna 2013 noin 4000 alaikäistä turvapaikanhakijaa ilman huoltajaa. Näistä lapsista katosi 347. Suomeen on viime vuosina tullut 100-200 alaikäistä turvapaikanhakijaa ilman huoltajaa. Vuonna 2013 näistä katosi 10. Yksin maahan tulevien lasten määrät ovat lisääntyneet huomattavasti, joten riski, että lapsia katoaa entistä enemmän, kasvaa. Vuonna 2014 Ruotsiin tuli noin 7000 alaikäistä turvapaikanhakijaa ilman huoltajaa.

Lasten vastaanottaminen ja rekisteröityminen turvapaikanhakijoiksi ovat tärkeitä vaiheita, joiden avulla voidaan varmistaa lasten turvallisuus mahdollisimman hyvin. Ongelmia on ilmennyt valitettavalla tavalla lapsille määrättävien edustajien määrässä ja laadussa.

Jokainen yksin maahan tullut alaikäinen turvapaikanhakija saa edustajan, jonka tehtävänä on valvoa lapsen edun toteutumista. Edustajien tarve on edelleen suuri. Edustajien koulutus on ollut heikkoa. Yhdellä edustajalla on voinut olla jopa 50 lasta. Ei lainkaan tyydyttävä tilanne.

Suomen osalta ei voida kuitenkaan puhua kriisistä. Pystymme kotouttamaan jokaisen täällä olevan lapsen, mikäli vain haluamme.

Syyskuussa esitin hallitukselle, että se käynnistäisi valmistelun perhe- eli yksityismajoituksen mahdollistamiseksi. Toisin sanoen lastensuojelun sijaishuollon tapaan perhe voisi ottaa lapsen vastaan ja pitää hänestä huolta. Tästä toivoin maksettavan korvauksen. Maahanmuuttovirastossa asiaa pidettiin sinänsä mahdollisena, mutta hallituksen suunnalla valmistelu ei ole edennyt.

Haluamme laitostaa, emme kotouttaa. Tosiasiahan on, että Suomi on epäonnistunut kotouttamisessa. Kouluterveyskyselyt antavat karun kuvan ensimmäinen polven maahanmuuttajalasten hyvinvoinnista ja koulukokemuksista. Kiusaamista, yksinäisyyttä, väkivaltaa, uhan tunnetta.

Kouluterveyskysely tuotti vuonna 2013 ensimmäistä kertaa Suomessa laajamittaista ja kattavaa tietoa maahanmuuttajataustaisten lasten (8. ja 9. luokkien oppilaiden) terveydestä ja hyvinvoinnista. Ensimmäisen polven maahanmuuttajapojat kokevat fyysistä uhkaa yleisemmin kuin muut. Fyysisellä uhalla tarkoitetaan, että lapselta oli varastettu tai yritetty varastaa jotain käyttämällä väkivaltaa tai uhkaamalla sillä, häntä oli uhattu vahingoittaa fyysisesti tai hänen kimppuunsa oli käyty. Ensimmäisen polven maahanmuuttajapojista 42 prosenttia oli kokenut fyysistä uhkaa viimeksi kuluneen vuoden aikana.

Ensimmäisen polven maahanmuuttajapojat kokevat eniten seksuaalista väkivaltaa, millä tarkoitetaan vastentahtoista intiimiä koskettelua, seksiin painostamista tai pakottamista tai maksun tarjoamista seksistä. Ensimmäisen polven maahanmuuttajapojista 32 prosenttia ja tytöistä 28 prosenttia oli joutunut seksuaalisen väkivallan kohteeksi.

Ensimmäisen polven maahanmuuttajalapset kokevat koulun työilmapiirin heikommaksi kuin muut. Ensimmäisen polven pojista 45 prosenttia ja tytöistä 36 prosenttia kokee ongelmia työilmapiirissä. Huumekokeilut olivat yleisimpiä ensimmäisen polven maahanmuuttajapojilla. Heistä 37 prosenttia ilmoitti kokeilleensa joskus laittomia huumeita. Valtaväestön pojista 9 prosenttia ilmoitti kokeilleensa joskus huumeita. Humalajuominen on yleisintä ensimmäisen polven maahanmuuttajapojilla. Heistä 31 prosenttia joi itsensä humalaan vähintään kerran kuukaudessa, kun vastaava osuus muista pojista oli 11–15 prosenttia.

Ensimmäisen polven maahanmuuttajalapset arvioivat kouluterveydenhoitajan vastaanotolle pääsyn vaikeammaksi kuin muut lapset. Ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajapojista 23 prosenttia ja tytöistä 21 prosenttia arvioi kouluterveydenhoitajalle pääsyn vaikeaksi. Vastaava osuus valtaväestön tytöistä oli 15 prosenttia ja pojista 10 prosenttia.

Näihin lukuihin on herättävä. Huoltosuhde ei oikene, jos lapsuus on tuskaa ja selviämistä – ei vahvuuksien löytämistä, kasvamista ja oppimista.

Alaikäisyksiköissä olen nähnyt, kuinka Suomeen tullut lapsi oppii ajamaan polkupyörää. Olen nähnyt, kun lapsi oppii nopeasti suomen tai ruotsin kielen.

Samaan aikaan Suomi ei valtiona ole oppinut näkemään, mikä potentiaali näissä lapsissa on. Jos joku minulle muuta väittää, tapitan häntä kohtuullisen pitkään silmiin. Oletko tosissasi?

Yhdessä alaikäisyksikössä vierailtuani annoin jokaiselle siellä olleelle lapselle päiväkirjan. Moni heistä toivoi voivansa kirjoittaa työstä ja toimeentulosta. Tulevaisuudesta. Näillä lapsilla on näyttämisen halua ja tahtoa. Tietysti kipeitäkin asioita.

Yksi lapsukainen puhui sujuvasti espanjaa ja englantia, kuuden kuukauden jälkeen jo kohtuullisesti suomea. Näitäkö me käännytämme rajoiltamme? Hekö ovat ongelma?

En halua, että Göran Persson voisi nauraa meille. Suomen on oltava Pohjoismaiden paras esimerkki kotouttamisesta ja huoltosuhteen kääntämisestä kestäväksi. Se riittää, koska tuolloin olemme maailman paras. Tällä tiellä emme vielä ole.

Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu

Lähteitä:
Gissler, Mika & Pyykkönen, Jussi: Työllisyystavoitteet eivät ole realistisia ilman maahanmuuton tuntuvaa lisäämistä. Yhteiskuntapolitiikka 3/2015, s. 278-282.

Kirjoitus julkaistaan Nuorten Kotkien Keskusliiton Kotkaviesti-lehdessä 1/2016.

Уполномоченный по правам ребенка Финляндии: Защита детей осуществляется не в Инстаграме

Уполномоченный по правам ребенка Туомас Курттила подчеркивает, что в Финляндии защита детей осуществляется во имя благополучия ребенка. В случае если в Финляндии клиент органов защиты детей недоволен с действиями этих органов, он может обратиться за помощью, например, к уполномоченному по вопросам социальной защиты своего муниципалитета, задача которого – обеспечивать продвижение и реализацию прав клиента. Основополагающим фактором является то, что за защиту детей отвечают эксперты, имеющие надлежащие образование и навыки.

– По моим оценкам, многостороннее сотрудничество в вопросах, связанных с детьми, усиливается. Между органами власти имеются тесные связи, в основе которых лежит деятельность экспертов защиты детей. Меня удивляет, что в средствах массовой информации упорно освещаются конкретные ситуации конкретных детей. Это ставит под угрозу рост и развитие ребенка и оказывает стресс на всю семью. Такая деятельность – безответственна и лишена профессионализма. Защита детей осуществляется не в Инстаграме, отмечает Курттила.

В Финляндии национальность ребенка не имеет значения при решении об установлении замещающей опеки над ним. В 2015 году Совет Европы рассмотрел подготовленный депутатом Государственной Думы Ольгой Борзовой компетентный и основательный отчет, в котором она собрала более чем двухлетние данные о почти 30 странах-членах Совета Европы. В рамках этой работы Ольга Борзова посетила также Финляндию.

В своем отчете Ольга Борзова констатирует, что на основе собеседований с финскими экспертами она убедилась в том, что семьи-иммигранты не являются "бельмом на глазу" у органов социальной защиты. Зато количество установления замещающей опеки над детьми из семей с низким социально-экономическим положением или только с одним родителем в Финляндии выше, чем в среднем по всем семьям.

Уполномоченный по правам ребенка Российской Федерации сегодня обсуждал в своем Инстаграм-аккаунте случай с конкретным ребенком в Финляндии.

Реальные истории о защите детей в Финляндии: www.lastensuojelu.info/ru/

Lapsiasiavaltuutettu: Lastensuojelua ei tehdä Instagramilla

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila korostaa, että lastensuojelu toimii Suomessa lapsen parhaaksi. Mikäli asiakas ei ole Suomessa tyytyväinen lastensuojeluun, häntä auttaa esimerkiksi jokaisessa kunnassa toimiva sosiaaliasiamies, jonka tehtävänä on toimia asiakkaan oikeuksien edistämiseksi ja toteuttamiseksi. Oleellista on, että lastensuojelusta vastaavat hyvin koulutetut ja osaavat ammattilaiset.

- Arvioni mukaan monenkeskinen yhteistyö lapsiasioissa on vahvistumaan päin. Viranomaisten väliset yhteydet ovat tiiviit ja ne perustuvat lastensuojelussa asiantuntijoiden toimintaan. Pidän erikoisena, että tiedotusvälineisiin tuodaan voimallisesti yksittäisten lasten tilanteita. Tämä vaarantaa lapsen kasvua ja kehitystä sekä luo painetta koko perheelle. Tällainen toiminta on vastuutonta ja epäammattimaista. Lastensuojelua ei tehdä Instagram-tilillä, toteaa Kurttila.

Suomessa lapsen huostaanotossa lapsen etnisellä taustalla ei ole merkitystä. Vuonna 2015 Euroopan Neuvosto käsitteli kansanedustaja Olga Borzovan asiantuntevan ja perusteellisesti valmistellun raportin, johon hän keräsi selvitystään varten yli kahden vuoden ajan tietoja lähes kolmestakymmenestä Euroopan neuvoston jäsenmaasta. Osana työtään Borzova vieraili myös Suomessa.

Borzova toteaa raportissaan vakuuttuneensa asiantuntijakuulemisten perusteella siitä, etteivät maahanmuuttajaperheet ole sosiaaliviranomaisten silmätikkuina. Sen sijaan huostaanottoja tehdään Suomessa suhteessa enemmän perheistä, joiden sosioekonominen asema on heikko tai joissa on vain yksi vanhempi.

Venäjän lapsiasiavaltuutettu on käsitellyt tänään Instagram-tilillään yksittäistä lastensuojelutapausta Suomesta.

Tositarinoita Suomen lastensuojelusta venäjäksi: www.lastensuojelu.info/ru/

Lapset ja SOME

Sosiaalisen median riskit lapsille ovat viime aikoina olleet jälleen uutisissa. Erityisesti Periscope-suoratoistopalvelu on aiheuttanut keskustelua, sillä osa lapsista ja nuorista on kokenut siellä kiusaamista ja häirintää. Periscopen ajatus on, että käyttäjä lähettää puhelimellaan suoraa videokuvaa, jota kuka tahansa voi seurata ja kommentoida. Periaatteeltaan Periscope ei ole aiempiin sosiaalisen median palveluihin tai sovelluksiin nähden mitenkään erityinen. Aiemminkin lapset ovat julkaisseet videoitaan ja kuviaan sosiaalisessa mediassa. Uusia sosiaalisen median palveluja ja sovelluksia tulee jatkuvasti. Siksi haasteena on aikuisten näkökulmasta pysyä kärryillä siitä, missä lapset ovat sosiaalisessa mediassa ja mitä he siellä kohtaavat.

Julkista keskustelua lasten sosiaalisen median käyttöön liittyen leimaa huolipuhe. Erityisesti vanhemmat ovat huolissaan lasten toiminnasta sosiaalisessa mediassa. Otsikoihin nousevat usein kaikkein pahimmat uhkakuvat. Lasten verkkoympäristöjen käyttöä käsittelevän väitöstutkimukseni mukaan lapset näkevät itsensä kuitenkin enemmän toimijoina kuin uhreina verkkoympäristöissä: siellä voi viettää aikaa ja jutella kavereiden kanssa, leikkiä ja pelata. Olisi hyvä muistaa, että kaikella on aina hyvätkin puolensa, eikä sosiaalinen media ole mustavalkoisesti hyvä tai paha. Mahdollisuudet ja riskit kulkevat käsi kädessä.

Sosiaalinen media on tärkeä osa lasten elämää: sitä voisi nykyisin kutsua lasten leikkipaikaksi. Siinä missä ennen lapset leikkivät polttopalloa ja kirkonrottaa tai nuoret lähtivät hengailemaan kylille, tapaavat he nykyisin kavereitaan verkon kautta. Väitöstutkimukseni mukaan verkon tärkein ominaisuus lapsille on juuri sosiaalisuus. Kyse on lapsen perustarpeesta tulla nähdyksi ja kuulluksi. Sosiaalinen media tarjoaa lapselle yleisön, jonka edessä hän voi peilata itseään, saada huomiota ja kehittää omaa identiteettiään.

Julkisena tilana sosiaalisella medialla, aivan kuten muillakin julkisilla paikoilla, on huonotkin puolensa. Keskeinen kysymys koskee lapsen yksityisyyden suojaa: osaavatko muut käyttäjät kunnioittaa sitä ja osaako lapsi itse suojella itseään? Entä ymmärtääkö lapsi tekojensa seuraukset? Keskustelussa huonoin vaihtoehto on lietsoa pelkoa ja kauhukuvia tai kieltää lapsilta sosiaalisen median käyttö. Sen sijaan aikuisten tulisi selvittää, mitä lasten käyttämissä sosiaalisen median palveluissa tapahtuu ja keskustella niiden käytöstä lasten kanssa. Pelisäännöt on hyvä sopia yhdessä lasten kanssa.

On hyvä muistaa, että jo nyt suurin osa lapsista tunnistaa netin riskejä ja osaa huomioida ne. Väitöstutkimukseni mukaan lapset ovat hyvin varovaisia netissä, eivätkä paljasta esimerkiksi henkilötietojaan. Suurin osa lapsista kertoi, että heidän vanhempansa tietävät, mitä he netissä tekevät. On kuitenkin aina pieni joukko lapsia, jotka eivät välttämättä tunnista omien tekojensa seurauksia. Näin on muuallakin kuin sosiaalisessa mediassa. Näiden lasten valmiuksiin toimia sosiaalisessa mediassa tulee kiinnittää erityistä huomiota.

Medialukutaito ja mediaosaaminen ovat kansalaisvalmiuksia, yksi tärkeä osa jokaisen kansalaisen perustaitoja ja turvallisuutta. Siksi on tärkeää, että mediaan suhtaudutaan kiinnostuneesti myös kouluissa ja siitä keskustellaan yhdessä oppilaiden kanssa. Medialukutaito on kirjattu nykyisiin perusopetuksen opetussuunnitelman perusteisiin varsin näkyvästi. Paljon on kuitenkin kouluissa parantamisen varaa siinä, miten esimerkiksi sosiaalista mediaa hyödynnetään opetuksessa ja miten oppilaiden osallisuutta voitaisiin tukea koulussa ja luokassa sen avulla.

Kun puhutaan lasten sosiaalisen median käytöstä, äänessä ovat usein vanhemmat, toimittajat ja lasten parissa työskentelevät ammattilaiset. Keskusteluun olisi hyvä saada mukaan paitsi lapset itse, myös sosiaalisen median palveluiden kehittäjät. Olisi tarpeen käydä kansallisilla ja kansainvälisillä kentillä keskustelua siitä, millaisia asioita tulee huomioida, kun kehitetään palveluita lapsille ja miten tunnistetaan tietoturvatarpeet, jotka liittyvät erityisesti lapsiin. YK:n lapsen oikeuksien komiteallakin voisi lapsen oikeuksien sopimuksen toimeenpanon valvojana olla asiaan sanottavaa. Kyse on lapsen oikeuksien toteutumisen kannalta merkittävästä asiasta: miten taataan lapsille oikeus saada tietoa ja ilmaista itseään ja toisaalta heidän oikeutensa saada suojelua ja turvaa.

Eri osapuolten saaminen mukaan keskusteluun olisi erityisen tärkeää ja ajankohtaista nyt, kun EU:n tietosuojauudistusta valmistellaan. Osana uudistusta pohditaan, kielletäänkö sosiaalisen median käyttö alle 16-vuotiailta ilman vanhempien suostumusta. Parhaimmillaan uudistus voisi motivoida vanhempia tutustumaan paremmin lasten käyttämiin sosiaalisen median palveluihin. Toisaalta haasteena on se, että lapset ovat osanneet tähänkin saakka kiertää palveluiden ikärajoituksia. Pohjimmiltaan tässä pohdinnassa on kyse kasvatuksesta ja luottamuksesta lasten ja vanhempien välillä. Tarvitaan rakentavaa keskustelua eri osapuolten, lastenkin, kanssa.

Terhi Tuukkanen
Ylitarkastaja
Lapsiasiavaltuutetun toimisto

Lähde:
Tuukkanen, T. 2014. A Framework for Children’s Participation in Online Environments. Väitöskirja. Jyväskylän yliopisto. Saatavilla osoitteessa https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/44765.