Miksi lapsitutkimus ja lapsipolitiikka eivät kohtaa?

Osallistuimme International Society for Child Indicators -konferenssiin Viron Tartossa 26.–29.8.2019. Paikalla oli maailmanlaajuisen, 8-12-vuotiaiden lasten hyvinvointia tarkastelevan Children’s Worlds -tutkimuksen tekijöitä sekä monia muita lasten hyvinvoinnista ja sen edistämisestä kiinnostuneita tutkijoita. Vuorotellen jokainen pyrki omalla näkökulmallaan valaisemaan pientä osaa lasten hyvinvoinnin laajassa kokonaisuudessa.

Lukuisat esitykset esimerkiksi lasten hyvinvoinnin vertailusta eri maiden välillä, lasten osallisuutta edistävistä tutkimusprojekteista ja sijaishuollossa elävien lasten hyvinvoinnista olivat kiinnostavia. Jotain konferenssista jäi kuitenkin uupumaan: keskustelu siitä, mitä varten lasten hyvinvoinnin tutkimusta tehdään ja miten tutkimustietoa hyödynnetään. Lasten hyvinvoinnista kiinnostuneiden tutkijoiden keskuudessa perustelu lienee niin itsestään selvä, että sitä ei tarvitse edes ääneen sanoa. Tutkimuksen tarkoituksena on tuottaa tietoa, jonka avulla lasten hyvinvointia voidaan edistää. Se, miten tutkimustiedon avulla voidaan edistää lasten hyvinvointia, onkin kiperämpi pulma. Siitä ei konferenssissa juuri puhuttu.

Lapsen oikeuksien komitea esittää pulmaan ratkaisuksi lapsivaikutusten arviointia. Sen avulla voidaan varmistaa, että YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksessa mainitut lapsen oikeudet ja siten lasten hyvinvointi toteutuvat. Komitea ei anna tarkempaa ohjetta lapsivaikutusten arvioinnista, vaan esittää, että sopimusvaltiot voivat itse kehittää erilaisia menettelytapoja arvioinnin toteuttamiseen. Esimerkiksi se, käytetäänkö lapsivaikutusten arvioinnin pohjana tieteellistä tietoa, jää siten arvioinnin toteuttajan päätettäväksi. Yleiskommentissaan nro 5 komitea korostaa, että lapsen oikeuksien täytäntöönpanoa varten tarvitaan riittävästi lapsia koskevaa tiedonkeruuta. Komitean mukaan on olennaista, että kerättyä tietoa myös käytetään lapsen oikeuksien toteutumisen arviointiin, ongelmien tunnistamiseen sekä lapsia koskevien politiikkojen suunnitteluun.

Tällä hetkellä vallitseva puhetapa korostaa päätöksenteon perustumista tutkittuun tietoon, mutta puhe ei vielä takaa käytännön toteutusta. Erilaisia indikaattoreita on kyllä kehitetty ja saatavilla on varsin pitkältä ajalta lasten hyvinvointia koskevaa seurantatietoa, jota on kerätty esimerkiksi Kouluterveyskyselyssä jo vuodesta 1996 alkaen. Tutkimustiedon hyödyntäminen ei näyttäisi kuitenkaan olevan kovin yleistä eikä systemaattista. Lapsiasiavaltuutettu on toistuvasti huomauttanut lapsivaikutusten arvioinnin puutteellisuudesta esimerkiksi monissa eri hallitusten lakiesityksissä.

Miksi lapsitutkimus ja lapsipolitiikka eivät sitten riittävästi kohtaa? Tutkimuspiireissä helposti oletetaan, että yliopistokoulutuksen läpikäyneinä virkamiesten ja useimpien poliitikkojen pitäisi olla kiinnostuneita tutkimustiedosta ja osata lukea ja tulkita sitä. Lapsipolitiikkaa tekevät puolestaan katsovat, että tutkimustuloksia ei tuoda heille riittävän ymmärrettävässä ja nopeasti hyödynnettävässä muodossa ja että tutkimusta ei aina edes kohdisteta niihin asioihin ja ilmiöihin, joista heidän näkemyksensä mukaan tutkimusta tarvittaisiin.

Taustalla voivat olla erilaiset käsitykset tieteen merkityksestä ja tehtävästä. Virkamiehet ja poliitikot tarvitsevat työnsä perustaksi tutkimusta, jonka tuloksia voidaan soveltaa käytäntöön. Usein he odottavat tutkijoilta myös suosituksia päätöksenteon perustaksi. Sen sijaan tutkijoilla voi olla täysin päinvastainen käsitys siitä, millainen on hyvää tutkimusta. Esimerkiksi tieteen arvovapautta korostavasta näkökulmasta hyvää on sellainen tutkimus, jossa ei vedota mihinkään ei-tiedollisiin, kuten poliittisiin arvoihin. Näkökulman mukaan tiede ja politiikka tulee pitää täysin erillään, eikä tiede voi esittää väitteitä siitä, kuinka on toimittava.

Se, että tutkimuksella ei ole käytännön arvoa, ei siis tarkoita, ettei tutkimus sinänsä olisi arvokas. Mutta lasten hyvinvoinnin edistämisen parissa toimivien työtä tieteen arvovapautta korostava tutkimus ei välttämättä kovin paljoa auta. Yhtenä syynä tutkimuksen ja politiikan kohtaamattomuudelle pidetään myös sitä, että päätöksiä tehdään nopeassa aikataulussa ja asioiden valmistelulle ei varata riittävästi aikaa. Uusia ratkaisuja tarvittaisiin, jotta kuilu tutkimuksen ja politiikan välillä pienenisi. Tavoite lienee kuitenkin yhteinen.

Lapsiasianeuvottelukunnan yhteydessä vuosina 2015–2019 toimineessa Lapsitutkimuksen työryhmässä yhdeksi ratkaisuksi lapsitutkimuksen ja -politiikan lähentämiseen esitettiin sellaisten tilaisuuksien ja koulutusten järjestämistä, joissa tutkijat, virkamiehet ja poliitikot voisivat keskustella asioista. Vuoropuhelu varmasti edistää yhteistä ymmärrystä. Tutkijat saavat käsityksen siitä, millaista tutkimusta tarvitaan ja miten tutkimus tehdään hyödynnettäväksi, ja virkamiehet ja poliitikot saavat ohjausta siihen, miten tutkimustietoa voi käyttää oman työn perustana. Pitkällä aikavälillä koulutustilaisuuksiakin tärkeämpää on varmistaa, että tutkijoilla ja virkamiehillä on riittävät resurssit kehittää työtään. Mikäli viestintään ei ole tutkimusprojekteissa varattu rahaa, voi tutkijan iso ja merkittävä työ jäädä näkymättömiin. Vastaavasti virkamiehen on vaikea toteuttaa tutkimustietoon perustuvaa lapsivaikutusten arviointia, jos siihen ei ole varattu riittävästi aikaa eikä tarvittavasta osaamisesta ole huolehdittu.

Ratkaisuna lapsitutkimuksen ja -politiikan lähentämiseen on pidetty myös sitä, että virkamiesten ja tutkijoiden välissä on organisaatio, joka toimii ”tulkkina” molempiin suuntiin. Tällaisia organisaatioita ovat Suomessa esimerkiksi Itsenäisyyden juhlavuoden lastensäätiö Itla sekä lapsiasiavaltuutettu. Tutkimuksen ja päätöksenteon välisen kuilun kaventaminen kuuluu myös yliopistojen tehtäviin. Hyvä esimerkki organisaatiosta, joka panostaa paljon tutkimustuloksista viestimiseen, on Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.  Viime kädessä sen, käytetäänkö päätöksenteon perustana tutkimustietoa vai ei, määrittävät kuitenkin päättäjien asenne ja usein myös poliittiset intressit.

Terhi Tuukkanen ja Merike Helander
Lapsiasiavaltuutetun toimisto

Lähteitä:

Yleiskommentti nro 5 (2003) Lapsen oikeuksien yleissopimuksen yleiset täytäntöönpanotoimenpiteet verkossa http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2015/03/CRC_GC_2003_5_julkaisu.pdf

Kouluterveyskysely verkossa https://thl.fi/fi/tutkimus-ja-kehittaminen/tutkimukset-ja-hankkeet/kouluterveyskysely

Köyhyys kasvussa – vaikeat ajat edessä

Viime aikoina on voinut lukea useiden päättäjien hehkutusta työllisyyden kohentumisesta. On iloittu, että tämä on parasta lääkettä köyhyyttä vastaan.

Meidän on varauduttava tulevaan muistaen, että maassamme laaja työttömyys on esitettyjen noin 200.000 työttömän työnhakijan sijaan noin 360.000 kansalaista. He ovat työnhakijoina ja erilaisissa työllistymispalveluissa. Muun muassa alityöllistetyt eli lisää työtunteja tarvitsevat tähän lisäten työvoimareservimme on noin 435.000 kansalaista.

Suomi on etenemässä hidastuvan talouskasvun aikaan poikkeuksellisen pitkältä takamatkalta. Sosiaalinen eheys on heikentynyt. Köyhyys on kasvussa.

Köyhien lasten määrä on Suomessa kohoamassa ennätyslukemiin. Lapsiköyhyysaste on kohonnut tuoreimpien tilastojen mukaan 13,9 prosenttiin. Köyhien lasten määrä on noussut 150 000 lapseen. Köyhien lasten määrä on saavuttamassa pian lapsiköyhyyden huippuvuoden 2007 luvut. Köyhien lasten osuus on ohittanut koko väestön köyhyysasteen, joka on kasvussa ja on tällä hetkellä 13,7 prosenttia. Nämä luvut perustuvat laskennalliset asuntotulot huomioon ottavaan tulomittariin.

Tosiasia on, ettei heikoimmassa asemassa olevista ole pidetty yhteiskunnan päätöksissä huolta. Heidän elämänsä ja sen edellytykset eivät ole olleet päätösten keskiössä. Etuuksien ja palveluiden kehittäminen on ollut poukkoilevaa ja huomio ei ole kiinnittynyt heikoimmassa asemassa oleviin lapsiperheisiin. Pieniä parannuksia on tehty, mutta johdonmukainen ja pitkäjänteinen linja puuttuu.

Moni päättäjä rummuttaa maksutonta varhaiskasvatusta. Samalla lapset, joiden vanhemmilla on työttömyyttä, uhkaavat jäädä heikoimpaan asemaan varhaiskasvatusoikeuden rajaamisen takia. Varhaiskasvatuksen maksuttomuuden laajennus kumuloisi suurimman hyödyn jo verrattain hyvässä asemassa oleville. Valintoja on tehtävä, kun kaikkeen ei ole varaa. Yhteiskuntapolitiikan liimaksi on luotava kansallinen eheys, jossa heikoimmassa asemassa olevat nostetaan kärryille.

Suomessa sosiaalinen nousu on pysähtynyt. Suomi on monta Suomea. Köyhien lasten määrä kasvaa, oppimistulokset heikkenevät, koko väestön osaamistaso laskee nopeasti. Vuonna 2030 korkeasti koulutetun työikäisen väestön osuus on Suomessa alle EU:n ja OECD:n keskiarvon. Kehitys on johdonmukainen seuraus tehdyistä eriarvoisuutta lisäävistä ja koulutuksen tasa-arvoa heikentävistä päätöksistä. Päättäjät puuhastelevat lillukoissa ja tuhlaavat satoja miljoonia euroja monenkirjavissa kärkihankkeissa vailla todellista vaikutusta ihmisten elämään.

Vain kansalliset linjaukset ja kansallinen tärkeysjärjestys voi palauttaa kansallisen eheyden ja kadotetun sosiaalisen nousun mahdollisuuden. Työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen vaatii muun muassa pienten koululaisten vuorohoito-oikeuden säätämistä lakiin. Osa kunnista on avannut ilta- ja yöhoidon koululaisille. Näiden ratkaisujen on oltava kansallisia, koko Suomen todellisuutta.

Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu

Kirjoitus julkaistu tammikuussa 2019 useissa lehdissä.

Koulu on kansallinen kysymys – maamme eheys uhattuna

Viime päivinä on ollut havaittavissa ensimmäisiä merkkejä vakavasta keskustelusta, joka maassamme on käytävä osaamistason laskusta ja kouluverkkomme rapautumisesta. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Annoin vuonna 2016 valtioneuvostolle arvioni perusopetuksen tilasta. Hallitukselle asetin kysymyksen: Suomen peruskoulu vai kunnan peruskoulu? Kysymys on ollut päättäjille vaikea vastattavaksi.

Olemme tulleet asetelmaan, jossa emme ole enää osaamisen suurvalta. Sitä näytämme olevan vielä juhlapuheissa. Pääministeri Sipilän hallitus asetti hallitusohjelmassaan (29.5.2015) kymmenen vuoden tavoitteen: ”Suomalaisten osaamis- ja koulutustaso on noussut, mikä tukee suomalaisen yhteiskunnan uudistumista ja mahdollisuuksien tasa-arvoa. Suomi on koulutuksen, osaamisen ja modernin oppimisen kärkimaa.”

Hieno tavoite, kaukana todellisuudesta. Suunta on ollut viime vuosina tälle vastakkainen. Oppimistulokset laskevat, väestön osaamispohja rapautuu.

Kun juhlat työllisyysasteen kohentumisesta alkavat olla hiljalleen ohi, on syytä alkaa katsoa taas tosiasioita. Ne ovat kylmiä ja kovia.

Suomi on etenemässä hidastuvan talouskasvun aikaan poikkeuksellisen pitkältä takamatkalta. Maamme laaja työttömyys on esitettyjen noin 200 000 työttömän työnhakijan sijaan noin 360 000 kansalaista. He ovat työnhakijoina ja erilaisissa työllistymispalveluissa. Muun muassa alityöllistetyt eli lisää työtunteja tarvitsevat tähän lisäten työvoimareservimme on noin 435 000 kansalaista. Samaan aikaan Suomessa sosiaalinen nousu on pysähtynyt. Lapsen koti ja kotikunta määrittävät lapsen elämää. Suomi on monta Suomea. Köyhien lasten määrä kasvaa, oppimistulokset laskevat, koko väestön osaamistaso heikkenee nopeasti. Vuonna 2030 korkeasti koulutetun työikäisen väestön osuus on Suomessa alle EU:n ja OECD:n keskiarvon.

Tähän kehikkoon on asetettava kaikki yhteiskuntamme visaiset kysymykset ja niihin haettavat kestävät ratkaisut.

Annoin Yleisradiolle haastattelun (4.1.2019), jossa esitin peruskoulun ottamista kansalliseen ohjaukseen. Kuntaliitossa tämä aiheutti ennakoitavissa olleen reaktion – siilipuolustuksen vailla ensimmäistäkään kestävää esitystä. Tietysti Kuntaliitto esitti lisää rahaa kunnille. Helppo esitys. Liian helppo.

Kuhmon kunnanjohtaja Tytti Määttä ja kansanedustajanakin toiminut Mikko Kärnä pääsivät pohdinnassaan pidemmälle (5.1.) esittäen jo kouriintuntuvia uudistuksia kouluverkon kehittämiseksi ja opetuksen laadun takaamiseksi. Palaan niihin tarkemmin, mutta sanon – menolisäykset ovat heilläkin pohdinnan ydintä.

Tunnistan, että esitykseni on joillekin radikaali. Itselleni se on realistinen välttämättömyys pystyäksemme kääntämään Suomen osaamistason nousuun. Meidän on saatava jokaisen lapsen lahjakkuus täyteen kukoistukseen riippumatta lapsen kodista ja kotikunnasta. Väestön osaamistaso on kansallisen eheyden, ihmisten ja yhteisöjen hyvinvoinnin sekä maamme taloudellisen menestymisen ydinkysymys.

Olen siis ehdottanut, että kuntien itsehallintoa rajataan kouluverkkopäätöksissä niin, että kouluverkkopäätösten perustelut on esitettävä etukäteen Opetushallitukselle, joka voi vaatia niihin täydennyksiä. Kunta ei voisi tehdä kouluverkkopäätöksiä ilman näiden päätösten kansallisen tason arviointia.

Tarkka katse on asetettava seuraaviin tosiasioihin:

1) Vuonna 1990 maassamme oli yhteensä 4847 perusopetusta antavaa koulua. Vuoden 2017 lopussa peruskouluja oli enää 2276. (Tilastokeskuksen koulutuksen järjestäjärekisteri ja oppilaitosrekisteri)

2) Vuonna 1990 perusopetuksen oppilasmäärä oli 587 000 oppilasta. Vuoden 2017 lopussa perusopetuksessa oli 539 600 oppilasta.

3) Perusopetuksen oppilaskohtaiset käyttömenot ovat yli kaksinkertaistuneet 1990-luvulta 2010-luvulle. Vuoden 2016 hintatasoon muutettuna vuodesta 2000 vuoteen 2016 perusopetuksen käyttömenojen reaalikehitys oppilasta kohti oli 7600 eurosta 8700 euroon. (Tilastokeskuksen koulutustilastot)

4) Kouluverkkopäätökset koskevat sekä maaseutumaisia kuntia että suuria kaupunkeja.

Edellä olevan valossa huomaamme, että koulujen lakkautusvimma ei ole tuonut taloudellista hyötyä. Aluehallintoviraston valmistelussa on arvioitu, että koulujen lakkautuksista kolmannes on ollut perusteltuja muun muassa oppilasmäärien pienentymisestä johtuen, mutta suuri osa ei. Väärä säästö on aiheuttanut huomisen velan.

Samaan aikaan huomaamme, että suomalaiset ovat menettäneet luottamusta paikallista päätöksentekoa kohtaan. Näistä viestejä saan koko maasta – suurista kaupungeista pieniin kuntiin. Uusia asuinalueita rakennetaan, päiväkoteja ja kouluja on luvattu, mutta lupauksia ei lunasteta. Päinvastoin. Palvelut viedään ihmisten luontaisesta elinympäristöstä – sieltä, missä elämä ja ihmissuhteet ovat. Vuonna 2017 kunnallisalan tutkijat selvittivät, että suurin osa, 60 prosenttia, suomalaista ei luota kuntapäättäjiinsä kovinkaan paljoa tai ei ollenkaan.

Toivon, että huomio kiinnittyy yhä enemmän kouluverkkoon kansallisena kysymyksenä. Viime viikkoina saamani yhteydenotot ovat tulleet kaupungeista, joissa kouluverkkoa tiivistetään ja suurempia yksikköjä rakennetaan. Tähän tarkasteluun on otettava myös päiväkotiverkosto. Tavoite on asetettava, kuten aikanaan viisaat senaattorimme 1890-luvulla koulua koskien. He määrittivät, että lapsen on päästävä kouluun viiden kilometrin säteellä kodistaan. Näin toimittiin, kunnes viime vuosikymmeninä tämä tavoite romutettiin. On tullut aika rakentaa uudestaan.

Päiväkotien on oltava lähipäiväkoteja. Kuten senaattorit aikanaan, on asetettava kilometritavoite. Kyllä. Tämä on ihmisten elämää ja arkea. Aikamme epämääräiset viestintänikkareiden tekemät palvelulupaukset ovat pysyviä kuin lumet kevätauringon koittaessa.

Olen vakuuttunut, että meistä löytyy vielä voima palauttaa sivistyksen Suomi. Tiedän sen.

Eikä kysymys siis asetu koskemaan vain tiettyjä alueita. On kysymys koko Suomesta. Viime vuonna vierailin koulussa, jossa oppilaiden enemmistö on maahanmuuttajataustaisia. Koulussa on noin 1000 oppilasta. Koulun yhteydessä olevassa päiväkodissa ei ollut ensimmäistäkään suomen- tai ruotsinkielistä lasta. Annammeko tämän todella tapahtua?

Viime vuonna vierailin 90-vuotiaassa vireässä kyläkoulussa suuren kaupungin yhteydessä. Koulu on ollut alituiseen lakkautusuhan alla. Tämän uhan on poistuttava, tilalle on tultava luottamus sivistyksen Suomeen. Se on antaa rauhan niin koti- kuin kouluväelle.

