21. lokakuuta 2018

Ajatuksia Ateenasta Suomesta

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu

Olen tällä viikolla kävellyt Ateenan Akropoliin maisemissa syyslomalla. Ajatukset ovat demokratiassa, tasavallassa, valtiossa, kansalaisessa ja kansalaisuudessa.

Samaan aikaan Suomen eduskunnassa käydään keskustelua laista, josta ei ole hallituksen esitystä, mutta luonnos julkistetaan samana päivä, kun parlamentissa keskustelu alkaa olla ohi. Johtopäätös kuitenkin on, että eduskunnan tahto on saatu ja joka ei sitä kunnioita, rikkoo eduskunnan tahtoa. On siirrytty ennakollisen lainsäätämisen aikaan. Se on vaarallista aikaa.

Toisaalla valmistaudutaan lakkoihin ja ruuvi kiristyy entisestään.

Luottamus rakoilee, eikä yhteisiä pöytiä ole. Niistä on jopa viime vuosina sanouduttu tietoisesti ja näkyvästi irti. Politrukit huutelevat nimillä pikkunäppäriä huomioitaan antisosiaalisessa mediassa.

Suomi on ajautumassa asetelmaan, jossa lainsäädäntöä puretaan ja normien ohjaavuutta vähennetään, lainvoimaa pienennetään ja tilalle kehitellään vapauden ja vapautuksen kuoria, joiden sisällä kansalaiselta vaadittava kompetenssi, toimintakykyvaade, kasvaa - Sinun kansalaisen tehtävä on valita ja osata valita, pärjätä omillasi. Mutta yhtä aikaa kansalaisten ja etenkin osan siitä toimintakyky heikkenee ja siitä ei pidetä yhteisissä rakenteissa huolta. Sosiaalisen taustan ja kompetenssin merkitys korostuu elämän laatua ja hyvinvointia määrittävinä tekijöinä. Jos elämässä tulee suvantoja, näiden tilanteiden hyvän ennuste on heikentymässä.

Käyn työssäni järjetöntä keskustelua, jossa olen perustellut, miksi 10-vuotiaalle ei ole vapautta hallinoida ilman huoltajiaan Omakanta-palvelua. Tai että ammattiin opiskeleva tarvitsee oppilaitoskasvuyhteisöä enemmän, ei vähemmän. Miten selviääkään se kielitaidotan maahanmuuttajaperhe, jonka pitäisi osata hakea laajennettua varhaiskasvatusoikeutta lapselle? Oppimis- ja hyvinvointierot kasvavat, kun yhteiskunnan voimavarat kumuloituvat sinne, missä voimavaroja on entisestään.

Demokratiassa yhteisen tajun sijaan on alkanut korostua oma näkemys. Tilalle on tullut loputon määrä alemmanasteista ohjetta, hanketta, suunnitelmaa, parasta käytäntöä, kokemukseen kuorittua menetelmää. Hyvääkin. Mutta myös kaoottisia odotuksia ja arjen painetta. Heikot normit tuovat tilalleen byrokratisoituvan ja tulkinnalle alttiin informaatio-ohjauksen. Yksi esimerkki monista - sosiaaliasiamiehen tehtävät on ulkoistettu yritykselle, jonka palveluiden ongelmista kantelemisessa sosiaaliasiamiehen pitäisi kansalaista neuvoa. Valtio vetäytyy, vastuu valuu yhä lähemmäs yksilöä, omavalvonta korostuu. Sanotaan, että kansalaisen, lapsenkin, on tiedettävä oikeutensa. Ajattelen, että on hyvä tietää, mutta vieläkin tärkeämpää ne on ymmärtää sitovasti vallan pöydissä. Vastuupuhe kuulostaa juhlapuheissa hyveelliseltä ja loogiselta, mutta sisältää laajemmassa muutoksen ympäristössä ansan ja eriytyvien todellisuuksien yhteiskunnan.

Mikä on tämän eriytyvien todellisuuksien kehityksen päässä? Voimaansa - luottamusta ja luovuutta - menettävä yhteiskunta. Sellainen ei pärjää.

Vahvojen ajassa rajataan niiden toisten oikeuksia. Osallistetaan vertaisia, kuullaan omia. Itselle mieleiset päätökset tehdään näin helpoiksi. Ei tarvitse enää vaivautua kuulemaan ja kuuntelemaan muita.

Kansalaisoikeuksien ylläpitämiseen ei löydy tahtoa. Ei ole yllätys, että työpaikoilta kiirii viestiä, etteivät kansalaiset uskalla ehdolle vaaleihin työpaikkojen menettämisen pelossa. Kansalaisoikeudet ovat olemassa, mutta niiden käyttö alkaa rajautua, elitistyä. Ihmiselle jää itsesuojeluvaisto, jos valtio ei ole kansalaisoikeuksien puolella. Tämä tapahtuu monessa Euroopan maassa. Demokratia alkaa olla harvempien oikeus.

Parempi tie on yhteisen tajun, sopimisen ja parhaan argumentin etsimisen tie. Se kestää myös kriittisen yleisön katseen. Siksi neuvottelupöytiä on vahvistettava, niihin sitoutumista lisättävä sekä muutettava valtion ja osan järjestöistäkin irtautumiset yhteisistä valmistelurakenteista. Lainsäädäntövalta on eduskunnan, mutta ei tätä yhteiskuntaa omista yksi, se on yhteinen ja sellaisena se on pidettävä ja sitä vaalittava.

Demokratia on hauras. Siksi sen ei saa antaa haurastua. Sitä on rakennettava jokainen päivä.

11. lokakuuta 2018

Seksuaalinen väkivalta kitkettävä

Kai Mykkänen, sisäministeri
Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu


Tänään tyttöjen päivänä 11.10. on Suomella mahdollisuus vakavoitua lasten ja nuorten kohtaaman elämän äärelle. Suomella on vahvuutensa, mutta myös vakavat heikkoudet. Lasten kohtaaman seksuaalisen väkivallan todellisuus ei ole riittävästi aikuisten ymmärryksessä.

Suomalaista syntyperää olevista pojista eli Suomessa syntyneiden vanhempien Suomessa tai muualla syntyneistä pojista 2,8 prosenttia on kokenut vuoden aikana seksuaalista väkivaltaa, kun tytöillä luku on 7,7 prosenttia (Kouluterveyskysely 2017). Lähtökohtaisesti jokaisessa koululuokassamme on tyttö, joka on kohdannut seksuaalista väkivaltaa.

Seksuaalinen väkivalta jää usein piiloon. Me aikuiset emme sitä näe tai halua nähdä. Lapsi kantaa tämän yksin elämässään, mutta tämän lapsen tuska vaikuttaa meihin jokaiseen. Seksuaalinen väkivalta on kehon intiimien alueiden koskettelua vasten tahtoa, seksiin painostamista tai pakottamista sekä rahan, tavaran tai päihteiden tarjoamista vastineeksi seksistä.

Tänään tyttöjen päivänä haluamme korostaa tätä suurta eroa tyttöjen ja poikien kohdalla.

Tämä ei ole kuitenkaan koko kuva.

Kun katsotaan tarkemmin lasten taustoja, voimme huomata vakavia ilmiöitä maahanmuuttajataustaisten lasten elämästä. Erityisesti ongelmat näkyvät niiden lasten osalta, jotka ovat itse ja joiden toinen tai molemmat vanhemmat ovat syntyneet ulkomailla.

Maahanmuuttajien mukanaan tuoma kulttuuri ja tavat rikastuttavat Suomea. Suomessa rikokseksi määriteltyjä tai muutoin ihmisoikeuksia loukkaavia käytäntöjä Suomeen ei saa kuitenkaan tuoda. Muualla kuin Suomessa syntyneillä lapsilla seksuaalisen väkivallan kokemukset ovat hyvin yleisiä. Kouluterveyskyselyn mukaan vuoden aikana seksuaalista väkivaltaa heistä on kohdannut 26,5 prosenttia. Tytöistä 16,9 prosenttia ja pojista peräti 33,2 prosenttia.

Me emme ole yhteiskuntana onnistuneet suojaamaan lapsia ja tukemaan heidän perheitään. Tosiasioiden tunnistaminen ja tunnustaminen on nyt viisauden alku.

Suomi pystyy parempaan. Hienotunteisuuden sijaan tarvitaan vastuullista rehellisyyttä. Meidän on vahvistettava lapsen kokemusta välittävistä aikuisista ja vahvasta yhteiskunnasta.

Yksi tarvittava askel tähän suuntaan on Kouluterveyskyselyn tulosten parempi hyödyntäminen. Kouluterveyskyselyn tulokset ovat vakavia. Siitä huolimatta näitä ei käsitellä ja pohdita lasten kanssa. Nämä tulokset on esiteltävä lapsille ja ne on käsiteltävä jokaisessa koulussa lasten kanssa. Rehellisyys ei ole helppoa, mutta se antaa mahdollisuuden löytää haavat ja parantaa ne. Vain rehellisyyden kautta pääsemme kiinni niihin rikoksiin, jotka aiheuttavat merkittäviä vaurioita lapsille.

Kun Kouluterveyskyselyn tulokset on käsitelty lasten kanssa, on ne esiteltävä vanhemmille ja päättäjille. Ilman poikkeusta, koko Suomessa.

Odotamme Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta, Opetushallitukselta ja Poliisihallitukselta tiivistä yhteistä työtä asiassa etenemiseksi – ilman viivytyksiä lasten ja yhteiskuntamme parhaaksi.

23. heinäkuuta 2018

Yksityinen ja yhteiskunnallinen - avioliitto

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila

Yhteiskunnan ja ihmislajin yksi tärkeimmistä, ellei peräti tärkein, yksikkö on perhe. Erityinen piirre meille ihmisille lajina on pitkä lapsuus perheen yhteydessä. Esimerkiksi aivojen kehitys jatkuu pitkälti yli 20 ikävuoden. Ihminen huolehtii pitkään jälkikasvustaan. Näitä tosiasioita ei pysty ohittamaan.

Suomessa parisuhteiden kariutuminen on yleistä. Eurooppalaisessa vertailussa olemme kärkisijoilla. Suomessa ensimmäisen solmitun avioliiton eron todennäköisyys on 39 prosenttia.

Miksi eroamme? Suurin syy avio- tai avoliittojen kariutumiseen on kyvyttömyys selvittää ja puhua parisuhteessa olevista ongelmista. Näin arvioivat eronneet parit.

Samaan aikaan meillä suomalaisilla on vahva halu sitoutua. Eurooppalaisessa vertailussa suomalaisille on kovin paikka, jos kumppani on uskoton. Me emme ole kevytkenkäisiä.

Mutta mikä on suunta? Monelle voi tulla yllätyksenä, että suomalaisten asenteet ovat tiukentuneet 1970-luvulta alkaen uskollisuuteen. Eri ikäryhmissä vain 5-15 prosenttia suomalaisista hyväksyy avioliiton ulkopuolisia suhteita. Mitä nuorempia, sitä enemmän halutaan parisuhteelta sitoutumista. Suomalaisten odotuksissa kumppanin uskollisuus on yhä tärkeämpi asia – etenkin nuorille.

Miten yhteiskuntana me suomalaisia näissä unelmissa ja tavoitteissa tuemme? Arvioni mukaan emme kovinkaan hyvin. Vuosittain noin 30.000 lasta kokee vanhempien eron. Ja voin vakuuttaa, että lapsille nämä ovat kovia paikkoja. Avioliitto kestää noin 10 vuotta. Yleensä eroavissa perheissä lapset ovat enintään alakouluikäisiä.

Perhe ja parisuhde ovat yksityisiä asioista. Näinhän me ajattelemme. Tässä on ajattelun uudistamisen tarve ja paikka. Parisuhteiden ongelmat ovat kuitenkin mitä suurimmassa määrin yhteiskunnallisia ilmiöitä ja näin ollen yhteiskunnan osavastuu parisuhteista on ohittamaton.

Kukaan ei kaipaa takaisin Suomea, jossa vielä 1980-luvun lopulle asti etsittiin syyllinen avioeroon. Ei. Taakkoja ja ihmisten kyttäämistä ei tarvita. Tukea sen sijaan sitäkin enemmän.

Tosiasia on, että tälle yhteiskunnalle autot ovat parisuhteita tärkeämpiä yksikköjä. Autot katsastetaan ja ajoluvat saadaan liikenneturvallisuuden takaamiseksi. Yhteiskunnan toimintakyvyn, yksilöiden ja yhteisöjen hyvinvoinnin ja myönteisen kehittymisen kannalta on aika laittaa ihmissuhteet suuremmalle arvolle yhteiskunnallisena ilmiönä ja asiana.

Lapsiasiavaltuutettuna ajattelen, että ennen avioliiton solmimista jokaiselle pariskunnalle on tarjottava parisuhdekurssi. Tälle on Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen luotava sisältösuunnitelma. Järjestäjinä voisivat olla järjestöt, seurakunnat, kunnat, yrityksetkin. Pakkoa ei tarvitse olla ainakaan alkuun, viisas suomalainen tämän kurssin käy.

Vain yksi näkökulma sisällöistä. Uskallan väittää, että moni parisuhteen ongelma olisi ehkäistävissä, jos pariskunnilla olisi tiedossa esimerkiksi parisuhteen kehityskaari. Siihen kuuluu merkityksellisenä osana tietyssä vaiheessa tapahtuva itsenäistymisvaihe. Jos tätä ei tiedä ja tunnista itsestä ja kumppanista, johtopäätökset voivat olla väärät.

Toisekseen on otettava hyödyksi avioerohakemuksen jättämisestä käynnistyvä harkinta-aika, joka on kuusi kuukautta. Kun hakemus kirjautuu meille yhteiskuntana eli käräjäoikeuden kansliaan, on meidän yhteiskuntana otettava yhteyttä eroa hakeviin. Tuen tarpeet on tunnistettava, tukea annettava, ihmisiä ei saa jättää yksin. Tämä on tärkeää, vaikka ero olisikin edessä. Tämä on erityisen tärkeää, kun eroavassa perheessä on lapsia.

Tiedän keskusteluista eroavien pariskuntien kanssa, että eroja voidaan ehkäistä, tympäistyminen kääntää taas niihin kiintymyksen tunteisiin, joita me elämässämme etsimme. Jo tänä päivänä avioerohakemuksista peruutetaan noin 20-25 prosenttia – erohakemukset ovat usein hätähuutoja. Näihin meidän on vastattava.

Avioliitto ja parisuhde ovat yhteinen asia. Parisuhde on yhteiskunnan yksi tärkeimmistä yksiköistä ja sellaisenaan yhteiskunnallinen kysymys. Seuraavan hallituksen on otettava tämä korkealle prioriteetille. Me pystymme parempaan, on pystyttävä, lastemmekin tähden. Suurin syy eroihin ovat keskusteluvaikeudet kumppanin kanssa. Tahdon ja tuen asia.

Kirjoitus on julkaistu Demokraatti-lehdessä viikolla nro 29.

20. kesäkuuta 2018

Kuskin paikalle – tulevaisuuden ennakointi myös lapsistrategian työkaluksi!

Lapsiasianvaltuutetun nimittämä Tulevaisuuden lapsipalvelut -työryhmä; työryhmä edistää ja innovoi lapsiin liittyvien yhteiskunnan palveluiden kehittämistä; taustaorganisaatiot Pesäpuu ry, Lastensuojelun Keskusliitto ry, SOS-lapsikyläsäätiö, Perhehoitokumppanit Suomi Oy, THL, Metropolia AMK

Puheenjohtaja Jari Ketola, Tulevaisuuden lapsipalvelut -työryhmä


Kun Suomessa lapset kohtaavat haasteita tai ongelmia, saavat he kansainvälisesti vertailtuna apua melko hyvin. Vahvasti lakisääteinen palvelujärjestelmämme on kuitenkin jälkijättöinen, koska toiminnan painopiste ennaltaehkäisyn sijaan on ongelmien hoidossa. Reagointi on toki passiivisuutta parempi vaihtoehto, mutta riittämätön, mikäli aiomme lisätä lasten ja nuorten hyvinvointia yhteiskunnassamme. Tavoite on asetettava kauemmas tulevaisuuteen. Toimintaympäristön muutoksia proaktiivisesti ennakoimalla mahdollisuudet vaikuttavampiin palveluihin lisääntyy. Itseasiassa meidän pitää toimia vielä vastuullisemmin ja rakentaa tulevaisuus sellaiseksi, jossa lapset ja nuoret voivat kukoistaa. Tällöin emme ole muutosten kyydissä pelkääjän paikalla vaan määritämme suuntaa ja vauhtia lapsille hyväksi.

Lapsiasiavaltuutetun perustama tulevaisuuden lapsipalvelut ja hyvinvointi työryhmä (toimikausi 2016–2019) on ottanut haasteekseen edistää lasten hyvinvointia koskevan tulevaisuuden ennakointia. Tavoitteena on saada ennakoiva ajattelu suunnitelmalliseksi ja systemaattiseksi toiminnaksi lasten hyvinvoinnin lisäämiseksi. Työryhmä on kartoittanut lapsille luovuttamattomia, pysyväisluonteisia tarpeita sekä pitkäkestoisia yhteiskuntaa muokkaavia megatrendejä. Megatrendit synnyttävät tarpeen uusille ratkaisuille ja niihin liittyy myös lasten hyvinvointiin vaikuttavia muutosilmiöitä. Muutosilmiöiden hyvinvointia heikentävät vaikutukset tulee eliminoida ja toisaalta vahvistaa niiden positiivia puolia.

Tulevaisuusajattelua edistääksemme ja muutosilmiöitä tutkiaksemme pidimme toukokuussa kahdenkymmenen monialaisen asiantuntijan kanssa tulevaisuuden työpajan, jonka aineiston löydät osoitteesta:

http://lapsiasia.fi/lapsiasiavaltuutettu/neuvottelukunta/tyoryhmien-aineistoja/tulevaisuuden-lapsipalvelut-tyoryhma/

Tulevaisuutta koskien tähtäin asetettiin vuoteen 2036, jolloin nyt syntyvät lapset ovat 18-vuotiaita. Työpajan tarkoitus ja tavoite olivat joukkoistaa tulevaisuusajattelua sekä

1. analysoida lapsen tulevaisuuden hyvinvoinnin kannalta merkittävimmät yhteiskunnalliset muutokset,
2. ymmärtää muutosten vaikutukset lasten hyvinvointia tukeville palveluille ja
3. kerätä aineksia lasten hyvinvointia tukevien palveluiden yhteiselle, jaetulle visiolle.

Lapsille tärkeää on mm. elämän ennakoitavuus, koska se luo pohjaa luottamuksen syntymiselle toisiin. Tärkeää on tulla hyväksytyksi omana itsenään ja että voi kokea olevansa merkityksekäs ja arvokas yhteisön jäsen. Megatrendeistä digitalisaatio, väestönmuutos, niukkenevat luonnonvarat, globalisoituva talous ja yksilön osallistuminen yhteisöjen kautta luovat yhdessä ja erikseen muutosilmiöitä, joista tulevaisuudentyöpajamme nosti merkittävimmiksi:

A) hyvinvoinnin eriarvoistuminen,
B) perhe- ja läheissuhteiden moninaistuminen sekä
C) koulutuksen ja opetuksen moninaistuminen.

Muutosilmiöiden mahdollisuudet, uhat ja muutostarpeet lasten hyvinvointiin liittyen

Tässä yhteydessä yhtenä esimerkkinä megatrendien muutosilmiöistä nostan teknologian kehityksen ja digitalisaation. Parhaimmillaan digitalisaatio kasvattaa työn tuottavuutta, avaa uusia mahdollisuuksia tekoälyn ja datan avulla, avaa uusia toimintaympäristöjä palveluille ja vähentää etäisyyksien merkitystä. Negatiivisia vaikutuksia voi syntyä kasvavana eriarvoistumisena, työpaikkojen menetyksien kautta tai kansainvälisten yritysten ylivaltana.

Työpajassamme todettiin, että hyvinvoinnin eriarvoistuminen lisääntyy edelleen, mikäli empatian vähentyminen päätöksenteossa ja kapea ajattelu hyvinvointipolitiikassa jatkuvat. Suunnan kääntäminen vaatii lapsia ja perheitä vahvistavien ajattelutapojen ja arvojen valtavirtaa. Hyvinvoinnin kehittämisen omistajuus pitää saada kansalaisille, ja hyvinvointitietoa tulee tuottaa reaaliajassa. Tarvitsemme myös enemmän kunnianhimoa ja selkeitä tavoitteita lasten hyvinvoinnin lisäämiseksi. Lasten kansalaisuutta on vahvistettava ja hyvinvointiin vaikuttavaa budjetointisykliä pidennettävä, pitkäjänteiset investoinnit mahdollistavaksi sekä luottamusta lisääväksi. Hyvinvoiva lapsi on investointi sinunkin tulevaisuuteesi!

Parhaimmillaan kukoistavan lapsuuden haluttu kehityskulku on itseään toteuttava ennuste. Halutun tulevaisuuden rakentaminen tarvitsee rakennusaineikseen vahvan yhteiskunnallisen lapsilähtöisen arvopohjan, poliittista tahtoa luoda parempaa tulevaisuutta lapsille, tietoa lapsille luovuttamattomista tarpeista, tietoa vahvistuvien kehityssuuntien uhkista ja mahdollisuuksista sekä erityisesti toimintaa, joka minimoi uhat ja maksimoi mahdollisuudet lasten hyvinvointiin liittyen.

Lasten hyvinvoinnin tulevaisuuden ennakointia koskeva työ on vasta alussa. Tarvitsemme kaikkia lasten hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta innostuvia ihmisiä lisäämään osaamistaan sekä innostamaan muita ennakointityöhön ja mahdollistamaan hyvinvoinnin lisääminen.

Maamme korkeimmilla päättäjillä on nyt vahva tahtotila kokonaisvaltaisen ja tavoitteellisen, yli vaalikausien ulottuvan lapsistrategian tekemiseen. Ehdotankin työryhmämme tuella, että yhdeksi pysyväksi strategista suunnittelu ohjaavaksi elementiksi tulee ottaa lasten hyvinvoinnin ennakointi. Ennakoiviakin strategioita tulee jatkuvasti päivittää, koska muutoin tulevaisuus karkaa ja päädymme nykyiseen tulipalojen sammuttamiseen keskittyvään lapsi- ja hyvinvointipolitiikkaan.

8. kesäkuuta 2018

Tupakoinnin aloittamisen ehkäisyyn panostetaan, toimittaisiinko samoin alkoholin kohdalla?

Lakimies Merike Helander, lapsiasiavaltuutetun toimisto

Sosiaali- ja terveysministeriö julkaisi toukokuun viimeisenä päivänä työryhmämietinnön, jossa esitetään tiekarttaa tupakka- ja nikotiinituotteiden käytön loppumiseksi Suomessa vuoteen 2030 mennessä. (1) Mietintö sisältää lukuisia erinomaisia ehdotuksia toimenpiteiksi ja niiden systemaattiseksi seurannaksi. Työryhmän mietinnössä ehdotetaan, monien muiden ehdotusten lisäksi, nuorten tupakoinnin aloittamisen ehkäisyyn liittyviä toimenpiteitä, kuten nikotiinituotteiden ikärajan nosto 20 ikävuoteen, tunnusomaisten makujen ja tuoksujen kieltämistä ja savuttomien ympäristöjen lisäämistä. Työryhmä ehdottaa myös, että liikunta- ja urheiluseurojen ja nuorisotyön valtakunnallisten avustusten jakamisen yhdeksi avustusperusteeksi tulisi sitoutuminen tupakka- ja muiden nikotiinituotteiden käytön ehkäisyyn. Myös kunnille suositellaan, että ne ottaisivat tämän avustustensa myöntämisen yhdeksi kriteeriksi.

Paljon mainioita ja tehokkaastikin toimivia ehdotuksia, joista on myös helppo päätellä, että taustalla on aito pyrkimys savuttomaan Suomeen. Vastaavanlaisia toimenpiteitä toivoisin näkeväni kohdistettavan alkoholin käytön aloittamisen ehkäisyyn.

Tupakointi ja alkoholin käyttö aiheuttavat merkittäviä terveydellisiä ongelmia, niin yksilötasolla kuin kansanterveydellisestikin. Niistä aiheutuvat riskit korostuvat lasten ja nuorten kohdalla. (2) Varsin usein nuori, joka ylipäätään käyttää näitä päihteitä, käyttää molempia. Riskit vähintääkin tuplaantuvat.

Tämän päivän nuoret, onneksi, tupakoivat ja käyttävät alkoholin entistä vähemmän, suuntaus kummankin osalta on ollut jo melko pitkään parempaan päin. Edelleen kummankin käytön vähentämiseksi on kuitenkin töitä tehtävänä. Vuoden 2017 kouluterveyskyselyn mukaan esimerkiksi lukiolaisista päivittäin tupakoi 7 prosenttia (3). Ammatillisissa oppilaitoksissa vastaava luku on kuitenkin korkea, 32 prosenttia. Tosi humalassa vähintään kerran kuussa on lukiolaisista 18,3 prosenttia ja ammattiin opiskelevista 28,1 prosenttia (4).

Tupakoinnin vähentämiseksi ehdotetaan nyt tehokkaita toimia. Tupakointi ja alkoholin käyttö liittyvät usein yhteen. Tupakkalain ja alkoholilain lakiin kirjatut tavoitteet ovat yhteneväiset, käytön ja kulutuksen sekä niistä aiheutuvien ongelmien vähentäminen.

Jäin miettimään, miksi samalla tavalla ei toimita alkoholin suhteen? Esimerkiksi alkuvuodesta voimaan tullut alkoholilain uudistus on täysin toisensuuntainen, uudistuksella lisättiin alkoholin saatavuutta tuntuvasti. Uudistuksen vaikutukset nähdään viiveellä. Nyt luotetaan siihen, että nuoriso toimii edelleen fiksusti ja vähentää alkoholin käyttöään. Valitettavasti kaikkien osalta tämä ei toteudu. Tästä tuore esimerkki on koulujen päättäjäisviikonlopppu, jolloin poliisi takavarikoi jälleen useita satoja litroja alkoholia alaikäisiltä juhlijoilta.

Nuorten tupakoinnin ehkäisemiseen kohdistuvat työryhmän mietinnössä ehdotetut toimenpiteet soveltuisivat mainiosti myös alkoholin käytön ehkäisemiseen. Todennäköisesti molempiin kohdistuvina toimenpiteet voisivat olla jopa tehokkaampia. Eikä edes tarvita työryhmää tekemään uutta mietintöä nuorten alkoholihaittojen vähentämiseksi. Nyt tarvitaan enää tahtoa puuttua, keinoja on jo löydetty!

Viitteet:

1. Tupakka- ja nikotiinipolitiikan kehittäminen. Työryhmän toimenpide-ehdotukset. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja julkaisuja 21/2018. Verkossa http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/160888.

2. Ks. esim. https://nuortenlinkki.fi/tietopiste/pikatieto/alkoholi ja https://nuortenlinkki.fi/tietopiste/pikatieto/tupakka

3. Indikaattori: Käyttää päivittäin jotain tupakkatuotetta tai sähkösavuketta, %. Kouluterveyskyselyn tulokset verkossa https://thl.fi/fi/web/lapset-nuoret-ja-perheet/tutkimustuloksia

4. Indikaattori: Tosi humalassa vähintään kerran kuukaudessa, %.

20. toukokuuta 2018

Vahvaan väestöpolitiikkaan

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila, Mänttä 1.5.2018 (muutosvarauksin)

Arvoisa juhlaväki,

Suomi elää murrosvaihetta, jossa maan syntyvyys on historiallisen matala. Koskaan maahamme ei ole syntynyt niin vähän lapsia kuin viime vuonna. Samaan aikaan maan työikäisen korkeasti koulutetun väestön koulutustaso on laskussa. Se on vuonna 2030 alle OECD- ja EU-maiden keskiarvon.

Lapsiasiavaltuutetun näkökulmasta Suomen on käynnistettävä toimenpiteet, joilla luodaan vahva väestöpolitiikka ja lisätään työn saatavuutta. Molemmilla vahvistetaan veropohjaa, kansalaisten ostovoimaa ja mahdollistetaan eläkkeiden maksaminen. Tämä välttämättömyys on tehtävä ilman tinkimistä lasten oikeuksista ja hyvinvoinnista. On tunnistettava kohtalonyhteys pienentyvien ikäluokkien saattamisessa koulutukseen ja työhön sekä näin saavutettava korkea työllisyysaste.

Mikäli tässä yhteiskuntapolitiikassa ei onnistuta, on edessä etuuksien, palveluiden ja eläkkeiden leikkaukset ja osittainen alasajo. Nämä leikkaukset joudutaan tekemään etupainotteisesti. Jos tähän joudutaan, toimenpiteet ovat raskaita ja eri väestöryhmien välistä luottamusta rikkovia.

Väestöpolitiikan voi määritellä tavoitteiksi ja toimenpiteiksi, joilla vaikutetaan muun muassa syntyvyyteen, kuolevuuteen ja perheellistymiseen. Tarvitsemme luottamusta vahvistavaa politiikkaa, jossa tämän päivän nuoret aikuiset uskaltavat ja haluavat perheellistyä ja näin kantaa vastuunsa seuraavan sukupolven kasvattamisesta. Tämä tarkoittaa, että valtiona pidämme huolen, että lapsilisien ostovoimaa ei heikennetä, lapsiperheiden palvelut eli erityisesti neuvola, varhaiskasvatus, kasvatus- ja perheneuvonta, lapsiperheiden kotipalvelu, perusopetus ja toisen asteen koulutus taataan valtion toimenpitein laadukkaana koko maassa sekä kohtuuhintaisia asuntoja on saatavilla.

Luulenpa kuitenkin, että edes tämä ei riitä. Ihminen ei tarvitse enää jälkikasvua varmistaakseen turvatun vanhuusajan hoivan ja huolenpidon. Ainakaan näin ei tarvitse tämän päivän nuorten ajatella, vaikka todellisuudessa ylisukupolvinen hoivavastuu ei kovin kaukana olekaan. Toisaalta ajatus lasten saamisesta yhteiseksi hyväksi on täysin vieras – se on sekä lapsia että etenkin naisia esineellistävä. Jäljelle jää tunnetaso, kysymys hyvästä elämästä ja siitä, mikä minulle ihmisenä on tärkeää.

Edelleen nuorten arvoissa voimme havaita perheellistymisen olevan yksi tärkeimpiä tulevaisuuden tavoitteita. Toisaalta tämän rinnalla halu toteuttaa itseään kilpailee mahdollisen perheellistymisen ja lasten kanssa. Huomiota on kiinnitettävä myös tosiasiaan, että lasten saamisen toiveet ovat matalampia työttömillä ja pienituloisilla.

Väestöpolitiikassa on pystyttävä syvällisemmin ymmärtämään tämän päivän ihmisen tunteita ja odotuksia hyvästä elämästä. Lapsiperhearki kilpailee tietyllä tapaa vapaammalta ja mukavammalta tuntuvan huoltajavastuuttoman arjen kanssa. Nämä kaksi on uskallettava asettaa vertailuun.

Enemmän on tuotava perhearjesta esille hyvän elämän, onnen sisältöjä. Se on perheen tuomaa läheisyyttä, vanhemmuuden huumaavaa onnea. Se on kyynel silmäkulmassa, kun lapsesi oppii kävelemään. Se on sitä tunnetta, kun voi olla tukena varttuvalle nuorelle, joka etsii paikkaansa ja unelmiaan. Se on ylpeyttä lapsesta, joka oppii ja kehittyy. Se on sitä onnea, kun lapsi osoittaa sinun olevan tärkeä. Se on sitä, että kuoleman hetkellä sinua kaivataan. Onko väestötutkimuksen otettava uusi näkökulma vanhemmuuden myönteisiin, huumaaviin tunteisiin? Tässä pitkälle kehittyneessä yhteiskunnassa tämä voi olla väestöpolitiikan yksi uusi tehtävä.

Vahva väestöpolitiikka vaatii tietoista ja systemaattista kasvtustyötä. Euroopan lapsiasiavaltuutettujen kesken hyväksyimme viime syksynä Helsingissä yhteisen kannanoton ihmissuhdekasvatuksesta, joka on aloitettava varhaiskasvatuksessa. Uskon, että tämänkaltaisen työn ymmärtämisellä on osaltaan merkitystä väestöpolitiikan uudelleen muotoilussa.

Toisekseen perheet tarvitsevat työtä ja toimeentuloa. Sitä tarvitsee jokainen suomalainen ja suomalainen yhteiskunta. Hyvinvointivaltio on työn yhteiskunta. Vain korkean työllisyysasteen turvin voimme ylläpitää etuudet, palvelut ja eläkkeet. Työttömyyden alentuminen ja pienituloisuudesta pois pääseminen luovat edellytyksiä perheen perustamiseen.

Näyttääkin siltä, että jatkossa korkean työllisyysasteen yhteiskunta on se, johon lapsia uskalletaan ja halutaan saada.

Muutama viikko sitten minulla oli ilo tavata Keski-Suomen pitkäaikainen kansanedustaja Sakari Knuuttila, joka työllään oli ajamassa suomalaisten perusoikeudeksi työn. Tänä päivänä työ perusoikeutena on säädetty maamme perustuslain 18 §:ään.

Tätä samaa henkeä tarvitaan tänäkin päivänä. On tavoiteltava 80 prosentin työllisyysastetta. Tämä on mahdollista ja se on välttämätöntä. Kaikki tuon alle on epäonnistumista. Tavoitteesta ollaan tällä hetkellä kaukana.

Suomi tarvitsee laajan investointiohjelman, jolla lisäämme työn saatavuutta. On nostettava suomalaisten osaamista, työn tekemisen ja vastaanottamisen kannusteita sekä parannettava erityisesti rataverkon kehittämisellä työn liikkuvuutta. En jätä muistuttamatta, että tällä hetkellä Suomi on nopeassa luisussa heikosti koulutetuksi maaksi, joka ei kuitenkaan pysty, eikä toivottavasti haluakaan, kilpailla halvan työvoiman maiden kanssa. Meidän on kilpailtava osaamisessa ja osaavimman kansakunnan tilasta – nyt tämä toteutuu Suomessa vain juhlapuheissa. Meillä on oltava samalla liikkuvin yhteiskunta, jossa työssäkäyntialueet laajentuvat.

Me emme saa alistua ongelmille, joita yhteiskunnassamme on. Me nostamme jälleen kerran Suomen raiteille, jotka mahdollistavat suomalaisen luottamuksen tämän maan ja oman elämämme rakentamiseen, me mahdollistamme sosiaalisen nousun ja koulutustason vahvistumisen, me pidämme huolta, että tähän maahan kannattaa investoida ja täällä yrittää. Nuorten luottamus Suomeen on tutkimusten mukaan romahtanut viimeisten noin kymmenen vuoden aikana. Tämä usko on palautettava.

Lapsiasiavaltuutettuna huomioni kiinnittyy mahdollisuuksiin, jotka ongelmiamme suuremmat. Meillä on edelleen yksi toimivimmista yhteiskunnista, joita tällä maapallolla on. Kun annoin eduskunnalle kertomuksen lapsen oikeuksien ja hyvinvoinnin tilasta tämän vuoden helmikuussa, kiinnitin huomiota siihen, miten systemaattisesti Suomi rakensi vaikuttavaa lapsi- ja perhepolitiikkaa toisen maailmansodan jälkeeen ja jo sitä ennenkin. Yhtenä esimerkkinä on väestöpolitiikka, johon rakentajasukupolven poliitikkojen ja tutkijoiden kärki käytti paljon aikaa ja vaivaa. Tänä päivänä syntyvyys on alhainen, mutta väestöpolitiikan sijaan puuhastellaan pienen mittakaavan kehittämishankkeissa kansallisten linjausten sijaan. Perhevapaauudistuksen kariutuminen on tästä yhtenä esimerkkinä. On tullut helpommaksi järjestää seminaari, kuunnalle polveilevia alustuksia, todeta tunnelman olevan hyvä, jakaa joitakin miljoonia hankerahaa ja ohittaa kouriintuntuvat yhteiskunnalliset reformit.

Työn liikkuvuuden osalta tarvitaan sekä työelämän pelisääntöjen että yhteiskunnan infrastuktuurin uudistamista. Ei enää käy, että työpaikkojen ylinjohto voi tehdä työaikaan ja -paikkaan sitomatonta työtä. Tämä on oltava laajemmin kaikkien työntekijöiden mahdollisuus. Meidän on uskallettava rakentaa työelämän pelisäännöt, jotka lisäävät samaan aikaan työntekijän tuottavuutta ja ihmisen hyvinvointia, joka kanavoituu nykyiseen ja myös tulevaan perheeseen. Tässä olemme alkumetreillä.

Suomen on käynnistettävä laaja rataverkon parantaminen, jossa työtä laitetaan niin sanotusti raiteille. Hallituksen on kerättävä maakunnilta näitä koskevat esitykset ja rakennettava laaja koko maata rakentava rataverkkoratkaisu. Oulun seudulla tarvitaan yhteys Raahesta. Jyväskylän seudulla tarvitaan nopeampi yhteys etelään. Äänekoskelta on päästävä Jyväskylään. Työssäkäyntialueiden on laajennuttava. Tämä mahdollistaa koko Suomen pysymisen tasapainoisesti asuttuna, mikä taas ylläpitää asuntokannan arvoa mahdollisimman hyvin koko maassa. Jokaisen kaupunkiseudun ympärille tarvitaan vireä kuntaverkko.

Muistutan kylmistä tosiasioista. Eläkerahastoissamme on vajaa kolmannes eläkkeiden maksamiseen tarvittavasta summasta. Tosiasioita ei päästä pakoon. Kun eläkkeiden maksajia on vähemmän, eläkemaksut nousevat. On arvioitu, että 50 vuoden kuluttua työeläkemaksut, jotka ovat useita prosenttiyksikköjä suuremmat nykyisen alhaisella syntyvyydellä. Suomalainen ostovoima heikkenee ja työn kustannukset kasvavat.

Vaikka tällä hetkellä työllisyys kehittyy suotuisasti, kokonaiskuva on synkkä.

Kun maa epäonnistuu lapsi- ja perhepolitiikassa, maa epäonnistuu kaikessa. Tarvitaan henkeä, jossa hyvistä työelämäkäytänteistä säädetään lakiin jokaisen työntekijän turvaksi. Liittokohtaisissa neuvotteluissa on saatu hienoja läpimurtoja muun muassa kuntasektorilla koskien tilapäisen hoitovapaan laajentamista – tämä sama on saatava lain tasolle kaikkien työntekijöiden ja lasten tueksi. Kun keskitetyistä tulopoliittisista kokonaisratkaisuista on luovuttu, lainsäädännön on turvattava kansalliset työelämän pelisäännöt.

Entäpä sitten maahanmuutto? Tuoko se ratkaisua Suomen väestölliseen ja taloudelliseen huoltosuhteeseen? Tätä tunnutaan korostavan. Pian noin joka kahdeksas Suomeen syntyvä lapsi syntyy maahanmuuttajataustaiselle äidille. Ilman tätä väestökasvua Suomen näkymä olisi vieläkin heikompi. Toisaalta on tunnustettava, että tämäkään tie ei ole auvoinen. Suoraan sanottuna se on paljon vaikeampi kuin yleisesti tunnutaan ymmärrettävän.

Lapsiasiavaltuutettuna olen kiinnittänyt viimeisen neljän vuoden aikana paljon huomiota maahan muuttajataustaisten lasten ja nuorten hyvinvointiin. Olen saanut käyttööni aineistoja, jotka tuntuvat olevan vähäisellä käytöllä hallinnon eri tasoilla. Johtopäätökseni on tämä: tarvitaan paljon vahvempia toimenpiteitä kotoutumisessa onnistumiseksi.

Suurella osalla maahanmuuttajataustaisista lapsista ja nuorista on merkittäviä ongelmia oman paikkansa löytämisessä tästä yhteiskunnasta. Kouluterveyskysely osoittaa, että maahanmuuttajataustaisten lasten ja nuorten ongelmat ovat huomattavasti paljon yleisempiä kuin muiden nuorten. Sanon suoraan: tällä hetkellä Suomi ei onnistu kotouttamisessa. Siksi tämän varaan laskeminen nykyisellään on osa ongelmaa.

Jokainen Suomeen muuttava ja maahanmuuttajataustaisille vanhemmille syntyvä lapsi tarvitsee universaalit oikeudet ja palvelut, kuten kaikki lapset. Rinnakkaistodellisuuksia ei saa antaa rakentua. Ja suomen kieli ja/tai ruotsin kieli on opittava. Paremmin kuin nykyisin. Niin sanotun S2:n eli suomi toisena kielenä kunnianhimo ja voimavarat on saatava aivan uudelle tasolle. Aikuisiakin koskien.

Kieli on veitsi, jolla yksilö leikkaa yhteiskunnan kakusta oman osansa!

Hallitus on päättänyt käynnistää kansallisen lapsipolitiikan strategian valmistelun. Siihen on sidottava vahvasti mukaan koko valtioneuvosto. Oleellista on, että tämän strategian yksi pilari on vahvan väestöpolitiikan uudelleen rakentaminen. Siinä olemme onnistuneet aikaisemminkin. Seuraavan, vajaan vuoden päästä, aloittavan hallituksen on tässä onnistuttava.

17. toukokuuta 2018

Keskustellaan lapsuudentutkimuksen tilasta!

Terhi Tuukkanen, YTT, ylitarkastaja (erikoistutkija 1.6 alkaen), Lapsiasiavaltuutetun toimisto

Lapsuudentutkimuksen konferenssi keräsi laajan lapsuustutkijoiden joukon kesäiseen Jyväskylään toukokuun alkupuolella. Kahden vuoden välein järjestettävä konferenssi tarjosi jälleen tutkijoille foorumin omien tutkimusten esittelylle, toisten tutkimusten kommentoinnille ja vertaistuelle. Konferenssin järjestivät tänä vuonna Lapsuudentutkimuksen seuran lisäksi Jyväskylän yliopisto ja BIN-Norden-tutkijaverkosto.

Konferenssin Keynote-puhujiksi oli saatu alan huippuosaajia. Esimerkiksi Leena Alanen on yksi yhteiskuntatieteellisen lapsuustutkimuksen tärkeimmistä ja kansainvälisestikin arvostetuimmista kehittäjistä. Myös konferenssin työryhmät kokosivat yhteen laajan joukon suomalaisia ja kansainvälisiä alan osaajia.

Vaikka konferenssista ei puuttunut asiantuntemusta, sieltä puuttui mielestäni jotakin. Missään puheenvuorossa tai keskustelussa en kuullut puhuttavan lapsuudentutkimuksen yleisestä tilasta. Jäin tätä kaipaamaan, sillä tällä hetkellä lapsuudentutkimuksen tila ja paikka suomalaisessa yhteiskunnassa, päätöksenteossa tai tutkimuskentällä ei mielestäni hahmotu kovin hyvin. Esimerkiksi nuorisotutkimuksella vaikuttaa olevan huomattavasti vahvempi jalansija Suomessa.

Konferenssin perusteella voi todeta, että paljon kiinnostavaa, lapsia koskevaa tutkimusta on käynnissä. Pääosin kyse on kuitenkin pienistä, projektiluonteisista tutkimushankkeista, joissa tuloksia ei juurikaan ehditä jalkauttaa ja joiden todellinen vaikuttavuus jää epäselväksi. Tällä hetkellä lapsuudentutkimus näyttäytyykin ulospäin valitettavan sirpaleisena.

Sirpaleisuus ei ole vain tutkimuskentän ongelma. Myös esimerkiksi poliittista valmistelua ja asioiden kehittämistä vaivaavat nykyisin hajanaiset toimintatavat. Kehitettäviä asioita ja kehittäjiäkin on paljon, mutta asiat eivät vain tahdo mennä eteenpäin. Yksittäisen tutkijan voi olla vaikea hahmottaa oman tutkimuksensa ja tutkimusaiheensa paikka laajemmassa kehikossa, kun tästä kehikosta ei keskustella eikä sen nykytila siksi hahmotu. Lapsuudentutkimuksen kenttä on monitieteinen ja jokaisella tieteenalalla on oma historiansa. Olisi kuitenkin tärkeää käydä keskustelua myös siitä, missä lapsuudentutkimus juuri nyt menee.

Lapsuudentutkimuksessa on perinteisesti hyödynnetty paljon laadullisia menetelmiä. Se on perusteltua, sillä laadullisin menetelmin päästään lapsen lähelle ja saadaan hänen oma äänensä kuuluviin. Tosiasia kuitenkin on, että päätöksenteossa tukeudutaan usein isoihin ja maantieteellisesti kattaviin aineistoihin, jotka analysoidaan määrällisesti. Tällä hetkellä tutkimustieto, jota lapsia koskevassa päätöksenteossa käytetään (sikäli kun käytetään), nojaa pitkälti muutamiin laajempiin, lapsia koskeviin aineistoihin. Esimerkiksi Kouluterveyskysely ja PISA-tutkimus ovat monille päättäjillekin tuttuja tutkimuksia. Se hieno laadullisen tutkimuksen kirjo, joka konferenssissa tuli esille, tuskin näkyy päättäjille.

Tästä näkökulmasta lapsuudentutkimuksen käytäntöjen ja tiedontuotannon tarpeiden välillä on ristiriita. Kyse ei ole laadullisen tai määrällisen tutkimuksen paremmuudesta, vaan siitä, että laajemmissa hankkeissa tulosten tiedottamiseen ja jalkauttamiseen on ehkä panostettu enemmän.

Keskeinen kysymys on, ketä varten lapsuudentutkimus tuottaa tietoa. Mielestäni päättäjät tulisi laajemmin tunnistaa yhtenä tärkeänä lapsuudentutkimuksen kohderyhmänä. Lapsivaikutusten arviointia varten tarvitaan ajantasaista tutkimustietoa lasten elämästä ja lasten omaa kokemustietoa. Erityisesti lasten omien kokemusten soisi kuuluvan yhteiskunnassa ja päätöksenteossa paljon nykyistä paremmin. Me tutkijat voisimme tässä suhteessa tehdä enemmän.

Toivottavasti lapsuudentutkimuksen sirpaleisuus ei aja tutkijoita omiin poteroihin taistelemaan vähäisistä rahoituksista. Poteroitumisen sijaan lapsuudentutkimukselta kaivattaisiin nyt sitä, että tutkijat yhdessä rintamassa toisivat esille lapsia koskevan tiedon merkitystä ja arvoa yhteiskunnassa ja erityisesti päätöksenteossa. Tarvitaan myös uusia menetelmiä tutkimustulosten esittelemiseen ja hyödyntämiseen: pelkkä tulosten esittely ei riitä, vaan tarvitaan työkaluja, joilla päättäjät voivat soveltaa tutkimustietoa käytäntöön.

Lapsiasiavaltuutetun toimistossa lapsia koskevan tutkimustiedon seuraaminen ja hyödyntäminen tulee jatkossa vahvistumaan. Pyrimme osaltamme vaikuttamaan siihen, että lapsia koskeva päätöksenteko perustuisi enemmän tutkittuun tietoon ja erityisesti lasten omaan kokemustietoon. Jotta päättäjät saadaan vakuuttumaan tutkimustiedon tärkeydestä, tarvitaan lapsia koskevalle tutkimuskentälle yhteinen näkemys siitä, mikä on lapsia koskevan tutkimustiedon ydintä, mitä lapsia koskevalla tutkimuksella halutaan päättäjille viestittää ja millaista tietoa tarvitaan lisää.

Haastamme kaikki lapsista kiinnostuneet tutkijat mukaan keskusteluun siitä, mitä kuuluu lapsuudentutkimukselle juuri nyt.