26. marraskuuta 2018

Kaikkien lasten kuuleminen on aikuisten velvollisuus

Kuluneena syksynä olen ollut korkeakouluharjoittelussa lapsiasiavaltuutetun toimistolla. Harjoittelun myötä olen päässyt tutustumaan lasten parissa tehtävään työhön hyvin laajasti sekä syventämään ymmärrystäni monista asioista, joita olen aiemmin sosiaalipsykologian pääaineopiskelijana ja lasten parissa työskennellessäni kohdannut. Tässä blogitekstissä pohdin erityisesti lasten osallisuuteen ja lasten mielipiteen selvittämiseen liittyviä kysymyksiä harjoittelussa oppimani näkökulmasta.

Lapsia koskevia päätöksiä tehtäessä tulisi kysyä mielipidettä myös lapsilta itseltään. Tämä on itsestäänselvyys sikäli, että lasten oikeus vaikuttaa itseään koskeviin asioihin on kirjattu niin YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen kuin perustuslakiin. Käytännössä lasten mielipiteen ja näkökulman saattamiseen osaksi päätöksentekoa on kehitetty monia väyliä. Esimerkiksi oppilaskunnissa, nuorisovaltuustoissa ja monissa muissa lasten ja nuorten vaikuttajaryhmissä tehdään tällä saralla paljon tärkeää työtä.

Hyvin usein vielä nykypäivänä tuntuu kuitenkin unohtuvan, että lasten osallistuminen on paljon muutakin kuin osallistumista erilaisten järjestettyjen tilaisuuksien kautta. YK:n lapsen oikeuksien komitea muistuttaa yleiskommentissa numero 12, että edustukselliset vaikuttajaryhmät ovat vain yksi keino kuulla lasten mielipiteitä. Tällaisiin vaikuttamispaikkoihin voi osallistua vain pieni osuus lapsista, ja keskittämällä huomiota yhteen osallistumisen muotoon, sivuutetaan iso osa lasten näkemyksiä ja mielipiteitä.

Tämä näkyy myös lasten kokemuksissa. Vaikka jokaisessa koulussa kuuluu perusopetuslain mukaan olla oppilaskunta, tuoreimmassa Nuorisobarometrissa
vain 51 % nuorista oli täysin tai jokseenkin samaa mieltä väitteen ”Oppilaiden mielipiteet otettiin huomioon koulutyön kehittämisessä” kanssa (Pulkkinen, Rautopuro & Välijärvi 2018, 126). Hyvistä vaikuttamismahdollisuuksista koulussa ilmoittaa sen sijaan vain 10 % yläkoululaisista ja lukiolaisista, ja reilu 20 % ammattikoululaisista (Kouluterveyskysely 2017). Valtavan moni lapsi ja nuori kokee siis, ettei heidän oma äänensä kantaudu kuuluviin edes omassa arkiympäristössään.

Vuoden 2017 Kouluterveyskyselyssä selvitettiin lasten ja nuorten aktiivisuutta erilaisissa osallistumisen ja vaikuttamisen paikoissa. Tulosten perusteella oppilaskunnan hallituksen toimintaan oli osallistunut 13 % yläasteikäisistä. Lukiolaisten keskuudessa vastaava luku oli 9 % ja ammattikoululaisten keskuudessa 7 %. Nuorisovaltuustotoimintaan sen sijaan oli lukukauden aikana osallistunut 5 % yläkouluikäisistä, ja 3 % toisen asteen opiskelijoista.

Edustuksellisten elinten ja erilaisten vaikuttajaryhmien suuri haaste on siis siinä, että niihin voi osallistua vain pieni osa lapsista. Samalla jätetään suuri osa lapsista ulkopuolelle. Esimerkiksi oppilaskunnan hallituksessa yksi lapsi yleensä edustaa koko luokkaa, ja uusissa maakunnallisissa nuorisovaltuustoissa yhden lapsen harteille saattaa tulla jopa kokonaisen kaupungin lasten edustaminen.

On syytä kysyä, ketkä tällöin jäävät ulkopuolelle? Kenen ääni ei kantaudu? Tutkimuksissa on huomattu, että oppilaskunnan hallituksen tai nuorisovaltuustojen kaltaisiin edustuksellisiin vaikuttamisympäristöihin osallistuvat lapset ovat usein hyvin valikoituneita sosioekonomisen taustan ja sosiaalisten taitojen perusteella (Kiili 2016).

Toinen tärkeä ja esiin nostamisen arvoinen kysymys on, ketä lapsi edustaa? Missä määrin on aiheellista laittaa lapsi tilanteeseen, jossa tämän edustettavaksi tulee valtava määrä erilaisten taustojen, elämäntilanteiden ja mielipiteiden kirjoa? Tämä on haastava tilanne aivan kenelle tahansa, ja erityisen haastavaa se on lapselle, joka vasta harjoittelee oman mielipiteensä kertomista ja perustelua.

Lopulta edustuksellisuuteen liittyvä haaste on myös siinä, että tällaiset vaikuttamispaikat ovat usein aikuisen näkökulma edellä suunniteltuja. Mikäli toimintaa suunnitellaan aikuislähtöisesti, toiminnan perimmäisiä lähtökohtia ja omia lapsikäsityksiä pohtimatta, on tätä kautta hankittu ”lasten mielipide” väistämättä aikuisten näkökulman suodattama.

Vaikuttamiseen osallistuvat lapset ovat pahimmassa tapauksessa siis taustansa mukaan toimintaan valikoituneita, ja lisäksi heidän mielipiteensä suodattuvat helposti aikuisten odotusten kaltaisiksi. Sen sijaan, että esimerkiksi oppilaskunta olisi keino löytää lasten moninainen, rikas ja yllättävä näkökulma, siitä saattaa tulla keino opettaa lapsille, mitä aikuiset odottavat heidän sanovan ja kuinka näihin odotuksiin vastataan. Lapsuustutkija Nigel Thomasin (2007, 207) mukaan lasten osallistuminen muotoutuu helposti tilanteiksi, joissa lasten tavoitteena on lähinnä aikuisten toimintatapojen imitointi.

Ei olekaan ihme, että edustukselliseen vaikuttamiseen valikoituvat helposti ne lapset, jotka osaavat parhaiten ”imitoida” aikuisten tapaa toimia. Ulkopuolelle jäävät tällöin helposti ne lapset, joiden on syystä tai toisesta vaikea toimia aikuisten odottamilla ja määrittelemillä tavoilla. Juuri näiltä lapsilta todennäköisesti tulisivat ne yllättävimmät, kriittisimmät ja tuoreimmat näkökulmat, joita emme itse osaisi ajatellakaan. Juuri näiltä lapsilta meillä olisi eniten opittavaa.

Mielestäni meidän aikuisten velvollisuus on löytää niitä toimintatapoja, jotka ovat kaikille lapsille sopivia. Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi löytää yksi toimiva keino mielipiteen kuulemiseen, jota voi soveltaa kaikissa tilanteissa. Sen sijaan tulisi nähdä kukin lapsi omanlaisena yksilönään, ”tasa-arvoisesti erilaisena”, kuten Moosa-Mitha (2005) asian muotoilee.

Oppilaskuntien hallitusten ja lapsiparlamenttien kaltaiset edustukselliset elimet voivat olla toimivia monissa tilanteissa, joissa lasten mielipidettä tarvitaan. Monesti niiden kautta voidaan myös opettaa lapsille yhteiskunnallista vaikuttamista tai asioiden hoitamista yhdessä ja keskustellen. Niiden kautta tuskin kuitenkaan saadaan todellista kuvaa siitä, miten lapset todellisuudessa jostain asiasta ajattelevat.
Edustuksellisten elinten tulisi olla vain yksi osallistumisen muoto, kuten Elina Stenvall (2018) tuoreessa väitöskirjassaan toteaa.

Enemmän huomiota soisin kiinnitettävän lasten moninaisuuteen, erilaisiin mielipiteisiin ja erilaisiin tapoihin ajatella asioita. Lapset eivät ole yhtenäinen ryhmä, joiden mielipiteet voidaan yleistää muutamasta kuulemistilaisuudesta käsin. Tällaisten tilaisuuksien lisäksi tarvitaan paljon muutakin.

Lukuisat tutkijat ovat esittäneet, että entistä enemmän huomiota tulisi kiinnittää niihin arjen ympäristöihin, joissa lapset elävät. Näissä paikoissa lapset voivat keskittyä olemaan lapsia, ja tuoda mielipiteensä ilmi omista lähtökohdistaan ja omasta näkökulmastaan käsin. Juuri arjen kohtaamisiin ja dialogiin asettumalla voimme ehkäpä parhaiten varmistua siitä, ettemme osallisuuden edistämisen nimissä toimi sittenkin portinvartijoina, jotka huomaamattaan jättävät osan lapsista ja mielipiteistä ulkopuolelle. Lasten kuulemisen pitääkin vaatia ponnisteluja meiltä aikuisilta. Lapsilta me emme sen sijaan voi edellyttää ponnisteluja oman mielipiteensä esiin tuomiseksi. Kun lasten mielipiteitä selvitetään, vastaan tulijan pitää olla aikuinen, ei lapsi.

Lähteitä ja lisälukemista:

Kiili, J. 2016. Lasten edustuksellisen osallistumisen jännitteet kunnallisessa lapsiparlamenttitoiminnassa. Janus 24:2. 123–138. Saatavilla osoitteessa: https://journal.fi/janus/article/view/58682/20252

Moosa-Mitha, M. 2005. A Difference-Centred Alternative to Theorization of Children’s Citizenship rights. Citizenship Studies 9:4. 369–388.

Pulkkinen, J., Rautopuro, J. & Välijärvi, J. 2018. Kaikki hyvin? Suomalaisnuorten hyvinvointi Nuorisobarometrin ja PISA-tutkimuksen valossa. Teoksessa E. Pekkarinen & S. Myllyniemi (toim.) Nuorisobarometri 2017. Opin polut ja pientareet. 121–132. Saatavilla osoitteessa: https://tietoanuorista.fi/wp-content/uploads/2018/03/Nuorisobarometri_2017_WEB.pdf

Stenvall, E. 2018. Yhteiskunnallinen osallisuus ja toimijuus. Lasten osallistuminen, kansalaisuus ja poliittisuus arjen käytäntöinä. Acta Electronica Universitatis Tamperensis 1917. Saatavilla osoitteessa: http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/104221/978-952-03-0820-9.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Thomas, N. 2007. Towards a Theory of Children’s Participation. International Journal of Children’s Rights 15:2. 199–218.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti