20. toukokuuta 2018

Vahvaan väestöpolitiikkaan

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila, Mänttä 1.5.2018 (muutosvarauksin)

Arvoisa juhlaväki,

Suomi elää murrosvaihetta, jossa maan syntyvyys on historiallisen matala. Koskaan maahamme ei ole syntynyt niin vähän lapsia kuin viime vuonna. Samaan aikaan maan työikäisen korkeasti koulutetun väestön koulutustaso on laskussa. Se on vuonna 2030 alle OECD- ja EU-maiden keskiarvon.

Lapsiasiavaltuutetun näkökulmasta Suomen on käynnistettävä toimenpiteet, joilla luodaan vahva väestöpolitiikka ja lisätään työn saatavuutta. Molemmilla vahvistetaan veropohjaa, kansalaisten ostovoimaa ja mahdollistetaan eläkkeiden maksaminen. Tämä välttämättömyys on tehtävä ilman tinkimistä lasten oikeuksista ja hyvinvoinnista. On tunnistettava kohtalonyhteys pienentyvien ikäluokkien saattamisessa koulutukseen ja työhön sekä näin saavutettava korkea työllisyysaste.

Mikäli tässä yhteiskuntapolitiikassa ei onnistuta, on edessä etuuksien, palveluiden ja eläkkeiden leikkaukset ja osittainen alasajo. Nämä leikkaukset joudutaan tekemään etupainotteisesti. Jos tähän joudutaan, toimenpiteet ovat raskaita ja eri väestöryhmien välistä luottamusta rikkovia.

Väestöpolitiikan voi määritellä tavoitteiksi ja toimenpiteiksi, joilla vaikutetaan muun muassa syntyvyyteen, kuolevuuteen ja perheellistymiseen. Tarvitsemme luottamusta vahvistavaa politiikkaa, jossa tämän päivän nuoret aikuiset uskaltavat ja haluavat perheellistyä ja näin kantaa vastuunsa seuraavan sukupolven kasvattamisesta. Tämä tarkoittaa, että valtiona pidämme huolen, että lapsilisien ostovoimaa ei heikennetä, lapsiperheiden palvelut eli erityisesti neuvola, varhaiskasvatus, kasvatus- ja perheneuvonta, lapsiperheiden kotipalvelu, perusopetus ja toisen asteen koulutus taataan valtion toimenpitein laadukkaana koko maassa sekä kohtuuhintaisia asuntoja on saatavilla.

Luulenpa kuitenkin, että edes tämä ei riitä. Ihminen ei tarvitse enää jälkikasvua varmistaakseen turvatun vanhuusajan hoivan ja huolenpidon. Ainakaan näin ei tarvitse tämän päivän nuorten ajatella, vaikka todellisuudessa ylisukupolvinen hoivavastuu ei kovin kaukana olekaan. Toisaalta ajatus lasten saamisesta yhteiseksi hyväksi on täysin vieras – se on sekä lapsia että etenkin naisia esineellistävä. Jäljelle jää tunnetaso, kysymys hyvästä elämästä ja siitä, mikä minulle ihmisenä on tärkeää.

Edelleen nuorten arvoissa voimme havaita perheellistymisen olevan yksi tärkeimpiä tulevaisuuden tavoitteita. Toisaalta tämän rinnalla halu toteuttaa itseään kilpailee mahdollisen perheellistymisen ja lasten kanssa. Huomiota on kiinnitettävä myös tosiasiaan, että lasten saamisen toiveet ovat matalampia työttömillä ja pienituloisilla.

Väestöpolitiikassa on pystyttävä syvällisemmin ymmärtämään tämän päivän ihmisen tunteita ja odotuksia hyvästä elämästä. Lapsiperhearki kilpailee tietyllä tapaa vapaammalta ja mukavammalta tuntuvan huoltajavastuuttoman arjen kanssa. Nämä kaksi on uskallettava asettaa vertailuun.

Enemmän on tuotava perhearjesta esille hyvän elämän, onnen sisältöjä. Se on perheen tuomaa läheisyyttä, vanhemmuuden huumaavaa onnea. Se on kyynel silmäkulmassa, kun lapsesi oppii kävelemään. Se on sitä tunnetta, kun voi olla tukena varttuvalle nuorelle, joka etsii paikkaansa ja unelmiaan. Se on ylpeyttä lapsesta, joka oppii ja kehittyy. Se on sitä onnea, kun lapsi osoittaa sinun olevan tärkeä. Se on sitä, että kuoleman hetkellä sinua kaivataan. Onko väestötutkimuksen otettava uusi näkökulma vanhemmuuden myönteisiin, huumaaviin tunteisiin? Tässä pitkälle kehittyneessä yhteiskunnassa tämä voi olla väestöpolitiikan yksi uusi tehtävä.

Vahva väestöpolitiikka vaatii tietoista ja systemaattista kasvtustyötä. Euroopan lapsiasiavaltuutettujen kesken hyväksyimme viime syksynä Helsingissä yhteisen kannanoton ihmissuhdekasvatuksesta, joka on aloitettava varhaiskasvatuksessa. Uskon, että tämänkaltaisen työn ymmärtämisellä on osaltaan merkitystä väestöpolitiikan uudelleen muotoilussa.

Toisekseen perheet tarvitsevat työtä ja toimeentuloa. Sitä tarvitsee jokainen suomalainen ja suomalainen yhteiskunta. Hyvinvointivaltio on työn yhteiskunta. Vain korkean työllisyysasteen turvin voimme ylläpitää etuudet, palvelut ja eläkkeet. Työttömyyden alentuminen ja pienituloisuudesta pois pääseminen luovat edellytyksiä perheen perustamiseen.

Näyttääkin siltä, että jatkossa korkean työllisyysasteen yhteiskunta on se, johon lapsia uskalletaan ja halutaan saada.

Muutama viikko sitten minulla oli ilo tavata Keski-Suomen pitkäaikainen kansanedustaja Sakari Knuuttila, joka työllään oli ajamassa suomalaisten perusoikeudeksi työn. Tänä päivänä työ perusoikeutena on säädetty maamme perustuslain 18 §:ään.

Tätä samaa henkeä tarvitaan tänäkin päivänä. On tavoiteltava 80 prosentin työllisyysastetta. Tämä on mahdollista ja se on välttämätöntä. Kaikki tuon alle on epäonnistumista. Tavoitteesta ollaan tällä hetkellä kaukana.

Suomi tarvitsee laajan investointiohjelman, jolla lisäämme työn saatavuutta. On nostettava suomalaisten osaamista, työn tekemisen ja vastaanottamisen kannusteita sekä parannettava erityisesti rataverkon kehittämisellä työn liikkuvuutta. En jätä muistuttamatta, että tällä hetkellä Suomi on nopeassa luisussa heikosti koulutetuksi maaksi, joka ei kuitenkaan pysty, eikä toivottavasti haluakaan, kilpailla halvan työvoiman maiden kanssa. Meidän on kilpailtava osaamisessa ja osaavimman kansakunnan tilasta – nyt tämä toteutuu Suomessa vain juhlapuheissa. Meillä on oltava samalla liikkuvin yhteiskunta, jossa työssäkäyntialueet laajentuvat.

Me emme saa alistua ongelmille, joita yhteiskunnassamme on. Me nostamme jälleen kerran Suomen raiteille, jotka mahdollistavat suomalaisen luottamuksen tämän maan ja oman elämämme rakentamiseen, me mahdollistamme sosiaalisen nousun ja koulutustason vahvistumisen, me pidämme huolta, että tähän maahan kannattaa investoida ja täällä yrittää. Nuorten luottamus Suomeen on tutkimusten mukaan romahtanut viimeisten noin kymmenen vuoden aikana. Tämä usko on palautettava.

Lapsiasiavaltuutettuna huomioni kiinnittyy mahdollisuuksiin, jotka ongelmiamme suuremmat. Meillä on edelleen yksi toimivimmista yhteiskunnista, joita tällä maapallolla on. Kun annoin eduskunnalle kertomuksen lapsen oikeuksien ja hyvinvoinnin tilasta tämän vuoden helmikuussa, kiinnitin huomiota siihen, miten systemaattisesti Suomi rakensi vaikuttavaa lapsi- ja perhepolitiikkaa toisen maailmansodan jälkeeen ja jo sitä ennenkin. Yhtenä esimerkkinä on väestöpolitiikka, johon rakentajasukupolven poliitikkojen ja tutkijoiden kärki käytti paljon aikaa ja vaivaa. Tänä päivänä syntyvyys on alhainen, mutta väestöpolitiikan sijaan puuhastellaan pienen mittakaavan kehittämishankkeissa kansallisten linjausten sijaan. Perhevapaauudistuksen kariutuminen on tästä yhtenä esimerkkinä. On tullut helpommaksi järjestää seminaari, kuunnalle polveilevia alustuksia, todeta tunnelman olevan hyvä, jakaa joitakin miljoonia hankerahaa ja ohittaa kouriintuntuvat yhteiskunnalliset reformit.

Työn liikkuvuuden osalta tarvitaan sekä työelämän pelisääntöjen että yhteiskunnan infrastuktuurin uudistamista. Ei enää käy, että työpaikkojen ylinjohto voi tehdä työaikaan ja -paikkaan sitomatonta työtä. Tämä on oltava laajemmin kaikkien työntekijöiden mahdollisuus. Meidän on uskallettava rakentaa työelämän pelisäännöt, jotka lisäävät samaan aikaan työntekijän tuottavuutta ja ihmisen hyvinvointia, joka kanavoituu nykyiseen ja myös tulevaan perheeseen. Tässä olemme alkumetreillä.

Suomen on käynnistettävä laaja rataverkon parantaminen, jossa työtä laitetaan niin sanotusti raiteille. Hallituksen on kerättävä maakunnilta näitä koskevat esitykset ja rakennettava laaja koko maata rakentava rataverkkoratkaisu. Oulun seudulla tarvitaan yhteys Raahesta. Jyväskylän seudulla tarvitaan nopeampi yhteys etelään. Äänekoskelta on päästävä Jyväskylään. Työssäkäyntialueiden on laajennuttava. Tämä mahdollistaa koko Suomen pysymisen tasapainoisesti asuttuna, mikä taas ylläpitää asuntokannan arvoa mahdollisimman hyvin koko maassa. Jokaisen kaupunkiseudun ympärille tarvitaan vireä kuntaverkko.

Muistutan kylmistä tosiasioista. Eläkerahastoissamme on vajaa kolmannes eläkkeiden maksamiseen tarvittavasta summasta. Tosiasioita ei päästä pakoon. Kun eläkkeiden maksajia on vähemmän, eläkemaksut nousevat. On arvioitu, että 50 vuoden kuluttua työeläkemaksut, jotka ovat useita prosenttiyksikköjä suuremmat nykyisen alhaisella syntyvyydellä. Suomalainen ostovoima heikkenee ja työn kustannukset kasvavat.

Vaikka tällä hetkellä työllisyys kehittyy suotuisasti, kokonaiskuva on synkkä.

Kun maa epäonnistuu lapsi- ja perhepolitiikassa, maa epäonnistuu kaikessa. Tarvitaan henkeä, jossa hyvistä työelämäkäytänteistä säädetään lakiin jokaisen työntekijän turvaksi. Liittokohtaisissa neuvotteluissa on saatu hienoja läpimurtoja muun muassa kuntasektorilla koskien tilapäisen hoitovapaan laajentamista – tämä sama on saatava lain tasolle kaikkien työntekijöiden ja lasten tueksi. Kun keskitetyistä tulopoliittisista kokonaisratkaisuista on luovuttu, lainsäädännön on turvattava kansalliset työelämän pelisäännöt.

Entäpä sitten maahanmuutto? Tuoko se ratkaisua Suomen väestölliseen ja taloudelliseen huoltosuhteeseen? Tätä tunnutaan korostavan. Pian noin joka kahdeksas Suomeen syntyvä lapsi syntyy maahanmuuttajataustaiselle äidille. Ilman tätä väestökasvua Suomen näkymä olisi vieläkin heikompi. Toisaalta on tunnustettava, että tämäkään tie ei ole auvoinen. Suoraan sanottuna se on paljon vaikeampi kuin yleisesti tunnutaan ymmärrettävän.

Lapsiasiavaltuutettuna olen kiinnittänyt viimeisen neljän vuoden aikana paljon huomiota maahan muuttajataustaisten lasten ja nuorten hyvinvointiin. Olen saanut käyttööni aineistoja, jotka tuntuvat olevan vähäisellä käytöllä hallinnon eri tasoilla. Johtopäätökseni on tämä: tarvitaan paljon vahvempia toimenpiteitä kotoutumisessa onnistumiseksi.

Suurella osalla maahanmuuttajataustaisista lapsista ja nuorista on merkittäviä ongelmia oman paikkansa löytämisessä tästä yhteiskunnasta. Kouluterveyskysely osoittaa, että maahanmuuttajataustaisten lasten ja nuorten ongelmat ovat huomattavasti paljon yleisempiä kuin muiden nuorten. Sanon suoraan: tällä hetkellä Suomi ei onnistu kotouttamisessa. Siksi tämän varaan laskeminen nykyisellään on osa ongelmaa.

Jokainen Suomeen muuttava ja maahanmuuttajataustaisille vanhemmille syntyvä lapsi tarvitsee universaalit oikeudet ja palvelut, kuten kaikki lapset. Rinnakkaistodellisuuksia ei saa antaa rakentua. Ja suomen kieli ja/tai ruotsin kieli on opittava. Paremmin kuin nykyisin. Niin sanotun S2:n eli suomi toisena kielenä kunnianhimo ja voimavarat on saatava aivan uudelle tasolle. Aikuisiakin koskien.

Kieli on veitsi, jolla yksilö leikkaa yhteiskunnan kakusta oman osansa!

Hallitus on päättänyt käynnistää kansallisen lapsipolitiikan strategian valmistelun. Siihen on sidottava vahvasti mukaan koko valtioneuvosto. Oleellista on, että tämän strategian yksi pilari on vahvan väestöpolitiikan uudelleen rakentaminen. Siinä olemme onnistuneet aikaisemminkin. Seuraavan, vajaan vuoden päästä, aloittavan hallituksen on tässä onnistuttava.

17. toukokuuta 2018

Keskustellaan lapsuudentutkimuksen tilasta!

Terhi Tuukkanen, YTT, ylitarkastaja (erikoistutkija 1.6 alkaen), Lapsiasiavaltuutetun toimisto

Lapsuudentutkimuksen konferenssi keräsi laajan lapsuustutkijoiden joukon kesäiseen Jyväskylään toukokuun alkupuolella. Kahden vuoden välein järjestettävä konferenssi tarjosi jälleen tutkijoille foorumin omien tutkimusten esittelylle, toisten tutkimusten kommentoinnille ja vertaistuelle. Konferenssin järjestivät tänä vuonna Lapsuudentutkimuksen seuran lisäksi Jyväskylän yliopisto ja BIN-Norden-tutkijaverkosto.

Konferenssin Keynote-puhujiksi oli saatu alan huippuosaajia. Esimerkiksi Leena Alanen on yksi yhteiskuntatieteellisen lapsuustutkimuksen tärkeimmistä ja kansainvälisestikin arvostetuimmista kehittäjistä. Myös konferenssin työryhmät kokosivat yhteen laajan joukon suomalaisia ja kansainvälisiä alan osaajia.

Vaikka konferenssista ei puuttunut asiantuntemusta, sieltä puuttui mielestäni jotakin. Missään puheenvuorossa tai keskustelussa en kuullut puhuttavan lapsuudentutkimuksen yleisestä tilasta. Jäin tätä kaipaamaan, sillä tällä hetkellä lapsuudentutkimuksen tila ja paikka suomalaisessa yhteiskunnassa, päätöksenteossa tai tutkimuskentällä ei mielestäni hahmotu kovin hyvin. Esimerkiksi nuorisotutkimuksella vaikuttaa olevan huomattavasti vahvempi jalansija Suomessa.

Konferenssin perusteella voi todeta, että paljon kiinnostavaa, lapsia koskevaa tutkimusta on käynnissä. Pääosin kyse on kuitenkin pienistä, projektiluonteisista tutkimushankkeista, joissa tuloksia ei juurikaan ehditä jalkauttaa ja joiden todellinen vaikuttavuus jää epäselväksi. Tällä hetkellä lapsuudentutkimus näyttäytyykin ulospäin valitettavan sirpaleisena.

Sirpaleisuus ei ole vain tutkimuskentän ongelma. Myös esimerkiksi poliittista valmistelua ja asioiden kehittämistä vaivaavat nykyisin hajanaiset toimintatavat. Kehitettäviä asioita ja kehittäjiäkin on paljon, mutta asiat eivät vain tahdo mennä eteenpäin. Yksittäisen tutkijan voi olla vaikea hahmottaa oman tutkimuksensa ja tutkimusaiheensa paikka laajemmassa kehikossa, kun tästä kehikosta ei keskustella eikä sen nykytila siksi hahmotu. Lapsuudentutkimuksen kenttä on monitieteinen ja jokaisella tieteenalalla on oma historiansa. Olisi kuitenkin tärkeää käydä keskustelua myös siitä, missä lapsuudentutkimus juuri nyt menee.

Lapsuudentutkimuksessa on perinteisesti hyödynnetty paljon laadullisia menetelmiä. Se on perusteltua, sillä laadullisin menetelmin päästään lapsen lähelle ja saadaan hänen oma äänensä kuuluviin. Tosiasia kuitenkin on, että päätöksenteossa tukeudutaan usein isoihin ja maantieteellisesti kattaviin aineistoihin, jotka analysoidaan määrällisesti. Tällä hetkellä tutkimustieto, jota lapsia koskevassa päätöksenteossa käytetään (sikäli kun käytetään), nojaa pitkälti muutamiin laajempiin, lapsia koskeviin aineistoihin. Esimerkiksi Kouluterveyskysely ja PISA-tutkimus ovat monille päättäjillekin tuttuja tutkimuksia. Se hieno laadullisen tutkimuksen kirjo, joka konferenssissa tuli esille, tuskin näkyy päättäjille.

Tästä näkökulmasta lapsuudentutkimuksen käytäntöjen ja tiedontuotannon tarpeiden välillä on ristiriita. Kyse ei ole laadullisen tai määrällisen tutkimuksen paremmuudesta, vaan siitä, että laajemmissa hankkeissa tulosten tiedottamiseen ja jalkauttamiseen on ehkä panostettu enemmän.

Keskeinen kysymys on, ketä varten lapsuudentutkimus tuottaa tietoa. Mielestäni päättäjät tulisi laajemmin tunnistaa yhtenä tärkeänä lapsuudentutkimuksen kohderyhmänä. Lapsivaikutusten arviointia varten tarvitaan ajantasaista tutkimustietoa lasten elämästä ja lasten omaa kokemustietoa. Erityisesti lasten omien kokemusten soisi kuuluvan yhteiskunnassa ja päätöksenteossa paljon nykyistä paremmin. Me tutkijat voisimme tässä suhteessa tehdä enemmän.

Toivottavasti lapsuudentutkimuksen sirpaleisuus ei aja tutkijoita omiin poteroihin taistelemaan vähäisistä rahoituksista. Poteroitumisen sijaan lapsuudentutkimukselta kaivattaisiin nyt sitä, että tutkijat yhdessä rintamassa toisivat esille lapsia koskevan tiedon merkitystä ja arvoa yhteiskunnassa ja erityisesti päätöksenteossa. Tarvitaan myös uusia menetelmiä tutkimustulosten esittelemiseen ja hyödyntämiseen: pelkkä tulosten esittely ei riitä, vaan tarvitaan työkaluja, joilla päättäjät voivat soveltaa tutkimustietoa käytäntöön.

Lapsiasiavaltuutetun toimistossa lapsia koskevan tutkimustiedon seuraaminen ja hyödyntäminen tulee jatkossa vahvistumaan. Pyrimme osaltamme vaikuttamaan siihen, että lapsia koskeva päätöksenteko perustuisi enemmän tutkittuun tietoon ja erityisesti lasten omaan kokemustietoon. Jotta päättäjät saadaan vakuuttumaan tutkimustiedon tärkeydestä, tarvitaan lapsia koskevalle tutkimuskentälle yhteinen näkemys siitä, mikä on lapsia koskevan tutkimustiedon ydintä, mitä lapsia koskevalla tutkimuksella halutaan päättäjille viestittää ja millaista tietoa tarvitaan lisää.

Haastamme kaikki lapsista kiinnostuneet tutkijat mukaan keskusteluun siitä, mitä kuuluu lapsuudentutkimukselle juuri nyt.

15. helmikuuta 2018

Lastensuojeluun reformi

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu
Leo Nyqvist, professori, Turun yliopisto


Pääministeri Sipilän hallitus on antanut ylisosiaalineuvos Aulikki Kananojan tehtäväksi valmistella ehdotus lastensuojelun laadun turvaavaksi tiekartaksi vuoden 2018 loppuun mennessä.

Lastensuojelu tarvitsee syvällisen ja rohkean reformin. Monissa kunnissa on jo työ käynnistynyt ilman valtiovallan ohjausta. Viime vuosina monet kunnat ovat hoitaneet lapsiperheiden arkisia palveluita, kuten kotipalvelun sekä kasvatus- ja perheneuvonnan, kuntoon. Palveluita löytyy tarpeen mukaan, laadukkaasti sekä ilman lastensuojelun asiakkuutta ja byrokraattista arviointimyllyä.

Kunnilla on ollut motivaatiota toimia viisaasti – se on tuottanut säästöä. Samassa budjetissa on nähty ehkäisevän työn tuotot, kun raskaita ja kalliita korjaavia palveluita on pystytty vähentämään.

Uusimpien lastensuojelutilastojen mukaan vuoden 2016 aikana kodin ulkopuolelle oli sijoitettuna 17 330 lasta ja nuorta. Lastensuojelun avohuollon asiakkaina oli 57 784 lasta ja nuorta.

Tosiasia on, että sosiaalityöntekijät eivät ehdi tavata sijaishuollossa olevia lapsia riittävästi. Perheet ovat raskaissa arviointimyllyissä ilman tukea. Sosiaaliasiamiehet ovat heikosti saatavilla.

Päättäjien valtakunnan tasolla on käynnistettävä lastensuojelun normitalkoot. Lähtökohtana on lastensuojelulain rajaaminen.

Lastensuojelulain 3 a §:n mukaan ehkäisevää lastensuojelua annetaan, kun lapsi tai perhe ei ole lastensuojelun asiakkaana. Termi on sekava ja täysin turhaan lastensuojelulla raskautettua. Termistä ehkäisevä lastensuojelu tulisi luopua ja sitä koskevat lastensuojelulain säännökset kumota. Sama normipurku koskisi myös lastensuojelun avopalveluita. Nämä palvelut löytyvät eri säädöksistä, kuten sosiaalihuoltolaista, tavanomaisina lasten ja perheiden palveluina.

Jo näillä toimin valtio pystyy ottamaan vahvemman vastuun lastensuojelun sijaishuollossa olevista lapsista. Nyt näiden lasten tuen tarpeisiin ei lastensuojelussa pystytä vastaamaan. Esimerkiksi päihde- ja mielenterveyspalvelut ovat riittämättömiä. Lisäksi neuropsykiatrisista ongelmista kärsivät lapset ja nuoret jäävät usein heitteille ja päätyvät lastensuojelulaitoksiin, joissa heidän tilanteensa vain heikkenee.

Lastensuojelun reformin on ulotuttava rohkeasti perustuksiin. Lastensuojelun sijaishuolto on säädettävä perusopetuksen eli koulujemme tapaan liiketaloudellisen voiton tavoittelun ulkopuolelle. Yksityisiä perhekoteja ja yrityksiä tarvitaan, mutta toiminnasta tulevat tuotot on palautettava lastensuojelun laadun parantamiseen. Miksi voiton tavoittelu sopii lastensuojeluun, haavoittuvimpiin, kun maailman ykkösluokan kouluihin se ei sovi?

Lastensuojelun kustannusrakenne on läpinäkymätön, kallis ja mahdollistaa valvonnan ollessa heikkoa lapsen kannalta epätarkoituksenmukaiset ratkaisut. Jotta valvonta toimisi, on jokaiselta sijaishuollossa lapselta kerättävä säännöllisesti arviotietoa lastensuojelun toimivuudesta. Tätäkään ei Suomessa valtio ole saanut hoidetuksi.

Lastensuojelu tarvitsee reformin. Selvitykset voivat tuottaa sinänsä arvokasta analyysiä. Selvityksiä on kuitenkin viime vuosina ja aikoina tehty erinäisissä hankkeissa vinot pinot. Sosiaali- ja terveysministeriöllä tulisi olla jo kaikki edellytykset johtopäätösten tekemiseen. Se tarkoittaa lastensuojelun reformia.

Kirjoitus on julkaistu useissa eri lehdissä Suomessa alkaen 14.2.2018.

22. tammikuuta 2018

Muutama ajatus Ammatin oppimisesta.

Kansalaiskirje lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttilalle, syksy 2017

Matti Voutilainen, rehtori emeritus, ammatillinen oppilaitos

Ei ammatillinen koulutus vaan ammattikasvatus

Kasvatus on käsitteenä paljon laajempi kuin koulutus. Se sisältää myös kansalaiseksi kasvamisen ja kasvattamisen sekä ammattiin liittyvät muut kysymykset, mm. ammattietiikan. Muutoin koulutetaan yritystä varten robotteja. Tavoitteena on koulutuksessa oltava tasapainoinen, kokonainen ihminen, joka ymmärtää yhteiskunnan toimintaa laajemmin. Tämä on tärkeää varsinkin niille, joiden koulutusura päättyy ammattiopintoihin. Työn/ammatin hän varmasti ehtii oppia 40 vuoden työuran aikana. Vahva osuus yleissivistäviä aineita tarvittaisiin mukaan, koska niillä on opiskelijan myöhemmälle elämälle suuri merkitys. Tämä helpottaa henkilön mahdollista ammatinvaihtoakin, antaa paremman kuvan yhteiskunnan toiminnasta, auttaa osallistumaan yhteiskunnallisiin rientoihin ja parantaa selviytymistä jatko-opinnoista. Tieto yhteiskunnan toiminnasta lisää myös äänestysaktiivisuutta. Jo aikanaan Snellman korosti, että hyvän ammattilaisen on omattava kykyä oivaltaa ajan henki.

Muutama yhteinen kurssi kaikille toisella asteella ja jatko-opintokelpoisuus

Rajaa ammatillisen ja lukio-opetuksen välillä on madallettava. Tämä osaltaan estää yhteiskunnan jakautumista vuosien kuluessa. Ammatillisen puolen ja lukion opiskelijoille olisi oltava yhteisiä pakollisia kursseja joku määrä. Tämä avaisi kaikille maailmaa myös toisen koulutusmuodon sisällöstä ja toiminnasta. Tämän vuoksi näillä kursseilla olisi oltava sekaryhmiä ja niitä olisi pidettävä molempien koulujen tiloissa, molempien oppilaitosten opettajien toimesta. Avaisi opettajienkin maailmaa.

On pidettävä huoli, että jatko-opintokelpoisuus ammatillisen puolen opiskelijoilla on todellinen, ei vain paperilla. Tämäkin edellyttäisi kunnollisia yleissivistäviä opintoja ihan tällä nimellä, eikä vaan ammattia tukevia opintoja. Ruotsissa on tämäntapainen järjestelmä, kaikista tulee ylioppilaita, vaikkakin vähän erilaisella painotuksella. Ruotsilla on mennyt pitkän aikaa hyvin. En väitä, että se johtuu yksinomaan toisen asteen koulutuksesta, mutta jotakin vaikutusta sillä varmasti on - jos kerran uskotaan koulutukseen.

Miksi koulussa ei tehtäisi oikeita töitä osaavan opettajan ohjauksessa?

Otan kaksi esimerkkiä kouluista, joissa olen toiminut. Rakennusosastolla teimme 16 asunnon rivitalon oppilastyönä. Sen oikeampaa työtä alalla ei ole. Rakennusliikkeen työmaahan verrattuna etuna oli, että kaikki asiat tapahtuivat opetuksen - ei bisneksen - ehdoilla. Projekti kesti vajaa kaksi vuotta. Toinen esimerkki; metalliosasto teki lasiliikkeille kuljetuspukkeja (satoja) monen vuoden ajan, teollisena toimintana. Tämän kaltaisia esimerkkejä löytyy varmasti joka oppilaitoksesta, kun etsitään.

Tämä oikean työ tekeminen vaatisi kouluilta aivan uudenlaista ajattelua ja uskoa itseensä ja oppilaisiin, mutta onnistuu varmasti. Nykyään on tavoitteena viedä työ mahdollisimman kauaksi opetuksesta ja ajatellaan, että se tapahtuu jossakin muualla kuin koulussa. Lisäksi opettajat ovat yleensä vaativampia näyttöjä arvioidessaan kuin yrityselämän edustajat ovat. Tämä nostaa osaamisen tasoa, kun näytöt tehdään opettajan valvonnassa. Jollakin tapaa on unohtunut ajatus, että koulussakin voi oppia, niin omituiselta kuin se kuulostaakin. Nyt pyritään viemään työt mahdollisimman kauas koulusta. Miksi koko ajatusta ei voisi kääntää toisin päin? Tuodaan työt kouluun, kuten on aikaisemmin ollut.

Ammattiteorian väheksyntä pois

Nykyään on muotia väheksyä ammatinteoriaa, jopa joskus opettajien taholta. Pahempaa osaamisen aliarviointia on vaikea löytää. Leonardo da Vinci totesi: ”Ne jotka rakastuvat käytäntöön ilman tietoa, ovat kuin merimiehiä, jotka nousevat laivaan ilman peräsintä tai kompassia - eivätkä voi olla koskaan varmoja siitä, minne ovat menossa. Käytännön on aina perustuttava lujalle teorialle.” Hän ilmaisi tämän, kun puhui, miten tärkeää maalarille on perspektiivin ymmärtäminen ja miten se muodostuu. Kuinka moni meistä nousisi lentokoneeseen, jos tietäisi, että lentäjällä ei ole käsitystä edes lentämisen teorian perusteista?

Täyttääkö nykyinen ammatillinen koulutus edellä kuvatut ajatukset?

Aikanaan koulussa oltiin noin 36–38 tuntia viikossa, nykyään vähimmillään 24 tuntia viikossa. Luokkaopetusta oli aikaisemmin lähes puolet koulussa oloajasta, nykyään ero on häivytetty ja samalla vältellään teorian käsitettä, jolloin asioiden syvällisempi oppiminen jää vähemmälle. Koulussa on opettajana tehtävää varten monen vuoden koulutuksen käynyt henkilö, työpaikalla voi periaatteessa olla kuka hyvänsä. Pahempaa opettajan työn aliarviointia on vaikea löytää. Kuka hyväksyisi lukion äidinkielen opettajaksi peruskoulun käyneen? Työpaikalla oppiminen saattaa opiskelijat hyvin eriarvoiseen asemaan, miten ja mitä opetetaan yrityksestä riippuen.

Kovasti puhutaan yrittäjäkasvatuksesta. Ollessani 1960-luvun alussa ammattikoulussa, meillä oli 2 tuntia viikossa ammattitaloutta, joka oli erinomaista yrittäjäkasvatusta ilman ylimääräistä kohkaamista. Nuorten koulutuksen tärkein tehtävä on kasvatus kunnon kansalaiseksi. Tämä on unohtunut nykyään ammatillisessa koulutuksessa kokonaan. Tällä puutteella saattaa olla vaikutusta, jopa eduskunnan kokoonpanoon. Aikanaan oli kansalaistaito niminen oppiaine.

Tärkeimpänä mittarina voidaan ammatillisessa koulutuksessa pitää harjoitustöitä. Aikanaan kouluissa tehtiin venemoottoreita (tämä on minun mieluisin esimerkki) aloittaen moottorin rungon valusta. Nyt on kouluissa paljon parempi kalusto, paremmin koulutetut opettajat ja monta kertaa ”reformoitu” koulutus. Pitäisi tulla lentokoneen moottoreita, mutta ei tule edes venemoottoreita. En tarkoita, että olisi tehtävä niitä 1960-luvun venemoottoreita, mutta esimerkki aiheuttaa pohdinnan, mitä koulutuksessa on tapahtunut. Nykyinen ammatillinen koulutus ei tuota kovinkaan hyvää osaamista, josta kuulemme jo heikkoja kaikuja työelämän suunnasta.

Jos lapseni olisivat vielä teini-iässä, en kovin helposti suosittelisi heille nykyistä ammatillista koulutusta, häpeä myöntää tämä ajatus.



5. tammikuuta 2018

Lapsivaikutusten arviointi loistaa jälleen poissaolollaan – aktiivimalliko ei vaikuta lapsiin mitenkään?

Merike Helander, lakimies, lapsiasiavaltuutetun toimisto

Kerta toisensa jälkeen lapsiasiavaltuutetun lausunnoissa ja kannanotoissa olemme vaatineet lapsivaikutusten arviointia lainvalmisteluun ja muuhun päätöksentekoon. Samoja vaatimuksia ovat esittäneet lukuisat muut lapsen oikeuksien edistäjät. Välillä tuntuu jopa jo, että kyllästymiseen asti. Mutta toisaalta, ei näköjään lähellekään riittävästi. Konkreettinen ja ajankohtainen esimerkki on tämän vuoden alusta voimaan tullut, kiivastakin keskustelua herättänyt työttömyysturvan aktiivimalli. Aktiivimallia koskevia lainvalmisteluasiakirjoja tutkiessa huomio kiinnittyy siihen, että valmistelussa ei lasten oikeuksia ole huomioitu millään tavoin.

Kyseisen lakimuutoksen tavoite lisätä työllisyyttä on kannatettava, ilman muuta. Käydyn keskustelun perusteella malliin näyttäisi liittyvän monia haastavia kysymyksiä. Koska en ole työllisyyttä ja sen parantamista koskevien toimien tai työllisyyspolitiikan asiantuntija, en ota kantaa siihen, onko malli hyvä tai huono, saavutetaanko mallin mukaisella toiminnalla sille asetetut tavoitteet vai olisiko joku muu malli parempi. Lapsen oikeuksien edistäjänä ja tutkijana keskityn tarkastelemaan seuraavassa lakimuutoksen valmistelua lapsen oikeuksien huomioonottamisen näkökulmasta.

Äkkiseltään voisi ajatella, ettei mitään ongelmaa lapsen oikeuksien näkökulmasta ei ole, kysehän on aikuisten ihmisten aktivoinnista, ei lasten. Saman tien voi todeta, että päivänselvää kuitenkin on, että lapsiperheissä vanhempien työssäkäynti tai työttömyys vaikuttaa lapsen oikeuksiin, suoraan tai välillisesti. Lainvalmistelussa pitää siis mallia tarkastella myös lapsen oikeuksien näkökulmasta.

Oikeudellinen perusta tälle vaatimukselle löytyy laintasoisesti Suomen valtiota sitovasta YK:n lapsen oikeuksien sopimuksesta, jonka 3 artiklan mukaan kaikissa julkisen tai yksityisen sosiaalihuollon, tuomioistuinten, hallintoviranomaisten tai lainsäädäntöelimien toimissa, jotka koskevat lapsia, on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu. Sopimusvaltiot ovat sitoutuneet takaamaan lapselle hänen hyvinvoinnilleen välttämättömän suojelun ja huolenpidon ottaen huomioon hänen vanhempiensa, laillisten huoltajiensa tai muiden hänestä oikeudellisessa vastuussa olevien henkilöiden oikeudet ja velvollisuudet. Tähän sisältyy muun muassa valtion velvollisuus tukea vanhempia kasvatustehtävässä esimerkiksi järjestämällä lapsenhoitopalveluita työssäkäyvien huoltajien lapsille (18 artikla).

Lapsen edun eli lapsen oikeuksien huomioonottaminen asianmukaisella tavalla edellyttää, että kaikessa toiminnassa arvioidaan toimien suoria ja välillisiä vaikutuksia lasten oikeuksiin. Vaikutusarvioinnin perusteella tulisi valita vaihtoehto, joka parhaiten varmistaa lasten oikeuksien toteutumisen. Tämä koskee siis myös lainsäädäntötoimia.

Lapsivaikutusten arviointi sisältyy tavalla tai toisella viimeisimpiin hallitusohjelmiin, myös voimassa olevaan pääministeri Sipilän hallitusohjelmaan. Aktiivimalli perustuu hallitusohjelmaan. Kun hallitusohjelmaa toteutetaan lainsäädännön keinoin, lapsen edun huomioonottaminen ja lapsivaikutusten arviointi tulisi käydä ilmi lainvalmisteluasiakirjoista. Muuten voidaan vain arvailla, onko lapsen oikeuksien huomioonottaminen edes käväissyt mielessä lainvalmistelussa tai poliittisessa päätöksenteossa.

Edellä todetusta huolimatta, valtiovarainministeriön työryhmämietinnössä, jossa aktiivimalli kuvataan, ei ole pohdittu lasten kannalta. Työryhmämietinnön perusteella valmisteltu hallituksen esitys ei sisällä lapsiin kohdistuvien vaikutusten arviointia. Aktiivimallia ei esityksessä muutenkaan tarkastella lapsien ja lapsiperheiden näkökulmasta. Ainoa maininta lapsista on hallituksen esityksen kohdassa, jossa todetaan, että työttömyyspäivärahan alentaminen tehdään täyteen työttömyyspäivärahaan, johon sisältyy lapsikorotus.

Hallituksen esityksen käsittelyssäkään eivät lapset ole olleet millään tavoin huomion kohteena. Esitysluonnokseen ei pyydetty lausuntoa yhdeltäkään lapsen oikeuksien edistävältä toimijalta. Eduskunnan valiokunnissa esityksen käsittelyn yhteydessä ei ollut kuultavana yhtään toimijaa, jolla olisi erityistä intressiä huomioida lapsen oikeuksia. Lapset eivät näy myöskään perustuslakivaliokunnan ja työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan lausunnoissa tai sosiaali- ja terveysvaliokunnan mietinnössä. Eduskunnan käymissä keskusteluissa lapsen oikeuksien näkökulma tuli esiin vasta loppuvaiheessa esityksen toisessa käsittelyssä. Tuolloin nostettiin esiin, että aktiivimallin käyttöönotolla on yhteys hallituksen aiemmin tekemään varhaiskasvatusoikeuden rajaamiseen. Työttömän, kotona olevan huoltajan lapsella ei ole tällä hetkellä subjektiivista oikeutta kokopäiväiseen varhaiskasvatukseen.

Tämä onkin konkreettinen esimerkki, miksi aktiivimallia olisi tullut arvioida lapsen oikeuksien näkökulmasta. Kun vanhemmat ovat työssä vakinaisesti tai tilapäisesti, osa- tai kokopäiväisesti, pienet lapset tarvitsevat hoitopaikan. Hoitopaikkaa tarvitaan myös silloin, kun vanhempi täyttää aktiivimallin mukaista velvoitettaan. Ja hoitopaikka on usein saatava pikaisesti, jotta mallin mukaisen velvoitteen voi täyttää. Tällä hetkellä kunnalla on velvollisuus järjestää kiireellisessä, työstä tai opiskelusta johtuvassa tilanteessa, hoitopaikka lapselle kahdessa viikossa. Se ei ole kaikissa tilanteissa riittävän pikaisesti.

On myös huomattava, että kyse ei ole pelkästään paikan saamisesta jostain päiväkodista. Jos työhakija ei aktivointitoimenpiteistä huolimatta työllisty pysyvästi, voi edessä olla pitkäkin jakso, jolloin tekee tilapäisiä ja lyhyitä työkeikkoja tai muita toimia. Lapsi voi pahimmillaan joutua näillä jaksoilla aina eri päiväkotiin tai ryhmään, välillä osa-aikaisesti ja välillä täysipäiväisesti. Tällöin voidaan vain haaveilla siitä, että varhaiskasvatus täyttäisi varhaiskasvatuslaissa ja varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa asetetut kunnianhimoiset ja lapsen oikeuksien mukaiset tavoitteet.

Jos tarkkoja ollaan, koko hallitusohjelman kattava lapsivaikutusten arviointi olisi pitänyt tehdä jo ohjelmaa laadittaessa. Silloin, ehkä, olisi huomattu, että varhaiskasvatusoikeuden rajaaminen työttömien vanhempien lapsilta vaikuttaa toimenpiteisiin, joilla pyritään kannustamaan työttömiä työllistymään. Aktiivimallilla, yhdessä varhaiskasvatusoikeuden rajaamisen kanssa, on vaikutuksia lapsiin, ja vähintäänkin nämä yhteisvaikutukset olisi pitänyt tunnistaa ja arvioida. Kun kokonaisvaltaista vaikutusarviointia ei ole tehty, voi vain arvailla mitä muita suoria tai välillisiä vaikutuksia eri yhteyksissä vielä tuleekaan eteen.

Pientä toivetta herättää tässä yksittäisessä tapauksessa kuitenkin eduskunnan vastauksessaan hyväksymä lausuma, jonka mukaan ”uudistuksen vaikutuksia tulee tarkasti seurata ja tarvittaessa laajentaa keinoja, joilla aktiivisuusedellytyksen voi täyttää, jos ilmenee, etteivät nyt ehdotettavat keinot ole riittäviä estämään aktiivisesti työnhakua tai palveluun pääsyä yrittäneen työnhakijan joutumista vähennetylle etuudelle.” Uudistuksen vaikutusten seuranta ei välttämättä ole kovin tehokasta ja systemaattista, jos vaikutuksia ei ole arvioitu etukäteen eikä siten tiedetä, mitä vaikutuksia tulisi erityisesti seurata.

Olisiko nyt paikka tehdä pikaisesti lainsäädännön lapsivaikutusten arviointi, ensisijaisesti suhteessa varhaiskasvatusoikeuden rajaamiseen, mutta myös laajemmin ja erityisesti lähiaikoina valmistuvaan ehdotukseen perhevapaauudistukseksi? Ettei käy niin, että mennäänkin kokonaisuudessa lopulta pakkaselle, vaikka yksittäiset uudistukset näyttäisivätkin edistävän asetettuja tavoitteita.



Lähteitä:

Hallituksen esitys eduskunnalle laeiksi työttömyysturvalain ja eräiden muiden lakien muuttamisesta (HE 124/2017 vp)

Hallituksen esityksen eduskuntakäsittelyyn liittyvät asiakirjat, verkossa https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/KasittelytiedotValtiopaivaasia/Sivut/HE_124+2017.aspx

Työllisyyden lisääminen ja työttömyyden keston lyhentäminen. Työryhmän muistio. Valtiovarainministeriö. Verkossa http://vm.fi/documents/10184/3254793/Ty%C3%B6llisyysty%C3%B6ryhm%C3%A4n+muistio+4.10.2016/abf896ba-f360-42ed-a261-b0f8fe6eee06

7. joulukuuta 2017

Tämän päivän ja tulevaisuuden Suomelle

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttilan sanat Perhetalon peruskiveen muurattuna tuleville sukupolville, Mikkelissä 7.12.2017

Mikään ei voi olla esteenä Isänmaamme paremmalle huomiselle. Vapaassa tahdossamme on antaa paljosta vähäisimmille, jotta jokainen lapsi saadaan tähän yhteiskuntaan osalliseksi ja toimijaksi. Tahdossamme on kytkeä jokainen sukupolvi sukupolvien ketjuun. Ja samalla antaa jokaiselle lapselle ja nuorelle tilaa hengittää, aikaa löytää itsensä ja oma paikansa tässä yhteiskunnassa.

Elämän ja yhteiskunnan laki on muutos. Ei yhteiskunta koskaan pysähdy. Se on aina muutoksessa ajan leikkaavissa asioissa, ilmiöissä ja ihmisissä. Muutos on herkkyyttä, viisautta, ymmärtää menneen ja tulevan leikkauspiste.

Mutta paljon pysyy iäti. Nämä ajattomat ihmisen tarpeet on nähtävä, ymmärrettävä. Kaipaus, tuska, kuolema – yhteys, ilo, riemu. Tähti jokaiselle loistaa, jokaisessa tuo tähti on. Itsestämme on löydettävä meidän aarre ja toinen aarre toisistamme. Näin on tänään, näin oli eilen, näin on aina oleva.

Me kansakuntana olemme kansakuntien joukossa. Niin kansa kuin yksi ihminen on suhteessa toisiin ja toiseen. Yksinäisyyteen ei elollista ole luotu. Yksin jäävän osa on kuolla, surkastua. Kykymme näemme, korkeutemme tunnistamme suhteessa toisiin ja toiseen. Siksi sanon teille: älä jätä yksin, älä jää yksin.

Tämä 100-vuotias Isänmaamme Suomi aloittaa nyt uuden vuosisadan. Meidän on kyettävä vahvistamaan yhteiskuntamme perustuksia. Peruskivemme on oltava murtumaton. On toimittava tavalla, jossa suomalaisten sosiaalinen etäisyys toisiimme ei kasva. On oltava yhteisen tajua kaikissa yhteiskunnan päätöksissä. On rakennettava yhteiskunta, jossa yhteiskunnan voimavarat eivät kohdennu yhä voimallisimmin sinne, missä on jo eniten. Kohtuus kaikessa, niin hyvässä kuin huonossa.

Suomi selviää, kun pidämme jokaisen lapsen oikeudet yhdenvertaisina. Kun tätä nykyhetkeä arvioidaan sadan vuoden päästä tasavaltamme täyttäessä 200 vuotta, me tiedämme onnistumisemme. Mutta ei ole osamme odottaa. Osamme on tehdä ja toimia. Tänään, tässä ja nyt.

On varmistettava, että jokainen lapsi saa tuen varhaiselle kasvulle, kehitykselle ja oppimiselle. Se tarkoittaa, että vanhemmuutta ja perheen arkea tuetaan lapsen parhaaksi. Perhe saa tarvitsemansa tuen helposti ja ilman byrokratian myllyä, jossa taipuu niin perhe kuin ammattilainen. Se tarkoittaa jatkuvien palvelutarpeiden arviointimyllyjen sijaan todellista apua ja tukea arjessa.

Se tarkoittaa, että jokaisen lapsen oikeudet ovat yhdenvertaiset. Ei voi olla, että lapsi saa perhetaustansa suhteen paremmat palvelut, mikäli vanhemmat ovat työelämässä. Laadukas pedagoginen varhaiskasvatus on oltava jokaisen lapsen yhtäläinen oikeus. Meidän on oltava lujia tahdossamme taata jokaiselle lapselle perhetaustasta riippumatta tuki, jolla vaikutamme oppimisvalmiuksiin ennen perusopetuksen alkamista.

