Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila
Lapsuudessa koettu säilyy läpi elämän. Yksittäisistä palasista muodostuu kunkin ihmisen kuva. Lapsen kohtaamiset, lapsen saama arvostus ja kannustus muodostavat ihmisen kuvan, hänen persoonansa. Ihminen kasvaa suhteessa toisiin.
Kävin Karjasillan seurakunnan kerhoa Oulussa. Muistot ovat lämpimät ja hyvät. Ne ovat leikkiä, hiljentymistä, kerhonohjaajia, yksittäisiä tilanteitakin. Eikä kaikkea ihminen aktiivisesti muistakaan, mutta silti koettu muovaa ja on matkassa.
Minun kerhonohjaajani oli Laila Mikkola. Hän oli lämmin ihminen. Kerhonohjaajan merkitys on tärkeä hänen ollessa mahdollisesti ensimmäisiä perheen ulkopuolisia aikuisia, johon lapsi rakentaa luottamusta.
Ihmisellä on tarve tulla nähdyksi. Lapselle nähdyksi tuleminen on arvostusta, se on ymmärrystä omasta merkittävyydestä suhteessa muihin. Minä olen ja minä saan olla.
Laila Mikkola asui Hiirosentiellä, kuten perheenikin. Kun huomasin Lailan miehen tulevan kotiin, tiesin mahdollisuuden Jaffa-pulloon kasvaneen. Lailan mies ajoi rekkaa, ainakin rekalta tuo auto näytti mielessäni. Ja sisällönkin olin päätellyt – se on Jaffaa.
Kun soitin ovikelloa, Laila avasi ja muutamat sanat vaihdettiin. Joskus myös vaihtoi limonadipullo omistajaansa. Aina olin tervetullut, aina otettiin iloisesti vastaan.
Kasvatustyö on rohkaisua, lapsen näkyväksi tekemistä, kannustusta. Seurakunnan kerhotoiminta voi tätä tarjota. Seurakunnan kerhotoiminta on lapsen ja perheen tukemista. Se on myös seurakuntayhteyden rakentamista.
Seurakunnan kerhossa musiikki ja laulu olivat tärkeitä. Ei mitattu ja arvioitu – laulettiin ja soitettiin.
Turvallisuuden tunne ruokkii luovuutta. Yhtenä kerhopäivänä pyysin lapsia ja ohjaajia jäämään vielä toviksi, kun kerhosta tehtiin lähtöä. Halusin laulaa kerholaisille Paavon virren. Minä veisasin, väki kuunteli. Tämä voi kertoa allekirjoittaneesta, mutta vähintään yhtä paljon se kertoo tästä sallivasta ja turvallisesta rohkaisun tilasta, seurakunnan kerhosta.
Seurakunnan kerhotoiminnalla on suuret mahdollisuudet. Valtio ajaa ainakin väliaikaisesti alas yhteiskunnan palveluja. Päivähoito-oikeutta on monella lapsella jatkossa vähemmän. Aamu- ja iltapäivätoiminta on pienimpienkin koululaisten osalta kysymysmerkillä.
On tarvetta mikkolanlailoille.
Kirjoitus on julkaistu varhaiskasvattajien ammattilehdessä Pikkuväki 3/2016.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti