26. marraskuuta 2016

Muutos on mahdollinen

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu

Lailla on maata rakennettava. Tähän suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan syvään ytimeen sisältyy edelleen ihmisten yhdenvertaisuuden tavoite. Riippumatta asuinpaikastasi, perherakenteestasi tai työpaikastasi jokaiselle ihmisille, lapselle ja aikuiselle, taataan samat mahdollisuudet ponnistaa elämässään.

Pidän tätä viisautena. Tälle perustalle on hyvä rakentaa.

Tänä päivänä näyttää kuitenkin yhä useammin siltä, että periaatteessa toimiva lainsäädäntö ei toteudu käytännössä. Laki kirjassa ja laki arjessa ovat kaksi eri asiaa. Eurooppalainen vertailu esimerkiksi osoittaa, että Suomi sijoittuu korkealle joustavien työaikojen soveltamisessa. Silti työn ja perheen yhteensovittamisen todelliset käytänteet ovat työpaikoilla vielä vähäisiä.

Lapsiasiavaltuutettuna arvioni on, että suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuden pitkospuut syntyvät seuraavista tekijöistä:

- kuinka saamme taattua suuremmalle osalle lapsista ja nuorista väylän vahvempaa hyvinvointiin ja pärjäävyyteen, mikä takaa kiinnittyneisyyden kouluun ja myöhemmin työelämään;
- vahvistamme aikuisten luottamusta perheen perustamiseen ja lapsen saamiseen;
- pidennämme työuria ja lisäämme työtunteja huolehtimalla ihmisistä (työntekijöistä ja työelämän ulkopuolisista);
- luomme rakenteen, jossa työntekijä ei ole työnantajalle – erityisesti pienyrittäjälle – riski.

Otan yhden tarkemman esimerkin. Tilastokeskuksen väestönmuutostietojen mukaan syntyneiden määrän väheneminen on Suomessa nopeutunut. Tänä vuonna näyttäisi syntyvän lapsia vähemmän kuin koskaan itsenäisen Suomen historiassa. Ihmisten ihanteellisena pitämä lapsiluku on alentunut, se jää hieman alle kahden. Vuonna 2007 se oli vielä 2,5. Ihanteellinen lapsiluku on alentunut etenkin heikoimmassa asemassa olevilla. Luottamus tulevaisuuteen rakoilee.

Suomessa on siis joustavat työajat ja mahdollisuudet paikallisesti miettiä parhaita mahdollisia työelämän käytäntöjä. Tästä huolimatta työn ja perheen yhteensovittamista tukevat käytännöt eivät ole tutkimustenkaan valossa erityisen yleisiä työpaikoilla. Onko mahdollisuutta käyttää työaikaliukumaa? Entä etätyötä? Voitko pitää ylitöiden korvaukseksi vapaata työstäsi? Voitko tarvittaessa hoitaa omia asioita työpäivän aikana? Lapsiperhekyselyyn vastanneista työssäkäyvistä vanhemmista parhaimmillaankin vain noin puolella on myönteinen vastaus edellä oleviin kysymyksiin (Salmi & Lammi-Taskula 2011).

Suomella on suuret mahdollisuudet. Tiedän sen kokemuksesta. Ollessani esimiehenä noin kymmenen hengen työyhteisössä loimme yhdessä työntekijöiden kanssa perheystävälliset työelämäkäytänteet. Sanon suoraan ja rehellisesti: ilman esimiehen otetta ei kukaan yksittäinen työntekijä olisi saanut näitä eteenpäin. Johtajan, esimiehen merkitys on enemmän kuin ratkaiseva.

Työn tuottavuus ja työssä koettu hyvinvointi on mahdollista saada kasvuun, kun työpaikan keskiöön otetaan lapsi. Perheystävällisyys on koko työpaikan etu. Sitä tukevat käytänteet ovat myös työntekijöille, joilla ei ole omia lapsia.

Mitä teimme? Mahdollistimme, että vanhempi saa työajalla osallistua muun muassa päiväkotien ja koulujen kasvatuskeskusteluihin sekä laajoihin perhekohtaisiin terveystarkastuksiin. Lapsen aloittaessa koulun mahdollistetaan etätyö ja lyhyempi työpäivä ilman palkanmenetyksiä. Isovanhemmaksi tulleelle annoimme yhden vapaapäivän. Pieniä investointeja, joilla on suuri ja takuuvarma tuotto.

Enkä näitä käytänteitä ollut luomassa vain ollakseni eettinen ja arvolähtöinen. Vaan myös siksi, että nämä olivat tuottavan työn ja työnantajan haluaman tuloksen tekemisen etu. Hyvinvointi tuo tuloksia. Lapsen etu on työpaikan etu.

Suomessa vietetään tänään 18.11.2016 ensimmäistä Lapsi mukaan töihin -päivää. Esitin päivän viettämistä oikeus- ja työministeri Jari Lindströmille, joka otti ominaiseen, esimerkilliseen tapaansa asian heti ja välittömästi työpöydälleen. Kolmanneksi kumppaniksi löytyi Lastensuojelun Keskusliitto, joka oli päivän viettämistä ideoinut tykönään. Lähestyimme työmarkkinajärjestöjä tällä kolmikolla, jotka olivat halukkaat ja valmiit edistämään päivän rakentumista. Tämä on tekemisen ja sopimisen Suomea. Kiitokseni esitän yhtäältä kansanedustaja Lauri Ihalaiselle, joka ideoi päivää kanssasi Keski-Suomen maisemissa eräänä kesäpäivänä.

Mukaan on lähtenyt heti ensimmäisenä vuonna satoja työpaikkoja – monenkokoisia yrityksiä, valtion virastoja, kunnan toimijoita. Tämä kertoo, että meissä suomalaisissa ja suomalaisilla työpaikoilla on muutosvoimaa. Meillä on halua ja kykyä ottaa lapsi työarjen keskiöön. Olemme oikealla tiellä. Luottamukseni lapsiasiavaltuutettuna on suuri, että Suomella on kaikki edellytykset tulla tuottavuuden, hyvinvoinnin ja johtamisen mallimaaksi. Vähempään ei kannata tyytyä. Vähempään emme saa tyytyä.

Salmi Minna & Lammi-Taskula Johanna (2011): Joustoa työn vai perheen hyväksi? Teoksessa Pietikäinen Petteri (toim.) Työstä, jousta, jaksa: Työn ja hyvinvoinnin tulevaisuus. Gaudeamus, Helsinki, 155–183


Kirjoitus on julkaistu perjantaina 18.11.2016 Väestöliiton blogissa.

20. marraskuuta 2016

Symbolinen anteeksipyyntö ei riitä

Tänään Suomen valtio pyysi anteeksi lastensuojelun sijaishuollossa kaltoin kohdelluilta lapsilta (1). Taustalla oli keväällä julkaistu tutkimus huostaan otettujen lasten kokemasta kaltoinkohtelusta vuosina 1937–1983. Lapsiasiavaltuutettuna olin mukana arvioimassa tutkimusta sen julkistamistilaisuudessa 7.4.2016 (2). Tänään minulla oli kunnia tavata anteeksipyyntötilaisuudessa tutkimukseen haastateltuja, kovia kokeneita ihmisiä - lastensuojelun veteraaneja.

Historiaselvitys oli ja on merkittävä askel tietoon perustuvassa lastensuojelun kehittämistyössä. Tämän päivän anteeksipyynnössä valtioneuvosto korosti lastensuojelussa olevien lasten kuulemista.

Lapsiasiavaltuutettuna joudun kysymään, mihin perustuen voimme sanoa, ettei historia toistaisi itseään juuri tänä iltana? Tarvitsemme lastensuojelusta lapsitietoa.

Juhlapuheiden ja symbolisten tekojen aika ilman todellisia ja kouriintuntuvia päätöksiä on ollut ohi jo pitkään. Stiiknafuuliaa ei tarvita lisää. Se ei auta ketään – ei lapsia, ei Suomea.

Lapsiasiavaltuutettuna arvioni on, ettei Suomi valtiona pidä huolta lastensuojelussa olevien lasten kokemustiedon keräämisestä. Yksittäiset hankkeet eivät riitä. Tarvitaan valtakunnallista, systemaattista ja jatkuvaa tiedonkeruuta. Esimerkki voidaan ottaa laadukkaasta ja ammattitaidolla toteutetusta Kouluterveyskyselystä.

Ehdotuksia ei ole puuttunut. Toimistoni teki viime huhtikuussa vahvassa yhteistyössä tutkijoiden kanssa aloitteen koulukoteihin sijoitettujen lasten kuulemiseksi (3):

”Koulukoteihin sijoitettujen lasten näkemysten säännölliselle selvittämiselle on suuri tarve sekä koulukoteja koskevan ymmärryksen lisäämiseksi että lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseksi. Kyse on lapsista, joiden ääni pienenä joukkona ei yhteiskunnassa nykyisin kuulu, mutta joiden kuulemista lisäämällä ja siten hyvinvointia edistämällä voidaan saada aikaan merkittäviä säästöjä yhteiskunnan kannalta. Lasten näkemyksiä voidaan hyödyntää koulukotien kehittämisessä. Tärkeää onkin, että lapset kokevat tutkimuksella olevan todellista vaikutusta koulukotien arkeen ja koulukotijärjestelmään.”

Tutkimusaloitteessa korostettiin jatkuvuuden merkitystä:

”Erityisen tärkeää on turvata tutkimuksen jatkuvuus. Jatkuvuus on tärkeää paitsi koulukotijärjestelmän ja koulukotien toimintakulttuurien arvioimiseksi, myös lasten kuulluksi tulemisen ja heidän hyvinvointinsa edistämiseksi. Tutkimus ei saa olla yksittäinen hanke, vaan aineistonkeruuta ja analysointia tulisi tehdä säännöllisin väliajoin. Tämän vuoksi lapsiasiavaltuutetun toimisto esittää tutkimuksen toteuttajaksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitosta.”

Valtioneuvosto ei ole edennyt aloitteessa. Asiasta käydyt keskustelut osoittavat, että lastensuojelulasten kokemuksia pelätään. Kuvaavaa on, että yksi päätöksentekijä totesi, ettei näistä asioista tarvita otsikoita. Sama epärehellisyys vaivaa lastensuojelun arjessa. Toimistoni ylitarkastajille vakuuteltiin työntekijöiden suunnalta seuraavaa heidän tavattuaan lastensuojelulapsia: ”Lapset valehtelevat teille.”

Hallituksen anteeksipyyntö sisälsi tänään ehdotuksen jonkinlaisesta maakuntakierroksesta, jossa lastensuojelun tilasta keskusteltaisiin. Tämä on yksiselitteisen riittämätöntä. Tarvitaan vahvaa lastensuojelun laatua selvittävää tutkimusta pohjautuen lastensuojelussa olevien lasten kokemuksiin. Tähän on löydettävissä valtakunnasta säälliset eurot ja tutkijoille edellytykset laadukkaaseen työhön. Tahdon asia.

Asetan lapsiasiavaltuutettuna toivoni Suomen eduskuntaan, joka voi halutessaan päättää lastensuojelulapsia koskevan säännönmukaisen tiedonkeruun käynnistämisestä. Se olisi sivistysvaltion merkki. Se olisi muuta kuin stiiknafuuliaa. Se olisi askel tietoon perustuvaan lastensuojelun kehittämiseen. Se olisi lapsen kokemuksen ja kuulemisen arvostamista. Se olisi lastensuojelun tutkijoiden osaamisen arvostamista. Se olisi tukea lastensuojelun arkeen. Se toisi esille myös lastensuojelun onnistumiset.

Se olisi todellinen anteeksipyyntö.

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu

1. http://stm.fi/artikkeli/-/asset_publisher/lastensuojelun-sijaishuollossa-kaltoin-kohdelluilta-pyydettiin-anteeksi
2. https://www.jyu.fi/ajankohtaista/arkisto/2016/04/tiedote-2016-04-06-11-50-04-998129
3. http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2016/04/Tutkimusaloite_koulukotinuorten_kuulemiseksi-19.4.2016.pdf

18. marraskuuta 2016

Yhdenvertaisuutta edistämällä lasten eriarvoisuutta vastaan

Korkeakouluharjoittelija Saara Isosomppi, lapsiasiavaltuutetun toimisto

Osaisitko sanoa yhdellä lauseella, mitä yhdenvertaisuus tarkoittaa? Haastava kysymys laajasta aiheesta. Oululaiset kuudesluokkalaiset vastasivat näin: ”En tiedä, mutta se saattaa tarkoittaa että jokainen on arvokas ja tärkeä”, ”jokainen voi olla oma itsensä”, ”kukaan ei ole toista parempi”, ”kaikki ovat samanarvoisia”, ”olemme kaikki ihmisiä, joten ketään ei tule halveksua”. (https://www.youtube.com/watch?v=i4_i7Oqjh3Y)

Vuonna 2004 Suomessa tuli ensimmäistä kertaa voimaan yhdenvertaisuuslaki, joka kieltää niin suoran kuin epäsuoran syrjinnän iän, alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon tai vakaumuksen, mielipiteen, poliittisen toiminnan, ammattiyhdistystoiminnan, perhesuhteiden, vamman, terveydentilan, seksuaalisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Sukupuolten tasa-arvosta säädetään omassa tasa-arvolaissa.

Pitkästä listasta huolimatta yhdenvertaisuuslaista tehtävä loppupäätelmä on ytimekäs: minkä tahansa ominaisuuden verukkeella tapahtuva syrjiminen on väärin. Kuitenkaan pelkästään kieltämällä jotakin ei voida olettaa asioiden kehittyvän. Siksi kaksi vuotta sitten voimaantullut uusi yhdenvertaisuuslaki on entistä vaikuttavampi, sillä se velvoittaa myös aktiivisesti edistämään yhdenvertaisuutta niin viranomaisten, oppilaitosten kuin työnantajienkin taholta. Kaikenlaisen syrjinnän ehkäiseminen on yksi keino eriarvoisuuden vähentämiseksi. Emme voi olettaa, että kaikki lapset ponnistavat elämäänsä samalta portaalta. Puuttumalla aktiivisesti syrjintään ja syrjiviin käytäntöihin voimme luoda erilaisille lapsille uusia tiloja ja mahdollisuuksia itsensä toteuttamiselle. Niiden myötä myös lapsuutta eriarvoistavia askelmia voidaan madaltaa.

Lapsen oikeuksia edistävän viestintäverkoston vuoden teema on yhdenvertaisuus. Lapsen oikeuksien päivän 20.11. lähestyessä verkosto on julkaissut lasten suosimien tubettajien videoita yhdenvertaisuudesta (https://www.youtube.com/watch?v=Qemlql28a4M). Yläkouluikäisten lasten mielestä vanhempien kuuluu opettaa lapsille oikeita tapoja kohdata muita ihmisiä. Meidän aikuisten tehtävänä onkin varmistaa niin aikuisten kuin lasten kesken, ettei ketään lasta kohdella huonommin kuin toista, että lapsen tausta tai ominaisuudet eivät aseta häntä kohtuuttoman eriarvoiseen asemaan muiden lasten kanssa ja että kukaan lapsi ei tuntisi itseään ”vääränlaiseksi”.

Lapset ovat herkkiä arvostelulle, yliolkaisuudelle ja halveksunnalle. Kuitenkin Suomessa on viime aikoina ollut esillä tapauksia, joissa lapsen erityisen suojelun tarpeelle on nakeltu niskoja välittämättä siitä, mitä halveksivat lausunnot voivat lasten kokemukselle omasta arvostaan ja turvallisuudestaan aiheuttaa. Esimerkiksi maahanmuuttajalapsiin kohdistuneita loukkaavia puheita ja tekoja on ollut usein esillä julkisuudessa. Luottamus ei ole osa jokaisen lapsen elämää ja arkea. Tämä näkyy myös esimerkiksi tällä viikolla julkaistun ensimmäisen Lapsibarometrin tuloksissa (http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2016/11/LA_lapsibarometri_2016.pdf).

6-vuotiaista lapsista 8 % tytöistä ja 18 % pojista ei saa kehuja osakseen. Kymmenesosa lapsista ei osaa sanoa, missä he ovat hyviä (Lapsibarometri 2016). Välinpitämättömyydellä aiheutetaan se, että epäluottamuksen muodostuminen alkaa jo varhaislapsuudessa ja pahimmillaan jatkuu läpi elämän luoden ympäristöönsä ja omaan elämäänsä epäluottamuksella suhtautuvia aikuisia. Sellaisesta Suomestako haluamme sadan vuoden itsenäisyyden jälkeen herätä?

Yhdenvertaisuuden toteutuminen vaatii näkökulman muutoksen. Emme voi ajatella syrjintää kysymyksenä, joka koskee vain ”normaalista” poikkeavia ihmisiä tai vähemmistöjä. Yhdenvertaisuus koskee meitä kaikkia, sillä sen mukaan kukaan meistä ei ole toista enemmän tai vähemmän normaali. Kaikki me olemme yhtälailla erilaisia omine piirteinemme, kielinemme, vammoinemme, vakaumuksinemme. Kaikki erilaisia mutta yhdenvertaisia siitä huolimatta. Yhdenvertaisuus on perusoikeus. Se on jokaisen lapsen ihmisoikeus.

7. lokakuuta 2016

Demokratiaa on puolustettava

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu

Itsenäinen Suomen tasavalta täyttää ensi vuonna 100 vuotta. Suomen siirtyminen kohti demokraattista oikeusvaltiota alkoi kuitenkin jo vuonna 1906, kun takapajuinen säätyedustuslaitos muuttui demokraattisesti valittuun parlamenttiin. Ensimmäistä kertaa kaikki 24-vuotiaat kansalaiset saivat äänestää. Valta oli annettu kansalle, jota parlamentti edustaa. Suomi sai samassa yhteydessä säädökset yhdistymis-, kokoontumis- ja painovapaudesta.

Suomen demokratian tilaan kohdistui huolta 2000-luvun alussa. Äänestysprosenttien lasku, parhaimmista vuosista hiipunut yhdistystoiminta sekä oppilaiden heikko kokemus kouluosallisuudesta saivat hallituksen perustamaan kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman vuosiksi 2003-2007.

Politiikkaohjelman päättymisestä on ensi vuonna kulunut kymmenen vuotta. Silti sen pohdinnat ovat käyneet yhä ajankohtaisemmiksi. Valtion ylimmässä poliittisessa johdossa on suurin vastuu demokratian tilasta ja sen puolustamisesta.

Vuosina 1999 ja 2009 on toteutettu nuorten yhteiskunnallisen osaamisen, osallistumisen ja asenteiden tutkimus (ICCS). Tuoreimmat tulokset julkistetaan ensi vuonna.

Moni ei ymmärrä, että suomalaisten nuorten valmius laittomien keinojen käyttöön on ollut viime vuosina selvässä kasvussa.

Kehitys on ollut sama suuressa osassa Eurooppaa, mutta Suomessa laittomien keinojen käytön kasvu on ollut muihin Pohjoismaihin verrattuna selkeästi suurempaa. Suomessa nuoret maahanmuuttajakriittiset koululuiset suhtautuvat väkivallan käyttöön kaikkein vähiten kielteisesti verrattuna muihin oppilasryhmiin sekä Suomessa että Euroopassa.

Kovat asenteet löytyvät erityisesti pojilta. Pojista lähes puolet ajattelee, ettei Suomessa maahanmuuttajilla tulisi olla oikeutta puhua omaa kieltään. Nämä pojat ovat 14-vuotiaita.

Suomella on merkittävä ongelma koventuneissa asenteissa, mutta myös maahanmuuttajataustaisten lasten ja nuorten heikossa hyvinvoinnissa ja heikossa integroitumisessa suomalaiseen yhteiskuntaan.

Mitä huonommin maahanmuuttajataustaiset lapset ja nuoret kiinnittyvät yhteiskuntaan, sitä kovemmiksi käyvät valtaväestön asenteet heitä kohtaan. Tämä kierre on katala.

Ääriliikkeiden nujertaminen vaatii yhtäältä osan nuorista kovien asenteiden kohtaamista ja toisaalta maahanmuuttajien parempaa integraatiota.

Ongelmia ei ole varaa peitellä ja silotella. Osalla maahanmuuttajataustaisista nuorista arki sujuu hyvin huonosti. Koulussa ei pärjätä, rikkeitä on paljon, päihteiden käyttö on huomattavan yleistä ja suhteet vanhempiin ovat heikot. Koti ei ole näille nuorille turvaa, vaan pikemminkin ristiriitaa.

Suomeen tarvitaan lisää koulupoliisitoimintaa, kouluihin nuorisotyötä ja opettajille valmiuksia demokratiakasvatukseen. Koulupoliisitoiminta ei ole vartiointia, se on kasvatusta ja keskustelua oppilaiden kanssa. Oppilashuoltoa on vahvistettava. Varhaiskasvatukseen, päiväkoteihin, on varmistettava maahanmuuttajataustaisten lasten osallistuminen.

Demokratiaa on puolustettava. Tosiasiat pitää kohdata. Ääriliikkeet on nujerrettava. Viisaasti, mutta lujasti. Suomessa ja koko Euroopassa.

Kirjoitus julkaistu Demokraatti-lehdessä 6.10.2016

26. syyskuuta 2016

Ei pakolla, vaan järjellä

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila

Suomen ensimmäinen koulupsykologi palkattiin vuonna 1965 Lahteen. Tästä alkaen oppilashuoltoa on kehitetty koulujen ja oppilaitosten yhteyteen pikkuhiljaa, mutta määrätietoisesti. Oppilas- ja opiskelijahuoltolaissa, joka tuli voimaan vuonna 2014, säädettiin oppilaiden hyvinvoinnin ja turvallisuuden edistäminen koko koulun yhteiseksi asiaksi. Oppilashuolto kuuluu kaikille koulun aikuisille. Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksen myötä koulupsykologeja ja -kuraattoreita on esitetty siirrettäväksi kunnista maakuntien vastuulle.

Uudistuksia tehtäessä muutosten vaikutukset lapsiin on arvioitava. Oppilashuollon osalta koulu on ymmärrettävä erityisenä lapsen kasvu- ja kehitysympäristönä. Koulut toimivat omissa yksilöllisissä olosuhteissaan ja jokaisella on omanlaisensa kehityshaasteet liittyen sen oppilaisiin, huoltajiin ja myös opettajiin. Psykologin ja kuraattorin on päästävä tiiviisti, pitkäjänteisesti ja luottamuksellisesti mukaan koulun toimintaan. Vain tätä kautta oppilashuolto on oppilaiden ja perheiden arjessa sekä koulun kehittämistyössä.

Oppilashuollon viime vuosien uudistusten myötä päähuomio on siirtynyt yhteisölliseen oppilashuoltoon. Psykologien ja kuraattorien työtehtäviin kuuluu runsaasti perusopetuslain mukaisia toimintoja. Heidän osaamisensa ja työtehtäviensä pääpaino on keskittynyt oppilaiden ja kouluyhteisön vuorovaikutussuhteisiin, oppimiseen, ryhmien kanssa tehtävään ja koulun yleistä hyvinvointia edistävään työhön. Työnkuva on kiinteästi kytköksissä koulun arkisessa toiminnassa.

Oppilashuoltoa ei voi tuoda kouluun ulkopuolelta, sen on rakennuttava kouluyhteisön sisältä käsin. Siksi onkin tärkeää, että koulupsykologien ja koulukuraattoreiden esimiehenä toimii lähtökohtaisesti rehtori ja sivistystoimi. Merkittävä osa oppilashuollon palveluista toteutetaan yhteistyössä kunnan nuoriso-, kulttuuri- ja liikuntatoimen kanssa. Palvelut ovat muotoutuneet varsin kauas perinteisistä sosiaali- ja terveydenhuollon tehtävistä. Oppilashuollon palveluissa tehdään tiivistä ja kehittyvää yhteistyötä osan kunnista alueella toimivien yksityisten koulutuksen järjestäjien kanssa.

Oppilashuollon siirtyessä maakuntatasoiseksi palveluksi painopiste voisi siirtyä yllättävän voimakkaasti kohti pelkkää yksittäisten oppilaitten kanssa tehtävää potilastyötä. Oppimisen tukeminen ja koululaitoksen kehittäminen jäisivät taka-alalle. Tämä voi johtaa ennakoimattomaan kustannuskehitykseen. Erään yksityiskoulun rehtori totesi, että maakuntatasoisen oppilashuollon ollessa vaihtoehtona hän palkkaa psykologin ja kuraattorin esimerkiksi apulaisrehtorin nimikkeellä. Tällainen menettely luonnollisesti lisäisi yhteiskunnan menoja ja tuottaisi päällekkäisiä palveluja.

Pidän tärkeänä, että koulukuraattorit ja koulupsykologit määriteltäisiin lähtökohtaisesti kunnan opetustoimen ja sivistyspalveluiden yhteyteen. Kuitenkin maakunnan niin päättäessään nämä palvelut voitaisiin tuottaa maakuntatasoisina, kuten osassa Suomea jo tehdään. Pakkoa tähän ei silti kannata luoda. Lisäksi on tarpeen tunnistaa, ettei oppilashuollon lainsäädäntö ei ole paras mahdollinen – se olisi hyvä sisällyttää vastaaviin koululakeihin, kuten esimerkiksi oppilaanohjauksen osalta on tehty. Samalla oppilashuollolle tulisi valmistella kansalliset laatukriteerit.

Kirjoitus on julkaistu vuoden 2016 syyskuussa useissa lehdissä asiantuntijakirjoituksena.


4. elokuuta 2016

Jokainen lapsi, pieninkin

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu

Minulta kysytään usein, mitä lapset tietystä asiasta ajattelevat. Meillä aikuisilla on harhana, että lapset ovat yhtenäinen ryhmä. Ikä yhdistää, mutta vähemmän kuin voisi kuvitella. Muuttujia ihmisen elämässä on paljon, jo varhain.

Olen tullut johtopäätökseen, joka ei ole ollut itsellenikään helppo. Olen jopa saattanut vaihtaa mielipidettäni. Lapsi ei edusta koskaan ryhmäänsä. Tämä vaatimus peittäisi alleen ihmisessä olevan rikkauden, erityisyyden, omakohtaisuuden.

Haluan olla rehellinen. Kun tapaan vaikuttajalapsia ja -nuoria, jotka ovat valikoituneet esimerkiksi nuorisovaltuustoon tai lastenparlamenttiin, he puhuvat usein äänellä suuremmalla. Me aikuiset olemme luoneet näytelmän, jossa nämä lapset laitetaan edustamaan ryhmäänsä. Se on liikaa vaadittu.

YK:n lapsen oikeuksien sopimus, joka 25 vuotta on ollut maassamme lailla säädettynä voimassa, velvoittaa kuulemaan lasta. Juuri lasta. Huomaathan aikuinen, että sopimus puhuu yksikössä. Ihmisestä yhdestä. Lapsesta kokonaisesta ja täydellisestä.

”Sopimusvaltiot takaavat lapselle, joka kykenee muodostamaan omat näkemyksensä, oikeuden vapaasti ilmaista nämä näkemyksensä kaikissa lasta koskevissa asioissa. Lapsen näkemykset on otettava huomioon lapsen iän ja kehitystason mukaisesti.”


Meille ihmisille on annettu erityinen vastuu ottaa vastaan tietoa. Vastuumme on laajentaa ymmärrystämme maailmasta ja elämästä. Tiedon täytyy vaikuttaa meihin. Jos tieto ei vaikuta, me pelkäämme ja olemme vastuuttomia. Lapsi tuottaa tietoa.

Mikä on minuun vaikuttanut kuluneen vuoden aikana, suvesta toiseen suveen?

Helsingin yliopiston Lukivauva-tutkimuksessa selvitetään, onko lapsen mahdollinen lukivaikeus tunnistettavissa vauvana kuulotutkimuksilla. Vahvaa ymmärrystä on syntynyt, että meistä pienin ilmentääkin paljon. Lukivaikeudet voidaan tunnistaa ennen kuin ihminen tuottaa sanoja. Hollannissa olin kuulemassa, miten pienen lapsen kaltoinkohtelu nähdään ihmisen aivojen kehittymisestä hyvin varhain. Syli ja rakkaus rakentavat ihmisestä kokonaisen, näiden puute vajaan.

Puhumatonta lasta on kuultava. Pienintäkin. Päiväkodissa ja koulussa ryhmän hiljaisimman ajatukset ja kokemukset ovat yhtä arvokkaita kuin ensimmäisenä nuorisovaltuustovaaleihin ryhtyvällä. Vauva viestii meille paljon ilman puhetta tai kirjoitettua.

Meidän aikuisten on oltava tarkkoina, ettemme kopioi lapsille niitä osallisuusrakenteita, jotka ovat itsellemme luontaisia. Vaarana muutoin on, että osallisuus kasautuu ja keskittyy – samalla laajentuu osattomuus.

Ja jokaisen aikuisen ja yhteisön, pyhäkoulunkin, on arvioitava kriittisesti itseään. Oma toimistoni julkaisee marraskuussa lapsen oikeuksien viikolla ensimmäisen Lapsibarometrin, johon olemme haastatelleet eri puolilta Suomea noin 400 lasta, 6-vuotiasta. En osaa ennakoida, mitä he kertovat ja vastaavat. Siinä riittävä syy.

Kirjoitus on julkaistu Pyhäkoululehdessä 4/2016.

Kerho kasvattaa

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila

Lapsuudessa koettu säilyy läpi elämän. Yksittäisistä palasista muodostuu kunkin ihmisen kuva. Lapsen kohtaamiset, lapsen saama arvostus ja kannustus muodostavat ihmisen kuvan, hänen persoonansa. Ihminen kasvaa suhteessa toisiin.

Kävin Karjasillan seurakunnan kerhoa Oulussa. Muistot ovat lämpimät ja hyvät. Ne ovat leikkiä, hiljentymistä, kerhonohjaajia, yksittäisiä tilanteitakin. Eikä kaikkea ihminen aktiivisesti muistakaan, mutta silti koettu muovaa ja on matkassa.

Minun kerhonohjaajani oli Laila Mikkola. Hän oli lämmin ihminen. Kerhonohjaajan merkitys on tärkeä hänen ollessa mahdollisesti ensimmäisiä perheen ulkopuolisia aikuisia, johon lapsi rakentaa luottamusta.

Ihmisellä on tarve tulla nähdyksi. Lapselle nähdyksi tuleminen on arvostusta, se on ymmärrystä omasta merkittävyydestä suhteessa muihin. Minä olen ja minä saan olla.

Laila Mikkola asui Hiirosentiellä, kuten perheenikin. Kun huomasin Lailan miehen tulevan kotiin, tiesin mahdollisuuden Jaffa-pulloon kasvaneen. Lailan mies ajoi rekkaa, ainakin rekalta tuo auto näytti mielessäni. Ja sisällönkin olin päätellyt – se on Jaffaa.

Kun soitin ovikelloa, Laila avasi ja muutamat sanat vaihdettiin. Joskus myös vaihtoi limonadipullo omistajaansa. Aina olin tervetullut, aina otettiin iloisesti vastaan.

Kasvatustyö on rohkaisua, lapsen näkyväksi tekemistä, kannustusta. Seurakunnan kerhotoiminta voi tätä tarjota. Seurakunnan kerhotoiminta on lapsen ja perheen tukemista. Se on myös seurakuntayhteyden rakentamista.

Seurakunnan kerhossa musiikki ja laulu olivat tärkeitä. Ei mitattu ja arvioitu – laulettiin ja soitettiin.

Turvallisuuden tunne ruokkii luovuutta. Yhtenä kerhopäivänä pyysin lapsia ja ohjaajia jäämään vielä toviksi, kun kerhosta tehtiin lähtöä. Halusin laulaa kerholaisille Paavon virren. Minä veisasin, väki kuunteli. Tämä voi kertoa allekirjoittaneesta, mutta vähintään yhtä paljon se kertoo tästä sallivasta ja turvallisesta rohkaisun tilasta, seurakunnan kerhosta.

Seurakunnan kerhotoiminnalla on suuret mahdollisuudet. Valtio ajaa ainakin väliaikaisesti alas yhteiskunnan palveluja. Päivähoito-oikeutta on monella lapsella jatkossa vähemmän. Aamu- ja iltapäivätoiminta on pienimpienkin koululaisten osalta kysymysmerkillä.

On tarvetta mikkolanlailoille.

Kirjoitus on julkaistu varhaiskasvattajien ammattilehdessä Pikkuväki 3/2016.