Merike Helander, lakimies, lapsiasiavaltuutetun toimisto
Viime vuonna juhlittiin YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen kansainvälistä 25-vuotispäivää. Suomessa sopimus saatettiin osaksi kansallisesta lainsäädäntöämme puolitoista vuotta sopimuksen voimaan tulon jälkeen vuonna 1991, joten jälleen on syytä juhlia. Lapsen oikeuksien sopimus täyttää heinäkuussa 25 vuotta Suomessakin. Tässä yhteydessä onkin hyvä tilaisuus muistuttaa lasten elämän ja ihmisoikeuksien kannalta keskeisen sopimuksen tärkeydestä.
Varsin pitkästä voimassaolostaan huolimatta lapsen oikeuksien sopimusta ei valitettavasti tunneta vieläkään kovin hyvin eikä sitä aina oteta riittävän tosissaankaan, vaikka sopimuksen voimaansaattamisen yhteydessä eduskunnan sosiaalivaliokunta edellytti jo, että sopimusta tehdään suunnitelmallisesti tunnetuksi ja lasten aseman seurantaan ja valvontaan kiinnitetään huomioita. Tämä on ollut myös sopimuksen täytäntöönpanoa ohjaavan ja valvovan YK:n lapsen oikeuksien komitean vaatimus.
Lapsen oikeuksien sopimuksen edeltäjä, YK:n lapsen oikeuksien julistus vuodelta 1959, tunnisti lapsen erityisen aseman haavoittuvana ja siksi erityistä suojelua tarvitsevana ihmisenä. Lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan lapsella on edelleen oikeus suojeluun ja huolenpitoon, mutta enää lapsi ei ole pelkästään suojelun kohde, vaan sen lisäksi myös omien oikeuksiensa haltija, joka voi aktiivisesti käyttää oikeuksiaan.
Sopimusta valmisteltiin pitkään, yli 10 vuoden ajan. Pitkä valmisteluaika kertoo siitä, miten vaikeaa oli saada aikaan kaikkia tyydyttävä ratkaisu. Yhteensovittamista vaadittiin niin sisällöllisesti kuin ideologisestikin. Erilaisia näkemyksiä oli muun muassa sääntelyn tarpeellisuudesta, painotuksista tai vaikutuksista kansantalouteen. Lopullinen sopimus on monien kompromissien summa. Kun tavoitteena oli luoda sopimus, joka on kaikkien maailman valtioiden hyväksyttävissä, artiklatkin oli tarpeen kirjoittaa varsin väljään muotoon. Tästä huolimatta, tarkoituksena ei varmasti ollut, että sopimuksen painarvo olisi sen vuoksi heikompi tai jäisi julistuksenomaiseksi, päinvastoin.
Lapsen oikeuksien sopimus sisältää sekä kansalaisoikeuksia että taloudellisia, sivistyksellisiä ja sosiaalisia oikeuksia. Sopimuksella määritellään lapsen oikeuksien minimitaso, joka sopimusvaltioiden on lapsille taattava. Sopimuksessa myös todetaan, että se ei rajoita mitään määräyksiä, jotka edistävät paremmin lapsen oikeuksien toteutumista. Lapsen oikeuksien komitea on monessa yhteydessä korostanut, että sopimus on nähtävä kehittyvänä instrumenttina, jota tulkitaan ajassa ja paikassa. Lapsen oikeuksien minimitaso ei ole riittävä niissä sopimusvaltiossa, joissa tuo taso on jo saavutettu, vaan oikeuksia ja niiden täytäntöönpanoa olisi jatkuvasti pyrittävä kehittämään. Tämä tarkoittaa käytännössä muun muassa sitä, että sopimusvaltion on kehitettävä jatkuvasti omaa kansallista lainsäädäntöään vastaamaan entistä paremmin lapsen oikeuksien sopimuksessa taattuja oikeuksia. Kansallisen lainsäädännön tärkeä tehtävä onkin osaltaan varmistaa, että lapsen ihmisoikeudet toteutuvat kaikkien lasten kohdalla kussakin tilanteessa mahdollisimman täysimääräisesti.
Kun lapsen oikeuksien sopimusta 25 vuotta sitten oltiin Suomessa saattamassa voimaan osaksi kansallista lainsäädäntöämme, oli käsityksenä, että lainsäädäntö on jo valmiiksi sopimuksen edellyttämällä tasolla. Lainvalmisteluasiakirjojen perusteella on kuitenkin kovin vaikea arvioida, kuinka hyvin tuota arviointia kansalliseen lainsäädäntöön nähden tuolloin tehtiin. Sopimuksen keskeinen periaate, lapsen etu, esiintyi toki tuolloin jo vuodelta 1983 olevassa lapsen huoltoa koskevassa laissa, ja toisesta sopimuksen läpileikkaavasta periaatteestakin, lapsen kuulemista ja osallistumisesta itseään koskevaan päätöksentekoon, säädettiin esimerkiksi lapsen huoltolaissa lastensuojelulaissa, joka niin ikään oli ollut voimassa vuodesta 1983 alkaen. Ainoastaan sääntelyn, joka mahdollisti alaikäisten rikoksentekijöiden sijoittamisen kärsimään vankeusrangaistustaan aikuisten kanssa samaan paikkaan, todettiin tuolloin olevan sopimuksen kanssa ristiriitainen ja tästä alun perin ehdotettiinkin tehtäväksi varauma sopimuksen voimaansaattamisen yhteydessä. Eduskunta ei varaumaa hyväksynyt, vaan edellytti, että asia on saatettava kuntoon vähintään hallinnollisin ohjein.
Lapsia koskeva lainsäädäntö on kehittynyt 25 vuoden aikana sekä määrällisesti että sisällöllisesti. Ymmärrys lapsesta omien oikeuksiensa haltijana on parantunut. Edelleen on kuitenkin paljon parannettavaa niin lainsäädäntötasolla kuin sen soveltamisessa käytäntöönkin. Lähiajoilta on löydettävissä monia ikäviä esimerkkejä siitä, miten lasten ja nuorten oikeuksia heikennetään varsin tietoisesti, vaikka samaan aikaan yritetään vakuutella, miten tärkeitä he ovat tulevaisuudelle. Viimeaikaiset, koulutukseen kohdistuvat leikkaukset ja lapsiperheiden asemaan monilla tavoin vaikuttaneet muutokset ovat esimerkkejä siitä, miten helposti voidaan ottaa aikamoista takapakkia lasten keskeisten oikeuksien toteutumisessa. Vaikka jossain määrin perustelut näille heikennyksille olisi ymmärrettävissäkin, huolestuttavinta on, että päätöksiä tehtäessä ei vaikutusten arviointi ole juuri ulottunut lasten arkipäivän ja elämän muutoksiin asti. Olemmeko sittenkin tekemässä päätöksiä, jotka vuosien kuluessa osoittautuvat ihan muuksi kuin säästöiksi, joita niillä kuvittelimme saavuttavamme?
Lapsen oikeuksien täysimääräinen toteutuminen edellyttää, että lapsi ja lapsen oikeudet otetaan huomioon, oikeuksia kunnioitetaan ja niitä toteutetaan mahdollisimman hyvin. Monet edellä mainituistakin päätöksistä vaativat lainsäädännön muutoksia tuekseen. Lainvalmistelijan ja lainsäätäjän on tärkeää pitää mielessä, että lapsen oikeuksien sopimus on Suomea laintasoisesti sitova ihmisoikeussopimus. Kansallisen lainsäädännön on oltava yhdenmukainen sopimuksen määräysten kanssa. Sopimuksen artiklat, ja erityisesti sen läpileikkaavat periaatteet yhdenvertaisuudesta, oikeudesta elämään ja kehittymiseen, osallisuudesta ja lapsen edusta, tulee siten ottaa huomioon lakimuutoksia tehdessä. Lapsen etu tarkoittaa lyhyesti kuvattuna kaikkien lapsen oikeuksien sopimuksessa taattujen oikeuksien mahdollisimman täysimääräistä toteutumista. Ei siis riitä, että toteamme jonkin ratkaisun olevan lapsen edun mukainen, jos emme ole huolehtineet siitä, että tuo ratkaisu ei samanaikaisesti vaaranna yhdenkään lapsen oikeuksien sopimuksessa taatun oikeuden toteutumista käytännössä.
Lapsen oikeuksien sopimus on saavuttanut nuoren aikuisen iän. Voimme siis hyvin todeta, että sillä on tulevaisuus edessä. Tulevaisuus on edessä myös lapsilla. Meistä kaikista riippuu, miten valoisa, toiveita herättävä ja toiveita toteuttava tuo tulevaisuus sopimuksella ja lapsilla on.
Lähteitä:
YK:n yleissopimus lapsen oikeuksista (SopS 59-60/1991)
Legislative History of the Convention on the Rights of the Child, Office of the UN High Commissioner for Human Rights
Hallituksen esitys HE 296/1990 vp Eduskunnalle lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen eräiden määräyksien hyväksymisestä
Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan mietintö 24/1990 vp – HE 296/1990 vp
YK:n lapsen oikeuksien yleiskommentti nro 5 lapsen oikeuksien sopimuksen yleisistä täytäntöönpanotoimista (CRC/GC/2003/5)
YK:n lapsen oikeuksien yleiskommentti nro 14 lapsen oikeudesta saada etunsa otetuksi ensisijaisesti huomioon (CRC/C/GC/14)
Mahkonen, Sami: Lapsen oikeuksien sopimus ja sen merkitys Suomessa, Lakimies 1/1990, s. 41-58.
Hakalehto-Wainio, Suvianna: Lapsen oikeudet lapsen oikeuksien sopimuksessa, Defensor Legis N:o 4/2011, s. 510-525.
