19. huhtikuuta 2017

Avoin kirje lastensuojelusta – erityisesti tulevalle ministerille

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila

Lapsiasiavaltuutettuna tehtäväni on arvioida, miten Suomen lasten oikeudet ja hyvinvointi toteutuvat. Annoin maan hallitukselle maaliskuun lopussa arvion lasten oikeusturvan toteutumisesta. Vuosikirjassa teen 13 esitystä lastensuojelussa olevien lasten oikeuksien parantamiseksi. Ytimessä on lapsen mielipiteen selvittämisen ja lapsen kuulemisen vahvistaminen.

Vuosi sitten, 19.4.2016, tein hallitukselle aloitteen koulukoteihin sijoitettujen lasten kuulemiseksi. Kyse on noin 300 lapsesta. Näiden lasten ääni pienenä joukkona ei yhteiskunnassa kuulu. Nämä lapset ovat usein erityisen haavoittuvassa asemassa.

Aloite ei edennyt. Selvitys tehtiin, mutta siihen ei lapsia haastateltu.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on tehnyt parhaansa kehittämällä muun muassa Lasten hyvinvoinnin kansallisia indikaattoreita, jotka tarjoavat avoimesti kaikille kansalaisille tietoa oman kunnan lasten hyvinvoinnista, lastensuojelustakin (www.sotkanet.fi). Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on kehittänyt Kouluterveyskyselyä antamaan varhaisemmin ja syvällisemmin tietoa lasten kasvu- ja elinoloista.

Suomella ei ole riittävää tahtoa korjata vuosia lastensuojelussa tunnistettuja ongelmia. Nostan esille kaksi: lastensuojelussa olevien lasten heikon pääsyn tarvitsemiinsa palveluihin ja lasten heikon kuulemisen.

Sosiaali- ja terveysministeriölle tehdyissä selvityksissä on vuosia tunnistettu psykiatrisen hoidon ja lastensuojelun sekava suhde. Lastensuojelussa on havaittu toimintatapa, jossa huostaanotetun lapsen sijoituspaikaksi on toivottu psykiatrista sairaalaa, vaikka lapsella ei ole psykiatrista sairaalahoitoa edellyttävää mielenterveyden häiriötä. Toisaalta sosiaalityöntekijät joutuvat tilanteisiin, joissa psykiatria ei suostu hoitamaan mielenterveyspalvelujen tarpeessa olevaa lasta ilman huostaanottoa. Perusteluna huostaanottoon saatetaan nähdä lapsen olosuhteiden vakiinnuttaminen, jota ilman terapeuttiseen työskentelyyn ei voitaisi ryhtyä.

Ongelmat ovat dramaattisia lapsen oikeuksien ja hyvinvoinnin kannalta.

Sijaishuoltoon ohjataan väärin perustein lapsia, joilla on psykiatrista hoitoa vaativa ongelma, mutta ei lastensuojelun tarvetta. Muun muassa Valtiontalouden tarkastusvirasto on kiinnittänyt asiaan huomiota tarkastuskertomuksessaan lastensuojelusta vuodelta 2012. Puuttumattomuus vuosikausia jatkuneeseen ilmiöön on vakava laiminlyönti Suomen valtiolta. Olen jo pitkään ollut huolissani lastensuojelussa olevista työntekijöistä, joilla on heikot edellytykset pärjätä päihde- ja mielenterveysongelmissa olevien lasten kanssa. Kärsijöitä on kolme: lapset, lastensuojelun ammattilaiset, suomalainen yhteiskunta.

Näin ei voi jatkua. Jos jatkuu, menetämme paljon lapsuutta ja aikuisuutta – sitä elämää, joka on yhteiskunnalle tuottavaa ja yksilölle elämisenarvoista.

Lastensuojelun asiakkaat jäävät usein ilman tarvitsemiaan palveluja. Yli 60 prosenttia lapsista ja nuorista, joiden kohdalla on tarvittu tai harkittu sijoitusta oman kodin ulkopuolelle ja joilla on todettu päihdepalvelujen tarve, on jäänyt ilman tätä palvelua. Kyse on lapsista ja nuorista, joilla sosiaalityöntekijät ovat todenneet päihdeongelmia paljon tai erittäin paljon. Sijoitustilanteessa joka kolmas mielenterveysongelmissa oleva lapsi tai nuori ei ole saanut mielenterveyspalveluja. Lastensuojelun asiakkuuden taustalla olevia ongelmia on vaikea hoitaa, jos tukea ongelmiin ei löydy. Tämä ilmeni lastensuojelun kehittämis- ja tutkimushankkeessa (LaskeTut) toteutetussa Huostaanoton syyt ja taustat (HuosTa) -tutkimuksessa, jonka tutkimusaineisto koostui 410 lapsesta, joiden kohdalla oli tarvittu tai harkittu sijoitusta oman kodin ulkopuolelle.

Lastensuojelun asiakkaina olevien lasten ääni ei kuulu. Yksittäiset hankkeet, kokemusasiantuntija- ja vertaisryhmät, ovat sinänsä tärkeitä, mutta suurempaan ongelmaan niillä ei puututa. Esimerkiksi koulukodeissa olevien lasten kuulemisaloitteeseen poliittisen johdon vastaus on ollut, ettei näistä haluta ikäviä otsikoita. Toisaalta lastensuojelussa olleiden lasten kokemuksia vuoteen 1983 asti selvittänyt tutkimus jätti jäljelle monta avointa kysymystä. Mitä olemme oppineet? Mihin perustuen voimme sanoa, että muutos olisi niin hyvä kuin hallinnon erinäisten hankkeiden esitteet, jotka kuvaavat tavoitteita, eivät niinkään toimintaa, antavat ymmärtää?

Anteeksipyynnöt eivät auta, jos korjaustoimenpiteitä ei tehdä. Parempi olisi olla pyytämättä anteeksi ja taata, että olemassa oleviin ongelmiin puututaan ja toimenpiteiden vaikutuksia arvioitaisiin yhdessä lasten ja perheiden kanssa.

Valtiontalouden tarkastusviraston tekemä tarkastuskertomus lastensuojelusta toteaa yksiselitteisesti, että lapsen kuuleminen on kaukana muun muassa lastensuojelun laatusuositusten tasosta. Näkemykseni on sama. Myönteisestä suunnastakaan en olisi kovin vakuuttunut.

Lastensuojelusta tarvitaan kansallinen aineistokeruu. Sijaishuollossa olevien lasten kokemustietoa on kerättävä säännönmukaisesti. Lastensuojelussa tarvitaan nimenomaisesti omaa aineistokeruuta, joka mahdollistaa haastattelut muun muassa koulukodeissa oleville lapsille.

Miksi näin ei tehdä? Miksi ministerit pelkäävät ikäviä otsikoita? Siksi, että tiedossa on monen lastensuojelulapsen karut kokemukset ja vaikea arki. Eikä aina kyse ole siitä, että lastensuojelun ammattilaiset tekisivät työnsä huonosti ja osaamattomasti. Eivät näiden lasten tilanteetkaan helppoja ole. Otsikoihin on saatavissa myös onnistumiset, motivoituneet työntekijät, lastensuojelun hyvä. Tätä ei pidä unohtaa.

Kuvaavaa silti on, että allekirjoittaneen suorittamissa lastensuojelulasten kuulemisissa saatetaan sanoa: ”Olkaa varuillaan, nämä lapset sitten valehtelevat.”

Mitä lapset sitten valehtelevat? Sitä hakkaamistako ja mielivaltaisia rajoitustoimenpiteitä? Sitäkö, ettei sosiaalityöntekijään saa yhteyttä? Sitäkö, että lapsi harkitsee itsemurhaa?

Mitäpä jos ei valehdellutkaan?

Lasta ei kuulla. Lastensuojelun ja psykiatrisen hoidon suhde on sekaisin. Kansallista aineistoa, säännönmukaista ja systemaattista, lastensuojelussa olevien lasten hyvinvoinnista ja elämästä ei kerry.

Projektit ja hankkeet eivät riitä – ne ovat osa ongelmaa, vähemmän osa ratkaisua.

Jokin aika sitten kuulin kahden lastensuojelussa olevan lapsen itsemurhista. Lastensuojelussa on kyse elämästä ja kuolemasta. Valittaisiin tuo elämä.

Odotukseni ovat suuret, kun kansanedustaja Annika Saarikko aloittaa ministerinä lähiaikoina. Tunnen eduskunnan verrattain hyvin – paljon parempaa ihmistä ja osaavampaa toimijaa en voisi ministeriksi toivoa. Saarikon vastuulla on lastensuojelun kehittäminen ja uudistaminen.

Ja yksi vielä mainiten – lastensuojelussa olevat lapset tarvitsevat arvostusta ja kunnioitusta.

Reilu vuosi sitten lounastin lastensuojelussa olleiden tai olevien lasten kanssa. Koulukodissa oleva poika oli ylpeä kalasaalistaan, kuvat katsoimme – muistan vieläkin kilot. Yksi mukana olleista oli Kristiina Terästö. Tapaamiseen jälkeen Kristiina oli tehnyt ensimmäisen Instagram-päivityksen, jossa hän kertoi olevansa lastensuojelutaustainen. Olin rohkaissut tunnistamaan itsessä vahvuuksia ja ylpeyttä. Tästä Kristiinan asenteesta kertoo blogi, jossa hän pohtii muun muassa lastensuojelua: http://kristiinaterasto.blogspot.fi/. Kristiina luovutti viikko sitten tasavallan presidentti Sauli Niinistölle voimatarinoita lastensuojelusta: http://verkkokauppa.pesapuu.fi/product/149/

Kahden vuoden päästä tiedämme, miten näissä edistyttiin Saarikon johdolla. Suomen on pystyttävä parempaan.


LÄHTEET

Lapsiasiavaltuutetun vuosikirja 2017. Onko lapsella oikeusturvaa? http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2017/03/LA_vuosikirja_2017.pdf

Lapsiasiavaltuutetun tutkimusaloite koulukoteihin sijoitettujen lasten kuulemiseksi 19.4.2016: http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2016/04/Tutkimusaloite_koulukotinuorten_kuulemiseksi-19.4.2016.pdf

Hanhinen, S. & Rintala, T. 2012. Tuloksellisuustarkastuskertomus. Valtiontalouden tarkastusviraston tarkastuskertomus 6/2012. Helsinki: Valtiontalouden tarkastusvirasto. Saatavilla osoitteessa https://www. vtv.fi/files/3161/06_2012_lastensuojelu_netti.pdf. Viitattu 13.4.2017.

Heino, T, & Hyry, S. & Ikäheimo, S. & Kuronen, M. & Rajala, R. 2016. Lasten kodin ulkopuolelle sijoittamisen syyt, taustat, palvelut ja kustannukset HuosTa-hankkeen (2014–2015) päätulokset. Terveyden ja hyvinvoinnin laitokset raportti 3/2016. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/130536/URN_ISBN_978-952-302-644-5.pdf?sequence=1. Viitattu 13.4.2017.

Hytönen, K. & Malinen, A. & Salenius, P. & Haikari, J. & Markkola, P. & Kuronen, M. & Koivisto, J. 2016. Lastensuojelun sijaishuollon epäkohdat ja lasten kaltoinkohtelu 1937–1983. Sosiaali- ja terveysministeriön rarpotteja ja muistioita 2016:22. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/74821/Rap_2016_22.pdf?sequence=1. Viitattu 13.4.2017.

4. huhtikuuta 2017

Itse muutosta odotellessa

Ylitarkastaja Anne Hujala, lapsiasiavaltuutetun toimisto

Suomi on hankkeiden maa. Sosiaali- ja terveydenhuoltoakin on kehitetty hankkeilla: sosiaalihuollon kehittämishanke, Kaste-ohjelmat. Ministeri Rehula olikin ministeriksi tullessaan kehottanut kaivamaan Kaste-raportit hyllyiltä, pyyhkimään niistä pölyt ja ottamaan koetellut mallit käyttöön.

Hallitus lupasi alkumetreillään, että neljän vuoden päästä palvelut lapsille ja perheille ovat eri asennossa – ja tuli LAPE, lapsi- ja perhepalveluiden kehittämishanke. Neljästä vuodesta on pian kaksi kulunut. Asiat ovat vasta paperilla. Lasten ja perheiden palvelut ja lasten ja muiden asiakkaiden kohtaaminen eivät ole vielä tämän hankkeen kautta parantuneet.

Luonnollisesti muutokseen tarvitaan sitoutuneet johtajat, mutta herää kysymys, mennäänkö tällä hetkellä liikaa vain organisaatioiden ylätasolla. Konferenssit eivät tavoita ruohonjuuritason toimijoita. Todellinen muutos siellä on vielä edessäpäin.

Koko maahan tarvitaan laadukkaita ja tuloksellisia palveluja. LAPE-hankkeella olisi voinut silottaa tietä maakuntien käynnistämiselle juurruttamalla tietyt koetellut työmallit kaikkiin maakuntiin, näin esimerkiksi perhekeskustyö, pikkulapsiperheiden perhetyö (ns. Imatran malli), huolen puheeksi ottaminen työmenetelmänä jne. Perhekeskusmallia on jo muotoiltu ja kehitetty noin kymmenen vuoden ajan. Valtakunnallisella johtamisella olisi perhekeskustoiminta voitu saattaa muutamassa vuodessa maankattavaksi, laadukkaaksi toimintamalliksi. Kolmessa vuodessa tietyt työmallit/ammattitaito, jotka on jo hankkeissa muotoiltu ja testattu, olisi skaalattu koko maahan. Sitten olisi voitu rinta rottingilla sanoa, että lasten ja perheiden palvelut ovat parantuneet ja joka puolella maata saa tiettyjä laadukkaita, asiakaslähtöisiä palveluja.

Kuinka toimintakulttuuria muutetaan ylhäältä alaspäin vai alhaalta ylöspäin. Suurin kulttuurinen muutos on kuitenkin se muutos, jonka yksittäinen työntekijä tekee muuttaessaan omaa toimintaansa. Kulttuuria muutetaan toimintatapoja muuttamalla. Yllämainitut muutokset ovat varmaan avanneet työntekijöiden silmiä muutoinkin toimimaan asiakaskeskeisesti, oikea-aikaisesti jne. Tämä jos mikä muuttaa toimintakulttuuria.

Kirjoittaja on pitkänlinjan valtionhallinnon virkamies, joka toimii tällä hetkellä Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelman (LAPE) ohjausryhmän asiantuntijajäsenenä.

22. maaliskuuta 2017

Köyhyys aiheuttaa monelle lapselle ulkopuolisuutta ja pahaa mieltä

Ylitarkastaja Terhi Tuukkanen, lapsiasiavaltuutetun toimisto

Köyhyys koskettaa Suomessa monia ja yhä kasvavaa joukkoa lapsia. Köyhissä lapsiperheissä eläviä lapsia on tutkimusten mukaan maassamme yli 100 000, mikä on reilu kymmenen prosenttia kaikista lapsista (Salmi, Närvi & Lammi-Taskula 2016). Lukujen valossa lapsiköyhyys näyttäytyy yhteiskunnallisena ilmiönä, mutta on hyvä muistaa, että köyhyys koskettaa näiden lasten jokapäiväistä elämää. Köyhyys aiheuttaa lapsille monenlaista pahoinvointia, kuten ulkopuolisuutta ja pahaa mieltä.

Lasten näkemyksiä köyhyydestä on Suomessa tutkittu jonkin verran. Esimerkiksi Hakovirran ja Kallion (2014) mukaan lapset havaitsevat taloudellisten resurssien eroja arjessaan ja jo melko pienillä lapsilla on jonkinlaisia mielikuvia ja käsityksiä siitä, minkälaisia köyhät ja rikkaat ihmiset ovat. Lasten arjessa köyhyys näkyy esimerkiksi kuluttamismahdollisuuksina. Köyhempien lasten tavarat ovat malleiltaan vanhoja, toisten käyttämiä ja rikkinäisiä, ja vaatteet on hankittu kirpputoreilta tai tavarataloista (Hakovirta & Kallio 2014). Pelastakaa Lapset ry:n tekemän Lapsen ääni 2015 -raportin mukaan lasten eriarvoistuminen näkyy myös vapaa-ajan mahdollisuuksien kaventumisena: vähävaraisten perheiden lapsista 71 prosenttia on joutunut jäämään pois harrastuksista perheen taloudellisen tilanteen vuoksi.

Ruckensteinin (2013) mukaan lasten erilaiset kulutusmahdollisuudet tuottavat eriarvoisuutta, joka voi määrittää lapsen sosiaalista asemaa ja osallisuutta. Kulutus on edellytys erilaisiin yhteisöihin ja porukoihin kuulumiselle, mikä tulee esille lasten tärkeissä vertaisryhmissä ja kaverisuhteissa (Hakovirta & Rantalaiho 2012). Lapset pyrkivät varmistamaan kuulumisensa johonkin yhteisöön, ja kulutustavarat ovat tärkeitä neuvoteltaessa esimerkiksi siitä, pääsevätkö lapset mukaan leikkeihin vai eivät. Taloudellisen eriarvoisuuden seuraus on usein kiusaaminen, mikä ilmenee eri tavoin syrjimisenä ja ryhmästä ulos sulkemisena. (Ruckenstein 2013.) Lapsen ääni 2015 -tutkimuksen mukaan yli puolet lapsista on joutunut kiusatuksi köyhyyden vuoksi.

Lapset liittävät köyhyyteen myös yhteiskunnallista stigmaa. Hakovirran ja Rantalaihon (2012) mukaan lasten olemuksen ja luonteen ajatellaan viestivän lasten välisistä taloudellisten resurssien eroista. Köyhään lapseen yhdistetään esimerkiksi nöyryys ja heidät kuvataan usein passiivisina, kun taas rikkaat lapset kuvataan ulospäin suuntautuvina ja itsetunnoltaan vahvoina, mutta usein myös itsekkäinä ja jopa ilkeinä. Lasten käsitykset köyhyydestä ja köyhistä ihmisistä voivat vaikuttaa esimerkiksi siihen, miten he kohtelevat huono-osaisia (Hakovirta & Kallio 2014). Siksi köyhyydestä ja sen syistä tulisi keskustella enemmän lasten kanssa.

Lapsen kokema köyhyys on aina moniulotteinen kokonaisuus. Köyhyys ei tarkoita ainoastaan rahan, ruoan tai vaatteiden puuttumista, vaan se vaikuttaa kokonaisvaltaisesti, myös psyykkisesti ja sosiaalisesti, lapsen hyvinvointiin. Esimerkiksi Lapsen ääni 2015 -raportin mukaan köyhyys rajoittaa harrastamista ja vapaa-aikaa, kaventaa tulevaisuuden mahdollisuuksia, vaikuttaa kaveri- ja perhesuhteisiin sekä käsitykseen itsestä suhteessa muihin. Se vaikuttaa myös lasten kokemukseen osallisuudesta. Köyhillä lapsilla on muita lapsia enemmän kokemuksia siitä, ettei heitä kuulla ja että heillä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa koulussa, harrastuksissa ja lähiympäristössä. On erityisen huolestuttavaa, että jo pienilläkin lapsilla on kokemuksia taloudellisen eriarvoisuuden vaikutuksista kuulluksi ja nähdyksi tulemiseen, jonka pitäisi olla jokaisen lapsen oikeus.

Lapsiköyhyys on Suomessa vakava ja kasvava ongelma, johon päättäjien tulisi puuttua. Tärkeä työkalu lapsiköyhyyden ehkäisemisessä on lapsivaikutusten arviointi. Se tarkoittaa sitä, että päättäjien tulisi arvioida päätösten vaikutuksia lapsiin esimerkiksi eriarvoistumisen näkökulmasta: mitä päätös merkitsee erilaisten lasten ja lapsiperheiden ja heidän taloutensa kannalta? Arviointia tehdessä tai ylipäätään lapsiköyhyydestä puhuttaessa tulisi varoa leimaamasta köyhissä olosuhteissa eläviä lapsia. Taloudellisten resurssien puutteesta huolimatta moni lapsi elää onnellista elämää. Keinoja köyhyyteen puuttumiseksi on olemassa. Siksi on väärin, jos yhteiskunnassa ei puututa ilmiöön, joka aiheuttaa monelle lapselle jokapäiväistä pahaa mieltä ja asettaa lapset eriarvoiseen asemaan jo elämän alkutaipaleella.

Lähteet

Entten tentten pelistä pois! Lapsen ääni 2015 -raportti lasten kokemuksista köyhyydestä ja osallisuudesta. Helsinki: Pelastakaa Lapset. Saatavilla osoitteessa https://s3-eu-west-1.amazonaws.com/frantic/pelastakaalapset/2015/10/13132140/Lapsen-%C3%A4%C3%A4ni-raportti-SUOMI.pdf. Viitattu 14.3.2017.
Hakovirta, M. & Kallio, J. 2014. Lasten käsityksiä köyhyydestä ja köyhyyden syistä. Yhteiskuntapolitiikka 79 (2). 152–162.
Hakovirta, M. & Rantalaiho, M. 2012. Taloudellinen eriarvoisuus lasten arjessa. Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 124. Helsinki: Kela.
Ruckenstein, M. 2013. Lapsuus ja talous. Helsinki: Gaudeamus.
Salmi, M., Närvi, J. & Lammi-Taskula, J. 2016. Köyhyys, toimeentulokokemukset ja hyvinvointi lapsiperheissä. Teoksessa S. Karvonen & M. Salmi (toim.) Lapsiköyhyys Suomessa 2010-luvulla. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. 13–44.

3. maaliskuuta 2017

Historiattomat

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu

Viime syksynä käynnistyi lukion tuntijakokokeilu, jossa on mukana 28 lukiota. Näissä lukioissa opiskelijan on mahdollista kirjoittaa ylioppilaaksi opiskelematta riviäkään historiaa.

Tein työni merkeissä vierailun Puolaan joulukuussa. Luennoin yliopistolla suomalaisen yhteiskunnan menestystekijöistä. Puhuin sivistyksestä ja luottamuksesta.

Puolassa oli suurta huolta. Lech Walesaa puhdistetaan pois koulujen historian kirjoista. Lukiolaiset pelkäsivät kiristynyttä ilmapiiriä, kiusaamista ja vihapuhetta. Vierailua edeltävänä yönä maan parlamentti oli tehnyt laajan koulureformin, joka käytännössä palautti Puolan koulutusjärjestelmän 1990-luvun lopun onnistuneita uudistuksia edeltävään aikaan. Kirkon edustajien häpeä oli suuri, kun kysyin hallituksen toimista julistaa Jeesus Puolan kuninkaaksi.

Samaan aikaan Suomessa hallitus on päättänyt kokeilusta, jolla poistetaan historian opintojen pakollisuus lukiosta. Ammatillisella puolella nuorten tarvetta yleissivistäville aineille on aliarvioitu aina.

Se, mistä ystävät Puolassa taistelevat, siitä me suomalaiset luovumme kokeilukulttuurin nimissä.

Suunta on käsittämätön. Opettajakunnasta, jonka kannat tuntijakokokeilun osalta ymmärrettävästi jakaantuvat, valinnaisuutta on perusteltu lahjakkaiden opiskelijoiden tukemisella. Nuorten motivaatiota opintoihin ajatellaan lisättävän, kun he voivat valita opinnot kiinnostuksensa pohjalta.

Motivaatio ei synny siitä, että kaikki on mukavaa ja kivaa. Monessa asiassa vallalla tuntuu olevan lyhyen aikavälin nopea hyöty. Tunnen lapset ja nuoret, siksi en yliarvioi heidän kykyään valita elämänsä kannalta tärkeät oppiaineet kovin varhain. Onko tällainen jopa yhteiskunnan suunnalta heitteillejättöä, joka jälleen vain korostaa lapsen kotitaustan merkitystä oppiainevalintoja tehtäessä?

Historiattomat ovat tuomittuja kulkemaan omakohtaisesti ihmiskunnan julmimmat tiet – uudestaan ja uudestaan. Päättäjät eivät tunnu käsittävän, että Suomessa nuorten keskuudessa ääriajattelu on saanut viime vuosina uhkaavaa kasvualustaa. Suomen maahanmuuttajakriittiset nuoret suhtautuvat väkivallan käyttöön kaikkein vähiten kielteisesti verrattuna muihin oppilasryhmiin sekä Suomessa että Euroopassa.

Lapset ja nuoret on kohdattava. Heidät on haastattava älyllä ja sivistyksellä. Heidän eteensä on tuotava historian tosikertomukset rotuvihasta ja etnisistä puhdistuksista. Ääriliikkeiden vaikutukset yhteiskuntien kehitykseen on läpivalaistava. Keskitysleirit on tiedettävä.

Luotan lapsiin ja nuoriin. Heidät on haastettava, heitä ei saa päästää helpolla. On lapsen ja nuoren arvostamista ja hänestä välittämistä, kun laitamme hänet pohtimaan pedagogin kanssa omia ja ihmiskunnan arvoja. Se on kasvatusta. Kotien vastuulle tätä ei sivistysvaltio voi yksistään jättää.

Tarvitsemme sivistyskoulun, joka ulottuu pedagogisesta varhaiskasvatuksesta toisen asteen opintoihin asti. Tässä koulussa akateemiset tiedot ja taidot yhdistyvät osallisuuteen koulussa ja yhteiskunnassa. Olen hyvin luottavainen, että tässä voimme onnistua. Opetushallituksen uusi pääjohtaja Olli-Pekka Heinonen on viisas uudistaja.

Sivistyksen lippu, se pitäisi nostaa maasta. Historiattomien sukupolven ei saa antaa syntyä. Se on yhteiskuntarauhan kannalta kohtalokasta.

Kirjoitus on julkaistu Demokraatti-lehdessä 2.3.2017.

14. helmikuuta 2017

Jokaisella lapsella on oikeus osallisuuteen – mutta toteutuuko oikeus käytännössä?

Ylitarkastaja Terhi Tuukkanen, Lapsiasiavaltuutetun toimisto

Lasten oikeutta osallisuuteen on viime vuosina pyritty toteuttamaan kunnallisella ja julkisella tasolla useimmiten edustuksellisten osallistumismenetelmien kautta. Kouluissa valitaan oppilaskuntien hallitukset ja kunnissa toimivat lasten parlamentit ja nuorisovaltuustot, joihin valitaan tietty määrä lapsia tai nuoria. Nyt myös uusiin maakuntiin on tulossa nuorisovaltuustot, jotka koostuvat kuntien nuorisovaltuustojen jäsenistä. Perusteluna edustuksellisille osallistumismenetelmille pidetään poikkeuksetta lasten oikeutta osallisuuteen: päätöksentekoon tarvitaan mukaan lasten ja nuorten ”ääni”. Valitettavasti lasten osallisuuden merkitys ja eettisyys jää usein tarkemmin pohtimatta.

Lapsen oikeus osallisuuteen on yksi YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen tärkeimmistä periaatteista. Osallisuus tarkoittaa sitä, että lapsella on mahdollisuus kertoa mielipiteensä kaikissa häntä koskevissa asioissa ja aikuiset ottavat sen huomioon lapsen iän ja kehitystason mukaisesti. Lapsen oikeutta osallisuuteen voidaan pitää myös yhtenä sopimuksen epäselvimmistä ja väärin ymmärretyistä periaatteista. Kyseiseen oikeuteen on vedottu tilanteissa, joissa lasten oikeus kertoa oma mielipiteensä ja saada mielipiteensä huomioiduksi ei aidosti toteudu. Oikeutta on käytetty esimerkiksi aikuisten oman edun tavoittelun välikappaleena silloin, kun vanhempi on vedonnut huoltajuusriidassa siihen, että lapsen mielipidettä ei kannata kysyä, koska häntä tulee suojella tai vanhempi ajattelee jo tietävänsä lapsen ajatukset. Lisäksi oikeutta on käytetty perusteluna sille, että vain tietty lapsiryhmä saa äänensä kuuluviin. Tällä viittaan edustuksellisiin osallistumistapoihin, joihin panostamalla on monessa kunnassa kuitattu päättäjien velvollisuus selvittää kaikkien lasten mielipiteet.

YK:n lapsen oikeuksien komitea pitää yleiskommentissaan koskien lapsen oikeutta tulla kuulluksi myönteisenä sitä, että lapsille ja nuorille on rakenteita, jotka mahdollistavat muodollisen edustuksellisen osallistumisen paikallishallintoon. Samalla yleiskommentissa todetaan, että näiden rakenteiden pitäisi olla yksi monista osallistumistavoista, koska niiden toimintaan voi osallistua vain suhteellisen pieni määrä lapsia. Juuri edustuksellisuus, se, että vain pieni joukko pääsee osallistumaan, on todettu myös tutkimuksessa ongelmalliseksi.

Monet tutkimukset ovat osoittaneet, että aikuisten lapsille luomat edustukselliset rakenteet voivat todellisuudessa kääntyä hyvää tarkoitusperäänsä vastaan (Arnot & Reay, 2007; Wyness 2009; Kiili & Larkins 2016). Edustuksellisten rakenteiden on todettu suosivan lapsia ja nuoria, jotka ovat suosittuja ja taitavia toimimaan sen kaltaisissa rakenteissa. Näin ollen valikoivat ja hierarkkiset rakenteet saattavatkin vain vahvistaa lasten epätasa-arvoa. Vahvimmat saavat äänensä kuuluviin, mikä entisestään vahvistaa heidän itsetuntoaan ja kannustaa osallistumaan ja tuomaan esille omia mielipiteitä. Kaikki lapset eivät kuitenkaan pysty, halua tai pääse osallistumaan edustuksellisiin toimintamuotoihin, jolloin he jäävät osallistumisrakenteiden ulkopuolelle. Sama tapahtuu aikuisten maailmassa.

Lasten osallisuuden näkökulmasta keskeistä on pohtia, mitä edustuksellisuus merkitsee lasten kannalta. Voiko lapsi edustaa toista lasta tai tiettyä erityisryhmää? Kysymys ohjaa pohtimaan, miten ylipäätään ymmärrämme lapsuuden merkityksen ja mitä lapselta voidaan vaatia. Mielestäni lapsi tulisi ensisijaisesti nähdä aina lapsena, ei tietyn ryhmän edustajana. Näin siitä huolimatta, että lapsi voi olla osa tiettyä ryhmää, kuten vammaisia, koulukodissa asuvia tai itsensä sekä tytöksi että pojaksi kokevia lapsia. Jokaisen lapsen ajatuksia tulee arvostaa lapsen ajatuksina.

Lapselta ei pitäisi vaatia sitä, että hänen tarvitsee puhua myös toisten lasten puolesta, ikään kuin hänen omat kokemuksensa ja ajatuksensa eivät olisi riittäviä. Tämä on periaatteena vastoin YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen henkeä, jossa nimenomaan korostetaan jokaisen lapsen oikeutta kertoa oma mielipiteensä ja saada se huomioiduksi. Miten huolehtivassa perheessä kasvanut lapsi edes ymmärtäisi tai osaisi edustaa esimerkiksi lasta, joka on elänyt koulukodissa? Tai miten näkevä lapsi osaisi kertoa, millaisia asioita pitää huomioida päätöksenteossa näkövammaisia lapsia koskien? Jokaisen lapsen kokemuksia pitäisi arvostaa sellaisenaan, eikä rajautua edustukselliseen rakenteeseen, jossa esille pääsevät tiettyjen lasten kautta vain tietynlaiset elämismaailmat.

Edustuksellisen osallistumisen rakenteet puoltavat paikkaansa, koska ne palvelevat pienen lapsijoukon tarpeita. Tämä pieni joukko lapsia saa mielipiteensä esille ja arvokkaita kokemuksia vaikuttamistoiminnasta. Usein tästä joukosta tulevat myös tulevaisuuden poliitikot. Lapsen oikeuksien sopimuksessa mainittu oikeus osallisuuteen ei kuitenkaan toteudu, jos kyseinen oikeus kuitataan perustamalla ja panostamalla ainoastaan edustuksellisiin osallistumisrakenteisiin ja toteamalla, että kaikilla lapsilla on periaatteessa mahdollisuus osallistua niihin. Tällöin käännetään selkä valtaosalle lapsista ja annetaan heille viesti siitä, että toisten lasten näkemykset ja ajatukset ovat arvokkaampia kuin heidän omansa. Tällöin vahvistetaan ennestään vahvoja ääniä ja sivuutetaan heikommat äänet. Osallistumisrakenteen ulkopuolelle jäävät helposti esimerkiksi vammaiset, maahanmuuttajat tai ne lapset, joiden luku- ja kirjoitustaito on heikko. Aina osallistumisen esteenä ei välttämättä ole edes rakenne, vaan asenteet: miksi näiden lasten mielipiteitä ei haluta kuulla?

Edustuksellisten osallistumisrakenteiden luominen on meille aikuisille helppoa. Annetaan nuorille valtuutus ja he aktiivisina ja innokkaina hoitavat homman itsenäisesti. Aikuisille näiden lasten ja nuorten kanssa toimiminen on helppoa, koska he ovat osaavia ja akateemisesti lahjakkaita, eikä aikaa tarvitse käyttää esimerkiksi kurinpitoon (Kiili 2013). Ongelmallista on, että toistaiseksi ei ole juurikaan vaivauduttu pohtimaan, miten saisimme kaikkien lasten äänet esille? Mikä olisi se tapa, jolla kaikki lapset pääsisivät osallisiksi ilman tunnetta siitä, että oma mielipiteeni ei ole yhtä arvokas kuin toisen, koska en osaa ilmaista sitä niin hyvin kuin toinen? Miten me aikuiset oppisimme arvostamaan jokaisen lapsen omaa tapaa ilmaista mielipiteensä, emmekä ihailisi vain niitä nuoria, jotka hallitsevat meidän aikuisten puhetavan ja käsitteet?

Tutkijoiden mukaan enemmän tulisi panostaa avoimiin osallistumisen muotoihin (Kiili & Larkins 2016). Tällaisia voisivat olla esimerkiksi verkon kautta toimivat osallistumistavat, koulujen kautta tapahtuva aktivointi sekä palautteen kerääminen lapsilta esimerkiksi palveluiden osalta. Uusiakin innovaatioita ja ajatuksia tarvitaan. Tärkeintä on, että pienen lapsijoukon osallisuutta ei edistettäisi muiden lasten kustannuksella, vaan edustuksellisten osallistumisrakenteiden merkitystä pohditaan kriittisesti kaikkien lasten kannalta. Vaikka edustuksellisten ja muiden osallistumismuotojen ei tarvitse olla vastakkaisia ja toisiaan poissulkevia, niin uhkaa nyt käytännössä tapahtua, kun panokset kohdistetaan lähes yksinomaan edustuksellisiin osallistumisen muotoihin. Tällöin jokaisen lapsen oikeus osallisuuteen ei julkisella ja kunnallisella tasolla käytännössä toteudu.


Lähteet

Arnot, M. & Reay, D. 2007. A sociology of pedagogic voice: Power, inequality and pupil consultation. Discourse: Studies in the Cultural Politics of Education, 28(3), 311-325.
Kiili, J. 2013. “It’s almost like official – children’s participation as a relational and spatial question. Qualitative Studies 4(1), 56-71.
Kiili, J. & Larkins, C. 2016. Invited to labour or participate: intra- and inter-generational distinctions and the role of capital in children’s invited participation. Discourse: Studies in the Cultural Politics of Education. Saatavilla osoitteessa http://www.tandfonline.com/doi/abs/10.1080/01596306.2016.1274290?journalCode=cdis20.
Lapsen oikeuksien komitea. 2009. Yleiskommentti nro 12: Lapsen oikeus tulla kuulluksi. Saatavilla osoitteessa http://lapsiasia.fi/lapsen-oikeudet/komitean-yleiskommentit/.
Wyness, M. 2009. Children representing children: Participation and the problem of diversity in UK youth councils. Childhood 16(4), 535-552.

6. helmikuuta 2017

Kasvurauhaa sateenkaarilapsille

Puheenjohtaja Juha Jämsä, Lapsiasiavaltuutetun HLBTI ja lapset -työryhmä

Viime päivinä on käyty vilkasta keskustelua sateenkaarilasten suojelemisesta, kun 16-vuotias nuori voitti Vuoden homo -palkinnon. Osa keskustelijoista on peräänkuuluttanut kasvurauhaa lapsille. Lapsuuteen ja nuoruuteen kuuluu oman identiteetin ja minuuden löytäminen ja rakentaminen. Tämä prosessi on herkkä, ja sitä on suojeltava. Suojelu ei voi kuitenkaan olla vaikenemista. Lapsi ei voi koskaan kehittyä tyhjiössä, vaan hän tarvitsee kehittymiseen yhteisön ja läheisten tukea.

Käynnistynyt keskustelu on tärkeää, koska se kiinnittää huomiota seikkaan, josta moni edelleen mielellään vaikenisi. Seksuaalinen suuntautuminen ja sukupuolen moninaisuus liittyvät hyvin olennaisella tavalla lapsuuteen. Ne kehittyvät – tai rikkoutuvat – nimenomaan lapsuudessa.

Mitä sateenkaarilapsen kasvurauha sitten voisi olla? Osa lapsista kasvaa ja kehittyy sukupuoleltaan, sukupuolen ilmaisultaan tai seksuaaliselta suuntautumiseltaan moninaisiksi. Lapsesta ei etukäteen tiedä, mikä on hänen kehityspolkunsa. Mikä tahansa kehityspolku onkin, meidän aikuisten tulisi kyetä seisomaan lapsen rinnalla. Jokainen lapsi tarvitsee kehittyäkseen positiivisia malleja, rohkaisua omassa kasvussaan ja tunteen, että tulen hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olen.

Sateenkaarilapsen näkökulmasta kasvurauha olisikin tällöin sitä, että lapsi saisi asiallista tietoa ja positiivisia malleja sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen moninaisuudesta. Hän tuntisi olonsa turvalliseksi omassa kasvuympäristössään. Hän saisi kehittyä omaan, yksilölliseen suuntaansa ilman pelkoa syrjinnästä, kiusaamisesta, väkivallan uhasta, vanhempien hyljeksynnästä ja uskonnollisesta kaltoinkohtelusta. Tämän päivän Suomessa sateenkaarilapset joutuvat ikävä kyllä kohtaamaan vielä kaikkea tätä.

Sateenkaarilapselle kuuluu myös Lapsen oikeuksien sopimuksen takaama oikeus osallistua, vaikuttaa ja tulla kuulluksi. Myös sateenkaarilapsen on voitava puhua turvallisesti omasta kokemuksestaan, vaikka kokemus saattaisi muuttua joskus myöhemmin. Emme pelkää lasten leimautuvan heteroseksuaalisiksi, jos he puhuvat eri sukupuoleen kohdistuvasta mielenkiinnostaan. Samoin ei tarvitsisi pelätä lapsen leimautumista homoksi, jos yhteisönä pitäisimme molempia yhtä arvokkaina kehityspolkuina.

Lapsen kokemus omasta itsestään ei ehkä ole vielä kovin pysyvä, mutta se on aina arvokas – ja kuulemisen arvoinen. Vuoden homoksi valitun nuoren kertomat kokemukset omasta kasvustaan ovat arvokasta tietoa meille aikuisille, ja ne ovat olleet äärimmäisen arvokasta vertaistukea niille kymmenille tuhansille sateenkaarilapsille, jotka tälläkin hetkellä pohtivat omaan polkuaan ja jäävät ilman riittävää kasvurauhaa. Kuunnellaan, mitä hänellä on sanottavanaan.

26. tammikuuta 2017

Maksuton perusopetus on jokaisen lapsen oikeus varallisuudesta riippumatta

Lakimies Merike Helander, lapsiasiavaltuutetun toimisto

Lapselle perheen köyhyys tai vähävaraisuus näyttäytyy arjen pienissä ja isommissakin asioissa. Hän ei ehkä saa samanlaisia vaatteita kuin luokkakaverinsa tai kännykkä ei ole viimeisintä tekniikkaa. Perhe ei lähde lomalla ulkomaille tai välttämättä voi matkustaa minnekään. Huolestuttava on viesti siitä, että köyhyys vaikuttaa myös perusopetukseen osallistumiseen. Kaikilla lapsilla ei ole varaa osallistua koulun retkiin tai leirikouluun, jotka usein ovat ainakin osittain maksullisia. Tai ostaa tehtäväkirjaa, jota koulu ei säästötoimiin vedoten hankikaan oppilaille.

Koulutus, varhaiskasvatuksesta alkaen, on kiistattomasti yksi tärkeimmistä tekijöistä, joilla voidaan tukea lapsen kasvua ja kehitystä ja vaikuttaa siihen, että lapsesta kasvaa aikuinen, jolla on mahdollisuus itse vaikuttaa omaan elämäänsä, myös toimeentuloon. Perusopetus mahdollistaa jatko-opinnot, ammatin hankkimisen, joka puolestaan nykypäivänä on lähes välttämätön edellytys työelämään osallistumiselle. Perusopetuksella voidaan siten aidosti ehkäistä syrjäytymistä, köyhyyttä ja köyhyyden siirtymistä sukupolvelta toiselle. Se ei ole ainoa, mutta merkittävä keino.

Perheen taloudellisen tilanteen lisäksi perusopetuksen saatavuuteen vaikuttaa opetuksen järjestäjien eli kuntien taloudellinen tilanne, joka tänä päivänä on monissa kunnissa heikko. Säästötoimet kohdistuvat luonnollisesti myös kunnan budjetista ison osan haukkaavaan opetustoimeen. Se voi johtaa siihen, että opetuksen laajuutta rajataan. Suurimmillaan ero opetuksen määrässä kuntien välillä voi olla jopa kokonainen lukukausi koko yhdeksänvuotisen peruskoulun aikana. Lapset ovat siten eriarvoisessa asemassa riippuen asuinkunnasta, joskus jopa riippuen siitä, mitä peruskoulua käy kunnan sisällä.

Eriarvoisuus korostuu, kun perusopetuksessa ryhdytään perimään maksuja, joihin ei kaikilla per-heillä ole varaa. Tai kun kunta säästää opetuksesta ja vanhemmilla ei ole varaa korvata näitä puutteita.

Hups, kuinkas näin on päässyt käymään? Eikö laki suojaakaan lapsen oikeutta maksuttomaan perusopetukseen? Entä mitä merkitystä on valtakunnallisilla juuri uudistetuilla perusopetuksen opetussuunnitelman perusteilla, joiden tarkoitus on nimenomaisesti varmistaa koulutuksellista tasa-arvoa ja opetuksen laatua, edistää yhtenäisen perusopetuksen yhdenvertaista toteutumista? Väittäisin, että lainsäädäntö ja sen perusteella laaditut opetussuunnitelman perusteet eivät ole syyllisiä, päinvastoin ne velvoittavat yksiselitteisesti opetuksen maksuttomaan ja yhdenvertaiseen järjestämiseen. Väittäisin, että tähän on päädytty siksi, että lakia ja määräyksiä ei noudateta, syystä tai toisesta.

Maksuton perusopetus on jokaiselle lapselle kuuluva ihmisoikeus. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 28 artiklan mukaisesti Suomi sopimusvaltiona on tunnustanut jokaisen lapsen oikeuden saada opetusta ja toteuttaakseen tämän yhdenvertaisesti sitoutunut tekemään pakolliseksi perusasteen koulutuksen, jonka tulee olla maksutta kaikkien saatavilla.

Maksuton perusopetus on jokaiselle lapselle kuuluva perusoikeus. Perustuslaissa (731/1999), yh-denmukaisesti lapsen oikeuksien sopimuksen 28 artiklan kanssa, säädetään sivistyksellisiä oikeuksia koskevassa 16 §:ssä, että jokaisella on oikeus maksuttomaan perusopetukseen ja että oppivelvollisuudesta säädetään lailla. Kyse on jokaiselle kuuluvasta subjektiivisesta oikeudesta eli välittö-mästi toteutettavasta yksilöllisestä oikeudesta. Opetuksen järjestäjille eli kunnille ei ole jätetty harkintavaltaa maksuttomuuden suhteen.

Jokaisella tarkoitetaan kaikkia oppivelvollisuusikäisiä lapsia. Kunta opetuksen järjestäjänä on velvollinen järjestämään opetusta kaikille sen alueella asuville oppivelvollisuusikäisille lapsille. Perusopetuksen maksuttomuus puolestaan tarkoittaa, että opetusta, johon sisältyy muun muassa välttämättömät opetusvälineet ja oppikirjat, on saatava ilman oppilaalle aiheutuvia kustannuksia. Opetuksen laajuus ja toteutustapa määräytyvät pääsääntöisesti perusopetuslain (628/1998), pe-rusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden ja opetussuunnitelman mukaan. Opetuksen käsite kattaa myös koulun työaikana opetussuunnitelman perusteella tapahtuvan toiminnan, mukaan lukien suunnitelmaan kirjattu koulun ulkopuolella annettava opetus, retket ja leirikoulut. Koulu-ruokailukin on säädetty maksuttomaksi.

Uudet, viime vuoden syksynä käyttöön otettu ”Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014” on kunnianhimoinen ja kattava kuvaus perusopetuksen järjestämiseksi ja koulutuksen tasa-arvon varmistamiseksi. Perusteita laatimassa ovat olleet koulutuksen ja lapsen kasvun ja kehityksen rautaiset ammattilaiset. Perusteet sisältävät lapsen kehitykselle tärkeät ja välttämättömät elementit. Asiakirja on opetuksen järjestäjää sitova määräys (perusopetuslaki 14.2 § ja valtioneuvoston asetus 422/2012 13 §). Se sisältää opetuksen tavoitteet ja muun muassa ohjeistuksen, missä laajuudessa perusopetus tulee järjestää niin lukuaineissa kuin liikunnassa ja muissa taide- ja taitoaineissakin. Opetussuunnitelman perusteissa kannustetaan järjestämään opetusta monipuolisia toteuttamistapoja hyödyntäen myös perinteisen luokkaopetuksen ulkopuolella. Kaikki tämä opetus tulee järjestää oppilaalle maksuttomasti.

Klassisia esimerkkejä maksuttomuuden sivuuttamisesta ovat leirikoulut ja muut opetukseen kuuluvat retket, joiden kustannuksiin perheet osallistuvat muun muassa keräämällä varoja myyjäisillä ja vessapaperin myynnillä tai suoraan antamalla rahaa. Edellä jo mainitsin valtavasta erosta, mikä eri kuntien välillä opetuksen laajuudessa suurimmillaan on. Opetuksen laajuutta rajoitetaan lain ja määräysten vastaisesti esimerkiksi silloin, kun koulu ei järjestä uima- ja vesipelastusopetusta siten, että opetus täyttäisi opetussuunnitelman perusteissa asetetut tavoitteet. Juuri valmistuneen LIKES-tutkimuskeskuksen kuudesluokkalaisten uimataitotutkimuksen mukaan lasten uimataito on heikentynyt huolestuttavasti. Kunnista 27 prosenttia ei järjestä uimaopetusta kuudesluokkalaisille lainkaan. Toisaalta on kuntia, joissa uimaopetuksesta huolehditaan hyvin, jopa niin, että lisäopetusta järjestetään niille, joiden taidot ovat puutteelliset.

Edellä mainitut esimerkit korostavat vähävaraisten perheiden lasten eriarvoisuutta. Nämä lapset eivät pääse osallistumaan täysipainoisesti opetukseen ja jäävät erityisesti paitsi lapsille usein tärkeistä koulutaipaleen kohokohdista. Heidän vanhemmillaan ei myöskään ole varaa tarjota lapselleen vapaa-ajalla niitä kokemuksia ja oppeja, joista he jäävät paitsi sen vuoksi, että opetus on maksullista tai opetusta on rajoitettu kunnan säästötoimien vuoksi. Koko perheen uintireissuun kuluva parikymppinen voi olla monessa perheessä mahdoton yhtälö, rahat tarvitaan ruokaan.

Olisiko aika ryhtyä huolehtimaan siitä, että perusopetuslakia ja perusopetuksen opetussuunnitelman perusteita noudatetaan yhdenvertaisesti? Tämä voisi olla yksi tukiaskel oppimistulosten kääntämiseksi jälleen nousuun.


Lähteitä:

Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. Opetushallitus, määräykset ja ohjeet 2014:96.
Hakamäki, Matti: Kuudesluokkalaisten uimataito Suomessa. Julkaistu 19.1.2017. Liikunnan ja kan-santerveyden julkaisuja 323. Verkossa http://www.likes.fi/julkaisut/481/kuudesluokkalaisten_uimataito_suomessa
Helander, Merike: Perusopetuksen maksuttomuus ja oppilaiden yhdenvertaisuus. Teoksessa Haka-lehto, Suvianna (toim.): Lapsen oikeudet koulussa. Kauppakamari, 2015.
YLEn verkkouutinen 21.1.2017 ”Lasten uimataito rapistuu – Uimaopettaja: "Uimahallireissu on monelle perheelle liian kallis", http://yle.fi/uutiset/3-9407800.