26. syyskuuta 2016

Ei pakolla, vaan järjellä

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila

Suomen ensimmäinen koulupsykologi palkattiin vuonna 1965 Lahteen. Tästä alkaen oppilashuoltoa on kehitetty koulujen ja oppilaitosten yhteyteen pikkuhiljaa, mutta määrätietoisesti. Oppilas- ja opiskelijahuoltolaissa, joka tuli voimaan vuonna 2014, säädettiin oppilaiden hyvinvoinnin ja turvallisuuden edistäminen koko koulun yhteiseksi asiaksi. Oppilashuolto kuuluu kaikille koulun aikuisille. Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksen myötä koulupsykologeja ja -kuraattoreita on esitetty siirrettäväksi kunnista maakuntien vastuulle.

Uudistuksia tehtäessä muutosten vaikutukset lapsiin on arvioitava. Oppilashuollon osalta koulu on ymmärrettävä erityisenä lapsen kasvu- ja kehitysympäristönä. Koulut toimivat omissa yksilöllisissä olosuhteissaan ja jokaisella on omanlaisensa kehityshaasteet liittyen sen oppilaisiin, huoltajiin ja myös opettajiin. Psykologin ja kuraattorin on päästävä tiiviisti, pitkäjänteisesti ja luottamuksellisesti mukaan koulun toimintaan. Vain tätä kautta oppilashuolto on oppilaiden ja perheiden arjessa sekä koulun kehittämistyössä.

Oppilashuollon viime vuosien uudistusten myötä päähuomio on siirtynyt yhteisölliseen oppilashuoltoon. Psykologien ja kuraattorien työtehtäviin kuuluu runsaasti perusopetuslain mukaisia toimintoja. Heidän osaamisensa ja työtehtäviensä pääpaino on keskittynyt oppilaiden ja kouluyhteisön vuorovaikutussuhteisiin, oppimiseen, ryhmien kanssa tehtävään ja koulun yleistä hyvinvointia edistävään työhön. Työnkuva on kiinteästi kytköksissä koulun arkisessa toiminnassa.

Oppilashuoltoa ei voi tuoda kouluun ulkopuolelta, sen on rakennuttava kouluyhteisön sisältä käsin. Siksi onkin tärkeää, että koulupsykologien ja koulukuraattoreiden esimiehenä toimii lähtökohtaisesti rehtori ja sivistystoimi. Merkittävä osa oppilashuollon palveluista toteutetaan yhteistyössä kunnan nuoriso-, kulttuuri- ja liikuntatoimen kanssa. Palvelut ovat muotoutuneet varsin kauas perinteisistä sosiaali- ja terveydenhuollon tehtävistä. Oppilashuollon palveluissa tehdään tiivistä ja kehittyvää yhteistyötä osan kunnista alueella toimivien yksityisten koulutuksen järjestäjien kanssa.

Oppilashuollon siirtyessä maakuntatasoiseksi palveluksi painopiste voisi siirtyä yllättävän voimakkaasti kohti pelkkää yksittäisten oppilaitten kanssa tehtävää potilastyötä. Oppimisen tukeminen ja koululaitoksen kehittäminen jäisivät taka-alalle. Tämä voi johtaa ennakoimattomaan kustannuskehitykseen. Erään yksityiskoulun rehtori totesi, että maakuntatasoisen oppilashuollon ollessa vaihtoehtona hän palkkaa psykologin ja kuraattorin esimerkiksi apulaisrehtorin nimikkeellä. Tällainen menettely luonnollisesti lisäisi yhteiskunnan menoja ja tuottaisi päällekkäisiä palveluja.

Pidän tärkeänä, että koulukuraattorit ja koulupsykologit määriteltäisiin lähtökohtaisesti kunnan opetustoimen ja sivistyspalveluiden yhteyteen. Kuitenkin maakunnan niin päättäessään nämä palvelut voitaisiin tuottaa maakuntatasoisina, kuten osassa Suomea jo tehdään. Pakkoa tähän ei silti kannata luoda. Lisäksi on tarpeen tunnistaa, ettei oppilashuollon lainsäädäntö ei ole paras mahdollinen – se olisi hyvä sisällyttää vastaaviin koululakeihin, kuten esimerkiksi oppilaanohjauksen osalta on tehty. Samalla oppilashuollolle tulisi valmistella kansalliset laatukriteerit.

Kirjoitus on julkaistu vuoden 2016 syyskuussa useissa lehdissä asiantuntijakirjoituksena.


4. elokuuta 2016

Jokainen lapsi, pieninkin

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu

Minulta kysytään usein, mitä lapset tietystä asiasta ajattelevat. Meillä aikuisilla on harhana, että lapset ovat yhtenäinen ryhmä. Ikä yhdistää, mutta vähemmän kuin voisi kuvitella. Muuttujia ihmisen elämässä on paljon, jo varhain.

Olen tullut johtopäätökseen, joka ei ole ollut itsellenikään helppo. Olen jopa saattanut vaihtaa mielipidettäni. Lapsi ei edusta koskaan ryhmäänsä. Tämä vaatimus peittäisi alleen ihmisessä olevan rikkauden, erityisyyden, omakohtaisuuden.

Haluan olla rehellinen. Kun tapaan vaikuttajalapsia ja -nuoria, jotka ovat valikoituneet esimerkiksi nuorisovaltuustoon tai lastenparlamenttiin, he puhuvat usein äänellä suuremmalla. Me aikuiset olemme luoneet näytelmän, jossa nämä lapset laitetaan edustamaan ryhmäänsä. Se on liikaa vaadittu.

YK:n lapsen oikeuksien sopimus, joka 25 vuotta on ollut maassamme lailla säädettynä voimassa, velvoittaa kuulemaan lasta. Juuri lasta. Huomaathan aikuinen, että sopimus puhuu yksikössä. Ihmisestä yhdestä. Lapsesta kokonaisesta ja täydellisestä.

”Sopimusvaltiot takaavat lapselle, joka kykenee muodostamaan omat näkemyksensä, oikeuden vapaasti ilmaista nämä näkemyksensä kaikissa lasta koskevissa asioissa. Lapsen näkemykset on otettava huomioon lapsen iän ja kehitystason mukaisesti.”


Meille ihmisille on annettu erityinen vastuu ottaa vastaan tietoa. Vastuumme on laajentaa ymmärrystämme maailmasta ja elämästä. Tiedon täytyy vaikuttaa meihin. Jos tieto ei vaikuta, me pelkäämme ja olemme vastuuttomia. Lapsi tuottaa tietoa.

Mikä on minuun vaikuttanut kuluneen vuoden aikana, suvesta toiseen suveen?

Helsingin yliopiston Lukivauva-tutkimuksessa selvitetään, onko lapsen mahdollinen lukivaikeus tunnistettavissa vauvana kuulotutkimuksilla. Vahvaa ymmärrystä on syntynyt, että meistä pienin ilmentääkin paljon. Lukivaikeudet voidaan tunnistaa ennen kuin ihminen tuottaa sanoja. Hollannissa olin kuulemassa, miten pienen lapsen kaltoinkohtelu nähdään ihmisen aivojen kehittymisestä hyvin varhain. Syli ja rakkaus rakentavat ihmisestä kokonaisen, näiden puute vajaan.

Puhumatonta lasta on kuultava. Pienintäkin. Päiväkodissa ja koulussa ryhmän hiljaisimman ajatukset ja kokemukset ovat yhtä arvokkaita kuin ensimmäisenä nuorisovaltuustovaaleihin ryhtyvällä. Vauva viestii meille paljon ilman puhetta tai kirjoitettua.

Meidän aikuisten on oltava tarkkoina, ettemme kopioi lapsille niitä osallisuusrakenteita, jotka ovat itsellemme luontaisia. Vaarana muutoin on, että osallisuus kasautuu ja keskittyy – samalla laajentuu osattomuus.

Ja jokaisen aikuisen ja yhteisön, pyhäkoulunkin, on arvioitava kriittisesti itseään. Oma toimistoni julkaisee marraskuussa lapsen oikeuksien viikolla ensimmäisen Lapsibarometrin, johon olemme haastatelleet eri puolilta Suomea noin 400 lasta, 6-vuotiasta. En osaa ennakoida, mitä he kertovat ja vastaavat. Siinä riittävä syy.

Kirjoitus on julkaistu Pyhäkoululehdessä 4/2016.

Kerho kasvattaa

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila

Lapsuudessa koettu säilyy läpi elämän. Yksittäisistä palasista muodostuu kunkin ihmisen kuva. Lapsen kohtaamiset, lapsen saama arvostus ja kannustus muodostavat ihmisen kuvan, hänen persoonansa. Ihminen kasvaa suhteessa toisiin.

Kävin Karjasillan seurakunnan kerhoa Oulussa. Muistot ovat lämpimät ja hyvät. Ne ovat leikkiä, hiljentymistä, kerhonohjaajia, yksittäisiä tilanteitakin. Eikä kaikkea ihminen aktiivisesti muistakaan, mutta silti koettu muovaa ja on matkassa.

Minun kerhonohjaajani oli Laila Mikkola. Hän oli lämmin ihminen. Kerhonohjaajan merkitys on tärkeä hänen ollessa mahdollisesti ensimmäisiä perheen ulkopuolisia aikuisia, johon lapsi rakentaa luottamusta.

Ihmisellä on tarve tulla nähdyksi. Lapselle nähdyksi tuleminen on arvostusta, se on ymmärrystä omasta merkittävyydestä suhteessa muihin. Minä olen ja minä saan olla.

Laila Mikkola asui Hiirosentiellä, kuten perheenikin. Kun huomasin Lailan miehen tulevan kotiin, tiesin mahdollisuuden Jaffa-pulloon kasvaneen. Lailan mies ajoi rekkaa, ainakin rekalta tuo auto näytti mielessäni. Ja sisällönkin olin päätellyt – se on Jaffaa.

Kun soitin ovikelloa, Laila avasi ja muutamat sanat vaihdettiin. Joskus myös vaihtoi limonadipullo omistajaansa. Aina olin tervetullut, aina otettiin iloisesti vastaan.

Kasvatustyö on rohkaisua, lapsen näkyväksi tekemistä, kannustusta. Seurakunnan kerhotoiminta voi tätä tarjota. Seurakunnan kerhotoiminta on lapsen ja perheen tukemista. Se on myös seurakuntayhteyden rakentamista.

Seurakunnan kerhossa musiikki ja laulu olivat tärkeitä. Ei mitattu ja arvioitu – laulettiin ja soitettiin.

Turvallisuuden tunne ruokkii luovuutta. Yhtenä kerhopäivänä pyysin lapsia ja ohjaajia jäämään vielä toviksi, kun kerhosta tehtiin lähtöä. Halusin laulaa kerholaisille Paavon virren. Minä veisasin, väki kuunteli. Tämä voi kertoa allekirjoittaneesta, mutta vähintään yhtä paljon se kertoo tästä sallivasta ja turvallisesta rohkaisun tilasta, seurakunnan kerhosta.

Seurakunnan kerhotoiminnalla on suuret mahdollisuudet. Valtio ajaa ainakin väliaikaisesti alas yhteiskunnan palveluja. Päivähoito-oikeutta on monella lapsella jatkossa vähemmän. Aamu- ja iltapäivätoiminta on pienimpienkin koululaisten osalta kysymysmerkillä.

On tarvetta mikkolanlailoille.

Kirjoitus on julkaistu varhaiskasvattajien ammattilehdessä Pikkuväki 3/2016.

14. heinäkuuta 2016

Lapsen oikeuksien sopimus Suomessa 25 vuotta 20.7.2016

Merike Helander, lakimies, lapsiasiavaltuutetun toimisto

Viime vuonna juhlittiin YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen kansainvälistä 25-vuotispäivää. Suomessa sopimus saatettiin osaksi kansallisesta lainsäädäntöämme puolitoista vuotta sopimuksen voimaan tulon jälkeen vuonna 1991, joten jälleen on syytä juhlia. Lapsen oikeuksien sopimus täyttää heinäkuussa 25 vuotta Suomessakin. Tässä yhteydessä onkin hyvä tilaisuus muistuttaa lasten elämän ja ihmisoikeuksien kannalta keskeisen sopimuksen tärkeydestä.

Varsin pitkästä voimassaolostaan huolimatta lapsen oikeuksien sopimusta ei valitettavasti tunneta vieläkään kovin hyvin eikä sitä aina oteta riittävän tosissaankaan, vaikka sopimuksen voimaansaattamisen yhteydessä eduskunnan sosiaalivaliokunta edellytti jo, että sopimusta tehdään suunnitelmallisesti tunnetuksi ja lasten aseman seurantaan ja valvontaan kiinnitetään huomioita. Tämä on ollut myös sopimuksen täytäntöönpanoa ohjaavan ja valvovan YK:n lapsen oikeuksien komitean vaatimus.

Lapsen oikeuksien sopimuksen edeltäjä, YK:n lapsen oikeuksien julistus vuodelta 1959, tunnisti lapsen erityisen aseman haavoittuvana ja siksi erityistä suojelua tarvitsevana ihmisenä. Lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan lapsella on edelleen oikeus suojeluun ja huolenpitoon, mutta enää lapsi ei ole pelkästään suojelun kohde, vaan sen lisäksi myös omien oikeuksiensa haltija, joka voi aktiivisesti käyttää oikeuksiaan.

Sopimusta valmisteltiin pitkään, yli 10 vuoden ajan. Pitkä valmisteluaika kertoo siitä, miten vaikeaa oli saada aikaan kaikkia tyydyttävä ratkaisu. Yhteensovittamista vaadittiin niin sisällöllisesti kuin ideologisestikin. Erilaisia näkemyksiä oli muun muassa sääntelyn tarpeellisuudesta, painotuksista tai vaikutuksista kansantalouteen. Lopullinen sopimus on monien kompromissien summa. Kun tavoitteena oli luoda sopimus, joka on kaikkien maailman valtioiden hyväksyttävissä, artiklatkin oli tarpeen kirjoittaa varsin väljään muotoon. Tästä huolimatta, tarkoituksena ei varmasti ollut, että sopimuksen painarvo olisi sen vuoksi heikompi tai jäisi julistuksenomaiseksi, päinvastoin.

Lapsen oikeuksien sopimus sisältää sekä kansalaisoikeuksia että taloudellisia, sivistyksellisiä ja sosiaalisia oikeuksia. Sopimuksella määritellään lapsen oikeuksien minimitaso, joka sopimusvaltioiden on lapsille taattava. Sopimuksessa myös todetaan, että se ei rajoita mitään määräyksiä, jotka edistävät paremmin lapsen oikeuksien toteutumista. Lapsen oikeuksien komitea on monessa yhteydessä korostanut, että sopimus on nähtävä kehittyvänä instrumenttina, jota tulkitaan ajassa ja paikassa. Lapsen oikeuksien minimitaso ei ole riittävä niissä sopimusvaltiossa, joissa tuo taso on jo saavutettu, vaan oikeuksia ja niiden täytäntöönpanoa olisi jatkuvasti pyrittävä kehittämään. Tämä tarkoittaa käytännössä muun muassa sitä, että sopimusvaltion on kehitettävä jatkuvasti omaa kansallista lainsäädäntöään vastaamaan entistä paremmin lapsen oikeuksien sopimuksessa taattuja oikeuksia. Kansallisen lainsäädännön tärkeä tehtävä onkin osaltaan varmistaa, että lapsen ihmisoikeudet toteutuvat kaikkien lasten kohdalla kussakin tilanteessa mahdollisimman täysimääräisesti.

Kun lapsen oikeuksien sopimusta 25 vuotta sitten oltiin Suomessa saattamassa voimaan osaksi kansallista lainsäädäntöämme, oli käsityksenä, että lainsäädäntö on jo valmiiksi sopimuksen edellyttämällä tasolla. Lainvalmisteluasiakirjojen perusteella on kuitenkin kovin vaikea arvioida, kuinka hyvin tuota arviointia kansalliseen lainsäädäntöön nähden tuolloin tehtiin. Sopimuksen keskeinen periaate, lapsen etu, esiintyi toki tuolloin jo vuodelta 1983 olevassa lapsen huoltoa koskevassa laissa, ja toisesta sopimuksen läpileikkaavasta periaatteestakin, lapsen kuulemista ja osallistumisesta itseään koskevaan päätöksentekoon, säädettiin esimerkiksi lapsen huoltolaissa lastensuojelulaissa, joka niin ikään oli ollut voimassa vuodesta 1983 alkaen. Ainoastaan sääntelyn, joka mahdollisti alaikäisten rikoksentekijöiden sijoittamisen kärsimään vankeusrangaistustaan aikuisten kanssa samaan paikkaan, todettiin tuolloin olevan sopimuksen kanssa ristiriitainen ja tästä alun perin ehdotettiinkin tehtäväksi varauma sopimuksen voimaansaattamisen yhteydessä. Eduskunta ei varaumaa hyväksynyt, vaan edellytti, että asia on saatettava kuntoon vähintään hallinnollisin ohjein.

Lapsia koskeva lainsäädäntö on kehittynyt 25 vuoden aikana sekä määrällisesti että sisällöllisesti. Ymmärrys lapsesta omien oikeuksiensa haltijana on parantunut. Edelleen on kuitenkin paljon parannettavaa niin lainsäädäntötasolla kuin sen soveltamisessa käytäntöönkin. Lähiajoilta on löydettävissä monia ikäviä esimerkkejä siitä, miten lasten ja nuorten oikeuksia heikennetään varsin tietoisesti, vaikka samaan aikaan yritetään vakuutella, miten tärkeitä he ovat tulevaisuudelle. Viimeaikaiset, koulutukseen kohdistuvat leikkaukset ja lapsiperheiden asemaan monilla tavoin vaikuttaneet muutokset ovat esimerkkejä siitä, miten helposti voidaan ottaa aikamoista takapakkia lasten keskeisten oikeuksien toteutumisessa. Vaikka jossain määrin perustelut näille heikennyksille olisi ymmärrettävissäkin, huolestuttavinta on, että päätöksiä tehtäessä ei vaikutusten arviointi ole juuri ulottunut lasten arkipäivän ja elämän muutoksiin asti. Olemmeko sittenkin tekemässä päätöksiä, jotka vuosien kuluessa osoittautuvat ihan muuksi kuin säästöiksi, joita niillä kuvittelimme saavuttavamme?

Lapsen oikeuksien täysimääräinen toteutuminen edellyttää, että lapsi ja lapsen oikeudet otetaan huomioon, oikeuksia kunnioitetaan ja niitä toteutetaan mahdollisimman hyvin. Monet edellä mainituistakin päätöksistä vaativat lainsäädännön muutoksia tuekseen. Lainvalmistelijan ja lainsäätäjän on tärkeää pitää mielessä, että lapsen oikeuksien sopimus on Suomea laintasoisesti sitova ihmisoikeussopimus. Kansallisen lainsäädännön on oltava yhdenmukainen sopimuksen määräysten kanssa. Sopimuksen artiklat, ja erityisesti sen läpileikkaavat periaatteet yhdenvertaisuudesta, oikeudesta elämään ja kehittymiseen, osallisuudesta ja lapsen edusta, tulee siten ottaa huomioon lakimuutoksia tehdessä. Lapsen etu tarkoittaa lyhyesti kuvattuna kaikkien lapsen oikeuksien sopimuksessa taattujen oikeuksien mahdollisimman täysimääräistä toteutumista. Ei siis riitä, että toteamme jonkin ratkaisun olevan lapsen edun mukainen, jos emme ole huolehtineet siitä, että tuo ratkaisu ei samanaikaisesti vaaranna yhdenkään lapsen oikeuksien sopimuksessa taatun oikeuden toteutumista käytännössä.

Lapsen oikeuksien sopimus on saavuttanut nuoren aikuisen iän. Voimme siis hyvin todeta, että sillä on tulevaisuus edessä. Tulevaisuus on edessä myös lapsilla. Meistä kaikista riippuu, miten valoisa, toiveita herättävä ja toiveita toteuttava tuo tulevaisuus sopimuksella ja lapsilla on.

Lähteitä:
YK:n yleissopimus lapsen oikeuksista (SopS 59-60/1991)
Legislative History of the Convention on the Rights of the Child, Office of the UN High Commissioner for Human Rights
Hallituksen esitys HE 296/1990 vp Eduskunnalle lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen eräiden määräyksien hyväksymisestä
Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan mietintö 24/1990 vp – HE 296/1990 vp
YK:n lapsen oikeuksien yleiskommentti nro 5 lapsen oikeuksien sopimuksen yleisistä täytäntöönpanotoimista (CRC/GC/2003/5)
YK:n lapsen oikeuksien yleiskommentti nro 14 lapsen oikeudesta saada etunsa otetuksi ensisijaisesti huomioon (CRC/C/GC/14)
Mahkonen, Sami: Lapsen oikeuksien sopimus ja sen merkitys Suomessa, Lakimies 1/1990, s. 41-58.
Hakalehto-Wainio, Suvianna: Lapsen oikeudet lapsen oikeuksien sopimuksessa, Defensor Legis N:o 4/2011, s. 510-525.

23. kesäkuuta 2016

Lapsi edustaa itseään - ett barn företräder enbart sig själv

Lapsiasiavaltuutettu, barnombudsman Tuomas Kurttila

Lapsiasiavaltuutettuna minulta kysytään usein lasten mielipidettä eri asioihin. Sitä minulla ei ole antaa. Voin kertoa, mitä näkökulmia asiaan liittyy monien lapsia koskevien elämäntilanteiden ja muiden taustamuuttujien suhteen. Jos joku aikuinen kertoo, mitä lapset ja nuoret tietystä asiasta ajattelevat, kannattanee olla arviolle kriittinen.

YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen keskeinen yleisperiaate on lapsen oikeus osallistua, vaikuttaa ja tulla kuulluksi. Tätä varten Suomessa on olemassa lailla säädettyjä rakenteita, kuten perusopetuksessa oppilaskunnat tai kuntalain mukaisesti nuorisovaltuustot. Eduskunnassa kokoontuu parlamenttikerhoista muodostuva Nuorten parlamentti. Kunnissa on lasten parlamentteja.

Kaikki tämä on tärkeää. Annan suuren arvon näille edustuksellisille rakenteille. Samalla ne herättävät allekirjoittaneen pohtimaan näiden rakenteiden toimivuutta.

Lapsiasiavaltuutetun virassa olen tullut johtopäätökseen, että lapsen oikeus tulla kuulluksi liittyy aina lapsen omaan kokemukseen, elämäntilanteeseen, taustaan. Lapsen ei tarvitse, eikä lapsi oikeastaan voikaan, edustaa ryhmää nimeltä ”lapset”. Lapsi edustaa aina itseään. Tässä tarvittaisiin paljon tarkkuutta – moni edustuksellinen osallisuusrakenne lähtee ajatuksesta, että lapsi edustaa ryhmäänsä.

Mikäli edustuksellisuuden ansaan astumme, katoaa helposti herkkyys tunnistaa se laaja moninaisuus, joka lasten kasvu- ja elinoloihin liittyy. Voi olla, että syntyy teatteri, jonka käsikirjoituksen luovat jopa tahtomattaan aikuiset. Vaikuttavatko lasten ja nuorten osallisuusrakenteet aikuisten maailmasta kopioiduilta?

Suomessa on myös toimivia malleja, miten lasten osallisuutta esimerkiksi päiväkodeissa ja kouluissa toteutetaan. Parhaimmillaan nämä tavoittavat kaikki lapset riippumatta lapsen temperamentista tai rohkeudesta asettua esimerkiksi ehdolla nuorisovaltuustovaaleissa. Näitä rakenteita on vahvistettava ja kehitettävä yhdessä lasten kanssa.

Som barnombudsman blir jag ofta frågad vad barn tycker om olika ärenden. Den frågan kan jag inte svara på. Jag kan enbart redogöra för vilka aspekter som bör beaktas i ärendet med tanke på barns olika livssituationer och andra faktorer som gäller barn. Om en vuxen påstår sig veta vad barn och unga tycker om något, bör man nog ta det med en nypa salt.

En central princip i FN:s konvention om barnets rättigheter är att varje barn ska ha rätt att delta, påverka och bli hörd. I detta syfte har man också i Finland byggt upp lagstadgade strukturer för deltagande, såsom elevkårer inom den grundläggande utbildningen och ungdomsfullmäktige enligt kommunallagen. I riksdagen sammanträder ett ungdomsparlament som består av företrädare för skolornas parlamentsklubbar. I kommunerna har barnen representanter i barnens parlament.

Allt detta är viktigt. Jag sätter ett stort värde på dessa representativa organ. Samtidigt kan jag ibland ifrågasätta hur väl dessa strukturer egentligen fungerar.

I min uppgift som barnombudsman har jag kommit till att barnets rätt att bli hörd alltid har samband med barnets egna erfarenheter, egen livssituation och bakgrund. Ett barn kan inte företräda en hel grupp under benämningen ”barn”. Och det ska barnet inte heller behöva göra. Ett barn företräder alltid bara sig själv. Det här är en viktig synpunkt, eftersom många av de representativa strukturerna för deltagande utgår från att barnet företräder sin grupp.

Om vi enbart förlitar oss på de representativa organen, kan vi lätt glömma bort att barn kommer från en mångfald av olika uppväxtmiljöer och levnadsförhållanden. Detta för sin del kan leda till att barns deltagande och möjligheter att påverka bara är ett skådespel som – kanske oavsiktligt – regisseras av vuxna. Är det så att strukturerna som byggts upp för att ge barn och unga möjlighet att delta har kopierats direkt från vuxnas värld?

I Finland finns också fungerande modeller för att ge barn möjlighet att delta till exempel på daghem och i skolor. I bästa fall kan man med hjälp av dessa modeller nå alla barn oberoende av deras temperament eller mod att ställa upp till exempel vid val till ungdomsfullmäktige. Dessa modeller måste stärkas och utvecklas vidare tillsammans med barnen.

Kirjoitus on julkaistu oikeusministeriön Demokratia.fi-verkkosivulla vuoden 2016 kesäkuussa.

20. kesäkuuta 2016

Yhteisen tajua

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila

Suomessa on 1,1 miljoonaa lasta eli alle 18-vuotiasta. Jokaisella näistä lapsista on kesä. Vaikka saman auringon alla kesää vietetään, on meillä silti monta eri kesää.

Suomessa pienituloisiin perheisiin kuuluu lapsista noin joka kymmenes. Tämä luku on kasvussa. Vähävaraisuus näkyy ja tuntuu erityisesti yhden vanhemman perheissä.

Pelastakaa Lapset ry:n viime vuonna tekemän selvityksen mukaan pienituloisten perheiden lapsista 38 prosenttia oli jäänyt pois luokkaretkiltä rahatilanteen vuoksi. Yli puolet oli joutunut kiusatuksi köyhyyden takia.

Suomi ei ole valmis. Osalle lapsista kasautuu monia tekijöitä, jotka heikentävät näiden lasten arkea ja menestymistä. Meidän on käännettävä katseemme jokaiseen lapseen. Päätöksentekijöiden on arvioitava päätösten vaikutuksia lapsiin.

Lapsilla on koulusta hyvin ansaittua lomaa kymmenisen viikkoa. Vanhemmilla kesäloma on keskimäärin kuukauden verran – osalla ei lainkaan. Yhteiskunnalle on ollut liian vaikeaa laskea, millainen ero tästä muodostuu.

Huhtikuussa annoin maan hallitukselle arvion perusopetuksen tilasta. Koulupäivän rakennetta tulisi uudistaa vastaamaan lasten ja nykyajan tarpeita. Tässä yhteydessä olisi arvioitava erityisesti alakouluikäisten mahdollisuutta osallistua koulussa järjestettävään harrastustoimintaan lukuvuoden päättyessä kesäkuussa.

Työssäni huomaan, että Suomessa puuttuu yhteisen tajua. Monelle tulee yllätyksenä, että esimerkiksi toimeentulotuen saaminen siirtyy usein vanhemmilta lapsille. Harva tietää, että joka kahdeksas 15-vuotias poika on lukutaidoton eli ei pysty toisen asteen opintoihin.

Yhteisen tajun pitäisi tarkoittaa kahta asiaa. Ensiksikin jokaisen kansalaisen omaa vastuuta. Heikot terveystottumukset ja elämänhallinta vaikuttavat työ- ja toimintakykyyn. Näistä meidän jokaisen on huolehdittava itse. Lenkkitossujen nauhat on sidottava jokaisen.

Toisaalta meidän on pidettävä huolta, etteivät yhteiskunnan rakenteet muutu vahvimman oikeudella toimivaksi viidakoksi. Esimerkiksi lasten harrastamiselta tai koululta maksukykyiset vanhemmat saattavat vaatia asioita, jotka näkyvät valikoitumisena. Lapsen harrastuksen hinta nousee osalle perheistä ulottumattomiin, kun joukkueessa talkootyötä ei tehdä ja silti halutaan turnaukseen Espanjaan.

Yhteisen tajua ja kohtuullisuutta. Näitä tarvitaan meiltä kaikilta. Lapsista näemme syksyllä, mikä meille aikuisille on ollut tärkeää kesällä.

Kirjoitus julkaistu Jyväskylän seurakunnan lehdessä vuoden 2016 kesäkuussa.

13. kesäkuuta 2016

Pakolaislasten oikeudet on turvattava huomattavasti nykyistä paremmin

On ensiarvoisen tärkeää, että Pohjoismaihin saapuvien pakolaislasten kohtelun lähtökohtana ovat heille YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaan kuuluvat oikeudet. Pohjoismaiden lapsiasiavaltuutetut kehottavat maidensa hallituksia tekemään kaikkensa pakolaislasten oikeuksien turvaamiseksi.

Vuonna 2015 Pohjoismaihin saapui turvapaikanhakijoina noin 90 000 lasta ja nuorta. Heistä runsaat puolet oli yksin tulleita alaikäisiä. Moni näistä lapsista ja nuorista on kulkenut vaarallisen matkan halki Euroopan. Matka on kestänyt pitkään, minkä vuoksi he ovat fyysisesti ja psyykkisesti heikossa kunnossa. Monet ovat jättäneet verkostonsa ja perheensä ja vaihtaneet ne epävarmaan tulevaisuuteen vieraassa maassa. Monet kantavat siis mukanaan traumatisoivia kokemuksia, joiden vuoksi he tarvitsevat erityistä tukea ja huomiota.

Pohjoismaihin tulevien pakolaislasten suuren määrän vuoksi on monessa suhteessa vaativaa huolehtia heidän kansainvälisten yleissopimusten mukaisten oikeuksiensa toteutumisesta. Tämä koskee sekä konkreettista vastaanottoa että lasten ja nuorten kohtelua kunnissa. Eri maissa kuntien keskeisenä haasteena on antaa lapsille ja nuorille apua ja tukea, jota he tarvitsevat ja johon heillä on oikeus.

Pakolaislapsiin liittyvät haasteet huolestuttavat Pohjoismaiden lapsiasiavaltuutettuja. Tämän vuoksi lapsiasiavaltuutetut katsovat välttämättömäksi kiinnittää huomiota siihen, että pakolaislapsilla on samanlainen oikeus saada mahdollisuutensa ja edellytyksensä turvatuksi kuin kaikilla muilla lapsilla Pohjoismaissa. Näin on tehtävä ennen kaikkea, koska he ovat lapsia ja heillä on sen seurauksena oikeuksia. Näin on tehtävä myös, koska meillä on lapsen oikeuksien yleissopimuksen ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaan heidän pakolaisasemastaan johtuvia velvoitteita.

Vaikka kullakin Pohjoismaalla on omat erityiset haasteensa, muutamat eri maille yhteiset seikat aiheuttavat huolta lapsiasiavaltuutetuissa. Erityistä huolta herättävät alaikäiset, jotka tulevat Pohjoismaihin yksin ilman läheisiään. Lapsen oikeuksien yleissopimuksen ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaan heillä on oikeus erityiseen suojeluun ja huolenpitoon. Pohjoismaiden lapsiasiavaltuutetut kehottavat sen vuoksi kiinnittämään erityistä huomiota heidän oikeuksiinsa, muun muassa varmistamaan, että he saavat pysyvän oleskeluluvan ja heidän asiansa käsitellään nopeasti, jotta he eivät joudu jatkuvasti vain odottamaan. Jos lapsilla ei ole perhettä, heidät on sijoitettava mahdollisimman nopeasti heille sopivaan paikkaan ilman pelkoa siirretyksi joutumisesta. Jos lapsilla on omassa maassaan perhe, kunkin maan tulee pyrkiä turvaamaan lasten oikeus turvalliseen perhe-elämään.

Pohjoismaiden lapsiasiavaltuutetut toivovat, että Pohjoismaiden hallitukset varmistavat yksittäisen lapsen oikeuksiin perustuvat kokonaisvaltaiset toimet. Lapsiasiavaltuutetut kehottavat sen vuoksi yhteisesti Pohjoismaiden hallituksia turvaamaan seuraavien toteutumisen kaikkien pakolaislasten osalta:

- yksittäisen lapsen tarpeisiin sovitetut terveydenhoito- ja huolenpitotoimet,
- tarvittava lääkärinhoito,
- lapsen tai nuoren terveydentilan seuranta koko turvapaikkaprosessin ajan ja kuntaan sijoittamisen jälkeen,
- mielenterveystoimet,
- samanlainen oikeus koulutukseen ja koulunkäyntiin kuin muilla lapsilla,
- mahdollisuus päästä mukaan lapsen kehitystä edistäviin yhteisöihin,
- turvapaikkaprosessin läpinäkyvyys ja ennakoitavuus,
- nopea sijoittaminen asuntoon ja turvallinen asumistilanne,
- turvalliset ja vakaat suhteet aikuisiin, jotka pyrkivät aktiivisesti estämään lasten tai nuorten katoamisen.


Pohjoismaiden lapsiasiavaltuutetut,

Anne Lindboe, Norja
Aviâja Egede Lynge, Grönlanti
Fredrik Malmberg, Ruotsi
Margrét María Sigurðardóttir, Islanti
Tuomas Kurttila, Suomi
Per Larsen, Tanska