4. elokuuta 2016

Jokainen lapsi, pieninkin

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu

Minulta kysytään usein, mitä lapset tietystä asiasta ajattelevat. Meillä aikuisilla on harhana, että lapset ovat yhtenäinen ryhmä. Ikä yhdistää, mutta vähemmän kuin voisi kuvitella. Muuttujia ihmisen elämässä on paljon, jo varhain.

Olen tullut johtopäätökseen, joka ei ole ollut itsellenikään helppo. Olen jopa saattanut vaihtaa mielipidettäni. Lapsi ei edusta koskaan ryhmäänsä. Tämä vaatimus peittäisi alleen ihmisessä olevan rikkauden, erityisyyden, omakohtaisuuden.

Haluan olla rehellinen. Kun tapaan vaikuttajalapsia ja -nuoria, jotka ovat valikoituneet esimerkiksi nuorisovaltuustoon tai lastenparlamenttiin, he puhuvat usein äänellä suuremmalla. Me aikuiset olemme luoneet näytelmän, jossa nämä lapset laitetaan edustamaan ryhmäänsä. Se on liikaa vaadittu.

YK:n lapsen oikeuksien sopimus, joka 25 vuotta on ollut maassamme lailla säädettynä voimassa, velvoittaa kuulemaan lasta. Juuri lasta. Huomaathan aikuinen, että sopimus puhuu yksikössä. Ihmisestä yhdestä. Lapsesta kokonaisesta ja täydellisestä.

”Sopimusvaltiot takaavat lapselle, joka kykenee muodostamaan omat näkemyksensä, oikeuden vapaasti ilmaista nämä näkemyksensä kaikissa lasta koskevissa asioissa. Lapsen näkemykset on otettava huomioon lapsen iän ja kehitystason mukaisesti.”


Meille ihmisille on annettu erityinen vastuu ottaa vastaan tietoa. Vastuumme on laajentaa ymmärrystämme maailmasta ja elämästä. Tiedon täytyy vaikuttaa meihin. Jos tieto ei vaikuta, me pelkäämme ja olemme vastuuttomia. Lapsi tuottaa tietoa.

Mikä on minuun vaikuttanut kuluneen vuoden aikana, suvesta toiseen suveen?

Helsingin yliopiston Lukivauva-tutkimuksessa selvitetään, onko lapsen mahdollinen lukivaikeus tunnistettavissa vauvana kuulotutkimuksilla. Vahvaa ymmärrystä on syntynyt, että meistä pienin ilmentääkin paljon. Lukivaikeudet voidaan tunnistaa ennen kuin ihminen tuottaa sanoja. Hollannissa olin kuulemassa, miten pienen lapsen kaltoinkohtelu nähdään ihmisen aivojen kehittymisestä hyvin varhain. Syli ja rakkaus rakentavat ihmisestä kokonaisen, näiden puute vajaan.

Puhumatonta lasta on kuultava. Pienintäkin. Päiväkodissa ja koulussa ryhmän hiljaisimman ajatukset ja kokemukset ovat yhtä arvokkaita kuin ensimmäisenä nuorisovaltuustovaaleihin ryhtyvällä. Vauva viestii meille paljon ilman puhetta tai kirjoitettua.

Meidän aikuisten on oltava tarkkoina, ettemme kopioi lapsille niitä osallisuusrakenteita, jotka ovat itsellemme luontaisia. Vaarana muutoin on, että osallisuus kasautuu ja keskittyy – samalla laajentuu osattomuus.

Ja jokaisen aikuisen ja yhteisön, pyhäkoulunkin, on arvioitava kriittisesti itseään. Oma toimistoni julkaisee marraskuussa lapsen oikeuksien viikolla ensimmäisen Lapsibarometrin, johon olemme haastatelleet eri puolilta Suomea noin 400 lasta, 6-vuotiasta. En osaa ennakoida, mitä he kertovat ja vastaavat. Siinä riittävä syy.

Kirjoitus on julkaistu Pyhäkoululehdessä 4/2016.

Kerho kasvattaa

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila

Lapsuudessa koettu säilyy läpi elämän. Yksittäisistä palasista muodostuu kunkin ihmisen kuva. Lapsen kohtaamiset, lapsen saama arvostus ja kannustus muodostavat ihmisen kuvan, hänen persoonansa. Ihminen kasvaa suhteessa toisiin.

Kävin Karjasillan seurakunnan kerhoa Oulussa. Muistot ovat lämpimät ja hyvät. Ne ovat leikkiä, hiljentymistä, kerhonohjaajia, yksittäisiä tilanteitakin. Eikä kaikkea ihminen aktiivisesti muistakaan, mutta silti koettu muovaa ja on matkassa.

Minun kerhonohjaajani oli Laila Mikkola. Hän oli lämmin ihminen. Kerhonohjaajan merkitys on tärkeä hänen ollessa mahdollisesti ensimmäisiä perheen ulkopuolisia aikuisia, johon lapsi rakentaa luottamusta.

Ihmisellä on tarve tulla nähdyksi. Lapselle nähdyksi tuleminen on arvostusta, se on ymmärrystä omasta merkittävyydestä suhteessa muihin. Minä olen ja minä saan olla.

Laila Mikkola asui Hiirosentiellä, kuten perheenikin. Kun huomasin Lailan miehen tulevan kotiin, tiesin mahdollisuuden Jaffa-pulloon kasvaneen. Lailan mies ajoi rekkaa, ainakin rekalta tuo auto näytti mielessäni. Ja sisällönkin olin päätellyt – se on Jaffaa.

Kun soitin ovikelloa, Laila avasi ja muutamat sanat vaihdettiin. Joskus myös vaihtoi limonadipullo omistajaansa. Aina olin tervetullut, aina otettiin iloisesti vastaan.

Kasvatustyö on rohkaisua, lapsen näkyväksi tekemistä, kannustusta. Seurakunnan kerhotoiminta voi tätä tarjota. Seurakunnan kerhotoiminta on lapsen ja perheen tukemista. Se on myös seurakuntayhteyden rakentamista.

Seurakunnan kerhossa musiikki ja laulu olivat tärkeitä. Ei mitattu ja arvioitu – laulettiin ja soitettiin.

Turvallisuuden tunne ruokkii luovuutta. Yhtenä kerhopäivänä pyysin lapsia ja ohjaajia jäämään vielä toviksi, kun kerhosta tehtiin lähtöä. Halusin laulaa kerholaisille Paavon virren. Minä veisasin, väki kuunteli. Tämä voi kertoa allekirjoittaneesta, mutta vähintään yhtä paljon se kertoo tästä sallivasta ja turvallisesta rohkaisun tilasta, seurakunnan kerhosta.

Seurakunnan kerhotoiminnalla on suuret mahdollisuudet. Valtio ajaa ainakin väliaikaisesti alas yhteiskunnan palveluja. Päivähoito-oikeutta on monella lapsella jatkossa vähemmän. Aamu- ja iltapäivätoiminta on pienimpienkin koululaisten osalta kysymysmerkillä.

On tarvetta mikkolanlailoille.

Kirjoitus on julkaistu varhaiskasvattajien ammattilehdessä Pikkuväki 3/2016.

14. heinäkuuta 2016

Lapsen oikeuksien sopimus Suomessa 25 vuotta 20.7.2016

Merike Helander, lakimies, lapsiasiavaltuutetun toimisto

Viime vuonna juhlittiin YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen kansainvälistä 25-vuotispäivää. Suomessa sopimus saatettiin osaksi kansallisesta lainsäädäntöämme puolitoista vuotta sopimuksen voimaan tulon jälkeen vuonna 1991, joten jälleen on syytä juhlia. Lapsen oikeuksien sopimus täyttää heinäkuussa 25 vuotta Suomessakin. Tässä yhteydessä onkin hyvä tilaisuus muistuttaa lasten elämän ja ihmisoikeuksien kannalta keskeisen sopimuksen tärkeydestä.

Varsin pitkästä voimassaolostaan huolimatta lapsen oikeuksien sopimusta ei valitettavasti tunneta vieläkään kovin hyvin eikä sitä aina oteta riittävän tosissaankaan, vaikka sopimuksen voimaansaattamisen yhteydessä eduskunnan sosiaalivaliokunta edellytti jo, että sopimusta tehdään suunnitelmallisesti tunnetuksi ja lasten aseman seurantaan ja valvontaan kiinnitetään huomioita. Tämä on ollut myös sopimuksen täytäntöönpanoa ohjaavan ja valvovan YK:n lapsen oikeuksien komitean vaatimus.

Lapsen oikeuksien sopimuksen edeltäjä, YK:n lapsen oikeuksien julistus vuodelta 1959, tunnisti lapsen erityisen aseman haavoittuvana ja siksi erityistä suojelua tarvitsevana ihmisenä. Lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan lapsella on edelleen oikeus suojeluun ja huolenpitoon, mutta enää lapsi ei ole pelkästään suojelun kohde, vaan sen lisäksi myös omien oikeuksiensa haltija, joka voi aktiivisesti käyttää oikeuksiaan.

Sopimusta valmisteltiin pitkään, yli 10 vuoden ajan. Pitkä valmisteluaika kertoo siitä, miten vaikeaa oli saada aikaan kaikkia tyydyttävä ratkaisu. Yhteensovittamista vaadittiin niin sisällöllisesti kuin ideologisestikin. Erilaisia näkemyksiä oli muun muassa sääntelyn tarpeellisuudesta, painotuksista tai vaikutuksista kansantalouteen. Lopullinen sopimus on monien kompromissien summa. Kun tavoitteena oli luoda sopimus, joka on kaikkien maailman valtioiden hyväksyttävissä, artiklatkin oli tarpeen kirjoittaa varsin väljään muotoon. Tästä huolimatta, tarkoituksena ei varmasti ollut, että sopimuksen painarvo olisi sen vuoksi heikompi tai jäisi julistuksenomaiseksi, päinvastoin.

Lapsen oikeuksien sopimus sisältää sekä kansalaisoikeuksia että taloudellisia, sivistyksellisiä ja sosiaalisia oikeuksia. Sopimuksella määritellään lapsen oikeuksien minimitaso, joka sopimusvaltioiden on lapsille taattava. Sopimuksessa myös todetaan, että se ei rajoita mitään määräyksiä, jotka edistävät paremmin lapsen oikeuksien toteutumista. Lapsen oikeuksien komitea on monessa yhteydessä korostanut, että sopimus on nähtävä kehittyvänä instrumenttina, jota tulkitaan ajassa ja paikassa. Lapsen oikeuksien minimitaso ei ole riittävä niissä sopimusvaltiossa, joissa tuo taso on jo saavutettu, vaan oikeuksia ja niiden täytäntöönpanoa olisi jatkuvasti pyrittävä kehittämään. Tämä tarkoittaa käytännössä muun muassa sitä, että sopimusvaltion on kehitettävä jatkuvasti omaa kansallista lainsäädäntöään vastaamaan entistä paremmin lapsen oikeuksien sopimuksessa taattuja oikeuksia. Kansallisen lainsäädännön tärkeä tehtävä onkin osaltaan varmistaa, että lapsen ihmisoikeudet toteutuvat kaikkien lasten kohdalla kussakin tilanteessa mahdollisimman täysimääräisesti.

Kun lapsen oikeuksien sopimusta 25 vuotta sitten oltiin Suomessa saattamassa voimaan osaksi kansallista lainsäädäntöämme, oli käsityksenä, että lainsäädäntö on jo valmiiksi sopimuksen edellyttämällä tasolla. Lainvalmisteluasiakirjojen perusteella on kuitenkin kovin vaikea arvioida, kuinka hyvin tuota arviointia kansalliseen lainsäädäntöön nähden tuolloin tehtiin. Sopimuksen keskeinen periaate, lapsen etu, esiintyi toki tuolloin jo vuodelta 1983 olevassa lapsen huoltoa koskevassa laissa, ja toisesta sopimuksen läpileikkaavasta periaatteestakin, lapsen kuulemista ja osallistumisesta itseään koskevaan päätöksentekoon, säädettiin esimerkiksi lapsen huoltolaissa lastensuojelulaissa, joka niin ikään oli ollut voimassa vuodesta 1983 alkaen. Ainoastaan sääntelyn, joka mahdollisti alaikäisten rikoksentekijöiden sijoittamisen kärsimään vankeusrangaistustaan aikuisten kanssa samaan paikkaan, todettiin tuolloin olevan sopimuksen kanssa ristiriitainen ja tästä alun perin ehdotettiinkin tehtäväksi varauma sopimuksen voimaansaattamisen yhteydessä. Eduskunta ei varaumaa hyväksynyt, vaan edellytti, että asia on saatettava kuntoon vähintään hallinnollisin ohjein.

Lapsia koskeva lainsäädäntö on kehittynyt 25 vuoden aikana sekä määrällisesti että sisällöllisesti. Ymmärrys lapsesta omien oikeuksiensa haltijana on parantunut. Edelleen on kuitenkin paljon parannettavaa niin lainsäädäntötasolla kuin sen soveltamisessa käytäntöönkin. Lähiajoilta on löydettävissä monia ikäviä esimerkkejä siitä, miten lasten ja nuorten oikeuksia heikennetään varsin tietoisesti, vaikka samaan aikaan yritetään vakuutella, miten tärkeitä he ovat tulevaisuudelle. Viimeaikaiset, koulutukseen kohdistuvat leikkaukset ja lapsiperheiden asemaan monilla tavoin vaikuttaneet muutokset ovat esimerkkejä siitä, miten helposti voidaan ottaa aikamoista takapakkia lasten keskeisten oikeuksien toteutumisessa. Vaikka jossain määrin perustelut näille heikennyksille olisi ymmärrettävissäkin, huolestuttavinta on, että päätöksiä tehtäessä ei vaikutusten arviointi ole juuri ulottunut lasten arkipäivän ja elämän muutoksiin asti. Olemmeko sittenkin tekemässä päätöksiä, jotka vuosien kuluessa osoittautuvat ihan muuksi kuin säästöiksi, joita niillä kuvittelimme saavuttavamme?

Lapsen oikeuksien täysimääräinen toteutuminen edellyttää, että lapsi ja lapsen oikeudet otetaan huomioon, oikeuksia kunnioitetaan ja niitä toteutetaan mahdollisimman hyvin. Monet edellä mainituistakin päätöksistä vaativat lainsäädännön muutoksia tuekseen. Lainvalmistelijan ja lainsäätäjän on tärkeää pitää mielessä, että lapsen oikeuksien sopimus on Suomea laintasoisesti sitova ihmisoikeussopimus. Kansallisen lainsäädännön on oltava yhdenmukainen sopimuksen määräysten kanssa. Sopimuksen artiklat, ja erityisesti sen läpileikkaavat periaatteet yhdenvertaisuudesta, oikeudesta elämään ja kehittymiseen, osallisuudesta ja lapsen edusta, tulee siten ottaa huomioon lakimuutoksia tehdessä. Lapsen etu tarkoittaa lyhyesti kuvattuna kaikkien lapsen oikeuksien sopimuksessa taattujen oikeuksien mahdollisimman täysimääräistä toteutumista. Ei siis riitä, että toteamme jonkin ratkaisun olevan lapsen edun mukainen, jos emme ole huolehtineet siitä, että tuo ratkaisu ei samanaikaisesti vaaranna yhdenkään lapsen oikeuksien sopimuksessa taatun oikeuden toteutumista käytännössä.

Lapsen oikeuksien sopimus on saavuttanut nuoren aikuisen iän. Voimme siis hyvin todeta, että sillä on tulevaisuus edessä. Tulevaisuus on edessä myös lapsilla. Meistä kaikista riippuu, miten valoisa, toiveita herättävä ja toiveita toteuttava tuo tulevaisuus sopimuksella ja lapsilla on.

Lähteitä:
YK:n yleissopimus lapsen oikeuksista (SopS 59-60/1991)
Legislative History of the Convention on the Rights of the Child, Office of the UN High Commissioner for Human Rights
Hallituksen esitys HE 296/1990 vp Eduskunnalle lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen eräiden määräyksien hyväksymisestä
Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan mietintö 24/1990 vp – HE 296/1990 vp
YK:n lapsen oikeuksien yleiskommentti nro 5 lapsen oikeuksien sopimuksen yleisistä täytäntöönpanotoimista (CRC/GC/2003/5)
YK:n lapsen oikeuksien yleiskommentti nro 14 lapsen oikeudesta saada etunsa otetuksi ensisijaisesti huomioon (CRC/C/GC/14)
Mahkonen, Sami: Lapsen oikeuksien sopimus ja sen merkitys Suomessa, Lakimies 1/1990, s. 41-58.
Hakalehto-Wainio, Suvianna: Lapsen oikeudet lapsen oikeuksien sopimuksessa, Defensor Legis N:o 4/2011, s. 510-525.

23. kesäkuuta 2016

Lapsi edustaa itseään - ett barn företräder enbart sig själv

Lapsiasiavaltuutettu, barnombudsman Tuomas Kurttila

Lapsiasiavaltuutettuna minulta kysytään usein lasten mielipidettä eri asioihin. Sitä minulla ei ole antaa. Voin kertoa, mitä näkökulmia asiaan liittyy monien lapsia koskevien elämäntilanteiden ja muiden taustamuuttujien suhteen. Jos joku aikuinen kertoo, mitä lapset ja nuoret tietystä asiasta ajattelevat, kannattanee olla arviolle kriittinen.

YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen keskeinen yleisperiaate on lapsen oikeus osallistua, vaikuttaa ja tulla kuulluksi. Tätä varten Suomessa on olemassa lailla säädettyjä rakenteita, kuten perusopetuksessa oppilaskunnat tai kuntalain mukaisesti nuorisovaltuustot. Eduskunnassa kokoontuu parlamenttikerhoista muodostuva Nuorten parlamentti. Kunnissa on lasten parlamentteja.

Kaikki tämä on tärkeää. Annan suuren arvon näille edustuksellisille rakenteille. Samalla ne herättävät allekirjoittaneen pohtimaan näiden rakenteiden toimivuutta.

Lapsiasiavaltuutetun virassa olen tullut johtopäätökseen, että lapsen oikeus tulla kuulluksi liittyy aina lapsen omaan kokemukseen, elämäntilanteeseen, taustaan. Lapsen ei tarvitse, eikä lapsi oikeastaan voikaan, edustaa ryhmää nimeltä ”lapset”. Lapsi edustaa aina itseään. Tässä tarvittaisiin paljon tarkkuutta – moni edustuksellinen osallisuusrakenne lähtee ajatuksesta, että lapsi edustaa ryhmäänsä.

Mikäli edustuksellisuuden ansaan astumme, katoaa helposti herkkyys tunnistaa se laaja moninaisuus, joka lasten kasvu- ja elinoloihin liittyy. Voi olla, että syntyy teatteri, jonka käsikirjoituksen luovat jopa tahtomattaan aikuiset. Vaikuttavatko lasten ja nuorten osallisuusrakenteet aikuisten maailmasta kopioiduilta?

Suomessa on myös toimivia malleja, miten lasten osallisuutta esimerkiksi päiväkodeissa ja kouluissa toteutetaan. Parhaimmillaan nämä tavoittavat kaikki lapset riippumatta lapsen temperamentista tai rohkeudesta asettua esimerkiksi ehdolla nuorisovaltuustovaaleissa. Näitä rakenteita on vahvistettava ja kehitettävä yhdessä lasten kanssa.

Som barnombudsman blir jag ofta frågad vad barn tycker om olika ärenden. Den frågan kan jag inte svara på. Jag kan enbart redogöra för vilka aspekter som bör beaktas i ärendet med tanke på barns olika livssituationer och andra faktorer som gäller barn. Om en vuxen påstår sig veta vad barn och unga tycker om något, bör man nog ta det med en nypa salt.

En central princip i FN:s konvention om barnets rättigheter är att varje barn ska ha rätt att delta, påverka och bli hörd. I detta syfte har man också i Finland byggt upp lagstadgade strukturer för deltagande, såsom elevkårer inom den grundläggande utbildningen och ungdomsfullmäktige enligt kommunallagen. I riksdagen sammanträder ett ungdomsparlament som består av företrädare för skolornas parlamentsklubbar. I kommunerna har barnen representanter i barnens parlament.

Allt detta är viktigt. Jag sätter ett stort värde på dessa representativa organ. Samtidigt kan jag ibland ifrågasätta hur väl dessa strukturer egentligen fungerar.

I min uppgift som barnombudsman har jag kommit till att barnets rätt att bli hörd alltid har samband med barnets egna erfarenheter, egen livssituation och bakgrund. Ett barn kan inte företräda en hel grupp under benämningen ”barn”. Och det ska barnet inte heller behöva göra. Ett barn företräder alltid bara sig själv. Det här är en viktig synpunkt, eftersom många av de representativa strukturerna för deltagande utgår från att barnet företräder sin grupp.

