Suomi on parhaillaan saattamassa kansallisesti voimaan lisäpöytäkirjaa, jonka YK:n yleiskokous on vuonna 2011 hyväksynyt osaksi YK:n lapsen oikeuksien yleissopimusta. Lisäpöytäkirja koskee valitusmenettelyä ja sen tarkoituksena on edistää muun muassa sopimuksen täytäntöönpanoa sekä vahvistaa ja täydentää kansallisia jälkikäteisiä oikeusturvakeinoja. Lisäpöytäkirjan voimaan astumisen kynnyksellä, onkin hyvä pysähtyä pohtimaan, millainen oikeusturva lapsella oikein on Suomessa.
Lapsen oikeuksien sopimuksen kolmannen lisäpöytäkirjan tarkoitus on mahdollistaa yksilö- ja valtiovalitukset tapauksissa, joissa lapsen oikeuksia on loukattu. Valitus on tehtävä vuoden kuluessa siitä, kun kaikki tehokkaat kansalliset oikeussuojakeinot on käytetty. Suomessa valtion tai kunnan loukattua lapsen oikeuksien sopimuksessa turvattuja oikeuksia, ei lapsella ole tosiasiallisia tehokkaita oikeusturvakeinoja. Näin ollen loukkauksesta voidaan valittaa suoraan komitealle, ilman että kansallisia keinoja käytetään. Komitean antamat vastaukset ja suositukset eivät kuitenkaan ole oikeudellisesti sitovia, vaikkakin valtion tulee antaa kuuden kuukauden kuluessa kirjallinen vastaus toimista, joihin se aikoo ryhtyä.
Suomi on allekirjoittanut pöytäkirjan jo vuonna 2012. Eduskunta hyväksyi pöytäkirjan käsittelyssään lokakuussa 2015, jonka jälkeen se eteni tasavallan presidentin esittelyyn ja allekirjoitettavaksi. Tämän jälkeen asiakirjat lähetetään YK:n päämajaan New Yorkiin, jonne ne talletetaan. Pöytäkirja astuu voimaan kolme kuukautta tallettamisen jälkeen. Suomen osalta pöytäkirja tulee voimaan 12.2.2016.
Mitä oikeusturva on?
Perustuslaissa säädetään, että kaikilla on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa. Lain mukaan jokaisen tulee myös saada itseään koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi. Lisäksi jokaisella on oikeus tulla kuulluksi, saada perusteltu päätös ja hakea muutosta päätökseen.
Meillä jokaisella on oikeus luottaa siihen, että perustuslaissa turvatut oikeudet toteutuvat ja mahdolliset oikeudenloukkaukset voidaan saattaa asianmukaisen viranomaisen ratkaistavaksi. Oikeusturva on jokaisen kansalaisen oikeus, näin ollen se on myös jokaisen lapsen perusoikeus. Lapsia on perustuslain 6.3 §:n mukaisesti kohdeltava tasa-arvoisesti ja tämä koskee myös oikeusturvaa.
Oikeusturva voidaan jakaa ennakolliseen ja jälkikäteiseen oikeussuojaan. Ennakollisen oikeusturvan tarkoitus on varmistaa, että oikeusjärjestyksen sisältämät oikeudet turvataan mahdollisimman hyvin. Ennakolliseen oikeusturvaan kuuluu muun muassa se, että lakia noudatetaan tarkoin, lainsäädäntö vastaa lapsen oikeuksien sopimusta ja sopimusta sovelletaan asianmukaisesti.
Jälkikäteinen oikeusturva taas astuu kuvaan, kun henkilö kokee oikeuksiensa tulleen loukatuksi. Jälkikäteisen oikeusturvan muotoja ovat muun muassa muistutus, hallintovalitus, kantelu yleisille laillisuusvalvojille tai valvontaviranomaisille ja viimekätisenä vaihtoehtona valitus Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Jälkikäteiset oikeusturva keinot antavat esimerkiksi mahdollisuuden hakea oikaisua tai valittaa päätöksestä joka vaikuttaa oppilaan asemaan koulussa.
Mitä ongelmia lapsen oikeusturvaan liittyy?
Lapset eivät voi läheskään aina ryhtyä itsenäisesti oikeuksiaan koskeviin toimiin. Alaikäinen ei esimerkiksi välttämättä osaa tehdä hallintovalitusta häntä koskevasta hallintopäätöksestä, vaan käytännössä vanhemmat huolehtivat valituksen tekemisestä. Näin ollen lasten oikeuksien toteuttaminen on jäänyt lapsen huoltajien tai viranomaisten toiminnan varaan. Tämä voi tuottaa usein ongelmia, koska huoltajat ja viranomaiset eivät välttämättä tunnista tilanteita joissa lapsiin kohdistuu oikeudenloukkauksia. Myös huoltajien ja viranomaisten puutteelliset tiedot lasten oikeuksista voivat hankaloittaa oikeudenloukkauksiin puuttumista.
YK:n lapsen oikeuksien komitean näkemys on, että jälkikäteisten oikeusturvakeinojen on oltava tosiasiallisia ja tehokkaita, niiden tulee olla todellisesti käytettävissä. Komitea on tuonut esille, että lapsen oikeuksien sopimus velvoittaa valtiota järjestämään lapsille asianmukaiset, tehokkaat ja riippumattomat valituskeinot heitä koskevissa asioissa sekä neuvonta- ja asianajoapua tarvittaessa.
Lapset voivat tehdä kanteluita oikeusasiamiehelle, oikeuskanslerille tai aluehallintovirastolle. Kantelun on tarkoitus olla helposti saavutettavissa, myös lapsille. Näiden instanssien toimintaa ei ole kuitenkaan suunniteltu lapsinäkökulmasta ja lasten tekemät kantelut ovatkin harvinaisia. Kantelumahdollisuuksista ei myöskään tiedoteta aktiivisesti lapsille. Kanteluiden vähäinen määrä tuskin kertoo siitä, että Suomessa lapset eivät kohtaisi ongelmia. Maissa, joissa lapsille on perustettu heille sopivia keinoja tuoda ongelmiansa esiin, ovat lapset myös olleet aktiivisia näiden käyttämisessä.
Lapsen jälkikäteiseen oikeusturvaan Suomessa liittyy muutoinkin epäkohtia. Lapsilla ei ole olemassa heidän tarpeisiin soveltuvia oikeusturvakeinoja ja neuvontapalveluja. Lapsilta siis puuttuu viranomainen, joka käsittelisi nimenomaisesti heidän kohtaamia ongelmia ja lasten tekemiä valituksia. Komitea on useasti huomauttanut Suomea siitä, että Suomessa ei ole tahoa, joka olisi kokonaisvaltaisesti vastuussa lapsen oikeuksien toteutumisen valvomisesta ja seurannasta. Tämän lisäksi oikeusturvan toteutumisen ongelmana voidaan nähdä lapsen oikeuksien riittämätön huomioiminen lainkäytössä.
Kolmannen lisäpöytäkirjan voimaan astumisen voidaan katsoa olevan parannus suomalaisten lasten oikeusturvaan. Kun lapsi saa mahdollisuuden itsenäisesti valittaa tapauksista joissa kokee oikeuksiaan loukatun, lisääntyy myös lapsen osallisuus itseään koskevissa asioissa. Tämä kuitenkin edellyttää sitä, että lapsille tiedotetaan riittävästi omista oikeusturvakeinoista sekä rohkaistaan käyttämään niitä. Vaikka lisäpöytäkirjan mukainen valitusjärjestelmä onkin askel parempaan suuntaan lapsen oikeusturvan parantamisessa, ei se kuitenkaan ole vielä riittävä. Suomen tulisikin huomioida komitean antamat suositukset paremmin. Niin kauan kun lapsilta puuttuu heille soveltuvat kansalliset oikeusturvakeinot, jäävät lapset ilman tehokasta oikeusturvaa.
Saara Holopainen, korkeakouluharjoittelija
Lähteet:
Hakalehto-Wainio Suvianna: Lapsen oikeusturva lapsen oikeuksien sopimuksen näkökulmasta. Teoksessa Hänninen Sakari, Kotkas Toomas, Nykänen Eeva, Pajukoski Marja, Sakslin Maija (toim.): Muuttuva sosiaalioikeus, Helsinki 2013.
Hakalehto-Wainio Suvianna: Oppilaan oikeudet opetustoimessa, Helsinki 2012.
Lahtinen Matti ja Lankinen Timo: Koulutuksen lainsäädäntö käytännössä. 9. uudistettu painos. Tallinna 2015
YK:n lapsen oikeuksien komitean yleiskommentti nro 12, CRC/C/GC/12.
24. marraskuuta 2015
11. marraskuuta 2015
Historiallinen aluereformi
Hallituksen päätös sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksesta oli samalla päätös aluehallinnon järjestämisestä. Maan jakaminen 18:aan itsehallintoalueeseen, joita kutsuttaneen tulevaisuudessa loogisesti maakunniksi, muuttaa ratkaisevasti kuntien roolia.
Itsehallintoalueet järjestävät sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut. Itsehallintoalueet saavat suorilla vaaleilla valitun valtuuston, joka päättää itsehallintoalueen taloudesta ja toiminnasta.
Itsehallintoalueen merkitys on suuri. Jo yksistään sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisen siirtäminen kunnilta itsehallintoalueelle tarkoittaa kuntien vastuiden vähentämistä puolella. Kuntien ja kuntayhtymien vuoden 2015 arvioidut tulos- ja rahoituslaskelman mukaiset ulkoiset menot ovat noin 45,9 miljardia euroa (lähde: Kuntaliitto). Näistä sosiaali- ja terveystoimen osuus on noin 49 %.
Lisäksi itsehallintoalueille on jo päätetty siirtää palo- ja pelastustoimen tehtävät, maakuntien liitoille kuuluvat tehtävät, ELY-keskuksissa hoidettavat alueiden ja niiden elinkeinoelämän kehittämistehtävät mukaan lukien maaseutuelinkeinojen kehittämis- ja rahoitustehtävät sekä mahdollisesti ympäristöterveydenhuolto.
Kunnat eivät jatkossa rahoita sosiaali- ja terveyspalveluja. Vastuun itsehallintoalueiden rahoituksesta ottaa valtio tai osin itsehallintoalueiden oma verotusoikeus.
Mitä jää jäljellä kuntiin?
Samaan aikaan hallitus valmistelee normipurkua, jonka osalta on hallitusohjelmaan kirjattu erityisesti sivistyspalveluita koskevan lainsäädännön sitovuuden väljentäminen. Tarkalleen ottaen hallitusohjelma toteaa: ”Säädetään laki, jonka puitteissa kunnat voivat harkintansa mukaan päättää, millä tavalla ne järjestävät laissa lueteltujen lakien mukaisia palveluja. Kunnat eivät ole velvollisia noudattamaan mainituissa laeissa tai niiden nojalla annetuissa asetuksissa säädettyjä velvoitteita tai suosituksissa mainittuja menettelytapoja palveluiden toteuttamiseksi.”
Valmistelussa on normien purku koskien muun muassa seuraavia lakeja: laki vapaasta sivistystyöstä, laki taiteen perusopetuksesta, kirjastolaki, nuorisolaki, museolaki, liikuntalaki, laki kuntien kulttuuritoiminnasta, teatteri- ja orkesterilaki, laki lasten päivähoidosta.
Kun yhdistetään sosiaali- ja terveyspalvelujen siirto itsehallintoalueeseen sekä erityisesti sivistyspalveluita koskeva normien purku, alkaa kuntien tulevaisuuden rooli tiivistyä varhaiskasvatukseen, perusopetukseen, kaavoitukseen sekä yrittäjyyden, työllisyyden ja yleisen hyvinvoinnin edistämiseen. Tärkeää, mutta eri maailma kuin nykyisin.
Aluereformin valmisteluun on tuotava vahvasti mukaan vaikutusten arvioinnin ja osallisuuden näkökulma. On varmistettava, että itsehallintoalueiden valmistelu ja päätöksenteko sisältävät heti alusta alkaen ajatuksen tiedolla johdetusta vaikutusarvioinnista. Tämä on erityisen tärkeää lasten ja haavoittuvissa elämäntilanteissa elävien ihmisten kannalta. Itsehallintoalue vastaa kuitenkin muun muassa lastensuojelun järjestämisestä.
Suomi on siis saamassa maakunnat, joilla on todelliset vastuut ja velvollisuudet. Olemme siirtymässä kolmiportaiseen malliin, jossa valtion ja maakuntien rooli on vahva, kuntien vähäisempi. Kiinnostavaa on, että monissa kunnissa virinneet pohdinnat pormestarimalleista tulevatkin ajankohtaisimmiksi itsehallintoalueilla. Yhdysvalloissa osavaltioiden kuvernöörit valitaan vaaleilla. Meille riittänee vaaleilla valittava maakuntavaltuusto. Ruotsin vallan ajalta olevia maaherroja Suomi ei enää saane, mutta ei meillä liene jatkossa "itsehallintoaluejohtajiakaan". Itsenäistymiseen asti lääninhallituksia johtivat kuvernöörit, mutta nyt saataneen maakuntajohtajat, kun maakunnan liitotkin lakkaavat.
Olisi hyvä, että maakuntajohtajista tulisi näkyviä toimijoita ja maakunnallisen hengen luojia. Maaherrat tätä vielä olivat.
Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu
Itsehallintoalueet järjestävät sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut. Itsehallintoalueet saavat suorilla vaaleilla valitun valtuuston, joka päättää itsehallintoalueen taloudesta ja toiminnasta.
Itsehallintoalueen merkitys on suuri. Jo yksistään sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisen siirtäminen kunnilta itsehallintoalueelle tarkoittaa kuntien vastuiden vähentämistä puolella. Kuntien ja kuntayhtymien vuoden 2015 arvioidut tulos- ja rahoituslaskelman mukaiset ulkoiset menot ovat noin 45,9 miljardia euroa (lähde: Kuntaliitto). Näistä sosiaali- ja terveystoimen osuus on noin 49 %.
Lisäksi itsehallintoalueille on jo päätetty siirtää palo- ja pelastustoimen tehtävät, maakuntien liitoille kuuluvat tehtävät, ELY-keskuksissa hoidettavat alueiden ja niiden elinkeinoelämän kehittämistehtävät mukaan lukien maaseutuelinkeinojen kehittämis- ja rahoitustehtävät sekä mahdollisesti ympäristöterveydenhuolto.
Kunnat eivät jatkossa rahoita sosiaali- ja terveyspalveluja. Vastuun itsehallintoalueiden rahoituksesta ottaa valtio tai osin itsehallintoalueiden oma verotusoikeus.
Mitä jää jäljellä kuntiin?
Samaan aikaan hallitus valmistelee normipurkua, jonka osalta on hallitusohjelmaan kirjattu erityisesti sivistyspalveluita koskevan lainsäädännön sitovuuden väljentäminen. Tarkalleen ottaen hallitusohjelma toteaa: ”Säädetään laki, jonka puitteissa kunnat voivat harkintansa mukaan päättää, millä tavalla ne järjestävät laissa lueteltujen lakien mukaisia palveluja. Kunnat eivät ole velvollisia noudattamaan mainituissa laeissa tai niiden nojalla annetuissa asetuksissa säädettyjä velvoitteita tai suosituksissa mainittuja menettelytapoja palveluiden toteuttamiseksi.”
Valmistelussa on normien purku koskien muun muassa seuraavia lakeja: laki vapaasta sivistystyöstä, laki taiteen perusopetuksesta, kirjastolaki, nuorisolaki, museolaki, liikuntalaki, laki kuntien kulttuuritoiminnasta, teatteri- ja orkesterilaki, laki lasten päivähoidosta.
Kun yhdistetään sosiaali- ja terveyspalvelujen siirto itsehallintoalueeseen sekä erityisesti sivistyspalveluita koskeva normien purku, alkaa kuntien tulevaisuuden rooli tiivistyä varhaiskasvatukseen, perusopetukseen, kaavoitukseen sekä yrittäjyyden, työllisyyden ja yleisen hyvinvoinnin edistämiseen. Tärkeää, mutta eri maailma kuin nykyisin.
Aluereformin valmisteluun on tuotava vahvasti mukaan vaikutusten arvioinnin ja osallisuuden näkökulma. On varmistettava, että itsehallintoalueiden valmistelu ja päätöksenteko sisältävät heti alusta alkaen ajatuksen tiedolla johdetusta vaikutusarvioinnista. Tämä on erityisen tärkeää lasten ja haavoittuvissa elämäntilanteissa elävien ihmisten kannalta. Itsehallintoalue vastaa kuitenkin muun muassa lastensuojelun järjestämisestä.
Suomi on siis saamassa maakunnat, joilla on todelliset vastuut ja velvollisuudet. Olemme siirtymässä kolmiportaiseen malliin, jossa valtion ja maakuntien rooli on vahva, kuntien vähäisempi. Kiinnostavaa on, että monissa kunnissa virinneet pohdinnat pormestarimalleista tulevatkin ajankohtaisimmiksi itsehallintoalueilla. Yhdysvalloissa osavaltioiden kuvernöörit valitaan vaaleilla. Meille riittänee vaaleilla valittava maakuntavaltuusto. Ruotsin vallan ajalta olevia maaherroja Suomi ei enää saane, mutta ei meillä liene jatkossa "itsehallintoaluejohtajiakaan". Itsenäistymiseen asti lääninhallituksia johtivat kuvernöörit, mutta nyt saataneen maakuntajohtajat, kun maakunnan liitotkin lakkaavat.
Olisi hyvä, että maakuntajohtajista tulisi näkyviä toimijoita ja maakunnallisen hengen luojia. Maaherrat tätä vielä olivat.
Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)