14. helmikuuta 2017

Jokaisella lapsella on oikeus osallisuuteen – mutta toteutuuko oikeus käytännössä?

Ylitarkastaja Terhi Tuukkanen, Lapsiasiavaltuutetun toimisto

Lasten oikeutta osallisuuteen on viime vuosina pyritty toteuttamaan kunnallisella ja julkisella tasolla useimmiten edustuksellisten osallistumismenetelmien kautta. Kouluissa valitaan oppilaskuntien hallitukset ja kunnissa toimivat lasten parlamentit ja nuorisovaltuustot, joihin valitaan tietty määrä lapsia tai nuoria. Nyt myös uusiin maakuntiin on tulossa nuorisovaltuustot, jotka koostuvat kuntien nuorisovaltuustojen jäsenistä. Perusteluna edustuksellisille osallistumismenetelmille pidetään poikkeuksetta lasten oikeutta osallisuuteen: päätöksentekoon tarvitaan mukaan lasten ja nuorten ”ääni”. Valitettavasti lasten osallisuuden merkitys ja eettisyys jää usein tarkemmin pohtimatta.

Lapsen oikeus osallisuuteen on yksi YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen tärkeimmistä periaatteista. Osallisuus tarkoittaa sitä, että lapsella on mahdollisuus kertoa mielipiteensä kaikissa häntä koskevissa asioissa ja aikuiset ottavat sen huomioon lapsen iän ja kehitystason mukaisesti. Lapsen oikeutta osallisuuteen voidaan pitää myös yhtenä sopimuksen epäselvimmistä ja väärin ymmärretyistä periaatteista. Kyseiseen oikeuteen on vedottu tilanteissa, joissa lasten oikeus kertoa oma mielipiteensä ja saada mielipiteensä huomioiduksi ei aidosti toteudu. Oikeutta on käytetty esimerkiksi aikuisten oman edun tavoittelun välikappaleena silloin, kun vanhempi on vedonnut huoltajuusriidassa siihen, että lapsen mielipidettä ei kannata kysyä, koska häntä tulee suojella tai vanhempi ajattelee jo tietävänsä lapsen ajatukset. Lisäksi oikeutta on käytetty perusteluna sille, että vain tietty lapsiryhmä saa äänensä kuuluviin. Tällä viittaan edustuksellisiin osallistumistapoihin, joihin panostamalla on monessa kunnassa kuitattu päättäjien velvollisuus selvittää kaikkien lasten mielipiteet.

YK:n lapsen oikeuksien komitea pitää yleiskommentissaan koskien lapsen oikeutta tulla kuulluksi myönteisenä sitä, että lapsille ja nuorille on rakenteita, jotka mahdollistavat muodollisen edustuksellisen osallistumisen paikallishallintoon. Samalla yleiskommentissa todetaan, että näiden rakenteiden pitäisi olla yksi monista osallistumistavoista, koska niiden toimintaan voi osallistua vain suhteellisen pieni määrä lapsia. Juuri edustuksellisuus, se, että vain pieni joukko pääsee osallistumaan, on todettu myös tutkimuksessa ongelmalliseksi.

Monet tutkimukset ovat osoittaneet, että aikuisten lapsille luomat edustukselliset rakenteet voivat todellisuudessa kääntyä hyvää tarkoitusperäänsä vastaan (Arnot & Reay, 2007; Wyness 2009; Kiili & Larkins 2016). Edustuksellisten rakenteiden on todettu suosivan lapsia ja nuoria, jotka ovat suosittuja ja taitavia toimimaan sen kaltaisissa rakenteissa. Näin ollen valikoivat ja hierarkkiset rakenteet saattavatkin vain vahvistaa lasten epätasa-arvoa. Vahvimmat saavat äänensä kuuluviin, mikä entisestään vahvistaa heidän itsetuntoaan ja kannustaa osallistumaan ja tuomaan esille omia mielipiteitä. Kaikki lapset eivät kuitenkaan pysty, halua tai pääse osallistumaan edustuksellisiin toimintamuotoihin, jolloin he jäävät osallistumisrakenteiden ulkopuolelle. Sama tapahtuu aikuisten maailmassa.

Lasten osallisuuden näkökulmasta keskeistä on pohtia, mitä edustuksellisuus merkitsee lasten kannalta. Voiko lapsi edustaa toista lasta tai tiettyä erityisryhmää? Kysymys ohjaa pohtimaan, miten ylipäätään ymmärrämme lapsuuden merkityksen ja mitä lapselta voidaan vaatia. Mielestäni lapsi tulisi ensisijaisesti nähdä aina lapsena, ei tietyn ryhmän edustajana. Näin siitä huolimatta, että lapsi voi olla osa tiettyä ryhmää, kuten vammaisia, koulukodissa asuvia tai itsensä sekä tytöksi että pojaksi kokevia lapsia. Jokaisen lapsen ajatuksia tulee arvostaa lapsen ajatuksina.

Lapselta ei pitäisi vaatia sitä, että hänen tarvitsee puhua myös toisten lasten puolesta, ikään kuin hänen omat kokemuksensa ja ajatuksensa eivät olisi riittäviä. Tämä on periaatteena vastoin YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen henkeä, jossa nimenomaan korostetaan jokaisen lapsen oikeutta kertoa oma mielipiteensä ja saada se huomioiduksi. Miten huolehtivassa perheessä kasvanut lapsi edes ymmärtäisi tai osaisi edustaa esimerkiksi lasta, joka on elänyt koulukodissa? Tai miten näkevä lapsi osaisi kertoa, millaisia asioita pitää huomioida päätöksenteossa näkövammaisia lapsia koskien? Jokaisen lapsen kokemuksia pitäisi arvostaa sellaisenaan, eikä rajautua edustukselliseen rakenteeseen, jossa esille pääsevät tiettyjen lasten kautta vain tietynlaiset elämismaailmat.

Edustuksellisen osallistumisen rakenteet puoltavat paikkaansa, koska ne palvelevat pienen lapsijoukon tarpeita. Tämä pieni joukko lapsia saa mielipiteensä esille ja arvokkaita kokemuksia vaikuttamistoiminnasta. Usein tästä joukosta tulevat myös tulevaisuuden poliitikot. Lapsen oikeuksien sopimuksessa mainittu oikeus osallisuuteen ei kuitenkaan toteudu, jos kyseinen oikeus kuitataan perustamalla ja panostamalla ainoastaan edustuksellisiin osallistumisrakenteisiin ja toteamalla, että kaikilla lapsilla on periaatteessa mahdollisuus osallistua niihin. Tällöin käännetään selkä valtaosalle lapsista ja annetaan heille viesti siitä, että toisten lasten näkemykset ja ajatukset ovat arvokkaampia kuin heidän omansa. Tällöin vahvistetaan ennestään vahvoja ääniä ja sivuutetaan heikommat äänet. Osallistumisrakenteen ulkopuolelle jäävät helposti esimerkiksi vammaiset, maahanmuuttajat tai ne lapset, joiden luku- ja kirjoitustaito on heikko. Aina osallistumisen esteenä ei välttämättä ole edes rakenne, vaan asenteet: miksi näiden lasten mielipiteitä ei haluta kuulla?

Edustuksellisten osallistumisrakenteiden luominen on meille aikuisille helppoa. Annetaan nuorille valtuutus ja he aktiivisina ja innokkaina hoitavat homman itsenäisesti. Aikuisille näiden lasten ja nuorten kanssa toimiminen on helppoa, koska he ovat osaavia ja akateemisesti lahjakkaita, eikä aikaa tarvitse käyttää esimerkiksi kurinpitoon (Kiili 2013). Ongelmallista on, että toistaiseksi ei ole juurikaan vaivauduttu pohtimaan, miten saisimme kaikkien lasten äänet esille? Mikä olisi se tapa, jolla kaikki lapset pääsisivät osallisiksi ilman tunnetta siitä, että oma mielipiteeni ei ole yhtä arvokas kuin toisen, koska en osaa ilmaista sitä niin hyvin kuin toinen? Miten me aikuiset oppisimme arvostamaan jokaisen lapsen omaa tapaa ilmaista mielipiteensä, emmekä ihailisi vain niitä nuoria, jotka hallitsevat meidän aikuisten puhetavan ja käsitteet?

Tutkijoiden mukaan enemmän tulisi panostaa avoimiin osallistumisen muotoihin (Kiili & Larkins 2016). Tällaisia voisivat olla esimerkiksi verkon kautta toimivat osallistumistavat, koulujen kautta tapahtuva aktivointi sekä palautteen kerääminen lapsilta esimerkiksi palveluiden osalta. Uusiakin innovaatioita ja ajatuksia tarvitaan. Tärkeintä on, että pienen lapsijoukon osallisuutta ei edistettäisi muiden lasten kustannuksella, vaan edustuksellisten osallistumisrakenteiden merkitystä pohditaan kriittisesti kaikkien lasten kannalta. Vaikka edustuksellisten ja muiden osallistumismuotojen ei tarvitse olla vastakkaisia ja toisiaan poissulkevia, niin uhkaa nyt käytännössä tapahtua, kun panokset kohdistetaan lähes yksinomaan edustuksellisiin osallistumisen muotoihin. Tällöin jokaisen lapsen oikeus osallisuuteen ei julkisella ja kunnallisella tasolla käytännössä toteudu.


Lähteet

Arnot, M. & Reay, D. 2007. A sociology of pedagogic voice: Power, inequality and pupil consultation. Discourse: Studies in the Cultural Politics of Education, 28(3), 311-325.
Kiili, J. 2013. “It’s almost like official – children’s participation as a relational and spatial question. Qualitative Studies 4(1), 56-71.
Kiili, J. & Larkins, C. 2016. Invited to labour or participate: intra- and inter-generational distinctions and the role of capital in children’s invited participation. Discourse: Studies in the Cultural Politics of Education. Saatavilla osoitteessa http://www.tandfonline.com/doi/abs/10.1080/01596306.2016.1274290?journalCode=cdis20.
Lapsen oikeuksien komitea. 2009. Yleiskommentti nro 12: Lapsen oikeus tulla kuulluksi. Saatavilla osoitteessa http://lapsiasia.fi/lapsen-oikeudet/komitean-yleiskommentit/.
Wyness, M. 2009. Children representing children: Participation and the problem of diversity in UK youth councils. Childhood 16(4), 535-552.

6. helmikuuta 2017

Kasvurauhaa sateenkaarilapsille

Puheenjohtaja Juha Jämsä, Lapsiasiavaltuutetun HLBTI ja lapset -työryhmä

Viime päivinä on käyty vilkasta keskustelua sateenkaarilasten suojelemisesta, kun 16-vuotias nuori voitti Vuoden homo -palkinnon. Osa keskustelijoista on peräänkuuluttanut kasvurauhaa lapsille. Lapsuuteen ja nuoruuteen kuuluu oman identiteetin ja minuuden löytäminen ja rakentaminen. Tämä prosessi on herkkä, ja sitä on suojeltava. Suojelu ei voi kuitenkaan olla vaikenemista. Lapsi ei voi koskaan kehittyä tyhjiössä, vaan hän tarvitsee kehittymiseen yhteisön ja läheisten tukea.

Käynnistynyt keskustelu on tärkeää, koska se kiinnittää huomiota seikkaan, josta moni edelleen mielellään vaikenisi. Seksuaalinen suuntautuminen ja sukupuolen moninaisuus liittyvät hyvin olennaisella tavalla lapsuuteen. Ne kehittyvät – tai rikkoutuvat – nimenomaan lapsuudessa.

Mitä sateenkaarilapsen kasvurauha sitten voisi olla? Osa lapsista kasvaa ja kehittyy sukupuoleltaan, sukupuolen ilmaisultaan tai seksuaaliselta suuntautumiseltaan moninaisiksi. Lapsesta ei etukäteen tiedä, mikä on hänen kehityspolkunsa. Mikä tahansa kehityspolku onkin, meidän aikuisten tulisi kyetä seisomaan lapsen rinnalla. Jokainen lapsi tarvitsee kehittyäkseen positiivisia malleja, rohkaisua omassa kasvussaan ja tunteen, että tulen hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olen.

Sateenkaarilapsen näkökulmasta kasvurauha olisikin tällöin sitä, että lapsi saisi asiallista tietoa ja positiivisia malleja sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen moninaisuudesta. Hän tuntisi olonsa turvalliseksi omassa kasvuympäristössään. Hän saisi kehittyä omaan, yksilölliseen suuntaansa ilman pelkoa syrjinnästä, kiusaamisesta, väkivallan uhasta, vanhempien hyljeksynnästä ja uskonnollisesta kaltoinkohtelusta. Tämän päivän Suomessa sateenkaarilapset joutuvat ikävä kyllä kohtaamaan vielä kaikkea tätä.

Sateenkaarilapselle kuuluu myös Lapsen oikeuksien sopimuksen takaama oikeus osallistua, vaikuttaa ja tulla kuulluksi. Myös sateenkaarilapsen on voitava puhua turvallisesti omasta kokemuksestaan, vaikka kokemus saattaisi muuttua joskus myöhemmin. Emme pelkää lasten leimautuvan heteroseksuaalisiksi, jos he puhuvat eri sukupuoleen kohdistuvasta mielenkiinnostaan. Samoin ei tarvitsisi pelätä lapsen leimautumista homoksi, jos yhteisönä pitäisimme molempia yhtä arvokkaina kehityspolkuina.

Lapsen kokemus omasta itsestään ei ehkä ole vielä kovin pysyvä, mutta se on aina arvokas – ja kuulemisen arvoinen. Vuoden homoksi valitun nuoren kertomat kokemukset omasta kasvustaan ovat arvokasta tietoa meille aikuisille, ja ne ovat olleet äärimmäisen arvokasta vertaistukea niille kymmenille tuhansille sateenkaarilapsille, jotka tälläkin hetkellä pohtivat omaan polkuaan ja jäävät ilman riittävää kasvurauhaa. Kuunnellaan, mitä hänellä on sanottavanaan.

26. tammikuuta 2017

Maksuton perusopetus on jokaisen lapsen oikeus varallisuudesta riippumatta

Lakimies Merike Helander, lapsiasiavaltuutetun toimisto

Lapselle perheen köyhyys tai vähävaraisuus näyttäytyy arjen pienissä ja isommissakin asioissa. Hän ei ehkä saa samanlaisia vaatteita kuin luokkakaverinsa tai kännykkä ei ole viimeisintä tekniikkaa. Perhe ei lähde lomalla ulkomaille tai välttämättä voi matkustaa minnekään. Huolestuttava on viesti siitä, että köyhyys vaikuttaa myös perusopetukseen osallistumiseen. Kaikilla lapsilla ei ole varaa osallistua koulun retkiin tai leirikouluun, jotka usein ovat ainakin osittain maksullisia. Tai ostaa tehtäväkirjaa, jota koulu ei säästötoimiin vedoten hankikaan oppilaille.

Koulutus, varhaiskasvatuksesta alkaen, on kiistattomasti yksi tärkeimmistä tekijöistä, joilla voidaan tukea lapsen kasvua ja kehitystä ja vaikuttaa siihen, että lapsesta kasvaa aikuinen, jolla on mahdollisuus itse vaikuttaa omaan elämäänsä, myös toimeentuloon. Perusopetus mahdollistaa jatko-opinnot, ammatin hankkimisen, joka puolestaan nykypäivänä on lähes välttämätön edellytys työelämään osallistumiselle. Perusopetuksella voidaan siten aidosti ehkäistä syrjäytymistä, köyhyyttä ja köyhyyden siirtymistä sukupolvelta toiselle. Se ei ole ainoa, mutta merkittävä keino.

Perheen taloudellisen tilanteen lisäksi perusopetuksen saatavuuteen vaikuttaa opetuksen järjestäjien eli kuntien taloudellinen tilanne, joka tänä päivänä on monissa kunnissa heikko. Säästötoimet kohdistuvat luonnollisesti myös kunnan budjetista ison osan haukkaavaan opetustoimeen. Se voi johtaa siihen, että opetuksen laajuutta rajataan. Suurimmillaan ero opetuksen määrässä kuntien välillä voi olla jopa kokonainen lukukausi koko yhdeksänvuotisen peruskoulun aikana. Lapset ovat siten eriarvoisessa asemassa riippuen asuinkunnasta, joskus jopa riippuen siitä, mitä peruskoulua käy kunnan sisällä.

Eriarvoisuus korostuu, kun perusopetuksessa ryhdytään perimään maksuja, joihin ei kaikilla per-heillä ole varaa. Tai kun kunta säästää opetuksesta ja vanhemmilla ei ole varaa korvata näitä puutteita.

Hups, kuinkas näin on päässyt käymään? Eikö laki suojaakaan lapsen oikeutta maksuttomaan perusopetukseen? Entä mitä merkitystä on valtakunnallisilla juuri uudistetuilla perusopetuksen opetussuunnitelman perusteilla, joiden tarkoitus on nimenomaisesti varmistaa koulutuksellista tasa-arvoa ja opetuksen laatua, edistää yhtenäisen perusopetuksen yhdenvertaista toteutumista? Väittäisin, että lainsäädäntö ja sen perusteella laaditut opetussuunnitelman perusteet eivät ole syyllisiä, päinvastoin ne velvoittavat yksiselitteisesti opetuksen maksuttomaan ja yhdenvertaiseen järjestämiseen. Väittäisin, että tähän on päädytty siksi, että lakia ja määräyksiä ei noudateta, syystä tai toisesta.

Maksuton perusopetus on jokaiselle lapselle kuuluva ihmisoikeus. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 28 artiklan mukaisesti Suomi sopimusvaltiona on tunnustanut jokaisen lapsen oikeuden saada opetusta ja toteuttaakseen tämän yhdenvertaisesti sitoutunut tekemään pakolliseksi perusasteen koulutuksen, jonka tulee olla maksutta kaikkien saatavilla.

Maksuton perusopetus on jokaiselle lapselle kuuluva perusoikeus. Perustuslaissa (731/1999), yh-denmukaisesti lapsen oikeuksien sopimuksen 28 artiklan kanssa, säädetään sivistyksellisiä oikeuksia koskevassa 16 §:ssä, että jokaisella on oikeus maksuttomaan perusopetukseen ja että oppivelvollisuudesta säädetään lailla. Kyse on jokaiselle kuuluvasta subjektiivisesta oikeudesta eli välittö-mästi toteutettavasta yksilöllisestä oikeudesta. Opetuksen järjestäjille eli kunnille ei ole jätetty harkintavaltaa maksuttomuuden suhteen.