Om vi enbart förlitar oss på de representativa organen, kan vi lätt glömma bort att barn kommer från en mångfald av olika uppväxtmiljöer och levnadsförhållanden. Detta för sin del kan leda till att barns deltagande och möjligheter att påverka bara är ett skådespel som – kanske oavsiktligt – regisseras av vuxna. Är det så att strukturerna som byggts upp för att ge barn och unga möjlighet att delta har kopierats direkt från vuxnas värld?

I Finland finns också fungerande modeller för att ge barn möjlighet att delta till exempel på daghem och i skolor. I bästa fall kan man med hjälp av dessa modeller nå alla barn oberoende av deras temperament eller mod att ställa upp till exempel vid val till ungdomsfullmäktige. Dessa modeller måste stärkas och utvecklas vidare tillsammans med barnen.

Kirjoitus on julkaistu oikeusministeriön Demokratia.fi-verkkosivulla vuoden 2016 kesäkuussa.

20. kesäkuuta 2016

Yhteisen tajua

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila

Suomessa on 1,1 miljoonaa lasta eli alle 18-vuotiasta. Jokaisella näistä lapsista on kesä. Vaikka saman auringon alla kesää vietetään, on meillä silti monta eri kesää.

Suomessa pienituloisiin perheisiin kuuluu lapsista noin joka kymmenes. Tämä luku on kasvussa. Vähävaraisuus näkyy ja tuntuu erityisesti yhden vanhemman perheissä.

Pelastakaa Lapset ry:n viime vuonna tekemän selvityksen mukaan pienituloisten perheiden lapsista 38 prosenttia oli jäänyt pois luokkaretkiltä rahatilanteen vuoksi. Yli puolet oli joutunut kiusatuksi köyhyyden takia.

Suomi ei ole valmis. Osalle lapsista kasautuu monia tekijöitä, jotka heikentävät näiden lasten arkea ja menestymistä. Meidän on käännettävä katseemme jokaiseen lapseen. Päätöksentekijöiden on arvioitava päätösten vaikutuksia lapsiin.

Lapsilla on koulusta hyvin ansaittua lomaa kymmenisen viikkoa. Vanhemmilla kesäloma on keskimäärin kuukauden verran – osalla ei lainkaan. Yhteiskunnalle on ollut liian vaikeaa laskea, millainen ero tästä muodostuu.

Huhtikuussa annoin maan hallitukselle arvion perusopetuksen tilasta. Koulupäivän rakennetta tulisi uudistaa vastaamaan lasten ja nykyajan tarpeita. Tässä yhteydessä olisi arvioitava erityisesti alakouluikäisten mahdollisuutta osallistua koulussa järjestettävään harrastustoimintaan lukuvuoden päättyessä kesäkuussa.

Työssäni huomaan, että Suomessa puuttuu yhteisen tajua. Monelle tulee yllätyksenä, että esimerkiksi toimeentulotuen saaminen siirtyy usein vanhemmilta lapsille. Harva tietää, että joka kahdeksas 15-vuotias poika on lukutaidoton eli ei pysty toisen asteen opintoihin.

Yhteisen tajun pitäisi tarkoittaa kahta asiaa. Ensiksikin jokaisen kansalaisen omaa vastuuta. Heikot terveystottumukset ja elämänhallinta vaikuttavat työ- ja toimintakykyyn. Näistä meidän jokaisen on huolehdittava itse. Lenkkitossujen nauhat on sidottava jokaisen.

Toisaalta meidän on pidettävä huolta, etteivät yhteiskunnan rakenteet muutu vahvimman oikeudella toimivaksi viidakoksi. Esimerkiksi lasten harrastamiselta tai koululta maksukykyiset vanhemmat saattavat vaatia asioita, jotka näkyvät valikoitumisena. Lapsen harrastuksen hinta nousee osalle perheistä ulottumattomiin, kun joukkueessa talkootyötä ei tehdä ja silti halutaan turnaukseen Espanjaan.

Yhteisen tajua ja kohtuullisuutta. Näitä tarvitaan meiltä kaikilta. Lapsista näemme syksyllä, mikä meille aikuisille on ollut tärkeää kesällä.

Kirjoitus julkaistu Jyväskylän seurakunnan lehdessä vuoden 2016 kesäkuussa.

13. kesäkuuta 2016

Pakolaislasten oikeudet on turvattava huomattavasti nykyistä paremmin

On ensiarvoisen tärkeää, että Pohjoismaihin saapuvien pakolaislasten kohtelun lähtökohtana ovat heille YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaan kuuluvat oikeudet. Pohjoismaiden lapsiasiavaltuutetut kehottavat maidensa hallituksia tekemään kaikkensa pakolaislasten oikeuksien turvaamiseksi.

Vuonna 2015 Pohjoismaihin saapui turvapaikanhakijoina noin 90 000 lasta ja nuorta. Heistä runsaat puolet oli yksin tulleita alaikäisiä. Moni näistä lapsista ja nuorista on kulkenut vaarallisen matkan halki Euroopan. Matka on kestänyt pitkään, minkä vuoksi he ovat fyysisesti ja psyykkisesti heikossa kunnossa. Monet ovat jättäneet verkostonsa ja perheensä ja vaihtaneet ne epävarmaan tulevaisuuteen vieraassa maassa. Monet kantavat siis mukanaan traumatisoivia kokemuksia, joiden vuoksi he tarvitsevat erityistä tukea ja huomiota.

Pohjoismaihin tulevien pakolaislasten suuren määrän vuoksi on monessa suhteessa vaativaa huolehtia heidän kansainvälisten yleissopimusten mukaisten oikeuksiensa toteutumisesta. Tämä koskee sekä konkreettista vastaanottoa että lasten ja nuorten kohtelua kunnissa. Eri maissa kuntien keskeisenä haasteena on antaa lapsille ja nuorille apua ja tukea, jota he tarvitsevat ja johon heillä on oikeus.

Pakolaislapsiin liittyvät haasteet huolestuttavat Pohjoismaiden lapsiasiavaltuutettuja. Tämän vuoksi lapsiasiavaltuutetut katsovat välttämättömäksi kiinnittää huomiota siihen, että pakolaislapsilla on samanlainen oikeus saada mahdollisuutensa ja edellytyksensä turvatuksi kuin kaikilla muilla lapsilla Pohjoismaissa. Näin on tehtävä ennen kaikkea, koska he ovat lapsia ja heillä on sen seurauksena oikeuksia. Näin on tehtävä myös, koska meillä on lapsen oikeuksien yleissopimuksen ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaan heidän pakolaisasemastaan johtuvia velvoitteita.

Vaikka kullakin Pohjoismaalla on omat erityiset haasteensa, muutamat eri maille yhteiset seikat aiheuttavat huolta lapsiasiavaltuutetuissa. Erityistä huolta herättävät alaikäiset, jotka tulevat Pohjoismaihin yksin ilman läheisiään. Lapsen oikeuksien yleissopimuksen ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaan heillä on oikeus erityiseen suojeluun ja huolenpitoon. Pohjoismaiden lapsiasiavaltuutetut kehottavat sen vuoksi kiinnittämään erityistä huomiota heidän oikeuksiinsa, muun muassa varmistamaan, että he saavat pysyvän oleskeluluvan ja heidän asiansa käsitellään nopeasti, jotta he eivät joudu jatkuvasti vain odottamaan. Jos lapsilla ei ole perhettä, heidät on sijoitettava mahdollisimman nopeasti heille sopivaan paikkaan ilman pelkoa siirretyksi joutumisesta. Jos lapsilla on omassa maassaan perhe, kunkin maan tulee pyrkiä turvaamaan lasten oikeus turvalliseen perhe-elämään.

Pohjoismaiden lapsiasiavaltuutetut toivovat, että Pohjoismaiden hallitukset varmistavat yksittäisen lapsen oikeuksiin perustuvat kokonaisvaltaiset toimet. Lapsiasiavaltuutetut kehottavat sen vuoksi yhteisesti Pohjoismaiden hallituksia turvaamaan seuraavien toteutumisen kaikkien pakolaislasten osalta:

- yksittäisen lapsen tarpeisiin sovitetut terveydenhoito- ja huolenpitotoimet,
- tarvittava lääkärinhoito,
- lapsen tai nuoren terveydentilan seuranta koko turvapaikkaprosessin ajan ja kuntaan sijoittamisen jälkeen,
- mielenterveystoimet,
- samanlainen oikeus koulutukseen ja koulunkäyntiin kuin muilla lapsilla,
- mahdollisuus päästä mukaan lapsen kehitystä edistäviin yhteisöihin,
- turvapaikkaprosessin läpinäkyvyys ja ennakoitavuus,
- nopea sijoittaminen asuntoon ja turvallinen asumistilanne,
- turvalliset ja vakaat suhteet aikuisiin, jotka pyrkivät aktiivisesti estämään lasten tai nuorten katoamisen.


Pohjoismaiden lapsiasiavaltuutetut,

Anne Lindboe, Norja
Aviâja Egede Lynge, Grönlanti
Fredrik Malmberg, Ruotsi
Margrét María Sigurðardóttir, Islanti
Tuomas Kurttila, Suomi
Per Larsen, Tanska

18. toukokuuta 2016

Ensamkommande flyktingbarn i Finland och Sverige – hur fungerar mottagandet?

Barnombudsman Tuomas Kurttila, Finland

Dialogmöte mellan barnombudsmännen i Finland och Sverige samt andra barnskyddsaktörer, Finlands ambassad, tisdagen den 17 maj 2016, kl. 9.30–16.30

Kära vänner,

Förra året kom det 3 024 minderåriga asylsökande utan föräldrar till Finland. Under tidigare år har siffran legat på ett par hundra. Så här till en början ska det direkt sägas att denna siffra inte är hög, utan att den snarare är låg.

Den pågående flyktingsituationen kan beskrivas som den värsta sedan slutet av andra världskriget. Det som har kunnat förutspås har inträffat. Världen krymper och det är lättare för människor att flytta på sig för att överleva och för att få en livsduglig uppväxtmiljö. Detta är förståeligt. Å andra sidan har våra nödställda systrar och bröder blivit en handelsvara och brickor i stormaktspolitikens spel. Idag utkämpas krig med klassiska krigsmedel, men även asymmetriskt, bland annat genom att styra strömmarna av människor som är nödställda på många sätt. Det finns det exempel på även från Finlands gränser.

I Finland skapar barnombudsmannen en lägesbild av de ensamkommande asylsökande barnens rättigheter och välbefinnande utifrån möten med barnen, besök på flyktingförläggningar, information från myndigheter samt bedömningar från organisationer. Utifrån detta gör jag en bedömning och lägger fram åtgärdsförslag till landets regering. Diskussionerna med ministrarna har varit raka och öppna.

Min första bedömning presenterade jag den 1 oktober för den invandringspolitiska ministerarbetsgrupp som regeringen har bildat. Enligt min uppfattning har Finland inte kunnat svara för mottagandet av de ensamkommande barnen på ett tillräckligt bra sätt under slutet av sommaren och hösten. Organisationer fick till en början, utan uppdragsavtal och tydliga riktlinjer, ansvar för mottagandet av barnen bland annat på järnvägsstationer, samt ansvar för att hänvisa dem till mottagningssystemet för registrering. Det fanns brister i mottagningsprocessen. Migrationsverket har agerat snabbt för att få en tillräckligt hög inkvarteringskapacitet.

Jag gav regeringen sju åtgärdsförslag som bland annat gällde rekrytering och utbildning av personer som representerar barnen, forskningsprojekt för att kartlägga barnens erfarenheter av mottagningsverksamheten samt att få fram ett alternativ med enskild inkvartering då man ordnar inkvartering för barn. Min nya bedömning av situationen ska bli klar nästa vecka. Vid sidan om uppehållstillstånden har uppmärksamheten riktats bland annat mot kommunernas brokiga tillvägagångssätt när det gäller att omvandla flyktingförläggningar till permanenta inkvarteringsenheter. Oron gäller särskilt tonåringar, där många står inför hotet att bli utblottade utan utbildning.

Men fortfarande vi har en nordisk förmåga att visa solidaritet och förmåga att visa solidariteten i praktisk handling.

I det här talet fokuserar jag inte på tekniska detaljer, utan istället på de mest kritiska observationerna, som speglar såväl vårt servicesystem som våra nordiska värderingar om välbefinnande i Finland.

Finland har inte lyckats med att integrera personer med invandrarbakgrund. Arbetslöshetsnivåerna är höga och för många finns det en risk att hamna utanför samhället. Det finns allvarliga brister i välbefinnandet hos barn med invandrarbakgrund i Finland, och de uppmärksammas inte tillräckligt mycket. Situationen för dessa barn kommer inte fram i beslutsfattningen.

Samtidigt blir en betydande rasistisk opinion allt mer högljudd, till och med hos beslutsfattarna. Jag besökte en flyktingförläggning som drabbats av en bensinbombsattack. I den allmänna atmosfären finns en stämning som ger ekon från 1930-talets Europa. Rasdiskriminering och rashat är verklighet idag i Europa.

Finland och Sverige är inte några specialfall. I Europarådets arbete har jag bland annat fått bekanta mig med Ungerns farliga tendens till fascistisk extremism.

Vad vi gör i dag i Finland och Sverige har betydelse inte bara för våra länder, utan för hela Europa.

Jag kan säga att i Finland vi har mycket information vad gäller välbefinnandet hos barn, ungdomar och familjer med invandrarbakgrund. Den informationen kommer bland annat från enkäten Hälsa i skolan som utförs av Institutet för hälsa och välfärd. Tyvärr får resultaten från till exempel Hälsa i skolan lite uppmärksamhet, både på nationell nivå och i kommunerna.

Jag säger det rakt ut. Om man inte ingriper mot de trakasserier, det våld och den fattigdom som barn med invandrarbakgrund drabbas av, ökar risken för att de marginaliseras och hamnar i svårigheter i livet. Det handlar om mänskliga tragedier, allas säkerhet och om en hållbar ekonomi. Vi har inte råd att tappa ett enda barn eller en enda ungdom.

Behovet av att erkänna fakta har ökat. Barn med invandrarbakgrund behöver mer stöd med service samt uppmuntran, både från hem och från skola. Den professionella kompetensen att arbeta med dem måste stärkas. En viktig detalj är också att första generationens barn med invandrarbakgrund, särskilt flickor, har klart sämre relationer till sina föräldrar än den inhemska befolkningen.

Vi behöver strukturer som inte existerar nu. Många barn som kommer ensamma till Finland är tonåringar. De har bara några få läropliktsår kvar. Dessa barn och ungdomar blir lätt lösdrivare.

Vid förnyelsen av strukturerna måste man belysa de starkaste värderingarna inom välfärdsstaten. Universalism är en sådan värdering. Vi kan alltså inte skapa vägar som bygger på ras eller etnisk bakgrund. Strukturerna i samhället måste fungera för alla. Det här är en väg som inte slutar i något stigma, någon skam eller i nedslående olikheter.

Så när vi tänker på ensamkommande barn, ska vi alltså tänka på alla barn. Vad gäller skolan är mitt förslag att läroplikten ska knytas till barnets kompetens och utbildning istället för till barnets ålder. Alla medborgare måste garanteras en utbildning på andra stadiet oavsett ålder.

Den nordiska välfärdsstaten kan bara räddas genom ökad produktivitet. Produktiviteten å sin sida ökar bara genom kompetens.

Finland har haft fel riktning. Man har begränsat rätten till dagvård just för barn, vars föräldrar är hemma. Bland dem finns många barnfamiljer med invandrarbakgrund. Sådana barn som skulle behöva mest stöd för att utveckla språket. Det kan komma som en överraskning för er att bland 15-åriga pojkar i Finland är var åttonde som kan inte läsa tillräckligt bra för att klara sig i fortsatta studier. Men i Finland är skillnaderna i inlärning mellan den inhemska befolkningen och barn med invandrarbakgrund de största i Norden, räknat i år ca 2–3 år.

Språkkunskaper är förutsättningen för allt. Förskoleverksamheten för barn, en högkvalitativ dagvård, ska stärkas. Jag gav den finska regeringen en bedömning av situationen för den grundläggande utbildningen i april. Åtgärderna innefattar att åter göra rätten till dagvård till en subjektiv rättighet, till dagvård på heltid.

Enkäten Hälsa i skolan gav år 2013 för första gången omfattande och heltäckande information om hälsan och välbefinnandet hos elever i årskurs 8 och 9 med invandrarbakgrund i Finland. Första generationens invandrarpojkar utsätts oftare för fysiskt hot än andra. Med fysiskt hot menas att barnet har blivit bestulet, eller att man har försökt stjäla något från barnet genom att använda våld eller hot om våld, att barnet har hotats att skadas fysiskt eller att barnet har attackerats. Av den första generationens invandrarpojkar hade 42 procent utsatts för fysiskt hot under det senaste året.

Första generationens invandrarpojkar upplever mest sexuellt våld, vilket definieras som ofrivillig intim beröring, sexuella påtryckningar eller sexuellt tvång eller erbjudande om betalning för sex. Av den första generationens invandrare hade 32 procent av pojkarna och 28 procent av flickorna blivit utsatta för sexuellt våld.

Första generationens invandrarbarn upplever att arbetsklimatet på skolan är sämre än andra. Av den första generationen upplever 45 procent av pojkarna och 36 procent av flickorna problem i arbetsklimatet. Det var vanligare att testa droger bland den första generationens invandrarpojkar. Av dessa uppgav 37 procent att de någon gång hade testat olagliga droger. Av de inhemska pojkarna uppgav 9 procent att de någon gång hade testat droger. Det är vanligast att dricka sig berusad bland första generationens invandrarpojkar. Av dem drack 31 procent sig berusade minst en gång i månaden, medan motsvarande andel bland andra pojkar var 11–15 procent.

Första generationens invandrarbarn bedömde att det var svårare för dem att få en tid hos skolhälsovårdaren än andra barn. Av den första generationens invandrare bedömde 23 procent av pojkarna och 21 procent av flickorna att det var svårt att få en tid hos skolhälsovårdaren. Motsvarande andel hos den inhemska befolkningen var 15 procent hos flickor och 10 procent hos pojkar.

Kära vänner,

Jag återgår till frågan om våra gemensamma värderingar. En del säger att Finland och Sverige inte delar samma öde. Vi går våra egna vägar inom social- och utbildningspolitiken, inom utrikes- och säkerhetspolitiken samt inom finanspolitiken.
Eller kan vi ändå tänka oss mer samarbete och ömsesidigt lärande? De svårigheter vi står inför gällande den kunskapsintensiva ekonomin, förnyelsen av välfärdsstatens strukturer och invandringen är till mångt och mycket desamma. Låt oss dra nytta av varandra, det är till fördel för Finland och Sverige och för våra barn.

Jag önskar att vi vandrar mer sida vid sida och inte var för sig.

Därför lägger jag fram två förslag:

1. I Finland har invandrare tydliga svårigheter med att lära sig finska. Delvis beror detta på att finskan är svår. Skulle det i Finland vara klokt att se svenska som ett starkare integrationsspråk än tidigare? I våra svenskspråkiga kommuner i Finland, bland annat i Österbotten, har integreringen gått bättre, bland annat på grund av en starkare entreprenörskapskultur. Om svenskans ställning som integrationsspråk stärks, vilka möjligheter öppnar det för samarbetet mellan Finland och Sverige i utvecklingen av integrationen? Jag skulle tro att näringslivet på båda sidor om Bottniska viken har ett intresse för detta förslag. Kan det också finnas möjligheter att samarbeta inom utbildningen av lärare? Barnen har fortfarande samma grundläggande behov.

2. Vi, Finland och Sverige, behöver gemensamma forskningsprojekt för uppföljning av integrationen av ensamkommande barn. Samarbetet mellan Finland och Sverige skulle kunna vara aktivare vad gäller forskningen om barn och ungdomar. Det vore intressant att undersöka hur kulturella särdrag inverkar på integrationen på respektive sida av Bottniska viken.

Det vi behöver är att flera olika aktörer tillsammans förbinder sig till de nordiska värderingarna. De värdena är demokrati, rättsstaten, jämställdhet, barns och kvinnors rättigheter, en fri och orädd press samt oberoende akademisk forskning. När de totalitära tonlägena ökar i våra närområden, har våra värderingar betydelse. De är dock inga värderingar, om de inte syns och hörs i vardagen. Barn växer inte upp i dessa värderingar, om de inte fostras till det av de vuxna. Det är möjligt. Allt är möjligt.

Tack.