Kirjoitan kiusatun lapsen äitinä.
Alakoululainen tyttäreni on ollut ensimmäisestä luokasta alkaen koulukiusattu. Tyttäreni on avoin ja sosiaalinen lapsi. Luokassa on enemmistö poikia, kiusaajat ovat olleet tyttöjä. Luokassa on ollut haukkumista, eristämistä, elehtimistä, nolaamista – päivittäin! Tyttäreni on viettänyt tällaisessa jokapäiväisessä kiirastulessa kohta kolme vuotta.
Koulussa on tehty kaikki voitava kiusaamisen lopettamiseksi, mitään poikkipuolista sanaa minulla ei koulun toimista ole. Mutta kiusaamista ei ole saatu loppumaan.
Tilanne äityi niin mahdottomaksi, että hain ja sain lapselleni paikan toisesta koulusta, pitkän matkan päästä kylläkin.
Muutama päivä sitten koulussa alkoi varsinainen mylläkkä. Heti aamusta oli taas alkanut haukkuminen ja ilkkuminen. Tyttäreni oli vähän itkenytkin. KiVa-koulu-tiimiä johtava opettaja oli jälleen kerran taas ollut hakemassa kiusaajia puhutteluunsa, kun eräs poika nousi seisomaan luokassa ja sanoi: "Minä en enää jaksa tätä kiusaamista. Nyt se loppuu!" Seisaalleen oli noussut toinenkin poika: "Minäkään en hyväksy tätä!" Yksi kerrallaan luokan pojat olivat nousseet jalkeille, kiusaajien ja kiusatun väliin ja ilmoittanut, että eivät hyväksy kiusaamista.
Opettajat tietenkin ottivat tästä heti kopin ja jatkoivat poikien kanssa. Kaikki pojat olivat saaneet rehtorille ja opettajalle purkaa kaiken, mitä ovat nähneet ja kuulleet ja mitä siitä ovat mieltä. Pojat olivat saaneet myös erikseen kiusaajille esittää argumenttinsa ja lopuksi jokainen poika oli käynyt erikseen kertomassa tyttärelleni: "Minä puolustan sinua."
Minua liikutti erityisesti luokan "kovan jätkän", tämän ensimmäisenä seisomaan nousseen pojan lausuma lapselleni: "Katso, katso, sinä hymyilet!"
Tämä oli näiden alakoulun poikien omasta aloitteesta syntynyt kiusaamisenvastainen joukkovoiman osoitus. Kaikkien piinallisten vuosien jälkeen. Opettajat ovat olleet jo aivan voimattomia, mutta nämä urheat nuorukaiset hoitivat itse homman kotiin. Kiusaaminen olisi jatkunut luokassa, vaikka oma lapseni lähtee. Kohde vain olisi vaihtunut.
Olen niin ylpeä näistä kasvamassa olevista suoraselkäisistä miehenaluista, että halusin jakaa tämän. Kuvittelisin, että tapaus ei ole kovin tavallinen. Koulun pitkän linjan pedagogit eivät ainakaan ole koskaan vastaavaa nähneet. Minusta näistä pojista olisi kaikille – niin aikuisille kuin lapsillekin – esimerkiksi.
Kiusatun äiti
Kirjoitus julkaistaan poikkeuksellisesti nimimerkillä.
Kuulostaa vähän Enkeli-Elisalta tämä "nimimerkin" tarina. "Katso, katso, sinä hymyilet!" suomalaisen 10-vuotiaan kovispojan sanomana.
VastaaPoistaSehän riippuu äänensävystä miten tuon sanoo. Tyyliin "No saatinhan sinustakin hymyä irti". Kyllä sitä on kovia ja oikeudenmukaisia miehiä aina ollut, jotka myöhemmin ryhtyvät poliiseiksi, sotilaiksi, palomiehiksi tai muiksi. Eivät kaikki kovat kaverit ainakaan minun nuoruudessani olleet heikommille ilkeitä, varsinkaan tytöille. Tässähän on voinut tämä kiusattu tyttö olla esimerkiksi nätti, tytöt kiusaavat paljon kateudenkin vuoksi. Jolloin nyt ei ole mikään ihme, että pojat haluavat auttaa, sama ilmiö jatkuu aikuisillakin. Kauniit naiset herättävät ritarillisuuden miehessä.
PoistaHieno tarina! Uskon, että tämä on mahdollista muuallakin! Lapsille pitää kertoa näitä onnistuneita tarinoita, antaa malleja miten voi auttaa. Monessa luokassa on varmasti niitä, jotka haluaisivat auttaa kiusattuja, mutteivat tiedä miten sen tekisivät. Uskotaan lapsiin ja välittämisen voimaan!
VastaaPoistaKasvatetaan lisää empaattisia poikia.
VastaaPoistaSattumoisin tiedän, että tämä tarina on täysin totta, joten sen levittäminen lasten rohkaisemiseksi on todella hyvä asia.
VastaaPoistaOman tyttären kohdalla käynyt hyvin samankaltaisesti. Luokka oli ollut yhdessä päiväkodista ja eskarista lähtien, ja ensimmäiselle luokalle tyttäreni tuli uutena. Tyttärestä ei kiusaamista juurikaan huomannut kohtona, ja sanoi kovasti pitävänsä koulusta. Luonteeltaan todella sosiaalinen ja kaikkien kanssa toimeentuleva tyttö. Isoveljensä huomasi, että tyttäreni viettää kaikki välitunnit yksin ja tästä pikkuhiljaa kyselemällä selvisi, että häntä kiusattiin tunneilla, eikä välituntusin otettu mukaan leikkeihin, vaan ilkuttiin. Opettaja ei asiaa ollut huomannut, joten asia jätettiin siihen, eikä minun huoltani äitinä otettu siten, kuin olisin toivonut. Koulukiusaamiseen ei tällöin puututtu sellaisella vakavuudella kuin nykyään, tästä on siis aikaa kymmenisen vuotta. Lopulta luokan pojat otti tyttäreni kaveripiiriinsä ja pikkuhiljaa tätä kautta hänet hyväksyi myös kiusaaja porukka, ja kiusaaminen päättyi siihen. Nykyään tyttärelläni on erittäin paljon poikia kaveriena ja ehkä senkin vuoksi kaveripirissään suosittu. Varmasti osaksi tämä kokemus on tehnyt hänestä kiusattujen puolustajan, josta olenkin hyvin ylpeä. Helpompi on olla kiusaaja, enemmän rohkeutta vaatii puolustaa kiusattua.
VastaaPoistaKiva-koulu malli myös pyrkii opetustuntien ja kiusaamisen ehkäisyssä juuri siihen, että ns. hiljaiset hyväksyjät uskaltaisivat puuttua kiusaamiseen. Sosiaaliset roolit ovat tutkitusti tärkeitä. Näin juuri on, että opettajat voivat puuttua kiusaamiseen tietyssä määrin, mutta sen loppuminen kokonaan vaatii myös vertaisryhmän kiusaamisen vastaista asennetta. Hienoa, että sitä löytyy! Itsekin olen nähnyt näitä reiluja oppilaita ja toivon, että heitä löytyisi yhä enemmän. Kiusaamisen tuomitseminen vaatii oppilaita rohkeutta.
VastaaPoistaHei,
VastaaPoistaItse kun olen tätä kiusaamisasiaa miettinyt jo vuosia. Oma lapseni tuli nin kutsutusti syrjäytetyksi koko tyttöpiiristä 5-6 luokalla. Johtajatyttö jopa kielsi muita olemasta tyttäreni kanssa tai vastaamaan viesteihin.
Tilanne kuitenkin loppui kuin seinään, kun sijaisopettaja puuttuui siihen. Hän oli itsekkin ollut kiusattu ja tunnisti tilanteen heti. Näin jälkikäteen kun on spekuloitu ja nähty kiusaajan myöhempi elämä, sanoisin että jonkinlainen kateus, epävarmuus ja ehkä rakkauden puutos aiheutti tämän.
Siksi joskus tuntuu niin ihmeelliseltä, että miksi kiusattu lapsi aina läheteään psykologille ja keskusteluihin?
Eikö pitäisi alkaa hoitamaan kiusaajia ja keskustella hänen vanhemiensa kanssa. Kukaan tuskin haluaa lapsensa olevan kiusaaja ja tajuaa hyvin helposti, että kiusaaja voi huonosti.
Tuskin kukaan haluaa kiusatakkaan, mutta johonkin se epävarmuus ja pahaolo pitää luonnollisesti purkaa.
Sanoisin, että jos lapsi ei saa rakkautta oikealla haluamallaan tavallaa, hän tahtoo alkaa kiusaamaan lasta, jolla on se saatu rakkaua. Vaikea selkeyttää mitä tarkoitan, mutta mennikäinen ja auingonsäde veraiskuvana. Pimeä menee valoon ja tahtoo sen kaapata, mutta vain pimeän itse valaistuttua sen voi saavuttaa, ei toiselta vieden.
Todella toivon koko sydänmestäni, että kakki puuttuvat kiusaamiseen ja tavoite on nollalinja.
Sekä hyvinvoinnin, että myös taloudelliselta kannala. Kiusaaminen tuee erittäin kalliiksi koko yhteiskunalle rahallisesti ja aineettomasti.