Tulevina vuosikymmeninä ihmisen kasvun, kehityksen ja oppimisen varhaiset vuodet avautuvat meille yhä selvemmin. Ratkaisevaa on täällä Mikkelissäkin, miten Perhetalo löytää saumattoman ja arkisen sävelen kotien ja pedagogisen varhaiskasvatuksen kanssa.

Se tarkoittaa, että kaikessa päätöksenteossa yhteiskunta tarkastelee lapsen etua. Se tarkoittaa, että alkoholi- ja koko päihdepolitiikkakin perustuu lapsen etuun, ei meidän aikuisten nopeaan tarpeen tyydytykseen. Se tarkoittaa, että työelämää ei kehitetä vain työelämän tarpeista, vaan koko yhteiskunnan.

Viisaus kätkeytyy lopulta siihen, mikä on tiedon painoarvo tunnepolitiikan sijaan. Meidän on kylmänviileästi ilman käpertymistä yhteiskunnassa vallitseviin lyhyen tähtäimen intresseihin syvennyttävä ymmärtämään, mitkä ovat lapsen tarpeet ja mitä lapset kertovat arjestaan. On kuultava ja kuunneltava.

Tänään me tiedämme paljon, mutta ymmärrämme vähemmän. Keskiarvon harha on helposti läsnä. Ja tutkimus, johon lapset vastaavat, on aina palautettava kohteilleen – siis lapsille pohdittavaksi. Vain näin ymmärrämme ja saamme riittäviä vastauksia yhteiskuntamme polttaviin kysymyksiin.

Ihmisen arvon on oltava sama niin lain kuin lähimmäisen kasvojen edessä. Valtiota on johdettava lailla ja asetuksella sekä yhteisen tajulla, joka oikeudentuntona ja hyvinä tekoina meistä ilmenee. Tänään peruskivensä saaneen Perhetalon on oltava tästä esimerkki. Se kokoaa, se tuo yhteen, se helpottaa. Tämä siksi, että lapsen ja vanhemman ihmisarvo tätä vaativat. Eikä enää ammattilaisten yhteistyö riitä. Yhteistyön sijaan on tultava yhteinen työ. Koko valtakunnassa. Lapsen ja kansakunnan parhaaksi.

Luja ja luotettava. Sellainen on hyvä peruskivi. Sellainen on hyvä valtio. Sellainen on yhteinen Suomi.

Mikkelissä 7.12.2017,

Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu

29. marraskuuta 2017

Lapsen mielipiteen kuuleminen ei ole vaihtoehto, vaan lapsen oikeus

Mimmi Partanen, korkeakouluharjoittelija, Lapsiasiavaltuutetun toimisto

Kolmen kuukauden mittainen korkeakouluharjoittelu lapsiasiavaltuutetun toimistossa on antanut minulle hienon mahdollisuuden syventyä lapsen oikeuksiin ja lapsen oikeuksien toteutumiseen Suomessa. Vaikka Suomessa lapsen oikeuksien voidaan sanoa olevan melko hyvällä tolalla, tehtävää silti riittää. Lapsia ei vieläkään nähdä aina täysimääräisinä oikeussubjekteina, joille kuuluu niin oikeus hyvinvointiin ja kasvun tukeen, oikeus tulla suojelluksi, sekä erityisesti myös oikeus osallistua ja vaikuttaa.

Harjoitteluni aikana olen saanut keskittyä erityisesti lapsen oikeuteen tulla kuulluksi. Harjoittelun aikana yhtenä tehtävänäni on ollut laatia yhdestä YK:n lapsen oikeuksien komitean antamasta yleiskommentista lapsille sopiva versio, jotta yleiskommentissa olevat asiat tavoittaisivat myös suoraan lapset. Valitsin työstettäväkseni yleiskommentin nro 12, joka koskee oikeutta tulla kuulluksi. Lapsen oikeuksien komitea on lapsen oikeuksien sopimuksen noudattamista ohjaava ja valvova toimielin ja lapsen oikeuksien komitean antamilla yleiskommenteilla tarkennetaan lapsen oikeuksien sopimuksen sisältöä ja tulkintaa. Olen myös saanut osallistua seminaareihin ja tapahtumiin, jossa käsitellään lapsen oikeutta tulla kuulluksi.

Lapsen oikeuksien sopimuksen 12 artiklan ensimmäisen kohdan mukaan lapsella on oikeus ilmaista näkemyksensä kaikissa itsenään koskevissa asioissa. Lapsen näkemys on myös otettava huomioon lapsen iän ja kehitystason mukaisesti. Tätä kutsutaan lapsen oikeudeksi tulla kuulluksi. Lapsen oikeuksien komitea on määritellyt lapsen oikeuden tulla kuulluksi yhdeksi perustavanlaatuiseksi periaatteeksi koko lapsen oikeuksien sopimuksen kannalta. Kaikkia muita lapsen oikeuksia toteutettaessa on otettava huomioon lapsen oikeus tulla kuulluksi, eivätkä oikeudet voi toteutua täysimääräisesti, mikäli lapsella ei ole ollut mahdollisuutta osallistua ja tulla kuulluksi. Lapsen oikeuksien komitea on korostanut, että lapsella on oikeus tulla kuulluksi kaikissa itseä koskevissa asioissa, mitään asioita ulkopuolelle rajaamatta. Lapsen oikeuksien komitea on niin ikään painottanut, että lapsen kuulemiselle ei saa asettaa mitään ikärajaa ja myös hyvin pienet lapset voivat olla kykeneviä mielipiteensä ilmaisuun (1). Lapsen oikeus tulla kuulluksi on siten hyvin kattava, eikä sitä tulisi rajata mihinkään laissa lueteltuihin tilanteisiin.

Kaikki alle 18-vuotiaat ovat Suomen lain mukaan lapsia. Lapset viettävät suuren osan ajastaan koulussa, minkä vuoksi on hyvin tärkeää, että lapsen oikeudet toteutuvat nimenomaan kouluympäristössä. Jokaisen lapsen oikeus maksuttomaan perusopetukseen on turvattu myös lapsen oikeuksien sopimuksessa. Lapsen oikeuksien komitean ilmaisun mukaan lapset eivät menetä ihmisoikeuksiaan astumalla sisään koulun portista (2). Päinvastoin, koulu on se ympäristö, jossa voidaan taata kaikille lapsille yhdenvertainen mahdollisuus saada nauttia oikeuksistaan täysimääräisesti. Koulu on myös paikka, jossa lapsi voi oppia, mitä oikeuksia hänelle kuuluu, miten oikeuksia käytetään ja miten muiden oikeuksia tulee kunnioittaa. Lapsen oikeus tulla kuulluksi sekä lapsen oikeus perusopetukseen tukevat toisiaan ja mahdollistavat toistensa toteutumisen. Toisaalta, lapsella on aina oikeus kertoa mielipiteensä koulussa ja saada mielipiteensä huomioon otetuksi. Toisaalta, lapsi tarvitsee tietoa ja opetusta, jotta hän pystyy muodostamaan oman mielipiteensä ja ilmaisemaan sen rakentavasti.

Lapsen oikeus tulla kuulluksi koulussa

Lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan lapsella on oikeus ilmaista mielipiteensä kaikissa itseään koskevissa asioissa. Lapsella on erityinen oikeus tulla kuulluksi itseään koskevissa hallinnollisissa ja oikeudellisissa asioissa. Lapsen oikeutta kertoa mielipiteensä kaikissa itseään koskevissa asioissa ei ole erikseen kirjattu perusopetuslakiin tai voimassaoleviin perusopetuksen opetussuunnitelman perusteisiin. Lapsen oikeuksien sopimus on kuitenkin Suomessa voimassa lain tasoisena säädöksessä, ja se velvoittaa kaikkia valtion ja kuntien viranomaisia. Opettajan on siis huomioitava lapsen oikeuksien sopimus työssään ja edistettävä sopimuksessa taattujen oikeuksien toteutumista jokapäiväisessä työskentelyssään lasten kanssa.

Perusopetuslaissa lapselle on varattu oikeus tulla kuulluksi esimerkiksi silloin, kun päätetään erityisen tuen antamisesta oppilaalle ja silloin, kun kurinpitorangaistusta tai koulusta erottamista ollaan panemassa täytäntöön. Kyseisillä tilanteilla on suuri vaikutus lapsen elämään ja oikeuksiin, jolloin on erityisen tärkeää, että päätöstä ei tehdä lasta kuulematta. Perusopetuslaissa on myös säädetty opetuksen järjestäjän velvollisuudesta edistää kaikkien oppilaiden osallisuutta ja huolehtia siitä, että kaikilla oppilailla on mahdollisuus osallistua koulun toimintaan ja kehittämiseen sekä siitä, että kaikilla oppilailla on mahdollisuus ilmaista mielipiteensä oppilaiden asemaan liittyvissä asioissa. Oppilaille on myös järjestettävä mahdollisuus osallistua opetussuunnitelman ja siihen liittyvien suunnitelmien sekä koulun järjestyssäännön valmisteluun. Perusopetuslain mukaan koululla on velvollisuus kuulla kyseisistä asioista päätettäessä koulun oppilaista muodostuvaa oppilaskuntaa.

Lapsen oikeuksien sopimuksen mukaisesti lapsen mielipiteen kuuleminen ja huomioiminen ei kuitenkaan rajoitu kyseisiin perusopetuslaissa lueteltuihin tilanteisiin. Lapsella on oikeus tulla kuulluksi sekä ryhmänä että yksilöinä. Koulussa tulisi huolehtia siitä, että jokainen lapsi voi ilmaista mielipiteensä myös yksilönä. Koulussa ja opetuksessa tapahtuu jatkuvasti asioita, jotka koskettavat lapsen elämää. Nämä asiat voivat olla hyvin arkisia, jokaiseen koulupäivään kuuluvia, esimerkiksi opetuksen toteuttamista, koulussa tapahtuva ruokailua, kouluretkiä, ja kaikkea muuta mahdollista. Jokaisella lapsella on oikeus kertoa mielipiteensä arkisissa asioissa ja saada oma mielipiteensä huomioiduksi.

Asenne lapsen oikeuksia kohtaan

Se, miten lapsen oikeudet toteutuvat koulussa riippuu hyvin paljon siitä, kuinka vakavasti opetushenkilökunta ottaa lapsen oikeudet. Merkitystä on erityisesti sillä, mikä on opettajien asenne ja suhtautuminen lapsen oikeuksia ja niiden toteuttamista kohtaan. Omien havaintojeni mukaan kaikki opettajat eivät välttämättä ymmärrä lapsen oikeuksien velvoittavuutta ja sen seurauksena heidän asenteensa niitä kohtaan ei tue lapsen oikeuksien täyttä toteutumista. Esimerkiksi lapsen oikeus kertoa mielipiteensä ja osallistua kaikkiin itseään koskevista asioista päättämiseen ei toteudu ehdoitta. Lasten mielipidettä välttämättä kysytä kaikissa asioissa, koska lasten pelätään käyttävän oikeuttaan väärin tai pelätään, että lapset eivät tee asiassa aikuisten mielestä oikeaa päätöstä. Suvianna Hakalehto-Wainio on tuonut esiin sen, että lapsen oikeudet saatetaan nähdä myös uhkana aikuisten omien oikeuksien toteutumiselle (3).

On tärkeää kiinnittää huomiota siihen, että lapsen oikeus tulla kuulluksi ja saada mielipiteensä huomioon otetuksi ei tarkoita sitä, että päätösvalta siirtyisi lapselle. Vastuu lapsia koskevista päätöksistä ja niiden seurauksista kuuluu aikuisille, koulussa opettajille ja muulle henkilökunnalle. Päätösvallan puuttumisen vuoksi lapsilla on kuitenkin oltava aina oikeus osallistua päätöksen tekemiseen ja saatava perustelut sille, miten oma mielipide on otettu huomioon päätöstä tehdessä.

Ajatus siitä, että lapsi voisi käyttää oikeuttaan väärin, kuulostaa vieraalta. Se voi kertoa siitä, että lapsi ei tosiasiassa tiedä, mitä hänelle kuuluva oikeutensa oikeasti tarkoittaa ja miten sitä tulee käyttää. On muistettava, että lapsen oikeus kertoa mielipiteensä kaikissa itseään koskevissa asioissa tarkoittaa sitä, että ei ole olemassa mitään aikuisen vallan aluetta, joissa lapsen näkemystä ei tulisi ottaa huomioon (4). Lapselle on opetettava, mitä hänelle kuuluvalla oikeudella tarkoitetaan ja miten oikeutta käytetään. Lapsella on oppivelvollisuus, ja toisaalta myös oikeus maksuttomaan perusopetukseen. Vaikka lapsi ei voi päättää siitä, käykö hän koulua, lapsella on oikeus osallistua kaikenlaiseen muuhun päätöksentekoon siitä, miten opetus toteutetaan. Lapsen on hyvä oppia kunnioittamaan muiden oikeuksia, mutta kaikki perus- ja ihmisoikeudet kuuluvat kaikille lapsille ehdoitta. Lapsen oikeuksia ei voi evätä sillä perusteella, että lapsi ei käyttäydy hyvin tai kunnioita muiden oikeuksia.

Oppilaiden osallistumisoikeuksien lisääminen tarkoittaa väistämättä sitä, että aikuisten valta jossain määrin vähenee. Hakalehto-Wainio tuo esiin, että aikuisen auktoriteetilla on ollut perinteisesti keskeinen asema juuri koulussa, minkä vuoksi vallan vähenemistä voi olla vaikea hyväksyä koulumaailmassa. (5) Opettajien auktoriteetin tai kunnioituksen ei kuitenkaan tulisi perustua valtaan. Opettajalla on oikeus käyttää valtaa, jotta kaikkien lasten oikeus opetukseen voi toteutua ja opetusympäristö on turvallinen sekä oppilaille että opettajille. Vallan käytön on
perustuttava aina lakiin ja sen tulee olla oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään nähden. Oppilaiden oikeuksien kunnioittaminen ja niiden toteuttaminen koulussa ei ole opettajille harkinnanvarainen vaihtoehto, vaan velvollisuus.

Perus- ja ihmisoikeudet eivät toteudu itsestään. Yhteiskuntamme kehittyy jatkuvasti ja kohtaamme aina uusia haasteita muutosten mukana. Toisaalta, meidän on oltava valmiita kehittämään tuttuja toimintatapoja siten, että lapsen oikeudet toteutuvat kaikilla elämän alueilla. Lapsen oikeuksien toteutuminen vaatii meiltä kaikilta aikuisilta erityistä huomiota. Miten lapset voisivat kasvaa itsenäisiksi, hyvinvoiviksi ja yhteiskuntaan osallistuviksi täysivaltaisiksi aikuisiksi, mikäli lasten kanssa toimivat aikuiset eivät tunnusta lapsen oikeuksia ehdoitta ja täysimääräisesti?


Lähteet:

(1) ja(2) Lapsen oikeuksien komitean yleiskommentti nro 12 (CRC/C/GC/12).
(3) Hakalehto-Wainio, Suvianna: Oppilaan oikeudet opetustoimessa, Hämeenlinna 2012. (s. 37)
(4) Lapsen oikeuksien sopimuksen käsikirja, UNICEF. Edita Prima Oy, Helsinki 2011. Toim. Inka Hetemäki. (s. 121)
(5) Hakalehto-Wainio, Suvianna: Oppilaan oikeudet opetustoimessa, Hämeenlinna 2012. (s. 76)