Isien asialla

Viimeiset kolme kuukautta olen ollut korkeakouluharjoittelijana lapsiasiavaltuutetun toimistossa, ja näiden kuukausien aikana olen saanut hurjasti mahtavia kokemuksia. Olen saanut osallistua, ja olla mukana järjestämässä erilaisia tapahtumia ja projekteja, sekä oppinut paljon uusia asioita maamme lasten ja nuorten hyvinvoinnista sekä perheiden tämän hetken tilanteesta. Pohdin pitkään, mistä voisin blogiin kirjoittaa, ja päädyin tekemään katsausta isyydestä, isien arjen kokemuksista ja tämänhetkisistä tutkimustuloksista. Isyys on ollut lähellä sydäntäni, sillä olen tehnyt proseminaari työni koti-isistä, sekä tällä hetkellä työstän pro graduani pikkulapsiperheiden isien arjesta. Tekstini perustuu siis näissä tutkimuksissani saatuihin tuloksiin, sekä niiden pohjana käyttämiini tutkimuksiin ja lähdekirjallisuuteen.

Perhettä ja vanhemmuutta on kautta aikojen pidetty tärkeänä yhteiskunnallisena yksikkönä, joiden tehtävänä on sosiaalistaa jälkeläiset yhteiskunnan jäseniksi. Äitejä ja heidän vaikutustaan lapsiin on tutkittu paljon, sillä perhetutkimuksissa on useimmiten keskitytty lähinnä äitiyden tutkimiseen. Nykyään yhä enemmän huomiota ja kiinnostusta on ryhdytty kohdistamaan isien merkitykseen ja isyystutkimuksen lisäämiseen. Isän merkityksen kasvu ja niin isien oma, kuin muidenkin kiinnostus isien rooliin on herännyt. Viimevuosien lukuisat mielipidekirjoitukset ja muut yhteiskunnalliset keskustelut mediassa puhuvat isyyden merkityksen pohtimisen ajankohtaisuuden puolesta, sekä isät itse ovat pyrkineet saamaan ääntänsä kuuluviin esimerkiksi blogien ja kolumnien kautta.

Yhteiskunta on huomannut isien kasvavan merkityksen, ja esimerkiksi Kela on tehnyt uudistuksia tukijärjestelmäänsä siten, että isillä olisi entistä parempi mahdollisuus halutessaan jäädä kotiin lasten kanssa. Kysymysmerkkinä kuitenkin edelleen on, ovatko uudistukset olleet riittävät, sekä tukeeko isien työpaikat mahdollisten vapaiden pitämistä. Työn ja perheen yhteensovittaminen koetaan edelleen ongelmalliseksi isien keskuudessa. Koti-isänä olleet miehet kokivatkin, ettei yhteiskunnalta saatu tuki ole riittävää, ja kannustusta sekä tukea isyyteen tulisi saada enemmän.

Oletusarvona on vieläkin, että äiti jää kotiin lapsen kanssa, ja isä hankkii elannon. Vaikka vanhemmuudessa sukupuoliroolit ovat edelleen esillä, ja perheissä katsotaan olevan ”naisten ja miesten töitä”, on muutoksia rooleissa havaittu. Nämä muutokset ovat mahdollistaneet isien kotiin jäämisen ja äitien vapautumisen työelämään, sillä vanhemmuus voidaan kokea jaetuksi vastuuksi ilman, että jako tehdään äidin ja isän välille. Aikaisemmin isän jäämistä kotiin hoitamaan lapsia äidin sijasta koettiin roolien rikkomiseksi, sillä isän ja miehen rooliin määritelty taloudellinen menestys ei toteutunut. Näiden perinteisten roolien hiljattainen rikkoutuminen on alkanut poistaa uskomuksia siitä, että vain äiti voi olla lapsen ensisijainen hoitaja, ja isän merkitys lapsen kehitykselle on alkanut saada tunnustusta.

Tutkimustulosten ja arkisten havaintojen perusteella ajankäyttö perheissä on edelleen sukupuolittunutta, eli naiset käyttävät enemmän aikaa kotiin liittyvällä elämänalueella, kun taas miehet panostavat ajallisesti enemmän työhön. Tutkimukseni mukaan isät usein kokevatkin, että työ vie perheeltä liikaa aikaa, josta koettiin syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa. Isät myös usein pyrkivät olemaan mahdollisimman sitoutuneita ja viettämään mahdollisimman paljon aikaa lastensa kanssa, eli heillä oli jonkinlainen kuva ”ihanne isästä”, joka saattoi johtaa roolien yhteentörmäyksiin ajan riittämättömyyden takia. Koti-isinä olleet miehet puolestaan kokivat kotona vietetyn ajan palkitsevaksi. Koska aikaa lasten kanssa olemiseen oli paljon enemmän kuin ennen, pystyi lasten kehitystä ja kasvua seuraamaan eri tavalla. Erityisen palkitsevaksi koettiin se, että suhde lapsiin oli huomattavasti lähentynyt ja parantunut kotona olon aikana, ja isät kokivat kelpaavansa yhtälailla lapselle kuin äitikin.

Isyyden tarkka määrittely on hyvin ongelmallista ja pirstoutunutta, eikä se ole käsitteenä enää kovinkaan yksiselitteinen. Tasa-arvo keskustelulla on ollut suuri merkitys ”uuden isyyden” käsitteen syntyyn, jolla halutaan ilmaista isyyden muuttumista entistä hoivaavampaan suuntaan. Käsitteen syntyyn vaikutti havainnot siitä, että isä jää helposti syrjään lapsensa tunnemaailmasta, koska ei äidin tavoin ole läsnä lapsen jokapäiväisissä hoivatilanteissa.

Miesten kasvaminen isyyteen on erilaista kuin naisten äitiyteen, sillä nainen kantaa lasta ensimmäiset yhdeksän kuukautta sisällään, jolloin kokemus tulevasta lapsesta on hyvinkin erilainen ja konkretisoituu tuleville vanhemmille eri tavoin. Sanotaankin, että miehestä tulee isä vasta siinä hetkessä, kun hän näkee syntyneen lapsensa ensimmäisen kerran.

Imetys voi muodostaa äidin ja lapsen välille tietynlaisen ainutlaatuisen symbioosin, jolloin isä voi kokea itsensä hieman ulkopuoliseksi. Äitien ei kuitenkaan tulisi unohtaa isien merkitystä lastenhoidossa, sillä tutkimusten mukaan äidistä voi helposti muodostua niin sanottu ”portinvartija”, jolloin äidit rajoittavat huomaamattaan isien osallistumista arjessa. Mitä toimivampi parisuhde vanhemmilla on, sitä helpompi isän on sitoutua lapseen ja luoda toimiva suhde häneen. Puolison vaikutus ja tuki ylipäätään miehien isänä olemiseen koetaan suureksi.

Niin omien tutkimusteni kuin muidenkin tutkimusten mukaan isien omaan isä-lapsi suhteeseen vaikuttaa suhde omaan isäänsä lapsuuden perheessä. Isät, joilla on ollut huono suhde isäänsä, haluavat toimia parempana isänä omalle lapselleen sekä luoda tähän läheisemmän suhteen kuin mitä itse olivat saaneet isältään. Myös hyvä isä-suhde toimii motivaattorina luoda samanlainen suhde omiin lapsiinsa. Miehen sitoutuminen isyyteen on tärkeää isä-lapsisuhteen kannalta. Vuorovaikutus, emotionaalinen kiintymys ja läsnäolo ovat oleellisia hyvän suhteen luomisessa. Isän merkitystä ja vaikutusta lapsen kehitykseen ja kasvuun ei siis tulisi vähätellä.

Isyydellä on havaittu olevan lapsen lisäksi miehelle positiivisia vaikutuksia, niin tutkimuksien kuin isien itsensä kertoman perusteella. Parhaimmillaan isyys voi vaikuttaa myönteisesti isän terveyteen, sosiaalisiin suhteisiin sekä tunne-elämään. Erään tutkimuksen mukaan huomattiin, että ne miehet, jotka olivat isiä, tupakoivat ja käyttivät alkoholia lapsettomia miehiä epätodennäköisemmin, sekä urheilivat lapsettomia miehiä enemmän. Toki isyys voi olla ristiriitainen kokemus ja sisältää huolta ja murhetta, sekä miehen identiteetti väkisinkin muokkautuu isyyden myötä. Kun nykyään keskustellaan äitien jaksamisesta, tulisi sen rinnalla ottaa huomioon huoli isien jaksamisesta.

Näin kasvatustieteen opiskelijana koen, että isyyden tärkeyden ymmärtämisen kanssa on menty suuria harppauksia eteenpäin ajasta, jolloin isän tehtävänä oli olla vain leiväntuoja, elättäjä ja kurinpitäjä perheelleen. Tunteista ei puhuttu, eikä hellyyttä lapsille olalle taputusta enempää herunut. Nykyään isän on sallittua ja suositeltavaakin näyttää tunteensa ilman, että se vähentäisi maskuliinisuutta tai rikkoisi miehen roolia vähääkään. Miesten halu luoda lapsiinsa läheinen ja vuorovaikutuksellinen suhde on kannustettavaa, ja sitä tulisikin tukea kaikin mahdollisin tavoin. Itse toivon tulevalle lapselleni läheiset suhteet niin äitiin kuin isään, jolloin kumpikin vanhempi on lapselle yhtä tärkeä ja kummankin syli kelpaa milloin vain.

Saara Kaksonen, korkeakouluharjoittelija

Arki vs. Artiklat

Minulla on ollut ilo toimia viimeiset kuukaudet korkeakouluharjoittelijana lapsiasiavaltuutetun toimistossa. Harjoittelun aikana olen päässyt osallistumaan monenlaisiin tapaamisiin ja tapahtumiin, mikä on ollut erittäin antoisaa. Harjoitteluni aikana olen myös saanut tehokurssin YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen keskeiseen sisältöön. Kyseinen sopimus oli minulle jossain määrin entuudestaan tuttu loppusuoralla olevien oikeustieteen opintojeni kautta, mutta tällä tarkkuudella en ollut aiheeseen koskaan aiemmin perehtynyt.

Lapsen oikeuksien sopimus on kiintoisa instrumentti juristin silmin, koska se takaa oikeuksia nimenomaisesti lapsille itselleen. Sopimuksen artiklat koskettavat vanhempiakin, mutta lähinnä siinä merkityksessä, millaisia velvoitteita vanhemmille sopimuksesta aiheutuu suhteessa lapsiin.

Vielä juristin näkökulmaa mielenkiintoisempaa on mielestäni näkökulma sopimukseen pienen lapsen äitinä. Ajattelinkin tässä kirjoituksessa hieman pohtia sitä, miten ylevät artiklat käyvät yhteen oikeassa elämässä, ja mitä erityisesti voimakkaasti sopimuksessa korostuva lapsen osallisuus voi tarkoittaa pienien lapsien kohdalla.

YK:n lapsen oikeuksien komitea on määritellyt neljä perustavanlaatuista yleisperiaatetta. Yleisperiaatteita ovat lapsen edun ensisijaisuus, lapsen oikeus syrjimättömyyteen, lapsen oikeus osallistua, vaikuttaa ja tulla kuulluksi sekä lapsen oikeus elämään, henkiinjäämiseen ja kehittymiseen mahdollisimman täysimääräisesti.

Yleisperiaatteiden osalta ensimmäinen vajavaisen vanhemmuuden tunne tulee itselle osallisuuden kohdalla. Sopimuksen lähtökohtana on kaikkien lasten oikeus osallistua, vaikuttaa ja tulla kuulluksi. Tämä kattaa lapset kaikista pienimmistä lähtien. Ajatus osallisuudesta on ehdottomasti tärkeä ja merkityksellinen.

Käytännössä esimerkiksi pienen uhmaikäisen kanssa elämä on jatkuvaa houkuttelua, neuvottelua, uhkailua ja lahjontaa. Tuo rationaalinen olento osaa esittää mielipiteitään ja johonkin rajaan asti niitä voi ratkaisuissa huomioida, mutta toisaalta liika osallistaminen ei vain yksinkertaisesti toimi.

Lapsen ikätaso ja kehitysaste tulee aina huomioida osallisuuskysymyksissä, mutta kokemukseni on, että toisinaan pienen lapsen kanssa ei kannata antaa edes pientä saumaa eriävien mielipiteiden esittämiseen. Tämähän ei nyt istu ollenkaan yhteen lapsen oikeuksien sopimuksen osallisuus-artiklan kanssa. Toisaalta missä kohtaa kulkevat rajat osallisuudelle?

Toteuttaisinko täydellisesti lapsen osallisuutta esimerkiksi kysymällä joka päivä lapseltani, mitä mieltä hän on esimerkiksi ideasta lähteä päiväkotiin tai haluaisiko hän mahdollisesti tänään laittaa kurahaalarit päälle? Lapsen vastauksesta huolimatta tekisin silti niin kuin itse katson parhaaksi, koska onhan hän vasta kolmevuotias.

Saattaa olla, että edellä esitellyssä vaihtoehdossa toteuttaisin paremmin lapsen oikeuksien yleissopimuksen 12 artiklaa, mutta käytännössä se olisi mielestäni horjuvaa vanhemmuutta. Pienenkin lapsen ajatuksia ja mielipiteitä on kuultava, mutta käytännössä tätä ei voi toteuttaa kaikessa.

Itse ajattelen, että ei olisi lapsen edun mukaistakaan toimia edellä kuvaillulla tavalla. Liika kyseleminen aiheuttaisi epävarmuutta, joka taas voisi kuvastua lapselle turvattomuutena. Lisäksi miksi kysyisin lapselta mielipidettä asiaan, johon hän ei kuitenkaan voi vaikuttaa? Toteutan mielestäni paremmin lapsen edun ensisijaisuutta sillä, etten kysele liikoja lapsen mielipiteitä, vaan ilmoitan arjen marssijärjestyksen. Myönnän, että toisinaan meillä vallitsee enemmän diktatuuri kuin demokratia.

Toisaalta oma kysymyksensä on, mitä on lapsen etu? Toisinaan arkisissa päätöksissä jopa perheen sisäiset näkemykset siitä, mikä on lapsen etu vaihtelevat. Lähtökohtaisesti uskon, että lähes jokainen vanhempi pyrkii toimimaan sillä tavoin kuin itse katsoo lapsen parhaaksi. Tämä ei kuitenkaan ole ongelmatonta, koska ihminen tunnetusti ei ole kovin rationaalinen olento, eikä toisaalta pysty erottamaan täysin omia motiivejaan ja tunteitaan lasta koskevia ratkaisuja tehdessä.

Vaikka kuinka haluaisin sanoa toimivani aina laittaen lapsen edun ensisijaiseksi, en voi tällaista täydellä varmuudella mennä sanomaan. Toimin toki niillä tavoin, jotka mielestäni ovat lapseni parhaaksi, mutta toisaalta jollain perheen ulkopuolisella arvioijalla voisi olla täysin eriävä mielipide asiaan.

Maailma on täynnä näkemyksiä oikeista tavoista toimia lapsen kanssa lähtien vauva-ajoista. Nuorena äitinä muistan miten suurin piirtein jokaisella vastaantulijallakin oli mielipide siitä, mikä on minun lapseni parhaaksi. Ensimmäisen mielestä lasta ei missään nimessä olisi saanut nukuttaa viereen ja toisen mielestä perhepeti oli ainoa oikea vaihtoehto. Jonkun mielestä lasta tulee ehdottomasti imettää mahdollisimman pitkään ja joku taas kokee pulloruokinnan parempana, kun isäkin voi osallistua. Ristiriitaisia neuvoja riittää siis heti alusta lähtien.

Myöhemminkin monet kysymykset jakavat vanhempien mielipiteitä. Esimerkiksi se onko päiväkoti oikea paikka pienelle lapselle vai tulisiko vanhemman olla mahdollisimman pitkään lapsen kanssa kotona. Teit sitten minkä valinnan tahansa perustelet sitä ainakin todennäköisesti lapsen edulla. Minun käsitykseni lapsen edusta ei siis olekaan välttämättä sama kuin sinun käsityksesi. Kuka sitten lopulta on oikeassa vai onko kukaan?

Perheitä, vanhempia ja lapsia on monenlaisia hyvin erilaisissa elämäntilanteissa. Loppuen lopuksi ei ole olemassa yhtä oikeaa lapsen etua tai yhtä oikeaa tapaa hoitaa esimerkiksi lapsen osallisuuteen liittyviä kysymyksiä. Jokainen vanhempi on omien kokemustensa pohjalta kokemusasiantuntija. Aina voi saada ulkopuolelta uusia näkemyksiä, jotka avartavat omaa ajattelua. Universaalia totuutta vanhemmuuden toteuttamisesta on turha etsiä edes lapsen oikeuksien sopimuksen artikloista.

Lapsen oikeuksien sopimus kokonaisuutena luo hyvän pohjan sille, minkälaisia oikeuksia lapsella on. Lapsen mahdollisuudet noiden oikeuksien käyttöön kasvavat vuosien myötä. Law in books ja law in action ovat kuitenkin aina kaksi eri asiaa. Täydellistä maailmaa, jossa jokaisen joka ikinen oikeus toteutuisi aina ja kaikkialla täydellisesti, ei ole olemassakaan.

Emmi Kekäläinen, korkeakouluharjoittelija