18. tammikuuta 2017

Aikamme Stiiknafuuliat

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila

Olen kotoisin Oulusta. Teuvo Pakkalan ala-asteella olen oppinut oleelliset elämän opit. Yksi, johon kirjailijan mukaan nimikoidussa koulussa kasvatettiin, oli stiiknafuulian erottaminen puhutusta, kirjoitetusta – sekä itseä että muita koskien.

Sanalla ”stiiknafuulia” tarkoitetaan koreilevaa ja tärkeilevää, mutta sisällöllisesti tyhjää asiaa. Se esiintyy Pakkalan Lapsia-kokoelman Mahtisana-novellissa vuodelta 1895.

Viime aikoina stiiknafuulian määrä on lisääntynyt. Kansalaiset ja rautaiset arjen ammattilaiset alkavat olla mitta täynnä ja korvat punaisina.

Kuluvana syksynä olen tehnyt parisenkymmentä kuntavierailua. Tapaan ammattilaisia, vanhempia, lapsia. Kaikkialla Suomessa toistuvat samat ilmiöt. Harjavallassa, Salossa, Seinäjoelle, Saariselällä, Inarissa, Joensuussa, Oulussa, Helsingissä, Espoossa, Tampereella, Haapavedellä keskustelut ovat olleet yhtäläiset.

Sanon suoraan: Suomen suunta on hukassa. Se ei ole hukassa yhdeltä, se on hukassa monelta. Olemme keskiarvojen harhassa. Tällöin ei tulla ymmärtäneeksi, miten vakavia vuotokohtia keskiarvon alle kätkeytyy. Toisaalta niputamme puheessa ihmisiä: ”Suurella enemmistöllä näin, mutta pienellä vähemmistöllä tätä.” Tällainen jaottelu pakenee todellisuutta. Ihmisten keskinäisriippuvuus on suurta, ongelmat ovat usein yhteisempiä kuin ajattelemmekaan.

Esimerkiksi uudet Pisa-tulokset kertovat heikoimpien joukon kasvavan, lahjakkaimpien supistuvan. Tällöin häviävät kaikki ja jokainen. Yhä enemmän lapsen elämää määrittää perhe, johon hän syntyy, ja kunta, jossa hän asuu. Mutta keskimäärin kaikki hyvin. Harhaista ja valheellista. Ei mikään ole hyvin, jos viidennes lapsista on ulkopuolella, kun aikuiselämän tulisi vasta alkaa.

Suomi on uudistettava. Se lähtee kylmän viileästä rehellisyydestä. Se lähtee tutkimustiedon arvostamisesta ja sivistyksen kunnioittamisesta. Tällöin aikamme stiiknafuulioita ei apinoida lastenkaan maailmaan. Tällä hetkellä lapset oppivat sekundaa tabletit käsissään ilman riittävän lukutaidon saavuttamista. Opettajat, kodit ja lapset ovat kuormittuneita stiiknafuulioista.

Hallituksen monet kärkihankkeet vilisevät stiiknafuulioita. Muutama esimerkki.

Kerrotaan, että Suomessa on uudistettu viime vuosina varhaiskasvatus. Mitä onkaan tehty? Osalta lapsista on viety varhaiskasvatusoikeus eli kotitausta määrittää nimenomaisesti lapsen oikeutta varhaiskasvatukseen. Ryhmäkokoja on suurennettu. Mutta toki on käynnistetty samaan aikaan erinäisiä kehittämishankkeita, joiden ajallinen kesto on enintään muutamia vuosia. Kannettu vesi ei kaivossa pysy. Stiiknafuuliaa.

Suomen kilpailukyky on pelastettu. Onko näin? Mitä on tehty, jotta pienillä yrityksillä olisi edellytykset työllistää ja kasvaa? Työaikaan lisää 6 minuuttia – se on tuottavuusloikkaa pahimmillaan. Elämme Nokia-ajan myyttiä, jossa odotamme läpimurtoja suoraan Nasdaq-indeksiin. Pienyrittäjiä täytyisi ottaa eturiviin, jotta stiiknafuulioiden sijaan yhteiskunta kuulisi todellisista arjen ongelmista työllistämisessä.

Kun mikään muu ei auta, auttaisiko rehellisyys? Ja yhteinen näky kestävästä ja kohtuullisesta kaikkien kansakunnasta. Sen aika on nyt – sen aika on uudestaan. Stiiknafuuliaako?

Kirjoitus on julkaistu Demokraatti-lehdessä joulukuussa 2016.

17. tammikuuta 2017

Koulukodeissa asuvien nuorten näkemykset esille

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila ja ylitarkastaja Terhi Tuukkanen

Viime perjantaina julkaistiin Nuorisotutkimusverkoston toteuttama Suomen koulukoteja koskeva selvitys. Selvitys tehtiin osana hallituksen Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma -kärkihanketta, ja sitä rahoitti Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Selvityksessä tehtävänä oli tarkastella koulukotien asemaa muuntuvassa suomalaisessa lastensuojelu- ja koulutusjärjestelmässä. Aineistona käytettiin valmista asiakirja-aineistoa, tilastoja ja koulukodeissa työskentelevien johtajien, rehtoreiden ja muiden työntekijöiden kokemustietoa.

Selvitys tarjoaa yhden, Elina Pekkarisen ansiokkaasti kokoaman näkökulman suomalaisiin koulukoteihin. On hyvä tietää, mitä koulukodeissa itse työskentelevät henkilöt ajattelevat koulukoti-järjestelmästä ja miten he sitä kehittäisivät. Koulukotien aseman ja tehtävien arvioimiseksi on kuitenkin välttämätöntä selvittää koulukodeissa asuvien nuorten näkemykset. Lapsiasiavaltuutettu teki sosiaali- ja terveysministeriölle tutkimusaloitteen näiden nuorten näkemysten ja kokemusten selvittämiseksi keväällä 2016. Valitettavasti aloite ei ole edennyt.

Koulukoteihin sijoitettujen nuorten näkemysten säännölliselle selvittämiselle on suuri tarve sekä koulukoteja koskevan ymmärryksen lisäämiseksi että nuorten hyvinvoinnin edistämiseksi. Kyse on lapsista, joiden ääni pienenä joukkona ei yhteiskunnassa nykyisin kuulu, mutta joiden kuulemista lisäämällä ja siten hyvinvointia edistämällä voidaan saada aikaan merkittäviä säästöjäkin yhteiskunnan kannalta. Nuorten näkemyksiä velvoittavat selvittämään sekä YK:n lapsen oikeuksien sopimus että muiden muassa perusopetuslaki, lastensuojelulaki, sosiaalihuoltolaki ja laki potilaan asemasta ja oikeuksista.

Koulukotien arviointi- ja kehittämistyössä nuorten näkemyksiä tulee pitää lähtökohtana. Koulukotien tärkein tehtävä on tukea nuoria ja toimia heidän etunsa mukaisesti. Koulukodeissa elävien nuorten etu ja oikeudet eivät voi toteutua, mikäli heidän näkemyksensä ja kokemuksensa ohitetaan koulukoteja arvioitaessa ja kehitettäessä. Kuten selvityksessä todetaan, koulukotien asemasta ja niiden antamasta hoidosta olisi voinut syntyä erilainen käsitys, jos haastateltavana olisivat olleet koulukodeissa asuvat nuoret.

Koulukodeissa elävien nuorten näkemysten ja kokemusten ohittaminen leimaa heitä. Koulukoteihin sijoitetut nuoret ovat moniongelmaisia ja heidän taustalla on usein vaikeuksia niin perheessä kuin koulunkäynnissä. Ensisijaisesti he ovat kuitenkin nuoria ja alle 18-vuotiaana lapsia. Näiden nuorten luottamusta aikuisiin ja koulukoti-järjestelmään ei ainakaan lisää se, että heidän näkemyksensä ohitetaan, koska heitä pidetään liian vaikeasti oireilevina kertomaan omista näkemyksistään ja kokemuksistaan. Vai onko kuuntelemattomuuden taustalla aikuisten pelko siitä, että nuoret ehkä kertoisivat jotain, mitä ei haluta kuulla? Entä jos nuoret asettavatkin koko koulukotijärjestelmän kyseenalaiseksi? Miksi ei toisaalta luoda mahdollisuutta tunnistaa koulukotien vahvuuksia nuorten arvioissa?

Selvitykset koulukotien surullisesta historiasta ovat tahranneet koulukotien mainetta ja saaneet jotkut kyseenalaistamaan koko järjestelmän. Nyt olisikin tärkeää arvioida koulukotien asemaa, tehtävää ja vaikuttavuutta objektiivisesti ja kriittisesti. Tämän arvion pohjaksi tarvitaan paitsi koulukodeissa nykyisin asuvien nuorten näkemykset, myös esimerkiksi tieto koulukotien kustannuksista. On arvioinnin lopputulos mikä tahansa, on se tehtävä nuorten näkemyksiä ja kokemuksia arvostaen.

Lopulta nuorten näkemykset voivat olla avain myös koulukotien maineen palauttamiselle. Pahasti tahriintuneen maineen korjaamiseen eivät riitä koulukodeissa työskentelevien uskottelut, vaan tarvitaan itse asianomaisten eli nuorten rehellinen, ehkäpä myönteinen palaute siitä, miten koulukoti voikin olla nuorelle eheyttävä kokemus ja lopulta jopa pelastus. Vastaavasti kielteinen palaute tulee käsitellä yhdessä nuorten kanssa ja tehdä tarvittavat muutokset ja korjaukset koulukotien toimintaan. Vain siten koulukodeista saadaan paikka, jossa nuorten oikeudet ja etu voivat toteutua.

Lähde: Pekkarinen, E. 2017. Koulukoti muutoksessa. Selvitys koulukotien asemasta ja tehtävästä. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto.

Lapsiasiavaltuutetun tutkimusaloite koulukoteihin sijoitettujen lasten kuulemiseksi 19.4.2016: http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2016/04/Tutkimusaloite_koulukotinuorten_kuulemiseksi-19.4.2016.pdf

12. joulukuuta 2016

Kolmen kuukauden tehokurssi lapsen oikeuksiin: oikkarin harjoittelu lapsiasiavaltuutetun toimistossa

Korkekouluharjoittelija Emmi Ronkainen, lapsiasiavaltuutetun toimisto

”Lakimiesharjoittelu lapsiasiavaltuutetun toimistossa, kuulostaa aika mielenkiintoiselta! Mutta mitä sie teet siellä?” Monen opiskelukaverini kysymys – paikallisella murteella tietysti – kun kerroin aloittavani syyskuun alussa harjoittelun lapsiasiavaltuutetun toimistossa. Prosessi harjoittelun osalta lähti käyntiin jo alkuvuodesta, jolloin lähetin hakemukseni kyseiseen harjoittelupaikkaan. Toukokuussa matkustin opiskelupaikkakunnaltani Rovaniemeltä Oulun kautta Helsinkiin haastattelua varten. Lentäminen tai junamatkustus Rovaniemeltä ei onnistunut keskellä työviikkoa aikataulullisista syistä, joten laukku olalle ja Oulun kautta lentäen Helsinkiin. Todellisuutta lakimiesharjoittelupaikkojen kilpailukentällä.

Tälle matkalle kuitenkin kannatti lähteä. Sain paikan, ja muutin elokuun lopulla Rovaniemeltä Helsinkiin. Tässä vaiheessa en osannut vielä kovinkaan perusteellisesti vastata opiskelukavereideni kysymyksiin harjoitteluni sisällöstä. Ensimmäisenä päivänä minua oli toimistolla vastassa Merike, toimiston lakimies. Katsoimme yhdessä hänen työtehtäviään sekä toimiston käytännön asioita. Pääsin ensimmäisenä päivänä tutustumaan myös lapsiasiavaltuutetun tehtäviin, kun kävimme Tuomaksen kanssa lounaalla ja hän kertoi omasta työnkuvastaan. Keskustelun aiheina olivat Tuomaksen työtehtävien lisäksi tuleva harjoitteluni, opiskelut ja molempien yhteydet kotipaikkakuntaani Kuusamoon.

Toinen ja ensimmäinen kokonainen viikko harjoittelussa alkoi perehdytyspäivällä Jyväskylässä. Tapasin toimiston muut työntekijät ja toimistolla toisena, viestinnän ja lasten osallisuuteen keskittyvänä harjoittelijana aloittaneen Saaran. Yhteisessä perehdytyspäivässä kävimme ohjaajiemme Meriken ja Terhin kanssa läpi lapsiasiavaltuutetun toimiston toimintasuunnitelmaa ja meidän harjoittelijoiden tehtäviä tulevan kolmen kuukauden aikana.

Harjoitteluni ensimmäisen kuukauden aikana pääsin lapsiasiavaltuutetun toimiston lisäksi tutustumaan muihin lapsioikeuden toimijoihin erilaisissa kokouksissa, työryhmissä ja seminaareissa. Heti syyskuun puolivälissä toimistomme oli mukana kuntamarkkinoilla, jossa tapasimme kuntapäättäjiä ympäri Suomen. Olin mukana kuuntelemassa asiantuntijoiden näkemyksiä lapsiasianeuvottelukunnan kokouksessa, HLBTI ja lapset -työryhmän kokouksessa sekä lapsen oikeuksien viestinnän ja kansainvälisen lapsipolitiikan työryhmän kokouksessa. Pääsin lapsioikeudellisten hankkeiden taustatyöhön kiinni niin Meriken mukana LASTA-hankkeen kuulemistilaisuudessa kuin itsekseni itsemääräämisoikeuslainsäädännön infotilaisuudessa. Olin mukana myös seminaarissa lapsiystävällisestä oikeudesta, jossa pääsin käytännössäkin harjoittelemaan lapsiystävällistä puhetta ja oivaltamaan lapsiystävällisen kommunikoinnin tärkeyttä. Myöhemmin samasta asiasta sain lisää koulutusta Mannerheimin lastensuojeluliiton seminaarissa lasten ja aikuisten välisestä hyvästä vuorovaikutuksesta.

Lapsiasiavaltuutetun toimisto järjesti myös oman koulutuspäivänsä hallinnolle. Koulutuksessa Merike piti esityksen lapsen oikeuksien sopimuksesta, Anne lapsivaikutusten arvioinnista säädösvalmistelussa ja Terhi lasten osallisuudesta ja kuulemisesta. Koulutuksen osallistujilta saatu palaute oli hyvää, ja itsekin opin koulutuksessa huomattavan paljon lisää toimistomme tärkeästä työstä. Koulutus toi asiat lähelle käytäntöä, joka on mielestäni oivaltamisen ja oppimisen kannalta aivan olennaista. Koulutuksesta oli itsellenikin suurta hyötyä myöhemmissä tehtävissäni harjoittelun aikana.

Lokakuussa tein erilaista taustaselvitystyötä toimistollemme mahdollisesti tulevista lausuntopyynnöistä liittyen lainsäädännön uudistuksiin ja muutoksiin, ja osallistuin muutamiin eduskunnan kirjaston järjestämiin koulutuksiin säädös- sekä YK-lähteiden etsinnästä ja käytöstä. Aloin myös valmistella toimistolta lähteviä lausuntoja Meriken apuna. Lopulta valmistelin lausuntoja itsenäisesti ja koin onnistumisen kokemuksia huomatessani, kuinka paljon olen tiedostamattanikin muutaman kuukauden aikana oppinut ja sisäistänyt lapsen oikeuksista kokonaisuutena.

Marraskuussa viimeistelimme Saaran kanssa yhteistä työtämme, jonka aloitimme oikeastaan jo syyskuun puolella. Meillä harjoittelijoilla oli yhteisenä tehtävänä suunnitella ja toteuttaa projekti, joka käsittelisi jollain tavalla lasten osallisuutta ja pitäisi sisällään konkreettisen kohtaamisen joidenkin lapsien tai lapsiryhmän kanssa. Projektimme aiheeksi valitsimme kouluterveydenhuollon ja lasten osallisuuden mukaisesti oppilaiden mielipiteet kouluterveydenhuollon palveluista. Kävimme vierailulla eräässä jyväskyläläisessä yläkoulussa ja ryhmätöiden avulla saimme arvokkaita mielipiteitä kouluterveydenhuollosta koulun kasiluokkalaisilta. Kouluvierailu oli yksi harjoittelun hienoimpia kokemuksia, koska pääsin varmasti parhaimmalla tavalla mukaan lapsen oikeuksiin käytännössä. Oppilailta tuli asiasta paljon mielipiteitä ja paljon sellaistakin, jota ei itse olisi osannut ajatella. Kokemusasiantuntijat kunniaan!

Marraskuulle ajoittui vielä Lapsibarometrin julkistamistilaisuus sekä lapsen oikeuksien päivän juhlavastaanotto. Lapsibarometrin loppuvaiheiden, tulosten julkistamisen seuraaminen sekä tutkimuksen oikeutetusti saanut mediahuomio jää isona osana mieleen harjoittelusta. Yksi kohokohdista oli myös lapsen oikeuksien päivän juhlavastaanotto Saariselällä Inarissa. Lapsiasiavaltuutetun toimisto järjesti juhlan alueen lapsille, joita olikin paikalla noin kaksisataa. Lapset kättelivät saapuessaan Tuomaksen kuin Linnan juhlissa presidentin konsanaan. Lapset olivat itse suunnitelleet juhlan ruokailun ja ohjelman, joten syystä tapahtuma olikin kokonaisuutena erinomaisen onnistunut. Saariselällä ehdimme tapaamaan myös saamelaiskäräjien edustajia ja saimme faktatietoa heidän ajankohtaisista asioistaan, jotka olivatkin äärimmäisen mielenkiintoisia.

Ennen harjoittelua minulla ei ollut lapsioikeudesta juurikaan kokemusta, koska puhtaan lapsioikeuden opetus yliopistossa on uutta, eikä lapsioikeuden opintojakso kuulu pakollisiin opintoihin. Lapsioikeus on perinteisesti liitetty vahvasti perheoikeuteen ja pakollisien kurssien tiimoilta ainoan ja - melko hennon - kosketuksen lapsioikeuteen olen saanut toisena opiskeluvuotenani suorittamalla perhe- ja jäämistöoikeuden opintojakson. Harjoittelu lapsiasiavaltuutetun toimistossa onkin tuonut minulle sekä hurjasti teoriatietoa että käytännön kokemusta lapsioikeuden kentältä. Harjoittelun aikaisista tehtävistäni kyselleille opiskelukavereilleni osaan nyt vastata ja suositella lapsiasiavaltuutetun harjoittelupaikkoja lämpimästi kaikille lapsioikeudesta kiinnostuneille!

26. marraskuuta 2016

Muutos on mahdollinen

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu

Lailla on maata rakennettava. Tähän suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan syvään ytimeen sisältyy edelleen ihmisten yhdenvertaisuuden tavoite. Riippumatta asuinpaikastasi, perherakenteestasi tai työpaikastasi jokaiselle ihmisille, lapselle ja aikuiselle, taataan samat mahdollisuudet ponnistaa elämässään.

Pidän tätä viisautena. Tälle perustalle on hyvä rakentaa.

Tänä päivänä näyttää kuitenkin yhä useammin siltä, että periaatteessa toimiva lainsäädäntö ei toteudu käytännössä. Laki kirjassa ja laki arjessa ovat kaksi eri asiaa. Eurooppalainen vertailu esimerkiksi osoittaa, että Suomi sijoittuu korkealle joustavien työaikojen soveltamisessa. Silti työn ja perheen yhteensovittamisen todelliset käytänteet ovat työpaikoilla vielä vähäisiä.

Lapsiasiavaltuutettuna arvioni on, että suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuden pitkospuut syntyvät seuraavista tekijöistä:

- kuinka saamme taattua suuremmalle osalle lapsista ja nuorista väylän vahvempaa hyvinvointiin ja pärjäävyyteen, mikä takaa kiinnittyneisyyden kouluun ja myöhemmin työelämään;
- vahvistamme aikuisten luottamusta perheen perustamiseen ja lapsen saamiseen;
- pidennämme työuria ja lisäämme työtunteja huolehtimalla ihmisistä (työntekijöistä ja työelämän ulkopuolisista);
- luomme rakenteen, jossa työntekijä ei ole työnantajalle – erityisesti pienyrittäjälle – riski.

Otan yhden tarkemman esimerkin. Tilastokeskuksen väestönmuutostietojen mukaan syntyneiden määrän väheneminen on Suomessa nopeutunut. Tänä vuonna näyttäisi syntyvän lapsia vähemmän kuin koskaan itsenäisen Suomen historiassa. Ihmisten ihanteellisena pitämä lapsiluku on alentunut, se jää hieman alle kahden. Vuonna 2007 se oli vielä 2,5. Ihanteellinen lapsiluku on alentunut etenkin heikoimmassa asemassa olevilla. Luottamus tulevaisuuteen rakoilee.

Suomessa on siis joustavat työajat ja mahdollisuudet paikallisesti miettiä parhaita mahdollisia työelämän käytäntöjä. Tästä huolimatta työn ja perheen yhteensovittamista tukevat käytännöt eivät ole tutkimustenkaan valossa erityisen yleisiä työpaikoilla. Onko mahdollisuutta käyttää työaikaliukumaa? Entä etätyötä? Voitko pitää ylitöiden korvaukseksi vapaata työstäsi? Voitko tarvittaessa hoitaa omia asioita työpäivän aikana? Lapsiperhekyselyyn vastanneista työssäkäyvistä vanhemmista parhaimmillaankin vain noin puolella on myönteinen vastaus edellä oleviin kysymyksiin (Salmi & Lammi-Taskula 2011).

Suomella on suuret mahdollisuudet. Tiedän sen kokemuksesta. Ollessani esimiehenä noin kymmenen hengen työyhteisössä loimme yhdessä työntekijöiden kanssa perheystävälliset työelämäkäytänteet. Sanon suoraan ja rehellisesti: ilman esimiehen otetta ei kukaan yksittäinen työntekijä olisi saanut näitä eteenpäin. Johtajan, esimiehen merkitys on enemmän kuin ratkaiseva.

Työn tuottavuus ja työssä koettu hyvinvointi on mahdollista saada kasvuun, kun työpaikan keskiöön otetaan lapsi. Perheystävällisyys on koko työpaikan etu. Sitä tukevat käytänteet ovat myös työntekijöille, joilla ei ole omia lapsia.

Mitä teimme? Mahdollistimme, että vanhempi saa työajalla osallistua muun muassa päiväkotien ja koulujen kasvatuskeskusteluihin sekä laajoihin perhekohtaisiin terveystarkastuksiin. Lapsen aloittaessa koulun mahdollistetaan etätyö ja lyhyempi työpäivä ilman palkanmenetyksiä. Isovanhemmaksi tulleelle annoimme yhden vapaapäivän. Pieniä investointeja, joilla on suuri ja takuuvarma tuotto.

Enkä näitä käytänteitä ollut luomassa vain ollakseni eettinen ja arvolähtöinen. Vaan myös siksi, että nämä olivat tuottavan työn ja työnantajan haluaman tuloksen tekemisen etu. Hyvinvointi tuo tuloksia. Lapsen etu on työpaikan etu.

Suomessa vietetään tänään 18.11.2016 ensimmäistä Lapsi mukaan töihin -päivää. Esitin päivän viettämistä oikeus- ja työministeri Jari Lindströmille, joka otti ominaiseen, esimerkilliseen tapaansa asian heti ja välittömästi työpöydälleen. Kolmanneksi kumppaniksi löytyi Lastensuojelun Keskusliitto, joka oli päivän viettämistä ideoinut tykönään. Lähestyimme työmarkkinajärjestöjä tällä kolmikolla, jotka olivat halukkaat ja valmiit edistämään päivän rakentumista. Tämä on tekemisen ja sopimisen Suomea. Kiitokseni esitän yhtäältä kansanedustaja Lauri Ihalaiselle, joka ideoi päivää kanssasi Keski-Suomen maisemissa eräänä kesäpäivänä.

Mukaan on lähtenyt heti ensimmäisenä vuonna satoja työpaikkoja – monenkokoisia yrityksiä, valtion virastoja, kunnan toimijoita. Tämä kertoo, että meissä suomalaisissa ja suomalaisilla työpaikoilla on muutosvoimaa. Meillä on halua ja kykyä ottaa lapsi työarjen keskiöön. Olemme oikealla tiellä. Luottamukseni lapsiasiavaltuutettuna on suuri, että Suomella on kaikki edellytykset tulla tuottavuuden, hyvinvoinnin ja johtamisen mallimaaksi. Vähempään ei kannata tyytyä. Vähempään emme saa tyytyä.

Salmi Minna & Lammi-Taskula Johanna (2011): Joustoa työn vai perheen hyväksi? Teoksessa Pietikäinen Petteri (toim.) Työstä, jousta, jaksa: Työn ja hyvinvoinnin tulevaisuus. Gaudeamus, Helsinki, 155–183


Kirjoitus on julkaistu perjantaina 18.11.2016 Väestöliiton blogissa.

20. marraskuuta 2016

Symbolinen anteeksipyyntö ei riitä

Tänään Suomen valtio pyysi anteeksi lastensuojelun sijaishuollossa kaltoin kohdelluilta lapsilta (1). Taustalla oli keväällä julkaistu tutkimus huostaan otettujen lasten kokemasta kaltoinkohtelusta vuosina 1937–1983. Lapsiasiavaltuutettuna olin mukana arvioimassa tutkimusta sen julkistamistilaisuudessa 7.4.2016 (2). Tänään minulla oli kunnia tavata anteeksipyyntötilaisuudessa tutkimukseen haastateltuja, kovia kokeneita ihmisiä - lastensuojelun veteraaneja.

Historiaselvitys oli ja on merkittävä askel tietoon perustuvassa lastensuojelun kehittämistyössä. Tämän päivän anteeksipyynnössä valtioneuvosto korosti lastensuojelussa olevien lasten kuulemista.

Lapsiasiavaltuutettuna joudun kysymään, mihin perustuen voimme sanoa, ettei historia toistaisi itseään juuri tänä iltana? Tarvitsemme lastensuojelusta lapsitietoa.

Juhlapuheiden ja symbolisten tekojen aika ilman todellisia ja kouriintuntuvia päätöksiä on ollut ohi jo pitkään. Stiiknafuuliaa ei tarvita lisää. Se ei auta ketään – ei lapsia, ei Suomea.

Lapsiasiavaltuutettuna arvioni on, ettei Suomi valtiona pidä huolta lastensuojelussa olevien lasten kokemustiedon keräämisestä. Yksittäiset hankkeet eivät riitä. Tarvitaan valtakunnallista, systemaattista ja jatkuvaa tiedonkeruuta. Esimerkki voidaan ottaa laadukkaasta ja ammattitaidolla toteutetusta Kouluterveyskyselystä.

Ehdotuksia ei ole puuttunut. Toimistoni teki viime huhtikuussa vahvassa yhteistyössä tutkijoiden kanssa aloitteen koulukoteihin sijoitettujen lasten kuulemiseksi (3):

”Koulukoteihin sijoitettujen lasten näkemysten säännölliselle selvittämiselle on suuri tarve sekä koulukoteja koskevan ymmärryksen lisäämiseksi että lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseksi. Kyse on lapsista, joiden ääni pienenä joukkona ei yhteiskunnassa nykyisin kuulu, mutta joiden kuulemista lisäämällä ja siten hyvinvointia edistämällä voidaan saada aikaan merkittäviä säästöjä yhteiskunnan kannalta. Lasten näkemyksiä voidaan hyödyntää koulukotien kehittämisessä. Tärkeää onkin, että lapset kokevat tutkimuksella olevan todellista vaikutusta koulukotien arkeen ja koulukotijärjestelmään.”

Tutkimusaloitteessa korostettiin jatkuvuuden merkitystä:

”Erityisen tärkeää on turvata tutkimuksen jatkuvuus. Jatkuvuus on tärkeää paitsi koulukotijärjestelmän ja koulukotien toimintakulttuurien arvioimiseksi, myös lasten kuulluksi tulemisen ja heidän hyvinvointinsa edistämiseksi. Tutkimus ei saa olla yksittäinen hanke, vaan aineistonkeruuta ja analysointia tulisi tehdä säännöllisin väliajoin. Tämän vuoksi lapsiasiavaltuutetun toimisto esittää tutkimuksen toteuttajaksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitosta.”

Valtioneuvosto ei ole edennyt aloitteessa. Asiasta käydyt keskustelut osoittavat, että lastensuojelulasten kokemuksia pelätään. Kuvaavaa on, että yksi päätöksentekijä totesi, ettei näistä asioista tarvita otsikoita. Sama epärehellisyys vaivaa lastensuojelun arjessa. Toimistoni ylitarkastajille vakuuteltiin työntekijöiden suunnalta seuraavaa heidän tavattuaan lastensuojelulapsia: ”Lapset valehtelevat teille.”

Hallituksen anteeksipyyntö sisälsi tänään ehdotuksen jonkinlaisesta maakuntakierroksesta, jossa lastensuojelun tilasta keskusteltaisiin. Tämä on yksiselitteisen riittämätöntä. Tarvitaan vahvaa lastensuojelun laatua selvittävää tutkimusta pohjautuen lastensuojelussa olevien lasten kokemuksiin. Tähän on löydettävissä valtakunnasta säälliset eurot ja tutkijoille edellytykset laadukkaaseen työhön. Tahdon asia.

Asetan lapsiasiavaltuutettuna toivoni Suomen eduskuntaan, joka voi halutessaan päättää lastensuojelulapsia koskevan säännönmukaisen tiedonkeruun käynnistämisestä. Se olisi sivistysvaltion merkki. Se olisi muuta kuin stiiknafuuliaa. Se olisi askel tietoon perustuvaan lastensuojelun kehittämiseen. Se olisi lapsen kokemuksen ja kuulemisen arvostamista. Se olisi lastensuojelun tutkijoiden osaamisen arvostamista. Se olisi tukea lastensuojelun arkeen. Se toisi esille myös lastensuojelun onnistumiset.

Se olisi todellinen anteeksipyyntö.

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu

1. http://stm.fi/artikkeli/-/asset_publisher/lastensuojelun-sijaishuollossa-kaltoin-kohdelluilta-pyydettiin-anteeksi
2. https://www.jyu.fi/ajankohtaista/arkisto/2016/04/tiedote-2016-04-06-11-50-04-998129
3. http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2016/04/Tutkimusaloite_koulukotinuorten_kuulemiseksi-19.4.2016.pdf

18. marraskuuta 2016

Yhdenvertaisuutta edistämällä lasten eriarvoisuutta vastaan

Korkeakouluharjoittelija Saara Isosomppi, lapsiasiavaltuutetun toimisto

Osaisitko sanoa yhdellä lauseella, mitä yhdenvertaisuus tarkoittaa? Haastava kysymys laajasta aiheesta. Oululaiset kuudesluokkalaiset vastasivat näin: ”En tiedä, mutta se saattaa tarkoittaa että jokainen on arvokas ja tärkeä”, ”jokainen voi olla oma itsensä”, ”kukaan ei ole toista parempi”, ”kaikki ovat samanarvoisia”, ”olemme kaikki ihmisiä, joten ketään ei tule halveksua”. (https://www.youtube.com/watch?v=i4_i7Oqjh3Y)

Vuonna 2004 Suomessa tuli ensimmäistä kertaa voimaan yhdenvertaisuuslaki, joka kieltää niin suoran kuin epäsuoran syrjinnän iän, alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon tai vakaumuksen, mielipiteen, poliittisen toiminnan, ammattiyhdistystoiminnan, perhesuhteiden, vamman, terveydentilan, seksuaalisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Sukupuolten tasa-arvosta säädetään omassa tasa-arvolaissa.

Pitkästä listasta huolimatta yhdenvertaisuuslaista tehtävä loppupäätelmä on ytimekäs: minkä tahansa ominaisuuden verukkeella tapahtuva syrjiminen on väärin. Kuitenkaan pelkästään kieltämällä jotakin ei voida olettaa asioiden kehittyvän. Siksi kaksi vuotta sitten voimaantullut uusi yhdenvertaisuuslaki on entistä vaikuttavampi, sillä se velvoittaa myös aktiivisesti edistämään yhdenvertaisuutta niin viranomaisten, oppilaitosten kuin työnantajienkin taholta. Kaikenlaisen syrjinnän ehkäiseminen on yksi keino eriarvoisuuden vähentämiseksi. Emme voi olettaa, että kaikki lapset ponnistavat elämäänsä samalta portaalta. Puuttumalla aktiivisesti syrjintään ja syrjiviin käytäntöihin voimme luoda erilaisille lapsille uusia tiloja ja mahdollisuuksia itsensä toteuttamiselle. Niiden myötä myös lapsuutta eriarvoistavia askelmia voidaan madaltaa.

Lapsen oikeuksia edistävän viestintäverkoston vuoden teema on yhdenvertaisuus. Lapsen oikeuksien päivän 20.11. lähestyessä verkosto on julkaissut lasten suosimien tubettajien videoita yhdenvertaisuudesta (https://www.youtube.com/watch?v=Qemlql28a4M). Yläkouluikäisten lasten mielestä vanhempien kuuluu opettaa lapsille oikeita tapoja kohdata muita ihmisiä. Meidän aikuisten tehtävänä onkin varmistaa niin aikuisten kuin lasten kesken, ettei ketään lasta kohdella huonommin kuin toista, että lapsen tausta tai ominaisuudet eivät aseta häntä kohtuuttoman eriarvoiseen asemaan muiden lasten kanssa ja että kukaan lapsi ei tuntisi itseään ”vääränlaiseksi”.

Lapset ovat herkkiä arvostelulle, yliolkaisuudelle ja halveksunnalle. Kuitenkin Suomessa on viime aikoina ollut esillä tapauksia, joissa lapsen erityisen suojelun tarpeelle on nakeltu niskoja välittämättä siitä, mitä halveksivat lausunnot voivat lasten kokemukselle omasta arvostaan ja turvallisuudestaan aiheuttaa. Esimerkiksi maahanmuuttajalapsiin kohdistuneita loukkaavia puheita ja tekoja on ollut usein esillä julkisuudessa. Luottamus ei ole osa jokaisen lapsen elämää ja arkea. Tämä näkyy myös esimerkiksi tällä viikolla julkaistun ensimmäisen Lapsibarometrin tuloksissa (http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2016/11/LA_lapsibarometri_2016.pdf).

6-vuotiaista lapsista 8 % tytöistä ja 18 % pojista ei saa kehuja osakseen. Kymmenesosa lapsista ei osaa sanoa, missä he ovat hyviä (Lapsibarometri 2016). Välinpitämättömyydellä aiheutetaan se, että epäluottamuksen muodostuminen alkaa jo varhaislapsuudessa ja pahimmillaan jatkuu läpi elämän luoden ympäristöönsä ja omaan elämäänsä epäluottamuksella suhtautuvia aikuisia. Sellaisesta Suomestako haluamme sadan vuoden itsenäisyyden jälkeen herätä?

Yhdenvertaisuuden toteutuminen vaatii näkökulman muutoksen. Emme voi ajatella syrjintää kysymyksenä, joka koskee vain ”normaalista” poikkeavia ihmisiä tai vähemmistöjä. Yhdenvertaisuus koskee meitä kaikkia, sillä sen mukaan kukaan meistä ei ole toista enemmän tai vähemmän normaali. Kaikki me olemme yhtälailla erilaisia omine piirteinemme, kielinemme, vammoinemme, vakaumuksinemme. Kaikki erilaisia mutta yhdenvertaisia siitä huolimatta. Yhdenvertaisuus on perusoikeus. Se on jokaisen lapsen ihmisoikeus.

7. lokakuuta 2016

Demokratiaa on puolustettava

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu

Itsenäinen Suomen tasavalta täyttää ensi vuonna 100 vuotta. Suomen siirtyminen kohti demokraattista oikeusvaltiota alkoi kuitenkin jo vuonna 1906, kun takapajuinen säätyedustuslaitos muuttui demokraattisesti valittuun parlamenttiin. Ensimmäistä kertaa kaikki 24-vuotiaat kansalaiset saivat äänestää. Valta oli annettu kansalle, jota parlamentti edustaa. Suomi sai samassa yhteydessä säädökset yhdistymis-, kokoontumis- ja painovapaudesta.

Suomen demokratian tilaan kohdistui huolta 2000-luvun alussa. Äänestysprosenttien lasku, parhaimmista vuosista hiipunut yhdistystoiminta sekä oppilaiden heikko kokemus kouluosallisuudesta saivat hallituksen perustamaan kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman vuosiksi 2003-2007.

Politiikkaohjelman päättymisestä on ensi vuonna kulunut kymmenen vuotta. Silti sen pohdinnat ovat käyneet yhä ajankohtaisemmiksi. Valtion ylimmässä poliittisessa johdossa on suurin vastuu demokratian tilasta ja sen puolustamisesta.

Vuosina 1999 ja 2009 on toteutettu nuorten yhteiskunnallisen osaamisen, osallistumisen ja asenteiden tutkimus (ICCS). Tuoreimmat tulokset julkistetaan ensi vuonna.

Moni ei ymmärrä, että suomalaisten nuorten valmius laittomien keinojen käyttöön on ollut viime vuosina selvässä kasvussa.

Kehitys on ollut sama suuressa osassa Eurooppaa, mutta Suomessa laittomien keinojen käytön kasvu on ollut muihin Pohjoismaihin verrattuna selkeästi suurempaa. Suomessa nuoret maahanmuuttajakriittiset koululuiset suhtautuvat väkivallan käyttöön kaikkein vähiten kielteisesti verrattuna muihin oppilasryhmiin sekä Suomessa että Euroopassa.

Kovat asenteet löytyvät erityisesti pojilta. Pojista lähes puolet ajattelee, ettei Suomessa maahanmuuttajilla tulisi olla oikeutta puhua omaa kieltään. Nämä pojat ovat 14-vuotiaita.

Suomella on merkittävä ongelma koventuneissa asenteissa, mutta myös maahanmuuttajataustaisten lasten ja nuorten heikossa hyvinvoinnissa ja heikossa integroitumisessa suomalaiseen yhteiskuntaan.

Mitä huonommin maahanmuuttajataustaiset lapset ja nuoret kiinnittyvät yhteiskuntaan, sitä kovemmiksi käyvät valtaväestön asenteet heitä kohtaan. Tämä kierre on katala.

Ääriliikkeiden nujertaminen vaatii yhtäältä osan nuorista kovien asenteiden kohtaamista ja toisaalta maahanmuuttajien parempaa integraatiota.

Ongelmia ei ole varaa peitellä ja silotella. Osalla maahanmuuttajataustaisista nuorista arki sujuu hyvin huonosti. Koulussa ei pärjätä, rikkeitä on paljon, päihteiden käyttö on huomattavan yleistä ja suhteet vanhempiin ovat heikot. Koti ei ole näille nuorille turvaa, vaan pikemminkin ristiriitaa.

Suomeen tarvitaan lisää koulupoliisitoimintaa, kouluihin nuorisotyötä ja opettajille valmiuksia demokratiakasvatukseen. Koulupoliisitoiminta ei ole vartiointia, se on kasvatusta ja keskustelua oppilaiden kanssa. Oppilashuoltoa on vahvistettava. Varhaiskasvatukseen, päiväkoteihin, on varmistettava maahanmuuttajataustaisten lasten osallistuminen.

Demokratiaa on puolustettava. Tosiasiat pitää kohdata. Ääriliikkeet on nujerrettava. Viisaasti, mutta lujasti. Suomessa ja koko Euroopassa.

Kirjoitus julkaistu Demokraatti-lehdessä 6.10.2016