Jokaisella tarkoitetaan kaikkia oppivelvollisuusikäisiä lapsia. Kunta opetuksen järjestäjänä on velvollinen järjestämään opetusta kaikille sen alueella asuville oppivelvollisuusikäisille lapsille. Perusopetuksen maksuttomuus puolestaan tarkoittaa, että opetusta, johon sisältyy muun muassa välttämättömät opetusvälineet ja oppikirjat, on saatava ilman oppilaalle aiheutuvia kustannuksia. Opetuksen laajuus ja toteutustapa määräytyvät pääsääntöisesti perusopetuslain (628/1998), pe-rusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden ja opetussuunnitelman mukaan. Opetuksen käsite kattaa myös koulun työaikana opetussuunnitelman perusteella tapahtuvan toiminnan, mukaan lukien suunnitelmaan kirjattu koulun ulkopuolella annettava opetus, retket ja leirikoulut. Koulu-ruokailukin on säädetty maksuttomaksi.

Uudet, viime vuoden syksynä käyttöön otettu ”Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014” on kunnianhimoinen ja kattava kuvaus perusopetuksen järjestämiseksi ja koulutuksen tasa-arvon varmistamiseksi. Perusteita laatimassa ovat olleet koulutuksen ja lapsen kasvun ja kehityksen rautaiset ammattilaiset. Perusteet sisältävät lapsen kehitykselle tärkeät ja välttämättömät elementit. Asiakirja on opetuksen järjestäjää sitova määräys (perusopetuslaki 14.2 § ja valtioneuvoston asetus 422/2012 13 §). Se sisältää opetuksen tavoitteet ja muun muassa ohjeistuksen, missä laajuudessa perusopetus tulee järjestää niin lukuaineissa kuin liikunnassa ja muissa taide- ja taitoaineissakin. Opetussuunnitelman perusteissa kannustetaan järjestämään opetusta monipuolisia toteuttamistapoja hyödyntäen myös perinteisen luokkaopetuksen ulkopuolella. Kaikki tämä opetus tulee järjestää oppilaalle maksuttomasti.

Klassisia esimerkkejä maksuttomuuden sivuuttamisesta ovat leirikoulut ja muut opetukseen kuuluvat retket, joiden kustannuksiin perheet osallistuvat muun muassa keräämällä varoja myyjäisillä ja vessapaperin myynnillä tai suoraan antamalla rahaa. Edellä jo mainitsin valtavasta erosta, mikä eri kuntien välillä opetuksen laajuudessa suurimmillaan on. Opetuksen laajuutta rajoitetaan lain ja määräysten vastaisesti esimerkiksi silloin, kun koulu ei järjestä uima- ja vesipelastusopetusta siten, että opetus täyttäisi opetussuunnitelman perusteissa asetetut tavoitteet. Juuri valmistuneen LIKES-tutkimuskeskuksen kuudesluokkalaisten uimataitotutkimuksen mukaan lasten uimataito on heikentynyt huolestuttavasti. Kunnista 27 prosenttia ei järjestä uimaopetusta kuudesluokkalaisille lainkaan. Toisaalta on kuntia, joissa uimaopetuksesta huolehditaan hyvin, jopa niin, että lisäopetusta järjestetään niille, joiden taidot ovat puutteelliset.

Edellä mainitut esimerkit korostavat vähävaraisten perheiden lasten eriarvoisuutta. Nämä lapset eivät pääse osallistumaan täysipainoisesti opetukseen ja jäävät erityisesti paitsi lapsille usein tärkeistä koulutaipaleen kohokohdista. Heidän vanhemmillaan ei myöskään ole varaa tarjota lapselleen vapaa-ajalla niitä kokemuksia ja oppeja, joista he jäävät paitsi sen vuoksi, että opetus on maksullista tai opetusta on rajoitettu kunnan säästötoimien vuoksi. Koko perheen uintireissuun kuluva parikymppinen voi olla monessa perheessä mahdoton yhtälö, rahat tarvitaan ruokaan.

Olisiko aika ryhtyä huolehtimaan siitä, että perusopetuslakia ja perusopetuksen opetussuunnitelman perusteita noudatetaan yhdenvertaisesti? Tämä voisi olla yksi tukiaskel oppimistulosten kääntämiseksi jälleen nousuun.


Lähteitä:

Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. Opetushallitus, määräykset ja ohjeet 2014:96.
Hakamäki, Matti: Kuudesluokkalaisten uimataito Suomessa. Julkaistu 19.1.2017. Liikunnan ja kan-santerveyden julkaisuja 323. Verkossa http://www.likes.fi/julkaisut/481/kuudesluokkalaisten_uimataito_suomessa
Helander, Merike: Perusopetuksen maksuttomuus ja oppilaiden yhdenvertaisuus. Teoksessa Haka-lehto, Suvianna (toim.): Lapsen oikeudet koulussa. Kauppakamari, 2015.
YLEn verkkouutinen 21.1.2017 ”Lasten uimataito rapistuu – Uimaopettaja: "Uimahallireissu on monelle perheelle liian kallis", http://yle.fi/uutiset/3-9407800.

18. tammikuuta 2017

Aikamme Stiiknafuuliat

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila

Olen kotoisin Oulusta. Teuvo Pakkalan ala-asteella olen oppinut oleelliset elämän opit. Yksi, johon kirjailijan mukaan nimikoidussa koulussa kasvatettiin, oli stiiknafuulian erottaminen puhutusta, kirjoitetusta – sekä itseä että muita koskien.

Sanalla ”stiiknafuulia” tarkoitetaan koreilevaa ja tärkeilevää, mutta sisällöllisesti tyhjää asiaa. Se esiintyy Pakkalan Lapsia-kokoelman Mahtisana-novellissa vuodelta 1895.

Viime aikoina stiiknafuulian määrä on lisääntynyt. Kansalaiset ja rautaiset arjen ammattilaiset alkavat olla mitta täynnä ja korvat punaisina.

Kuluvana syksynä olen tehnyt parisenkymmentä kuntavierailua. Tapaan ammattilaisia, vanhempia, lapsia. Kaikkialla Suomessa toistuvat samat ilmiöt. Harjavallassa, Salossa, Seinäjoelle, Saariselällä, Inarissa, Joensuussa, Oulussa, Helsingissä, Espoossa, Tampereella, Haapavedellä keskustelut ovat olleet yhtäläiset.

Sanon suoraan: Suomen suunta on hukassa. Se ei ole hukassa yhdeltä, se on hukassa monelta. Olemme keskiarvojen harhassa. Tällöin ei tulla ymmärtäneeksi, miten vakavia vuotokohtia keskiarvon alle kätkeytyy. Toisaalta niputamme puheessa ihmisiä: ”Suurella enemmistöllä näin, mutta pienellä vähemmistöllä tätä.” Tällainen jaottelu pakenee todellisuutta. Ihmisten keskinäisriippuvuus on suurta, ongelmat ovat usein yhteisempiä kuin ajattelemmekaan.

Esimerkiksi uudet Pisa-tulokset kertovat heikoimpien joukon kasvavan, lahjakkaimpien supistuvan. Tällöin häviävät kaikki ja jokainen. Yhä enemmän lapsen elämää määrittää perhe, johon hän syntyy, ja kunta, jossa hän asuu. Mutta keskimäärin kaikki hyvin. Harhaista ja valheellista. Ei mikään ole hyvin, jos viidennes lapsista on ulkopuolella, kun aikuiselämän tulisi vasta alkaa.

Suomi on uudistettava. Se lähtee kylmän viileästä rehellisyydestä. Se lähtee tutkimustiedon arvostamisesta ja sivistyksen kunnioittamisesta. Tällöin aikamme stiiknafuulioita ei apinoida lastenkaan maailmaan. Tällä hetkellä lapset oppivat sekundaa tabletit käsissään ilman riittävän lukutaidon saavuttamista. Opettajat, kodit ja lapset ovat kuormittuneita stiiknafuulioista.

Hallituksen monet kärkihankkeet vilisevät stiiknafuulioita. Muutama esimerkki.

Kerrotaan, että Suomessa on uudistettu viime vuosina varhaiskasvatus. Mitä onkaan tehty? Osalta lapsista on viety varhaiskasvatusoikeus eli kotitausta määrittää nimenomaisesti lapsen oikeutta varhaiskasvatukseen. Ryhmäkokoja on suurennettu. Mutta toki on käynnistetty samaan aikaan erinäisiä kehittämishankkeita, joiden ajallinen kesto on enintään muutamia vuosia. Kannettu vesi ei kaivossa pysy. Stiiknafuuliaa.

Suomen kilpailukyky on pelastettu. Onko näin? Mitä on tehty, jotta pienillä yrityksillä olisi edellytykset työllistää ja kasvaa? Työaikaan lisää 6 minuuttia – se on tuottavuusloikkaa pahimmillaan. Elämme Nokia-ajan myyttiä, jossa odotamme läpimurtoja suoraan Nasdaq-indeksiin. Pienyrittäjiä täytyisi ottaa eturiviin, jotta stiiknafuulioiden sijaan yhteiskunta kuulisi todellisista arjen ongelmista työllistämisessä.

Kun mikään muu ei auta, auttaisiko rehellisyys? Ja yhteinen näky kestävästä ja kohtuullisesta kaikkien kansakunnasta. Sen aika on nyt – sen aika on uudestaan. Stiiknafuuliaako?

Kirjoitus on julkaistu Demokraatti-lehdessä joulukuussa 2016.

17. tammikuuta 2017

Koulukodeissa asuvien nuorten näkemykset esille

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila ja ylitarkastaja Terhi Tuukkanen

Viime perjantaina julkaistiin Nuorisotutkimusverkoston toteuttama Suomen koulukoteja koskeva selvitys. Selvitys tehtiin osana hallituksen Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma -kärkihanketta, ja sitä rahoitti Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Selvityksessä tehtävänä oli tarkastella koulukotien asemaa muuntuvassa suomalaisessa lastensuojelu- ja koulutusjärjestelmässä. Aineistona käytettiin valmista asiakirja-aineistoa, tilastoja ja koulukodeissa työskentelevien johtajien, rehtoreiden ja muiden työntekijöiden kokemustietoa.

Selvitys tarjoaa yhden, Elina Pekkarisen ansiokkaasti kokoaman näkökulman suomalaisiin koulukoteihin. On hyvä tietää, mitä koulukodeissa itse työskentelevät henkilöt ajattelevat koulukoti-järjestelmästä ja miten he sitä kehittäisivät. Koulukotien aseman ja tehtävien arvioimiseksi on kuitenkin välttämätöntä selvittää koulukodeissa asuvien nuorten näkemykset. Lapsiasiavaltuutettu teki sosiaali- ja terveysministeriölle tutkimusaloitteen näiden nuorten näkemysten ja kokemusten selvittämiseksi keväällä 2016. Valitettavasti aloite ei ole edennyt.

Koulukoteihin sijoitettujen nuorten näkemysten säännölliselle selvittämiselle on suuri tarve sekä koulukoteja koskevan ymmärryksen lisäämiseksi että nuorten hyvinvoinnin edistämiseksi. Kyse on lapsista, joiden ääni pienenä joukkona ei yhteiskunnassa nykyisin kuulu, mutta joiden kuulemista lisäämällä ja siten hyvinvointia edistämällä voidaan saada aikaan merkittäviä säästöjäkin yhteiskunnan kannalta. Nuorten näkemyksiä velvoittavat selvittämään sekä YK:n lapsen oikeuksien sopimus että muiden muassa perusopetuslaki, lastensuojelulaki, sosiaalihuoltolaki ja laki potilaan asemasta ja oikeuksista.

Koulukotien arviointi- ja kehittämistyössä nuorten näkemyksiä tulee pitää lähtökohtana. Koulukotien tärkein tehtävä on tukea nuoria ja toimia heidän etunsa mukaisesti. Koulukodeissa elävien nuorten etu ja oikeudet eivät voi toteutua, mikäli heidän näkemyksensä ja kokemuksensa ohitetaan koulukoteja arvioitaessa ja kehitettäessä. Kuten selvityksessä todetaan, koulukotien asemasta ja niiden antamasta hoidosta olisi voinut syntyä erilainen käsitys, jos haastateltavana olisivat olleet koulukodeissa asuvat nuoret.

Koulukodeissa elävien nuorten näkemysten ja kokemusten ohittaminen leimaa heitä. Koulukoteihin sijoitetut nuoret ovat moniongelmaisia ja heidän taustalla on usein vaikeuksia niin perheessä kuin koulunkäynnissä. Ensisijaisesti he ovat kuitenkin nuoria ja alle 18-vuotiaana lapsia. Näiden nuorten luottamusta aikuisiin ja koulukoti-järjestelmään ei ainakaan lisää se, että heidän näkemyksensä ohitetaan, koska heitä pidetään liian vaikeasti oireilevina kertomaan omista näkemyksistään ja kokemuksistaan. Vai onko kuuntelemattomuuden taustalla aikuisten pelko siitä, että nuoret ehkä kertoisivat jotain, mitä ei haluta kuulla? Entä jos nuoret asettavatkin koko koulukotijärjestelmän kyseenalaiseksi? Miksi ei toisaalta luoda mahdollisuutta tunnistaa koulukotien vahvuuksia nuorten arvioissa?

Selvitykset koulukotien surullisesta historiasta ovat tahranneet koulukotien mainetta ja saaneet jotkut kyseenalaistamaan koko järjestelmän. Nyt olisikin tärkeää arvioida koulukotien asemaa, tehtävää ja vaikuttavuutta objektiivisesti ja kriittisesti. Tämän arvion pohjaksi tarvitaan paitsi koulukodeissa nykyisin asuvien nuorten näkemykset, myös esimerkiksi tieto koulukotien kustannuksista. On arvioinnin lopputulos mikä tahansa, on se tehtävä nuorten näkemyksiä ja kokemuksia arvostaen.

Lopulta nuorten näkemykset voivat olla avain myös koulukotien maineen palauttamiselle. Pahasti tahriintuneen maineen korjaamiseen eivät riitä koulukodeissa työskentelevien uskottelut, vaan tarvitaan itse asianomaisten eli nuorten rehellinen, ehkäpä myönteinen palaute siitä, miten koulukoti voikin olla nuorelle eheyttävä kokemus ja lopulta jopa pelastus. Vastaavasti kielteinen palaute tulee käsitellä yhdessä nuorten kanssa ja tehdä tarvittavat muutokset ja korjaukset koulukotien toimintaan. Vain siten koulukodeista saadaan paikka, jossa nuorten oikeudet ja etu voivat toteutua.

Lähde: Pekkarinen, E. 2017. Koulukoti muutoksessa. Selvitys koulukotien asemasta ja tehtävästä. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto.

Lapsiasiavaltuutetun tutkimusaloite koulukoteihin sijoitettujen lasten kuulemiseksi 19.4.2016: http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2016/04/Tutkimusaloite_koulukotinuorten_kuulemiseksi-19.4.2016.pdf

12. joulukuuta 2016

Kolmen kuukauden tehokurssi lapsen oikeuksiin: oikkarin harjoittelu lapsiasiavaltuutetun toimistossa

Korkekouluharjoittelija Emmi Ronkainen, lapsiasiavaltuutetun toimisto

”Lakimiesharjoittelu lapsiasiavaltuutetun toimistossa, kuulostaa aika mielenkiintoiselta! Mutta mitä sie teet siellä?” Monen opiskelukaverini kysymys – paikallisella murteella tietysti – kun kerroin aloittavani syyskuun alussa harjoittelun lapsiasiavaltuutetun toimistossa. Prosessi harjoittelun osalta lähti käyntiin jo alkuvuodesta, jolloin lähetin hakemukseni kyseiseen harjoittelupaikkaan. Toukokuussa matkustin opiskelupaikkakunnaltani Rovaniemeltä Oulun kautta Helsinkiin haastattelua varten. Lentäminen tai junamatkustus Rovaniemeltä ei onnistunut keskellä työviikkoa aikataulullisista syistä, joten laukku olalle ja Oulun kautta lentäen Helsinkiin. Todellisuutta lakimiesharjoittelupaikkojen kilpailukentällä.

Tälle matkalle kuitenkin kannatti lähteä. Sain paikan, ja muutin elokuun lopulla Rovaniemeltä Helsinkiin. Tässä vaiheessa en osannut vielä kovinkaan perusteellisesti vastata opiskelukavereideni kysymyksiin harjoitteluni sisällöstä. Ensimmäisenä päivänä minua oli toimistolla vastassa Merike, toimiston lakimies. Katsoimme yhdessä hänen työtehtäviään sekä toimiston käytännön asioita. Pääsin ensimmäisenä päivänä tutustumaan myös lapsiasiavaltuutetun tehtäviin, kun kävimme Tuomaksen kanssa lounaalla ja hän kertoi omasta työnkuvastaan. Keskustelun aiheina olivat Tuomaksen työtehtävien lisäksi tuleva harjoitteluni, opiskelut ja molempien yhteydet kotipaikkakuntaani Kuusamoon.

Toinen ja ensimmäinen kokonainen viikko harjoittelussa alkoi perehdytyspäivällä Jyväskylässä. Tapasin toimiston muut työntekijät ja toimistolla toisena, viestinnän ja lasten osallisuuteen keskittyvänä harjoittelijana aloittaneen Saaran. Yhteisessä perehdytyspäivässä kävimme ohjaajiemme Meriken ja Terhin kanssa läpi lapsiasiavaltuutetun toimiston toimintasuunnitelmaa ja meidän harjoittelijoiden tehtäviä tulevan kolmen kuukauden aikana.

Harjoitteluni ensimmäisen kuukauden aikana pääsin lapsiasiavaltuutetun toimiston lisäksi tutustumaan muihin lapsioikeuden toimijoihin erilaisissa kokouksissa, työryhmissä ja seminaareissa. Heti syyskuun puolivälissä toimistomme oli mukana kuntamarkkinoilla, jossa tapasimme kuntapäättäjiä ympäri Suomen. Olin mukana kuuntelemassa asiantuntijoiden näkemyksiä lapsiasianeuvottelukunnan kokouksessa, HLBTI ja lapset -työryhmän kokouksessa sekä lapsen oikeuksien viestinnän ja kansainvälisen lapsipolitiikan työryhmän kokouksessa. Pääsin lapsioikeudellisten hankkeiden taustatyöhön kiinni niin Meriken mukana LASTA-hankkeen kuulemistilaisuudessa kuin itsekseni itsemääräämisoikeuslainsäädännön infotilaisuudessa. Olin mukana myös seminaarissa lapsiystävällisestä oikeudesta, jossa pääsin käytännössäkin harjoittelemaan lapsiystävällistä puhetta ja oivaltamaan lapsiystävällisen kommunikoinnin tärkeyttä. Myöhemmin samasta asiasta sain lisää koulutusta Mannerheimin lastensuojeluliiton seminaarissa lasten ja aikuisten välisestä hyvästä vuorovaikutuksesta.

Lapsiasiavaltuutetun toimisto järjesti myös oman koulutuspäivänsä hallinnolle. Koulutuksessa Merike piti esityksen lapsen oikeuksien sopimuksesta, Anne lapsivaikutusten arvioinnista säädösvalmistelussa ja Terhi lasten osallisuudesta ja kuulemisesta. Koulutuksen osallistujilta saatu palaute oli hyvää, ja itsekin opin koulutuksessa huomattavan paljon lisää toimistomme tärkeästä työstä. Koulutus toi asiat lähelle käytäntöä, joka on mielestäni oivaltamisen ja oppimisen kannalta aivan olennaista. Koulutuksesta oli itsellenikin suurta hyötyä myöhemmissä tehtävissäni harjoittelun aikana.

Lokakuussa tein erilaista taustaselvitystyötä toimistollemme mahdollisesti tulevista lausuntopyynnöistä liittyen lainsäädännön uudistuksiin ja muutoksiin, ja osallistuin muutamiin eduskunnan kirjaston järjestämiin koulutuksiin säädös- sekä YK-lähteiden etsinnästä ja käytöstä. Aloin myös valmistella toimistolta lähteviä lausuntoja Meriken apuna. Lopulta valmistelin lausuntoja itsenäisesti ja koin onnistumisen kokemuksia huomatessani, kuinka paljon olen tiedostamattanikin muutaman kuukauden aikana oppinut ja sisäistänyt lapsen oikeuksista kokonaisuutena.

Marraskuussa viimeistelimme Saaran kanssa yhteistä työtämme, jonka aloitimme oikeastaan jo syyskuun puolella. Meillä harjoittelijoilla oli yhteisenä tehtävänä suunnitella ja toteuttaa projekti, joka käsittelisi jollain tavalla lasten osallisuutta ja pitäisi sisällään konkreettisen kohtaamisen joidenkin lapsien tai lapsiryhmän kanssa. Projektimme aiheeksi valitsimme kouluterveydenhuollon ja lasten osallisuuden mukaisesti oppilaiden mielipiteet kouluterveydenhuollon palveluista. Kävimme vierailulla eräässä jyväskyläläisessä yläkoulussa ja ryhmätöiden avulla saimme arvokkaita mielipiteitä kouluterveydenhuollosta koulun kasiluokkalaisilta. Kouluvierailu oli yksi harjoittelun hienoimpia kokemuksia, koska pääsin varmasti parhaimmalla tavalla mukaan lapsen oikeuksiin käytännössä. Oppilailta tuli asiasta paljon mielipiteitä ja paljon sellaistakin, jota ei itse olisi osannut ajatella. Kokemusasiantuntijat kunniaan!

Marraskuulle ajoittui vielä Lapsibarometrin julkistamistilaisuus sekä lapsen oikeuksien päivän juhlavastaanotto. Lapsibarometrin loppuvaiheiden, tulosten julkistamisen seuraaminen sekä tutkimuksen oikeutetusti saanut mediahuomio jää isona osana mieleen harjoittelusta. Yksi kohokohdista oli myös lapsen oikeuksien päivän juhlavastaanotto Saariselällä Inarissa. Lapsiasiavaltuutetun toimisto järjesti juhlan alueen lapsille, joita olikin paikalla noin kaksisataa. Lapset kättelivät saapuessaan Tuomaksen kuin Linnan juhlissa presidentin konsanaan. Lapset olivat itse suunnitelleet juhlan ruokailun ja ohjelman, joten syystä tapahtuma olikin kokonaisuutena erinomaisen onnistunut. Saariselällä ehdimme tapaamaan myös saamelaiskäräjien edustajia ja saimme faktatietoa heidän ajankohtaisista asioistaan, jotka olivatkin äärimmäisen mielenkiintoisia.

Ennen harjoittelua minulla ei ollut lapsioikeudesta juurikaan kokemusta, koska puhtaan lapsioikeuden opetus yliopistossa on uutta, eikä lapsioikeuden opintojakso kuulu pakollisiin opintoihin. Lapsioikeus on perinteisesti liitetty vahvasti perheoikeuteen ja pakollisien kurssien tiimoilta ainoan ja - melko hennon - kosketuksen lapsioikeuteen olen saanut toisena opiskeluvuotenani suorittamalla perhe- ja jäämistöoikeuden opintojakson. Harjoittelu lapsiasiavaltuutetun toimistossa onkin tuonut minulle sekä hurjasti teoriatietoa että käytännön kokemusta lapsioikeuden kentältä. Harjoittelun aikaisista tehtävistäni kyselleille opiskelukavereilleni osaan nyt vastata ja suositella lapsiasiavaltuutetun harjoittelupaikkoja lämpimästi kaikille lapsioikeudesta kiinnostuneille!

26. marraskuuta 2016

Muutos on mahdollinen

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu

Lailla on maata rakennettava. Tähän suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan syvään ytimeen sisältyy edelleen ihmisten yhdenvertaisuuden tavoite. Riippumatta asuinpaikastasi, perherakenteestasi tai työpaikastasi jokaiselle ihmisille, lapselle ja aikuiselle, taataan samat mahdollisuudet ponnistaa elämässään.

Pidän tätä viisautena. Tälle perustalle on hyvä rakentaa.

Tänä päivänä näyttää kuitenkin yhä useammin siltä, että periaatteessa toimiva lainsäädäntö ei toteudu käytännössä. Laki kirjassa ja laki arjessa ovat kaksi eri asiaa. Eurooppalainen vertailu esimerkiksi osoittaa, että Suomi sijoittuu korkealle joustavien työaikojen soveltamisessa. Silti työn ja perheen yhteensovittamisen todelliset käytänteet ovat työpaikoilla vielä vähäisiä.

Lapsiasiavaltuutettuna arvioni on, että suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuden pitkospuut syntyvät seuraavista tekijöistä:

- kuinka saamme taattua suuremmalle osalle lapsista ja nuorista väylän vahvempaa hyvinvointiin ja pärjäävyyteen, mikä takaa kiinnittyneisyyden kouluun ja myöhemmin työelämään;
- vahvistamme aikuisten luottamusta perheen perustamiseen ja lapsen saamiseen;
- pidennämme työuria ja lisäämme työtunteja huolehtimalla ihmisistä (työntekijöistä ja työelämän ulkopuolisista);
- luomme rakenteen, jossa työntekijä ei ole työnantajalle – erityisesti pienyrittäjälle – riski.

Otan yhden tarkemman esimerkin. Tilastokeskuksen väestönmuutostietojen mukaan syntyneiden määrän väheneminen on Suomessa nopeutunut. Tänä vuonna näyttäisi syntyvän lapsia vähemmän kuin koskaan itsenäisen Suomen historiassa. Ihmisten ihanteellisena pitämä lapsiluku on alentunut, se jää hieman alle kahden. Vuonna 2007 se oli vielä 2,5. Ihanteellinen lapsiluku on alentunut etenkin heikoimmassa asemassa olevilla. Luottamus tulevaisuuteen rakoilee.

Suomessa on siis joustavat työajat ja mahdollisuudet paikallisesti miettiä parhaita mahdollisia työelämän käytäntöjä. Tästä huolimatta työn ja perheen yhteensovittamista tukevat käytännöt eivät ole tutkimustenkaan valossa erityisen yleisiä työpaikoilla. Onko mahdollisuutta käyttää työaikaliukumaa? Entä etätyötä? Voitko pitää ylitöiden korvaukseksi vapaata työstäsi? Voitko tarvittaessa hoitaa omia asioita työpäivän aikana? Lapsiperhekyselyyn vastanneista työssäkäyvistä vanhemmista parhaimmillaankin vain noin puolella on myönteinen vastaus edellä oleviin kysymyksiin (Salmi & Lammi-Taskula 2011).

Suomella on suuret mahdollisuudet. Tiedän sen kokemuksesta. Ollessani esimiehenä noin kymmenen hengen työyhteisössä loimme yhdessä työntekijöiden kanssa perheystävälliset työelämäkäytänteet. Sanon suoraan ja rehellisesti: ilman esimiehen otetta ei kukaan yksittäinen työntekijä olisi saanut näitä eteenpäin. Johtajan, esimiehen merkitys on enemmän kuin ratkaiseva.

Työn tuottavuus ja työssä koettu hyvinvointi on mahdollista saada kasvuun, kun työpaikan keskiöön otetaan lapsi. Perheystävällisyys on koko työpaikan etu. Sitä tukevat käytänteet ovat myös työntekijöille, joilla ei ole omia lapsia.

Mitä teimme? Mahdollistimme, että vanhempi saa työajalla osallistua muun muassa päiväkotien ja koulujen kasvatuskeskusteluihin sekä laajoihin perhekohtaisiin terveystarkastuksiin. Lapsen aloittaessa koulun mahdollistetaan etätyö ja lyhyempi työpäivä ilman palkanmenetyksiä. Isovanhemmaksi tulleelle annoimme yhden vapaapäivän. Pieniä investointeja, joilla on suuri ja takuuvarma tuotto.

Enkä näitä käytänteitä ollut luomassa vain ollakseni eettinen ja arvolähtöinen. Vaan myös siksi, että nämä olivat tuottavan työn ja työnantajan haluaman tuloksen tekemisen etu. Hyvinvointi tuo tuloksia. Lapsen etu on työpaikan etu.

Suomessa vietetään tänään 18.11.2016 ensimmäistä Lapsi mukaan töihin -päivää. Esitin päivän viettämistä oikeus- ja työministeri Jari Lindströmille, joka otti ominaiseen, esimerkilliseen tapaansa asian heti ja välittömästi työpöydälleen. Kolmanneksi kumppaniksi löytyi Lastensuojelun Keskusliitto, joka oli päivän viettämistä ideoinut tykönään. Lähestyimme työmarkkinajärjestöjä tällä kolmikolla, jotka olivat halukkaat ja valmiit edistämään päivän rakentumista. Tämä on tekemisen ja sopimisen Suomea. Kiitokseni esitän yhtäältä kansanedustaja Lauri Ihalaiselle, joka ideoi päivää kanssasi Keski-Suomen maisemissa eräänä kesäpäivänä.

Mukaan on lähtenyt heti ensimmäisenä vuonna satoja työpaikkoja – monenkokoisia yrityksiä, valtion virastoja, kunnan toimijoita. Tämä kertoo, että meissä suomalaisissa ja suomalaisilla työpaikoilla on muutosvoimaa. Meillä on halua ja kykyä ottaa lapsi työarjen keskiöön. Olemme oikealla tiellä. Luottamukseni lapsiasiavaltuutettuna on suuri, että Suomella on kaikki edellytykset tulla tuottavuuden, hyvinvoinnin ja johtamisen mallimaaksi. Vähempään ei kannata tyytyä. Vähempään emme saa tyytyä.

Salmi Minna & Lammi-Taskula Johanna (2011): Joustoa työn vai perheen hyväksi? Teoksessa Pietikäinen Petteri (toim.) Työstä, jousta, jaksa: Työn ja hyvinvoinnin tulevaisuus. Gaudeamus, Helsinki, 155–183


Kirjoitus on julkaistu perjantaina 18.11.2016 Väestöliiton blogissa.