Olen vieraillut useaan otteeseen Laukaan kunnassa tutustuen Ekokouluun sen rakentamisen eri vaiheissa. Koulu tehtiin vahvassa yhteisessä ymmärryksessä kylien kanssa. Kolme kyläkoulua lakkautettiin ja rakennettiin uusi koulu. Viisas sivistystoimenjohtaja Juha Tolonen jalkautui kylille ja asia saatiin kestävään ratkaisuun.

Vihdissä kävin keskustelua virkajohdon, päättäjien ja vanhempien kanssa vaikutusarvioinnin tekemisestä kouluverkkopäätöksessä. Valmistelu tehtiin ensiluokkaisesti ja lapsia kuultiin osana valmistelua. Kattavampi kouluverkko voitti, mutta oleellista oli mahdollisuus sitoutua hyvin valmisteltuun kokonaisuuteen.

Nämä esimerkit osoittavat, että kunnissa on otetta ja osaamista. Se täytyy saada vaikuttamaan kansallisesti ja asettamaan kansallisen riman. Hajonta on tällä hetkellä liian suurta. Aluehallintoviraston valmistelijan arvion mukaan viime vuosikymmenien koulujen lakkautuksista 2/3 on ollut perusteettomia. Elinkelvottomia lakkauteutuista kouluista on ollut vain 1/3.

Näin kansallisomaisuutta on tuhottu. Se rakennettiin vuosisadoissa, tuhottiin vuosikymmenissä. Eivät nämä helppoja päätöksiä ole olleet – liian yksin ovat paikalliset päättäjät jääneet.

Tulevan hallituksen on valmisteltava Suomelle ripeällä otteella kansallinen sivistyksen pelastusohjelma. Tämä on tehtävä yhteistyössä kuntien kanssa. Tämä ei saa olla mikään irrallinen kärkihanke, johon tuhlataan helposti miljoonia ja miljoonia euroja vailla vaikutuksia. Ohjelmassa on otettava kantaa muun muassa varhaiskasvatuksen järjestämiseen ja neuvolapalveluiden kattavuuteen. Suunta on käännettävä. Se ei tapahdu kunta kerrallaan tai maakuntien varassa – oleellista on kansallinen ohjaus ja tahtotila.

Uusia mahdollisuuksia on. Niitä Määttä ja Kärnä pohtivat varteenotettavasti. Etäopetus on meillä Suomessa alikehittynyttä. Määtän ja Kärnän ehdotus kotiopetuksesta osana viikkoa on tutkimisen arvoinen. Ajatusta pitäisi kuitenkin jalostaa niin, että kylän lapset olisivat osan viikkoa yhteisessä etäopetuksessa, osan viikkoa keskuskoululla. Mikäli lapset ovat osan viikkoa kotona, tämä loisi nopeasti vaativuuksia vanhemmille työn ja perheen yhteensovittamiseen. Esitystä koulumatkojen kilometrirajoista en kannata – tällä hetkellä erityislapsia on kuljetuksissa lyhyitä matkoja pitkiä aikoja. Tärkeää on rajata laissa säädettyä koulukuljetukseen käytettävää aikaa ilman porrastusta, jossa yläkoululaiset ovat vieläkin pidempiä aikoja kyydityksissä kuin alakoululaiset. Ja yhtä toivon – opetus- ja kulttuuriministeriön virkakuntaa ei kannata alkaa syyttämään. Päättäjien vastuulla ovat päätökset tai päättämättä jättämiset.

Suomeen on saatava ymmärrys viime vuosikymmeninä tehtyjen päätösten seurauksista. Monissa kunnissa vastuulliset päättäjät tunnistavat, että kouluverkkopäätöksiä on tehty vähin perustuin ja heikoin seurauksin. Eikä valtiokaan ole hoitanut sarkaansa riittävästi. Siksi aluehallintovirastoille on säädettävä toimivalta valvoa koulutuksen järjestäjiä ja puuttua oikeudellisesti sitovin määräyksin tai kielloin lainvastaiseen toimintaan.

Vain kansalliset linjaukset ja kansallinen tärkeysjärjestys voivat palauttaa kansallisen eheyden ja kadotetun sosiaalisen nousun mahdollisuuden. Tämän varassa ovat maamme ja kansamme tulevaisuus ja hyvinvointi.

Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu