20. toukokuuta 2018

Vahvaan väestöpolitiikkaan

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila, Mänttä 1.5.2018 (muutosvarauksin)

Arvoisa juhlaväki,

Suomi elää murrosvaihetta, jossa maan syntyvyys on historiallisen matala. Koskaan maahamme ei ole syntynyt niin vähän lapsia kuin viime vuonna. Samaan aikaan maan työikäisen korkeasti koulutetun väestön koulutustaso on laskussa. Se on vuonna 2030 alle OECD- ja EU-maiden keskiarvon.

Lapsiasiavaltuutetun näkökulmasta Suomen on käynnistettävä toimenpiteet, joilla luodaan vahva väestöpolitiikka ja lisätään työn saatavuutta. Molemmilla vahvistetaan veropohjaa, kansalaisten ostovoimaa ja mahdollistetaan eläkkeiden maksaminen. Tämä välttämättömyys on tehtävä ilman tinkimistä lasten oikeuksista ja hyvinvoinnista. On tunnistettava kohtalonyhteys pienentyvien ikäluokkien saattamisessa koulutukseen ja työhön sekä näin saavutettava korkea työllisyysaste.

Mikäli tässä yhteiskuntapolitiikassa ei onnistuta, on edessä etuuksien, palveluiden ja eläkkeiden leikkaukset ja osittainen alasajo. Nämä leikkaukset joudutaan tekemään etupainotteisesti. Jos tähän joudutaan, toimenpiteet ovat raskaita ja eri väestöryhmien välistä luottamusta rikkovia.

Väestöpolitiikan voi määritellä tavoitteiksi ja toimenpiteiksi, joilla vaikutetaan muun muassa syntyvyyteen, kuolevuuteen ja perheellistymiseen. Tarvitsemme luottamusta vahvistavaa politiikkaa, jossa tämän päivän nuoret aikuiset uskaltavat ja haluavat perheellistyä ja näin kantaa vastuunsa seuraavan sukupolven kasvattamisesta. Tämä tarkoittaa, että valtiona pidämme huolen, että lapsilisien ostovoimaa ei heikennetä, lapsiperheiden palvelut eli erityisesti neuvola, varhaiskasvatus, kasvatus- ja perheneuvonta, lapsiperheiden kotipalvelu, perusopetus ja toisen asteen koulutus taataan valtion toimenpitein laadukkaana koko maassa sekä kohtuuhintaisia asuntoja on saatavilla.

Luulenpa kuitenkin, että edes tämä ei riitä. Ihminen ei tarvitse enää jälkikasvua varmistaakseen turvatun vanhuusajan hoivan ja huolenpidon. Ainakaan näin ei tarvitse tämän päivän nuorten ajatella, vaikka todellisuudessa ylisukupolvinen hoivavastuu ei kovin kaukana olekaan. Toisaalta ajatus lasten saamisesta yhteiseksi hyväksi on täysin vieras – se on sekä lapsia että etenkin naisia esineellistävä. Jäljelle jää tunnetaso, kysymys hyvästä elämästä ja siitä, mikä minulle ihmisenä on tärkeää.

Edelleen nuorten arvoissa voimme havaita perheellistymisen olevan yksi tärkeimpiä tulevaisuuden tavoitteita. Toisaalta tämän rinnalla halu toteuttaa itseään kilpailee mahdollisen perheellistymisen ja lasten kanssa. Huomiota on kiinnitettävä myös tosiasiaan, että lasten saamisen toiveet ovat matalampia työttömillä ja pienituloisilla.

Väestöpolitiikassa on pystyttävä syvällisemmin ymmärtämään tämän päivän ihmisen tunteita ja odotuksia hyvästä elämästä. Lapsiperhearki kilpailee tietyllä tapaa vapaammalta ja mukavammalta tuntuvan huoltajavastuuttoman arjen kanssa. Nämä kaksi on uskallettava asettaa vertailuun.

Enemmän on tuotava perhearjesta esille hyvän elämän, onnen sisältöjä. Se on perheen tuomaa läheisyyttä, vanhemmuuden huumaavaa onnea. Se on kyynel silmäkulmassa, kun lapsesi oppii kävelemään. Se on sitä tunnetta, kun voi olla tukena varttuvalle nuorelle, joka etsii paikkaansa ja unelmiaan. Se on ylpeyttä lapsesta, joka oppii ja kehittyy. Se on sitä onnea, kun lapsi osoittaa sinun olevan tärkeä. Se on sitä, että kuoleman hetkellä sinua kaivataan. Onko väestötutkimuksen otettava uusi näkökulma vanhemmuuden myönteisiin, huumaaviin tunteisiin? Tässä pitkälle kehittyneessä yhteiskunnassa tämä voi olla väestöpolitiikan yksi uusi tehtävä.

Vahva väestöpolitiikka vaatii tietoista ja systemaattista kasvtustyötä. Euroopan lapsiasiavaltuutettujen kesken hyväksyimme viime syksynä Helsingissä yhteisen kannanoton ihmissuhdekasvatuksesta, joka on aloitettava varhaiskasvatuksessa. Uskon, että tämänkaltaisen työn ymmärtämisellä on osaltaan merkitystä väestöpolitiikan uudelleen muotoilussa.

Toisekseen perheet tarvitsevat työtä ja toimeentuloa. Sitä tarvitsee jokainen suomalainen ja suomalainen yhteiskunta. Hyvinvointivaltio on työn yhteiskunta. Vain korkean työllisyysasteen turvin voimme ylläpitää etuudet, palvelut ja eläkkeet. Työttömyyden alentuminen ja pienituloisuudesta pois pääseminen luovat edellytyksiä perheen perustamiseen.

Näyttääkin siltä, että jatkossa korkean työllisyysasteen yhteiskunta on se, johon lapsia uskalletaan ja halutaan saada.

Muutama viikko sitten minulla oli ilo tavata Keski-Suomen pitkäaikainen kansanedustaja Sakari Knuuttila, joka työllään oli ajamassa suomalaisten perusoikeudeksi työn. Tänä päivänä työ perusoikeutena on säädetty maamme perustuslain 18 §:ään.

Tätä samaa henkeä tarvitaan tänäkin päivänä. On tavoiteltava 80 prosentin työllisyysastetta. Tämä on mahdollista ja se on välttämätöntä. Kaikki tuon alle on epäonnistumista. Tavoitteesta ollaan tällä hetkellä kaukana.

Suomi tarvitsee laajan investointiohjelman, jolla lisäämme työn saatavuutta. On nostettava suomalaisten osaamista, työn tekemisen ja vastaanottamisen kannusteita sekä parannettava erityisesti rataverkon kehittämisellä työn liikkuvuutta. En jätä muistuttamatta, että tällä hetkellä Suomi on nopeassa luisussa heikosti koulutetuksi maaksi, joka ei kuitenkaan pysty, eikä toivottavasti haluakaan, kilpailla halvan työvoiman maiden kanssa. Meidän on kilpailtava osaamisessa ja osaavimman kansakunnan tilasta – nyt tämä toteutuu Suomessa vain juhlapuheissa. Meillä on oltava samalla liikkuvin yhteiskunta, jossa työssäkäyntialueet laajentuvat.

Me emme saa alistua ongelmille, joita yhteiskunnassamme on. Me nostamme jälleen kerran Suomen raiteille, jotka mahdollistavat suomalaisen luottamuksen tämän maan ja oman elämämme rakentamiseen, me mahdollistamme sosiaalisen nousun ja koulutustason vahvistumisen, me pidämme huolta, että tähän maahan kannattaa investoida ja täällä yrittää. Nuorten luottamus Suomeen on tutkimusten mukaan romahtanut viimeisten noin kymmenen vuoden aikana. Tämä usko on palautettava.

Lapsiasiavaltuutettuna huomioni kiinnittyy mahdollisuuksiin, jotka ongelmiamme suuremmat. Meillä on edelleen yksi toimivimmista yhteiskunnista, joita tällä maapallolla on. Kun annoin eduskunnalle kertomuksen lapsen oikeuksien ja hyvinvoinnin tilasta tämän vuoden helmikuussa, kiinnitin huomiota siihen, miten systemaattisesti Suomi rakensi vaikuttavaa lapsi- ja perhepolitiikkaa toisen maailmansodan jälkeeen ja jo sitä ennenkin. Yhtenä esimerkkinä on väestöpolitiikka, johon rakentajasukupolven poliitikkojen ja tutkijoiden kärki käytti paljon aikaa ja vaivaa. Tänä päivänä syntyvyys on alhainen, mutta väestöpolitiikan sijaan puuhastellaan pienen mittakaavan kehittämishankkeissa kansallisten linjausten sijaan. Perhevapaauudistuksen kariutuminen on tästä yhtenä esimerkkinä. On tullut helpommaksi järjestää seminaari, kuunnalle polveilevia alustuksia, todeta tunnelman olevan hyvä, jakaa joitakin miljoonia hankerahaa ja ohittaa kouriintuntuvat yhteiskunnalliset reformit.

Työn liikkuvuuden osalta tarvitaan sekä työelämän pelisääntöjen että yhteiskunnan infrastuktuurin uudistamista. Ei enää käy, että työpaikkojen ylinjohto voi tehdä työaikaan ja -paikkaan sitomatonta työtä. Tämä on oltava laajemmin kaikkien työntekijöiden mahdollisuus. Meidän on uskallettava rakentaa työelämän pelisäännöt, jotka lisäävät samaan aikaan työntekijän tuottavuutta ja ihmisen hyvinvointia, joka kanavoituu nykyiseen ja myös tulevaan perheeseen. Tässä olemme alkumetreillä.

Suomen on käynnistettävä laaja rataverkon parantaminen, jossa työtä laitetaan niin sanotusti raiteille. Hallituksen on kerättävä maakunnilta näitä koskevat esitykset ja rakennettava laaja koko maata rakentava rataverkkoratkaisu. Oulun seudulla tarvitaan yhteys Raahesta. Jyväskylän seudulla tarvitaan nopeampi yhteys etelään. Äänekoskelta on päästävä Jyväskylään. Työssäkäyntialueiden on laajennuttava. Tämä mahdollistaa koko Suomen pysymisen tasapainoisesti asuttuna, mikä taas ylläpitää asuntokannan arvoa mahdollisimman hyvin koko maassa. Jokaisen kaupunkiseudun ympärille tarvitaan vireä kuntaverkko.

Muistutan kylmistä tosiasioista. Eläkerahastoissamme on vajaa kolmannes eläkkeiden maksamiseen tarvittavasta summasta. Tosiasioita ei päästä pakoon. Kun eläkkeiden maksajia on vähemmän, eläkemaksut nousevat. On arvioitu, että 50 vuoden kuluttua työeläkemaksut, jotka ovat useita prosenttiyksikköjä suuremmat nykyisen alhaisella syntyvyydellä. Suomalainen ostovoima heikkenee ja työn kustannukset kasvavat.

Vaikka tällä hetkellä työllisyys kehittyy suotuisasti, kokonaiskuva on synkkä.

Kun maa epäonnistuu lapsi- ja perhepolitiikassa, maa epäonnistuu kaikessa. Tarvitaan henkeä, jossa hyvistä työelämäkäytänteistä säädetään lakiin jokaisen työntekijän turvaksi. Liittokohtaisissa neuvotteluissa on saatu hienoja läpimurtoja muun muassa kuntasektorilla koskien tilapäisen hoitovapaan laajentamista – tämä sama on saatava lain tasolle kaikkien työntekijöiden ja lasten tueksi. Kun keskitetyistä tulopoliittisista kokonaisratkaisuista on luovuttu, lainsäädännön on turvattava kansalliset työelämän pelisäännöt.

Entäpä sitten maahanmuutto? Tuoko se ratkaisua Suomen väestölliseen ja taloudelliseen huoltosuhteeseen? Tätä tunnutaan korostavan. Pian noin joka kahdeksas Suomeen syntyvä lapsi syntyy maahanmuuttajataustaiselle äidille. Ilman tätä väestökasvua Suomen näkymä olisi vieläkin heikompi. Toisaalta on tunnustettava, että tämäkään tie ei ole auvoinen. Suoraan sanottuna se on paljon vaikeampi kuin yleisesti tunnutaan ymmärrettävän.

Lapsiasiavaltuutettuna olen kiinnittänyt viimeisen neljän vuoden aikana paljon huomiota maahan muuttajataustaisten lasten ja nuorten hyvinvointiin. Olen saanut käyttööni aineistoja, jotka tuntuvat olevan vähäisellä käytöllä hallinnon eri tasoilla. Johtopäätökseni on tämä: tarvitaan paljon vahvempia toimenpiteitä kotoutumisessa onnistumiseksi.

Suurella osalla maahanmuuttajataustaisista lapsista ja nuorista on merkittäviä ongelmia oman paikkansa löytämisessä tästä yhteiskunnasta. Kouluterveyskysely osoittaa, että maahanmuuttajataustaisten lasten ja nuorten ongelmat ovat huomattavasti paljon yleisempiä kuin muiden nuorten. Sanon suoraan: tällä hetkellä Suomi ei onnistu kotouttamisessa. Siksi tämän varaan laskeminen nykyisellään on osa ongelmaa.

Jokainen Suomeen muuttava ja maahanmuuttajataustaisille vanhemmille syntyvä lapsi tarvitsee universaalit oikeudet ja palvelut, kuten kaikki lapset. Rinnakkaistodellisuuksia ei saa antaa rakentua. Ja suomen kieli ja/tai ruotsin kieli on opittava. Paremmin kuin nykyisin. Niin sanotun S2:n eli suomi toisena kielenä kunnianhimo ja voimavarat on saatava aivan uudelle tasolle. Aikuisiakin koskien.

Kieli on veitsi, jolla yksilö leikkaa yhteiskunnan kakusta oman osansa!

Hallitus on päättänyt käynnistää kansallisen lapsipolitiikan strategian valmistelun. Siihen on sidottava vahvasti mukaan koko valtioneuvosto. Oleellista on, että tämän strategian yksi pilari on vahvan väestöpolitiikan uudelleen rakentaminen. Siinä olemme onnistuneet aikaisemminkin. Seuraavan, vajaan vuoden päästä, aloittavan hallituksen on tässä onnistuttava.

17. toukokuuta 2018

Keskustellaan lapsuudentutkimuksen tilasta!

Terhi Tuukkanen, YTT, ylitarkastaja (erikoistutkija 1.6 alkaen), Lapsiasiavaltuutetun toimisto

Lapsuudentutkimuksen konferenssi keräsi laajan lapsuustutkijoiden joukon kesäiseen Jyväskylään toukokuun alkupuolella. Kahden vuoden välein järjestettävä konferenssi tarjosi jälleen tutkijoille foorumin omien tutkimusten esittelylle, toisten tutkimusten kommentoinnille ja vertaistuelle. Konferenssin järjestivät tänä vuonna Lapsuudentutkimuksen seuran lisäksi Jyväskylän yliopisto ja BIN-Norden-tutkijaverkosto.

Konferenssin Keynote-puhujiksi oli saatu alan huippuosaajia. Esimerkiksi Leena Alanen on yksi yhteiskuntatieteellisen lapsuustutkimuksen tärkeimmistä ja kansainvälisestikin arvostetuimmista kehittäjistä. Myös konferenssin työryhmät kokosivat yhteen laajan joukon suomalaisia ja kansainvälisiä alan osaajia.

Vaikka konferenssista ei puuttunut asiantuntemusta, sieltä puuttui mielestäni jotakin. Missään puheenvuorossa tai keskustelussa en kuullut puhuttavan lapsuudentutkimuksen yleisestä tilasta. Jäin tätä kaipaamaan, sillä tällä hetkellä lapsuudentutkimuksen tila ja paikka suomalaisessa yhteiskunnassa, päätöksenteossa tai tutkimuskentällä ei mielestäni hahmotu kovin hyvin. Esimerkiksi nuorisotutkimuksella vaikuttaa olevan huomattavasti vahvempi jalansija Suomessa.

Konferenssin perusteella voi todeta, että paljon kiinnostavaa, lapsia koskevaa tutkimusta on käynnissä. Pääosin kyse on kuitenkin pienistä, projektiluonteisista tutkimushankkeista, joissa tuloksia ei juurikaan ehditä jalkauttaa ja joiden todellinen vaikuttavuus jää epäselväksi. Tällä hetkellä lapsuudentutkimus näyttäytyykin ulospäin valitettavan sirpaleisena.

Sirpaleisuus ei ole vain tutkimuskentän ongelma. Myös esimerkiksi poliittista valmistelua ja asioiden kehittämistä vaivaavat nykyisin hajanaiset toimintatavat. Kehitettäviä asioita ja kehittäjiäkin on paljon, mutta asiat eivät vain tahdo mennä eteenpäin. Yksittäisen tutkijan voi olla vaikea hahmottaa oman tutkimuksensa ja tutkimusaiheensa paikka laajemmassa kehikossa, kun tästä kehikosta ei keskustella eikä sen nykytila siksi hahmotu. Lapsuudentutkimuksen kenttä on monitieteinen ja jokaisella tieteenalalla on oma historiansa. Olisi kuitenkin tärkeää käydä keskustelua myös siitä, missä lapsuudentutkimus juuri nyt menee.

Lapsuudentutkimuksessa on perinteisesti hyödynnetty paljon laadullisia menetelmiä. Se on perusteltua, sillä laadullisin menetelmin päästään lapsen lähelle ja saadaan hänen oma äänensä kuuluviin. Tosiasia kuitenkin on, että päätöksenteossa tukeudutaan usein isoihin ja maantieteellisesti kattaviin aineistoihin, jotka analysoidaan määrällisesti. Tällä hetkellä tutkimustieto, jota lapsia koskevassa päätöksenteossa käytetään (sikäli kun käytetään), nojaa pitkälti muutamiin laajempiin, lapsia koskeviin aineistoihin. Esimerkiksi Kouluterveyskysely ja PISA-tutkimus ovat monille päättäjillekin tuttuja tutkimuksia. Se hieno laadullisen tutkimuksen kirjo, joka konferenssissa tuli esille, tuskin näkyy päättäjille.

Tästä näkökulmasta lapsuudentutkimuksen käytäntöjen ja tiedontuotannon tarpeiden välillä on ristiriita. Kyse ei ole laadullisen tai määrällisen tutkimuksen paremmuudesta, vaan siitä, että laajemmissa hankkeissa tulosten tiedottamiseen ja jalkauttamiseen on ehkä panostettu enemmän.

Keskeinen kysymys on, ketä varten lapsuudentutkimus tuottaa tietoa. Mielestäni päättäjät tulisi laajemmin tunnistaa yhtenä tärkeänä lapsuudentutkimuksen kohderyhmänä. Lapsivaikutusten arviointia varten tarvitaan ajantasaista tutkimustietoa lasten elämästä ja lasten omaa kokemustietoa. Erityisesti lasten omien kokemusten soisi kuuluvan yhteiskunnassa ja päätöksenteossa paljon nykyistä paremmin. Me tutkijat voisimme tässä suhteessa tehdä enemmän.

Toivottavasti lapsuudentutkimuksen sirpaleisuus ei aja tutkijoita omiin poteroihin taistelemaan vähäisistä rahoituksista. Poteroitumisen sijaan lapsuudentutkimukselta kaivattaisiin nyt sitä, että tutkijat yhdessä rintamassa toisivat esille lapsia koskevan tiedon merkitystä ja arvoa yhteiskunnassa ja erityisesti päätöksenteossa. Tarvitaan myös uusia menetelmiä tutkimustulosten esittelemiseen ja hyödyntämiseen: pelkkä tulosten esittely ei riitä, vaan tarvitaan työkaluja, joilla päättäjät voivat soveltaa tutkimustietoa käytäntöön.

Lapsiasiavaltuutetun toimistossa lapsia koskevan tutkimustiedon seuraaminen ja hyödyntäminen tulee jatkossa vahvistumaan. Pyrimme osaltamme vaikuttamaan siihen, että lapsia koskeva päätöksenteko perustuisi enemmän tutkittuun tietoon ja erityisesti lasten omaan kokemustietoon. Jotta päättäjät saadaan vakuuttumaan tutkimustiedon tärkeydestä, tarvitaan lapsia koskevalle tutkimuskentälle yhteinen näkemys siitä, mikä on lapsia koskevan tutkimustiedon ydintä, mitä lapsia koskevalla tutkimuksella halutaan päättäjille viestittää ja millaista tietoa tarvitaan lisää.

Haastamme kaikki lapsista kiinnostuneet tutkijat mukaan keskusteluun siitä, mitä kuuluu lapsuudentutkimukselle juuri nyt.