Perjantaista alkaen olen ollut Grönlannissa yhdessä Pohjoismaiden lapsiasiavaltuutettujen kanssa. Nordic model on kysymysmerkillä. Kaikki voimme todeta, että suurella osalla lapsista elämä on kohdillaan ja palvelut toimivat hyvin, mutta osalle lapsista kasautuu ongelmia ja perheen tausta määrittelee lapsen tulevaisuuden jo synnytyslaitoksessa.
Lähtiessäni matkaan luin Valtion taloudellinen tutkimuskeskuksen ylijohtaja Juhana Vartiaisen yksiselitteisen ja turhautuneenkin twiittauksen koskien lapsilisäleikkausta ja sen jälkeistä vähennyskeskustelua: ”Näperrys ensin lapsilisällä ja sitten vähennyksellä on arvotan näytelmä.”
Tähän näytelmään roolin sai myös sosiaali- ja terveysministeri Laura Räty. Hänen kommenteissaan erityisen oleellista oli pohdinta lapsilisän luonteesta. Ministeri Rädyn toteamus, että erilaiset verovähennykset eivät korvaa lapsilisän leikkauksia, on täyttä asiaa. Näitä puheita ei tarvitse peruutella palstamillimetriäkään.
Lapsilisä on harvoja universaaleja, yhtäläisesti maksettavia, pitkäkestoisia tulonsiirtoja, jonka tavoitteena on tukea perheiden ostovoimaa ja juhlallisemmin sanottuna vanhempien tehtävää uuden sukupolven, tulevien veronmaksajien, kasvattajana.
Perheiden toimeentuloa tarkasteltaessa olisi näissäkin talouden olosuhteissa tärkeää pitää lapsilisän taso vähintään nykyisellään ja samalla toimeenpanna valtiovarainministeriössä valmistelussa oleva malli köyhimpien lapsiperheiden tukemiseksi.
Tämä ei olisi taloudellisena satsauksena erityisen merkittävä, mutta se vahvistaisi lapsiperheiden ostovoimaa, tukisi perheiden kasvatustehtävää ja vahvistaisi luottamusta suomalaiseen yhteiskuntaan.
Pääomaköyhän Suomen menestys on perustunut kykyyn saada täydesti jokaisen kansalaisen lahjat ja työpanos yhteiskunnan parhaaksi. Onko näin myös jatkossa? Onko suomalainen hyvinvointiajattelu muuttumassa lopullisesti universaalista tilannekohtaiseen laastarointiin?
Suomessa noin joka kymmenes lapsi elää pienituloisessa perheessä, mikä tarkoitti vuonna 2012 noin 100.000 lasta (Tilastokeskus/Tulonjakotilasto). Vuonna 2012 pienituloinen oli aikuinen, jolla tulot jäivät vuodessa 13 990 euroon. Kahden aikuisen ja kahden alle 14-vuotiaan lapsen talous oli pienituloinen, jos talouden vuositulos olivat 29 379 euroa tai sen alle. Pienituloinen perhe ansaitsi vuonna 2012 maksimissaan kuukautta kohti 2387 euroa.
Suomessa 3 % lapsista kuuluu perheeseen, jossa on vakavia puutteita elintasossa, mikä tarkoittaa yli 30.000 lasta (Eurostat database/Income and Living Conditions). Lapsiperheellä on vakavia puutteita elintasossa, mikäli esimerkiksi perheellä ei ole varaa maksaa laskuja, vuokraa tai lainojen lyhennyksiä ajallaan, pitää asuntoa riittävän lämpimänä tai ei ole varaa pyykinpesukoneeseen.
Suomessa toimeentulotukea saavien perheiden osuus on suurempi kuin muissa Pohjoismaissa. Erityisesti pitkäaikaisesti toimeentulotukea saavien perheiden tilanne on vakava. Pitkäaikaisesti eli vähintään 10 kuukautta toimeentulotukea saaneissa perheissä eli vuonna 2011 lähes 13.000 lasta, määrä on vaihdellut 2000-luvulla 10.000–16.000 lapsen välillä.
Samalla on huomattava, että viime vuosina on tapahtunut myös myönteistä kehitystä perheiden toimeentulossa. Vuodesta 2001 vuoteen 2011 pienituloisiin perheisiin kuuluvien lasten osuus oli yli 10 prosenttia. Vuonna 2012 pitkään jatkanut heikko kehitys Suomessa taittui. Eurooppalaisessa vertailussa vuonna 2012 vain Norjassa, Islannissa ja Tanskassa pienituloisiin perheisiin kuului vähemmän lapsia kuin Suomessa.
Suomalaisen yhteiskunnan huoltosuhteen kannalta erityisen huolestuttavaa on, että lähes kahdeksan prosenttia lapsista elää perheessä, jossa aikuiset eivät käy juurikaan töissä. Tämä tarkoittaa noin 83.000 lasta. Näiden lasten osuus on viime vuosina noussut selkeästi (Eurostat database/Labour Force Survey 2013). Vuodesta 2004 vuoteen 2011 hyvin vähän töissä käyvissä talouksissa elävien lasten määrä vaihteli välillä 5-8 prosenttia. Vuonna 2011 tähän joukkoon kuului lähes 30.000 lasta enemmän kuin kolme vuotta aiemmin.
Sarjaan universaalin yhteiskunnan rapautumisesta voidaan lapsilisän heikentämisen ohella lisätä hallituksen aikomus romuttaa subjektiivinen päivähoito-oikeus. Ehdimme jo hetken luulla, että laadukas varhaiskasvatus olisi jokaisen lapsen oikeus, mahdollisuus saada kasvun ja kehityksen varhainen tuki. Eipä ollutkaan. Varhaiskasvatus, ja päivähoito sen mukana, onkin vain tapa säilöä lapsia vanhempien ollessa töissä.
Asetan suuresti toiveeni uuteen hallitukseen ja lopulta eduskuntaan, ettei universaalien palveluiden ja tulonsiirtojen ajattelua romuteta.
Harvojen Suomi vai kaikkien kansakunta?
Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti