Kun poliisi ei ehdi tutkia, kun syyttäjä ei ehdi syyttää, kun tuomioistuimet eivät ehdi tapauksiin syventyä, kärsijänä ovat oikeusturva ja oikeusvarmuus. Eivätkä nämä ole vain sanoja, ne ovat kansalaisten yhdenvertaisuutta.
Suomalaisen yhteiskunnan lujuus on perustunut luottamukseen. Kansalainen on voinut luottaa, että hallinnon eri toimijat ehtivät ja kykenevät suoriutumaan tehtävistään laadukkaasti. Oikeutta ei ole tarvinnut meillä ostaa.
Nyt alkaa olla toisin. Ovatko perusoikeudet kaupan? Jo lapsuudessa? Kun perustuslakiin säädetty perusopetuksen maksuttomuus alkaakin olla montaa eri todellisuutta paikkakunnasta riippuen, emme ole enää yksi Suomi. Kun lastensuojelun taso vaihtelee kunnasta toiseen, emme ole enää yksi Suomi. Suomi on monta Suomea.
Maamme on poikkeuksellinen ihmiskunnan historiassa. Olemme ponnistaneet nopeassa ajassa äärimmäisestä köyhyydestä yhdeksi ihmiskunnan hyvinvoivimmista ja tasa-arvoisimmista yhteiskunnista. Tämä vaati valtioviisautta, jossa perusoikeudet toteutuvat sekä laissa että arjessa.
Suomella on varaa olla kestävä ja luja. Vaihtoehto tälle on olemassa - eriarvoisuus, joka tuottaa vähiten, mutta maksaa eniten.
Harvojen yhteiskunta vai kansakunta kaikille? Tämän valinnan edessä me olemme. Sokeita päätöksentekijöitä emme voi yksistään osoittaa - vastuu on myös niillä, jotka hiljaa vierestä seuraavat.
Lapsista näemme huomenna, mikä meille aikuisille on ollut tärkeää tänään.
Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu
Suomen Poliisijärjestöjen Liitto ry:n pyynnöstä tuenilmauksena mielenosoitukseen 11/2014.
24. marraskuuta 2014
17. marraskuuta 2014
Kiitos Mökö ja Luru!
Leikki on lapsen elämän perusta. Se on kehittymistä, oppimista, tunteiden ja asioiden käsittelyä.
Ei ole sattumaa, että YK:n lapsen oikeuksien sopimus, joka on Suomea oikeudellisesti sitova ihmisoikeussopimus, toteaa (artikla 31): ”Sopimusvaltiot tunnustavat lapsen oikeuden lepoon ja vapaa-aikaan, hänen ikänsä
mukaiseen leikkimiseen ja virkistystoimintaan sekä vapaaseen osallistumiseen kulttuurielämään ja taiteisiin.”
Aikuinen, joka ei lapsen leikkiä tue, tekee väärin. Hän loukkaa ja vaarantaa lapsen kasvua ja kehitystä. Leikki on vakava asia.
Suomalaisten lasten leikki loppuu varhain. Unicefin tutkimusten mukaan noin 12-vuotiaista suomalaisista puolet kokee, että leikkiminen loppuu lapsilla liian varhain.
Mikä leikin lopettaa, kuka leikin keskeyttää? Uskallan tiivistää tekijät kahteen - meihin aikuisiin ja lasten kokemiin aikuistumisen paineisiin.
Me aikuiset emme tue leikkiä riittävästi. Ääripäässä ovat häirikköaikuiset, jotka häiriintyvät lasten leikistä. Menneenä kesänä lapsiasiavaltuutetun toimistolle tuli useampia yhteydenottoja lasten äänekkäästä leikistä. Huono käytös on eri asia kuin leikistä syntyvä lapsen kiljahdus tai pomppiva pallo. Kun aikuisten pinna kiristyy leikistä, on aikuisella peiliin katsomisen paikka, ei lapsella.
Surullista oli kuulla tapauksista, joissa lasten leikkipaikalta toivottiin poistettavan keinut, jotta aikuisten rauha olisi täydellinen.
Lapsen oikeutta leikkiin on puolustettava. Meidän jokaisen.
Olen erityisen ylpeä niistä kiinteistöalan toimijoista, jotka uskaltavat pihoillaan puolustaa lapsen oikeuksia. Esimerkiksi käy VVO-yhtymä, joka teki asukastiedotteen, jossa todettiin: ”Lasten leikkiminen taloyhtiön leikkipaikalla ja piha-alueella on täysin sallittua. Kiinteistönomistaja edellyttää, että lasten pelottelu ja heille huutaminen sekä tarpeeton leikkeihin puuttuminen eivät enää jatku. Terveisin VVO-kotikeskus”
En voi kuin ihailla sitä suoraselkeistä ja ryhdikästä ammattilaista, joka puolusti leikkiä. Aikamme aikuisilta tuntuu unohtuneen, että ilman lasten leikin ääntä ei Helsingin Kruunuhaassa kirjailija Jalmari Finne olisi saanut sytykettä meidän toivottavasti kaikkien tuntemaan Kiljusen Herrasväkeen. Mökön ja Lurun leikki sallittiin. Kirjailija avasi ikkunan, ei sulkenut sitä.
Entäpä sitten ne paineet? Suomessa lapset astuvat aikuisten maailman varhain. Lapset ja nuoret, sekä tytöt että pojat, kokevat paljon ulkonäköpaineita. Tästä kertovat sekä järjestöjen, kuten Suomen Unicefin ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton, että valtion rahoittamat tutkimukset, kuten Nuorisobarometrit. Päihdekulttuurikin on meillä varhaisen aikuistumisen ilmiö - lasten kännääminen on yleistä, vaikka raittiiden osuus on ollut viime vuosina kasvussa.
Toivon, että leikki säilyy myös harrastuksissa. Osalle lapsista harrastaminen käy työstä. Lapsi tarvitsee usein aikuisen ohjaamista ja vähintään kannustusta harrastamisessa. Harrastamisen ilon ei saisi silti muuttua pakkopullamaiseksi harjoitusohjelman suorittamiseksi. Kun jo pienet lapsukaiset jaetaan tasoryhmiin, ovat leikki ja yhdessä kasvaminen kaukana.
Leikki on lapsen oikeus. Leikki voi pelastaa maailman.
Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu
Kirjoitus julkaistu Nuorisoseura-lehdessä syksyllä 2014.
Ei ole sattumaa, että YK:n lapsen oikeuksien sopimus, joka on Suomea oikeudellisesti sitova ihmisoikeussopimus, toteaa (artikla 31): ”Sopimusvaltiot tunnustavat lapsen oikeuden lepoon ja vapaa-aikaan, hänen ikänsä
mukaiseen leikkimiseen ja virkistystoimintaan sekä vapaaseen osallistumiseen kulttuurielämään ja taiteisiin.”
Aikuinen, joka ei lapsen leikkiä tue, tekee väärin. Hän loukkaa ja vaarantaa lapsen kasvua ja kehitystä. Leikki on vakava asia.
Suomalaisten lasten leikki loppuu varhain. Unicefin tutkimusten mukaan noin 12-vuotiaista suomalaisista puolet kokee, että leikkiminen loppuu lapsilla liian varhain.
Mikä leikin lopettaa, kuka leikin keskeyttää? Uskallan tiivistää tekijät kahteen - meihin aikuisiin ja lasten kokemiin aikuistumisen paineisiin.
Me aikuiset emme tue leikkiä riittävästi. Ääripäässä ovat häirikköaikuiset, jotka häiriintyvät lasten leikistä. Menneenä kesänä lapsiasiavaltuutetun toimistolle tuli useampia yhteydenottoja lasten äänekkäästä leikistä. Huono käytös on eri asia kuin leikistä syntyvä lapsen kiljahdus tai pomppiva pallo. Kun aikuisten pinna kiristyy leikistä, on aikuisella peiliin katsomisen paikka, ei lapsella.
Surullista oli kuulla tapauksista, joissa lasten leikkipaikalta toivottiin poistettavan keinut, jotta aikuisten rauha olisi täydellinen.
Lapsen oikeutta leikkiin on puolustettava. Meidän jokaisen.
Olen erityisen ylpeä niistä kiinteistöalan toimijoista, jotka uskaltavat pihoillaan puolustaa lapsen oikeuksia. Esimerkiksi käy VVO-yhtymä, joka teki asukastiedotteen, jossa todettiin: ”Lasten leikkiminen taloyhtiön leikkipaikalla ja piha-alueella on täysin sallittua. Kiinteistönomistaja edellyttää, että lasten pelottelu ja heille huutaminen sekä tarpeeton leikkeihin puuttuminen eivät enää jatku. Terveisin VVO-kotikeskus”
En voi kuin ihailla sitä suoraselkeistä ja ryhdikästä ammattilaista, joka puolusti leikkiä. Aikamme aikuisilta tuntuu unohtuneen, että ilman lasten leikin ääntä ei Helsingin Kruunuhaassa kirjailija Jalmari Finne olisi saanut sytykettä meidän toivottavasti kaikkien tuntemaan Kiljusen Herrasväkeen. Mökön ja Lurun leikki sallittiin. Kirjailija avasi ikkunan, ei sulkenut sitä.
Entäpä sitten ne paineet? Suomessa lapset astuvat aikuisten maailman varhain. Lapset ja nuoret, sekä tytöt että pojat, kokevat paljon ulkonäköpaineita. Tästä kertovat sekä järjestöjen, kuten Suomen Unicefin ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton, että valtion rahoittamat tutkimukset, kuten Nuorisobarometrit. Päihdekulttuurikin on meillä varhaisen aikuistumisen ilmiö - lasten kännääminen on yleistä, vaikka raittiiden osuus on ollut viime vuosina kasvussa.
Toivon, että leikki säilyy myös harrastuksissa. Osalle lapsista harrastaminen käy työstä. Lapsi tarvitsee usein aikuisen ohjaamista ja vähintään kannustusta harrastamisessa. Harrastamisen ilon ei saisi silti muuttua pakkopullamaiseksi harjoitusohjelman suorittamiseksi. Kun jo pienet lapsukaiset jaetaan tasoryhmiin, ovat leikki ja yhdessä kasvaminen kaukana.
Leikki on lapsen oikeus. Leikki voi pelastaa maailman.
Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu
Kirjoitus julkaistu Nuorisoseura-lehdessä syksyllä 2014.
9. marraskuuta 2014
Armoa isille
Lapset, perhe ja puoliso. Näihin suomalainen mies haluaisi käyttää enemmän aikaa. Ei hassumpaa. Vielä 1980-luvun lopulla kärjessä olivat kalastus, metsästys ja remontointi.
Muutos on merkittävä. Sama näkyy kotitöiden tasaisempana jakautumisena sukupuolta kesken. Isät tekevät kotitöistä jo noin 40 prosenttia ja pian puolet. Isyysvapaiden käyttökin on lisääntynyt, vaikka vielä olemme jäljessä muita Pohjoismaita. Suomessa isät käyttävät vanhempainvapaista alle 10 prosenttia, Islannissa jo kolmanneksen.
Kyse ei ole niinkään isien tahdosta, vaan enemmän vapaajärjestelmän toimivuudesta, työnantajien ja naisten antamasta kannustuksesta isille sekä isien omasta rohkaistumisesta.
Miten rohkaista? Miten murtaa hoivan ja kasvatuksen maailman lasikattoja?
Moni isä kokee tutkimusten mukaan ohipuhumista lapsiperheiden palveluissa. Kun kutsu käy ”äitiys- ja lastenneuvolaan”, voi kysyä, onko isä unohdettu ja olisiko viisaampaa puhua perheneuvolasta?
Kerran eräs isä soitti ja esitti minulle toiveen. Hän pyysi, että neuvoloissa olisi aina tuoli myös isälle. Hän oli seisoskellut nurkassa. Ei ehkä häpeässä, mutta kysymysmerkillä paikastaan kuitenkin.
Kun itse menin aikoinaan lapsukaiseni kanssa suuhygienistin vastaanotolle, sain unohtumattoman kokemuksen. Ensimmäinen kysymys oli: ”Missä on äiti?” Kerroin äidin olevan töissä. Kotvan päästä kysyttiin: ”Kuinka usein äiti pesee lapsen hampaat?” Tähän totesin hieman alleviivaten, että molemmat pesemme, aamuin illoin. Kun lopuksi tämä sinänsä hieno ammattilainen pyysi välittämään esitteen äidille, olin liittynyt joukkoon miehiä ja isiä, jotka kokevat ohipuhumisen.
Kyse ei lopulta ollut vain minusta. Kyse oli äidistä, joka haluttiin laittaa perheen hoivavastuun ylimpään vaativuusluokkaan. Roolit olivat ennalta jaetut ja annetut. Silloin ei tarvinnut nähdä perhettä ja vanhempaa sellaisena kuin on.
Armoa on siellä, missä ihminen tulee kohdatuksi sellaisena kuin on. Luottamusta syntyy siellä, missä ihminen tulee kohdatuksi ihmisenä, ei vain ryhmänsä edustajana. Tämä on lapsen ja perheen etu.
Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu
Kirjoitettu Jyväskylän seurakunnan lehteen isänpäiväviikolla vuonna 2014
Muutos on merkittävä. Sama näkyy kotitöiden tasaisempana jakautumisena sukupuolta kesken. Isät tekevät kotitöistä jo noin 40 prosenttia ja pian puolet. Isyysvapaiden käyttökin on lisääntynyt, vaikka vielä olemme jäljessä muita Pohjoismaita. Suomessa isät käyttävät vanhempainvapaista alle 10 prosenttia, Islannissa jo kolmanneksen.
Kyse ei ole niinkään isien tahdosta, vaan enemmän vapaajärjestelmän toimivuudesta, työnantajien ja naisten antamasta kannustuksesta isille sekä isien omasta rohkaistumisesta.
Miten rohkaista? Miten murtaa hoivan ja kasvatuksen maailman lasikattoja?
Moni isä kokee tutkimusten mukaan ohipuhumista lapsiperheiden palveluissa. Kun kutsu käy ”äitiys- ja lastenneuvolaan”, voi kysyä, onko isä unohdettu ja olisiko viisaampaa puhua perheneuvolasta?
Kerran eräs isä soitti ja esitti minulle toiveen. Hän pyysi, että neuvoloissa olisi aina tuoli myös isälle. Hän oli seisoskellut nurkassa. Ei ehkä häpeässä, mutta kysymysmerkillä paikastaan kuitenkin.
Kun itse menin aikoinaan lapsukaiseni kanssa suuhygienistin vastaanotolle, sain unohtumattoman kokemuksen. Ensimmäinen kysymys oli: ”Missä on äiti?” Kerroin äidin olevan töissä. Kotvan päästä kysyttiin: ”Kuinka usein äiti pesee lapsen hampaat?” Tähän totesin hieman alleviivaten, että molemmat pesemme, aamuin illoin. Kun lopuksi tämä sinänsä hieno ammattilainen pyysi välittämään esitteen äidille, olin liittynyt joukkoon miehiä ja isiä, jotka kokevat ohipuhumisen.
Kyse ei lopulta ollut vain minusta. Kyse oli äidistä, joka haluttiin laittaa perheen hoivavastuun ylimpään vaativuusluokkaan. Roolit olivat ennalta jaetut ja annetut. Silloin ei tarvinnut nähdä perhettä ja vanhempaa sellaisena kuin on.
Armoa on siellä, missä ihminen tulee kohdatuksi sellaisena kuin on. Luottamusta syntyy siellä, missä ihminen tulee kohdatuksi ihmisenä, ei vain ryhmänsä edustajana. Tämä on lapsen ja perheen etu.
Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu
Kirjoitettu Jyväskylän seurakunnan lehteen isänpäiväviikolla vuonna 2014
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)