Maa, jonka lapsista joka kymmenes elää köyhyydessä, ei ole valmis. Yhteiskunta, jonka pojista peruskoulun loppuvaiheessa on lukutaidottomia 1/8, on heikko.
En kiellä, etteikö Suomi olisi ihmiskunnan kehityksessä huipulla. YK:n lapsen oikeuksien sopimus on meillä monessa suhteessa totta. Jokaisella lapsella on saniteettitilat, äidit saavat synnyttää turvallisesti. Se, mikä meille Suomessa on jo itsestäänselvyys, on toisaalla maailmassa luksusta.
Mutta yksikään valtio ei voi verrata itseään minimiin lapsen oikeuksissa ja hyvinvoinnissa. Meidän on aina tavoiteltava edistymistä, uusia saavutuksia, laajempaa väestötasoista hyvinvointia. Siksi Suomikaan ei voi tuudittautua mallimaaksi.
Suuri kysymys pohjoismaisen hyvinvoinnin ja lapsipolitiikan sisällössä on: harvojen yhteiskunta vai kaikkien kansakunta?
Valtio ja kunnat joutuvat huoltosuhteen ja työmarkkinoiden murroksen takia priorisoimaan menojaan. Mitä kustannetaan ja mitä ei?
Juustohöylä on helpoin vaihtoehto. Leikataan kaikista hallintokunnista, kaikista yhteiskunnan toiminnoista samalla prosentilla. Liian yksinkertaista tuottaakseen todellisia säästöjä ja hyvinvointia.
Toinen logiikka on, että säästöt kohdistuvat yksinkertaisesti suurimpiin menoeriin eli kuntien todellisuudessa perusopetukseen sekä sosiaali- ja terveydenhuoltoon. Tähän liittyy asetelma, jossa säästöt kohdistuvat usein palveluihin, joiden tuotto-odotukset ovat tulevaisuudessa. Koulusta on ”helppo” säästää, koska tätä kautta hiipivä kriisi tulee viiveellä ja pysyy monien aikuisten ulottumattomissa pitkään. Opettaja väsyy ylisuuren ryhmän kanssa, mutta vasta työelämän kynnyksellä huomataan, etteivät nämä lapsukaiset oppineet edes lukemaan.
Suomessa on vielä matkaa tutkittuun tietoon perustuvaan lapsipolitiikkaan, jonka keskeisenä työvälineenä on lapsivaikutusten arviointi. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen mukaan vuonna 2012 hallituksen esityksistä 2-3 prosenttia sisälsi arvion säädöksen vaikutuksista lapsiin. Luku on surkea. Kuntien valmisteluissa ote ei ole suuresti parempi.
Lapsipolitiikkaa tehdään Suomessa lyhytjänteisesti. Viime aikoina esimerkkinä voidaan pitää mm. lapsilisäleikkausta ja subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamista. Merkittäviä säästöjä ei saada, mutta toimeentulon ja palvelujärjestelmän toimivuus asetetaan kysymysmerkille. Esimerkkejä on lähituntumasta ja menneiltä vuosilta. Esimerkiksi kotipalvelun lakkauttaminen 1990-luvun lamassa johti lastensuojelukustannusten räjähdysmäiseen kasvuun.
Eduskunta tekee päätöksiä. Lapsilisien leikkaus aiheuttaa suurimmat tulovähennykset köyhimmille perheille, joilta lapsilisä pienenee, mutta verotuksen kautta kompensaatiota ei tapahdu. Lapsiköyhyyden kannalta vaikutukset ovat huonoimmat mahdolliset. Toki sellaisenaan lapsivähennys on verotukseen myönteinen uudistus, mutta lapsilisäleikkausta se ei köyhimmiltä perheiltä poista.
Päivähoito-oikeuden rajaamisella perhevapailla olevilta säästetään noin 20 miljoonaa euroa, mutta samaan aikaan lapset asettautuvat eriarvoiseen asemaan perhetausta huomioon ottaen. Heidän osaltaan viranomainen päättää, mikä on lapsen oikeus. Perhe on tällöin suurennuslasin alla. Viranomainen - lähin omainen?
Keskustelua on myös käyty, mikäli päivähoito-oikeus rajataan pois työttömien vanhemman lapsilta. Tämä on pahinta mahdollista taantumista asetelmaan, jossa perhetausta määrittelee lapsen oikeudet ja sitä kautta tulevaisuuden. Tähän meillä ei ole varaa.
Lapsissa on kyse investoinneista. Väärä säästö on huomisen velkaa. Viisas yhteiskunta investoi pitkäjännitteisesti. Pienen maan kannalta jokaisen kansalaisen saaminen tuottavaksi ja hyvinvoivaksi yksilöksi on oltava vahva päämäärä, jota poliittisen päätöksenteon on tietoon pohjautuvasti toimeenpantava. Sattumanvaraiseen arpapeliin ei Suomella ole varaa.
Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu
Kirjoitus on julkaistu Radiografia-lehdessä syksyllä 2014.
3. joulukuuta 2014
24. marraskuuta 2014
Mureneeko oikeusvaltio?
Kun poliisi ei ehdi tutkia, kun syyttäjä ei ehdi syyttää, kun tuomioistuimet eivät ehdi tapauksiin syventyä, kärsijänä ovat oikeusturva ja oikeusvarmuus. Eivätkä nämä ole vain sanoja, ne ovat kansalaisten yhdenvertaisuutta.
Suomalaisen yhteiskunnan lujuus on perustunut luottamukseen. Kansalainen on voinut luottaa, että hallinnon eri toimijat ehtivät ja kykenevät suoriutumaan tehtävistään laadukkaasti. Oikeutta ei ole tarvinnut meillä ostaa.
Nyt alkaa olla toisin. Ovatko perusoikeudet kaupan? Jo lapsuudessa? Kun perustuslakiin säädetty perusopetuksen maksuttomuus alkaakin olla montaa eri todellisuutta paikkakunnasta riippuen, emme ole enää yksi Suomi. Kun lastensuojelun taso vaihtelee kunnasta toiseen, emme ole enää yksi Suomi. Suomi on monta Suomea.
Maamme on poikkeuksellinen ihmiskunnan historiassa. Olemme ponnistaneet nopeassa ajassa äärimmäisestä köyhyydestä yhdeksi ihmiskunnan hyvinvoivimmista ja tasa-arvoisimmista yhteiskunnista. Tämä vaati valtioviisautta, jossa perusoikeudet toteutuvat sekä laissa että arjessa.
Suomella on varaa olla kestävä ja luja. Vaihtoehto tälle on olemassa - eriarvoisuus, joka tuottaa vähiten, mutta maksaa eniten.
Harvojen yhteiskunta vai kansakunta kaikille? Tämän valinnan edessä me olemme. Sokeita päätöksentekijöitä emme voi yksistään osoittaa - vastuu on myös niillä, jotka hiljaa vierestä seuraavat.
Lapsista näemme huomenna, mikä meille aikuisille on ollut tärkeää tänään.
Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu
Suomen Poliisijärjestöjen Liitto ry:n pyynnöstä tuenilmauksena mielenosoitukseen 11/2014.
Suomalaisen yhteiskunnan lujuus on perustunut luottamukseen. Kansalainen on voinut luottaa, että hallinnon eri toimijat ehtivät ja kykenevät suoriutumaan tehtävistään laadukkaasti. Oikeutta ei ole tarvinnut meillä ostaa.
Nyt alkaa olla toisin. Ovatko perusoikeudet kaupan? Jo lapsuudessa? Kun perustuslakiin säädetty perusopetuksen maksuttomuus alkaakin olla montaa eri todellisuutta paikkakunnasta riippuen, emme ole enää yksi Suomi. Kun lastensuojelun taso vaihtelee kunnasta toiseen, emme ole enää yksi Suomi. Suomi on monta Suomea.
Maamme on poikkeuksellinen ihmiskunnan historiassa. Olemme ponnistaneet nopeassa ajassa äärimmäisestä köyhyydestä yhdeksi ihmiskunnan hyvinvoivimmista ja tasa-arvoisimmista yhteiskunnista. Tämä vaati valtioviisautta, jossa perusoikeudet toteutuvat sekä laissa että arjessa.
Suomella on varaa olla kestävä ja luja. Vaihtoehto tälle on olemassa - eriarvoisuus, joka tuottaa vähiten, mutta maksaa eniten.
Harvojen yhteiskunta vai kansakunta kaikille? Tämän valinnan edessä me olemme. Sokeita päätöksentekijöitä emme voi yksistään osoittaa - vastuu on myös niillä, jotka hiljaa vierestä seuraavat.
Lapsista näemme huomenna, mikä meille aikuisille on ollut tärkeää tänään.
Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu
Suomen Poliisijärjestöjen Liitto ry:n pyynnöstä tuenilmauksena mielenosoitukseen 11/2014.
17. marraskuuta 2014
Kiitos Mökö ja Luru!
Leikki on lapsen elämän perusta. Se on kehittymistä, oppimista, tunteiden ja asioiden käsittelyä.
Ei ole sattumaa, että YK:n lapsen oikeuksien sopimus, joka on Suomea oikeudellisesti sitova ihmisoikeussopimus, toteaa (artikla 31): ”Sopimusvaltiot tunnustavat lapsen oikeuden lepoon ja vapaa-aikaan, hänen ikänsä
mukaiseen leikkimiseen ja virkistystoimintaan sekä vapaaseen osallistumiseen kulttuurielämään ja taiteisiin.”
Aikuinen, joka ei lapsen leikkiä tue, tekee väärin. Hän loukkaa ja vaarantaa lapsen kasvua ja kehitystä. Leikki on vakava asia.
Suomalaisten lasten leikki loppuu varhain. Unicefin tutkimusten mukaan noin 12-vuotiaista suomalaisista puolet kokee, että leikkiminen loppuu lapsilla liian varhain.
Mikä leikin lopettaa, kuka leikin keskeyttää? Uskallan tiivistää tekijät kahteen - meihin aikuisiin ja lasten kokemiin aikuistumisen paineisiin.
Me aikuiset emme tue leikkiä riittävästi. Ääripäässä ovat häirikköaikuiset, jotka häiriintyvät lasten leikistä. Menneenä kesänä lapsiasiavaltuutetun toimistolle tuli useampia yhteydenottoja lasten äänekkäästä leikistä. Huono käytös on eri asia kuin leikistä syntyvä lapsen kiljahdus tai pomppiva pallo. Kun aikuisten pinna kiristyy leikistä, on aikuisella peiliin katsomisen paikka, ei lapsella.
Surullista oli kuulla tapauksista, joissa lasten leikkipaikalta toivottiin poistettavan keinut, jotta aikuisten rauha olisi täydellinen.
Lapsen oikeutta leikkiin on puolustettava. Meidän jokaisen.
Olen erityisen ylpeä niistä kiinteistöalan toimijoista, jotka uskaltavat pihoillaan puolustaa lapsen oikeuksia. Esimerkiksi käy VVO-yhtymä, joka teki asukastiedotteen, jossa todettiin: ”Lasten leikkiminen taloyhtiön leikkipaikalla ja piha-alueella on täysin sallittua. Kiinteistönomistaja edellyttää, että lasten pelottelu ja heille huutaminen sekä tarpeeton leikkeihin puuttuminen eivät enää jatku. Terveisin VVO-kotikeskus”
En voi kuin ihailla sitä suoraselkeistä ja ryhdikästä ammattilaista, joka puolusti leikkiä. Aikamme aikuisilta tuntuu unohtuneen, että ilman lasten leikin ääntä ei Helsingin Kruunuhaassa kirjailija Jalmari Finne olisi saanut sytykettä meidän toivottavasti kaikkien tuntemaan Kiljusen Herrasväkeen. Mökön ja Lurun leikki sallittiin. Kirjailija avasi ikkunan, ei sulkenut sitä.
Entäpä sitten ne paineet? Suomessa lapset astuvat aikuisten maailman varhain. Lapset ja nuoret, sekä tytöt että pojat, kokevat paljon ulkonäköpaineita. Tästä kertovat sekä järjestöjen, kuten Suomen Unicefin ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton, että valtion rahoittamat tutkimukset, kuten Nuorisobarometrit. Päihdekulttuurikin on meillä varhaisen aikuistumisen ilmiö - lasten kännääminen on yleistä, vaikka raittiiden osuus on ollut viime vuosina kasvussa.
Toivon, että leikki säilyy myös harrastuksissa. Osalle lapsista harrastaminen käy työstä. Lapsi tarvitsee usein aikuisen ohjaamista ja vähintään kannustusta harrastamisessa. Harrastamisen ilon ei saisi silti muuttua pakkopullamaiseksi harjoitusohjelman suorittamiseksi. Kun jo pienet lapsukaiset jaetaan tasoryhmiin, ovat leikki ja yhdessä kasvaminen kaukana.
Leikki on lapsen oikeus. Leikki voi pelastaa maailman.
Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu
Kirjoitus julkaistu Nuorisoseura-lehdessä syksyllä 2014.
Ei ole sattumaa, että YK:n lapsen oikeuksien sopimus, joka on Suomea oikeudellisesti sitova ihmisoikeussopimus, toteaa (artikla 31): ”Sopimusvaltiot tunnustavat lapsen oikeuden lepoon ja vapaa-aikaan, hänen ikänsä
mukaiseen leikkimiseen ja virkistystoimintaan sekä vapaaseen osallistumiseen kulttuurielämään ja taiteisiin.”
Aikuinen, joka ei lapsen leikkiä tue, tekee väärin. Hän loukkaa ja vaarantaa lapsen kasvua ja kehitystä. Leikki on vakava asia.
Suomalaisten lasten leikki loppuu varhain. Unicefin tutkimusten mukaan noin 12-vuotiaista suomalaisista puolet kokee, että leikkiminen loppuu lapsilla liian varhain.
Mikä leikin lopettaa, kuka leikin keskeyttää? Uskallan tiivistää tekijät kahteen - meihin aikuisiin ja lasten kokemiin aikuistumisen paineisiin.
Me aikuiset emme tue leikkiä riittävästi. Ääripäässä ovat häirikköaikuiset, jotka häiriintyvät lasten leikistä. Menneenä kesänä lapsiasiavaltuutetun toimistolle tuli useampia yhteydenottoja lasten äänekkäästä leikistä. Huono käytös on eri asia kuin leikistä syntyvä lapsen kiljahdus tai pomppiva pallo. Kun aikuisten pinna kiristyy leikistä, on aikuisella peiliin katsomisen paikka, ei lapsella.
Surullista oli kuulla tapauksista, joissa lasten leikkipaikalta toivottiin poistettavan keinut, jotta aikuisten rauha olisi täydellinen.
Lapsen oikeutta leikkiin on puolustettava. Meidän jokaisen.
Olen erityisen ylpeä niistä kiinteistöalan toimijoista, jotka uskaltavat pihoillaan puolustaa lapsen oikeuksia. Esimerkiksi käy VVO-yhtymä, joka teki asukastiedotteen, jossa todettiin: ”Lasten leikkiminen taloyhtiön leikkipaikalla ja piha-alueella on täysin sallittua. Kiinteistönomistaja edellyttää, että lasten pelottelu ja heille huutaminen sekä tarpeeton leikkeihin puuttuminen eivät enää jatku. Terveisin VVO-kotikeskus”
En voi kuin ihailla sitä suoraselkeistä ja ryhdikästä ammattilaista, joka puolusti leikkiä. Aikamme aikuisilta tuntuu unohtuneen, että ilman lasten leikin ääntä ei Helsingin Kruunuhaassa kirjailija Jalmari Finne olisi saanut sytykettä meidän toivottavasti kaikkien tuntemaan Kiljusen Herrasväkeen. Mökön ja Lurun leikki sallittiin. Kirjailija avasi ikkunan, ei sulkenut sitä.
Entäpä sitten ne paineet? Suomessa lapset astuvat aikuisten maailman varhain. Lapset ja nuoret, sekä tytöt että pojat, kokevat paljon ulkonäköpaineita. Tästä kertovat sekä järjestöjen, kuten Suomen Unicefin ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton, että valtion rahoittamat tutkimukset, kuten Nuorisobarometrit. Päihdekulttuurikin on meillä varhaisen aikuistumisen ilmiö - lasten kännääminen on yleistä, vaikka raittiiden osuus on ollut viime vuosina kasvussa.
Toivon, että leikki säilyy myös harrastuksissa. Osalle lapsista harrastaminen käy työstä. Lapsi tarvitsee usein aikuisen ohjaamista ja vähintään kannustusta harrastamisessa. Harrastamisen ilon ei saisi silti muuttua pakkopullamaiseksi harjoitusohjelman suorittamiseksi. Kun jo pienet lapsukaiset jaetaan tasoryhmiin, ovat leikki ja yhdessä kasvaminen kaukana.
Leikki on lapsen oikeus. Leikki voi pelastaa maailman.
Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu
Kirjoitus julkaistu Nuorisoseura-lehdessä syksyllä 2014.
9. marraskuuta 2014
Armoa isille
Lapset, perhe ja puoliso. Näihin suomalainen mies haluaisi käyttää enemmän aikaa. Ei hassumpaa. Vielä 1980-luvun lopulla kärjessä olivat kalastus, metsästys ja remontointi.
Muutos on merkittävä. Sama näkyy kotitöiden tasaisempana jakautumisena sukupuolta kesken. Isät tekevät kotitöistä jo noin 40 prosenttia ja pian puolet. Isyysvapaiden käyttökin on lisääntynyt, vaikka vielä olemme jäljessä muita Pohjoismaita. Suomessa isät käyttävät vanhempainvapaista alle 10 prosenttia, Islannissa jo kolmanneksen.
Kyse ei ole niinkään isien tahdosta, vaan enemmän vapaajärjestelmän toimivuudesta, työnantajien ja naisten antamasta kannustuksesta isille sekä isien omasta rohkaistumisesta.
Miten rohkaista? Miten murtaa hoivan ja kasvatuksen maailman lasikattoja?
Moni isä kokee tutkimusten mukaan ohipuhumista lapsiperheiden palveluissa. Kun kutsu käy ”äitiys- ja lastenneuvolaan”, voi kysyä, onko isä unohdettu ja olisiko viisaampaa puhua perheneuvolasta?
Kerran eräs isä soitti ja esitti minulle toiveen. Hän pyysi, että neuvoloissa olisi aina tuoli myös isälle. Hän oli seisoskellut nurkassa. Ei ehkä häpeässä, mutta kysymysmerkillä paikastaan kuitenkin.
Kun itse menin aikoinaan lapsukaiseni kanssa suuhygienistin vastaanotolle, sain unohtumattoman kokemuksen. Ensimmäinen kysymys oli: ”Missä on äiti?” Kerroin äidin olevan töissä. Kotvan päästä kysyttiin: ”Kuinka usein äiti pesee lapsen hampaat?” Tähän totesin hieman alleviivaten, että molemmat pesemme, aamuin illoin. Kun lopuksi tämä sinänsä hieno ammattilainen pyysi välittämään esitteen äidille, olin liittynyt joukkoon miehiä ja isiä, jotka kokevat ohipuhumisen.
Kyse ei lopulta ollut vain minusta. Kyse oli äidistä, joka haluttiin laittaa perheen hoivavastuun ylimpään vaativuusluokkaan. Roolit olivat ennalta jaetut ja annetut. Silloin ei tarvinnut nähdä perhettä ja vanhempaa sellaisena kuin on.
Armoa on siellä, missä ihminen tulee kohdatuksi sellaisena kuin on. Luottamusta syntyy siellä, missä ihminen tulee kohdatuksi ihmisenä, ei vain ryhmänsä edustajana. Tämä on lapsen ja perheen etu.
Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu
Kirjoitettu Jyväskylän seurakunnan lehteen isänpäiväviikolla vuonna 2014
Muutos on merkittävä. Sama näkyy kotitöiden tasaisempana jakautumisena sukupuolta kesken. Isät tekevät kotitöistä jo noin 40 prosenttia ja pian puolet. Isyysvapaiden käyttökin on lisääntynyt, vaikka vielä olemme jäljessä muita Pohjoismaita. Suomessa isät käyttävät vanhempainvapaista alle 10 prosenttia, Islannissa jo kolmanneksen.
Kyse ei ole niinkään isien tahdosta, vaan enemmän vapaajärjestelmän toimivuudesta, työnantajien ja naisten antamasta kannustuksesta isille sekä isien omasta rohkaistumisesta.
Miten rohkaista? Miten murtaa hoivan ja kasvatuksen maailman lasikattoja?
Moni isä kokee tutkimusten mukaan ohipuhumista lapsiperheiden palveluissa. Kun kutsu käy ”äitiys- ja lastenneuvolaan”, voi kysyä, onko isä unohdettu ja olisiko viisaampaa puhua perheneuvolasta?
Kerran eräs isä soitti ja esitti minulle toiveen. Hän pyysi, että neuvoloissa olisi aina tuoli myös isälle. Hän oli seisoskellut nurkassa. Ei ehkä häpeässä, mutta kysymysmerkillä paikastaan kuitenkin.
Kun itse menin aikoinaan lapsukaiseni kanssa suuhygienistin vastaanotolle, sain unohtumattoman kokemuksen. Ensimmäinen kysymys oli: ”Missä on äiti?” Kerroin äidin olevan töissä. Kotvan päästä kysyttiin: ”Kuinka usein äiti pesee lapsen hampaat?” Tähän totesin hieman alleviivaten, että molemmat pesemme, aamuin illoin. Kun lopuksi tämä sinänsä hieno ammattilainen pyysi välittämään esitteen äidille, olin liittynyt joukkoon miehiä ja isiä, jotka kokevat ohipuhumisen.
Kyse ei lopulta ollut vain minusta. Kyse oli äidistä, joka haluttiin laittaa perheen hoivavastuun ylimpään vaativuusluokkaan. Roolit olivat ennalta jaetut ja annetut. Silloin ei tarvinnut nähdä perhettä ja vanhempaa sellaisena kuin on.
Armoa on siellä, missä ihminen tulee kohdatuksi sellaisena kuin on. Luottamusta syntyy siellä, missä ihminen tulee kohdatuksi ihmisenä, ei vain ryhmänsä edustajana. Tämä on lapsen ja perheen etu.
Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu
Kirjoitettu Jyväskylän seurakunnan lehteen isänpäiväviikolla vuonna 2014
22. lokakuuta 2014
Some-julkisuus vai lapsen etu?
Lapsiasiavaltuutetun toimistolle on tänä vuonna saapunut lukuisia viestejä kansalaisilta, vanhemmilta, isovanhemmilta, mutta myös lasten kanssa työskenteleviltä, joissa on tiedusteltu, onko lapsen edun mukaista ja sallittua, että vanhemmat julkaisevat kuvia tai videoita lapsistaan sosiaalisessa mediassa. Erityisesti huolta ovat herättäneet luonnollisesti ääritapaukset, kuten Youtube-videot lasten huostaanottotilanteista, joissa sosiaaliviranomaiset, jopa poliisien tukemana, ovat noutaneet lapsen kotoa.
Some on nykypäivää. Se on pääasiassa mukava ja helppo tapa ylläpitää sosiaalisia suhteitaan. Ystävien kanssa vaihdetaan kuulumisia ja kerrotaan normaaleista arkipäivän tapahtumista. Lapsiperheessä lapset ovat osa elämää, joten on täysin luonnollista, että vanhemmat myös somessa kertovat lapsenkin asioista, hauskoista tapahtumista, harrastuksista, yhteisistä tekemisistä. Tai isovanhemmat kertovat onnellisena ja ylpeänä lapsenlapsensa kävelemään oppimisesta tai koulumenestyksestä. Vanhemmilla on päääsääntöisesti hyvä arvostelukyky, mikä on sopivaa some-käytöstä, eikä tietojen jakamisessa olekaan yleensä mitään pahaa. Etenkin jos vanhemmat ovat asioiden julkaisemisesta yhtä mieltä ja he ovat kysyneet siihen lupaa myös lapselta itseltään, jos lapsi on jo sen ikäinen, että edes jollain tasolla ymmärtää missä somessa on kyse. Teinistä voi yllättävätkin asiat tuntua noloilta, vaikka ne meidän vanhempien mielestä olisivatkin juuri se paras juttu.
Mutta, vaikka some on mukava, voi se olla myös paha ja pelottavakin. Miten tulisi suhtautua somessa julkaistuihin huostaanottovideoihin, joissa lapsi on enemmän tai vähemmän tunnistettavissa? Tai some-päivityksiin, joissa kerrotaan lapsen terveydentilaa koskevia tai muita arkaluonteiseksi katsottavia tietoja? Viranomaisia koskee laissa säädetty vaitiolovelvollisuus. Mutta millaisia velvollisuuksia vanhemmilla on?
YK:n lapsen oikeuksien yleissopimus on erityinen lapsia koskeva ihmisoikeussopimus, joka on Suomessa saatettu voimaan lailla. Se ei siis ole mikään pelkkä julistus vaan osa voimassa olevaa lainsäädäntöämme. Sopimus takaa lapselle ihmisoikeudet hyvinkin kattavasti. Lapsi on yhdenvertainen. Lapsella on oikeus elämään, kehittymiseen ja hvyinvointiin. Lapsella on oikeus ilmaista mielipiteensä ja saada se huomioiduksi itseään koskevissa asioissa. Lapsella on oikeus yksityisyyteen. Lapsella on oikeus sekä fyysiseen että psyykkiseen koskemattomuuteen. Sopimus määrittelee monia muitakin lapsen oikeuksia. Ja yksi sopimuksen perustavalaatuisimmista oikeuksista: lapsen edun on oltava ensisijainen kaikessa lasta koskevassa päätöksenteossa ja toiminnassa. Muistuksena lisäksi, että perustuslakimmekin mukaan lapsi on yhdenvertainen kansalainen, jota on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilönä ja jolla on oikeus osallistua itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti.
Lapsen oikeuksien yleissopimus on itse asiassa aika nerokas sopimus. Samalla kun se velvoittaa sopimusvaltiota takaamaan lapsille sopimuksessa määrittelyt oikeudet, tunnustaa se vanhempien tai muun lapsen laillisen huoltajan ensisijaisen vastuun lapsen kasvatuksesta ja kehityksestä. Sopimus kunnioittaa vahvasti perhe-elämää ja sen yksityisyyttä. Mutta sopimuksen mukaan, ja tässä tulee se nerokkuus, vanhempien on toimittava tässä vastuullisessa tehtävässään aina lapsen edun mukaisesti ja siten, että lapsen etu on vielä ensisijainen. Siitä seuraa, että sopimuksessa taattujen oikeuksien toteutumisesta on vastuu myös vanhemmilla. Sopimuksen toimeenpanoa ohjaava ja seuraava YK:n lapsen oikeuksien komitean on nimittäin määrittellyt, että lapsen etu toteutuu täysimääräisesti, kun kaikki sopimuksessa määritellyt oikeudet toteutuvat. Lapsen oikeudet ovat aikuisten velvollisuuksia.
Kun aikuinen, vanhempi, joka tuntee kokevansa suurta vääryyttä sosiaaliviranomaisen toiminnan vuoksi, päättää raivopäissään videoida näitä lapsiin kohdistuvia tapahtumia ja julkaisee ne Youtubessa omalla nimellään, ehkä mainiten lastenkin nimet tai muuten vain siten, että henkilöt on tunnistettavissa, hän saa laajaa näkyvyyttä asialleen, mutta lapsen oikeudet kyllä unohtuvat. Lapsen yksityisyyttä loukataan. Hänen koskemattomuutta, vähintäänkin psyykkistä koskemattomuutta, loukataan. Hänen mielipidettään ei luultavasti ole kysytty eikä otettu huomioon. Lapsen etu ei ole toteutunut siten kuin lapsen oikeuksien sopimuksessa säädetään. Kuinka usein näissä tilanteissa videon julkaissut vanhempi voi vilpittömästi todeta, että videon julkaiseminen oli ensisijaisesti lapsen edun mukaista.
En kiellä sitä, etteikö lastensuojelulliset tilanteet joskus kärjistyisi, varmasti osin tarpeettomastikin, mutta siitä huolimatta on vaikea nähdä, että näitä tilanteita koskevien videoiden levittäminen somessa olisi aidosti lapsen edun mukaista. Toki voi perustella videointia sillä, että haluaa nostaa epäkohtia ja epäasiallista viraonomaistoimintaa julkiseen keskusteluun, mutta jos se tehdään lapsen oikeuksia loukaten, se ei ole hyväksyttävää. Lapselle tilanne on aina henkilökohtainen tragedia. Lapsi ei saa olla väline aikuisten kiistoissa.
Meidän kaikkien aikuisten, niin vanhempien, viranomaisten ja muiden lasten kanssa toimivien kuin lainsäätäjien ja tuomareidenkin, velvollisuus on suojella lapsia ja varmistaan osaltaan, että lasten oikeudet toteutuvat. Ihanteellisinta olisi, etteivät tilanteet koskaan pääsisi kärjistymään niin, että joudutaan turvautumaan vanhempien tai lasten tahdonvastaisiin toimenpiteisiin. Vähimmäisvaatimuksena on, että vaikeissakin tilanteissa muistettaisiin, että lapsi on ensisijainen, erityistä suojelua ja huolenpitoa tarvitseva lapsi ja ihminen.
Merike Helander
Lakimies
Lapsiasiavaltuutetun toimisto
Some on nykypäivää. Se on pääasiassa mukava ja helppo tapa ylläpitää sosiaalisia suhteitaan. Ystävien kanssa vaihdetaan kuulumisia ja kerrotaan normaaleista arkipäivän tapahtumista. Lapsiperheessä lapset ovat osa elämää, joten on täysin luonnollista, että vanhemmat myös somessa kertovat lapsenkin asioista, hauskoista tapahtumista, harrastuksista, yhteisistä tekemisistä. Tai isovanhemmat kertovat onnellisena ja ylpeänä lapsenlapsensa kävelemään oppimisesta tai koulumenestyksestä. Vanhemmilla on päääsääntöisesti hyvä arvostelukyky, mikä on sopivaa some-käytöstä, eikä tietojen jakamisessa olekaan yleensä mitään pahaa. Etenkin jos vanhemmat ovat asioiden julkaisemisesta yhtä mieltä ja he ovat kysyneet siihen lupaa myös lapselta itseltään, jos lapsi on jo sen ikäinen, että edes jollain tasolla ymmärtää missä somessa on kyse. Teinistä voi yllättävätkin asiat tuntua noloilta, vaikka ne meidän vanhempien mielestä olisivatkin juuri se paras juttu.
Mutta, vaikka some on mukava, voi se olla myös paha ja pelottavakin. Miten tulisi suhtautua somessa julkaistuihin huostaanottovideoihin, joissa lapsi on enemmän tai vähemmän tunnistettavissa? Tai some-päivityksiin, joissa kerrotaan lapsen terveydentilaa koskevia tai muita arkaluonteiseksi katsottavia tietoja? Viranomaisia koskee laissa säädetty vaitiolovelvollisuus. Mutta millaisia velvollisuuksia vanhemmilla on?
YK:n lapsen oikeuksien yleissopimus on erityinen lapsia koskeva ihmisoikeussopimus, joka on Suomessa saatettu voimaan lailla. Se ei siis ole mikään pelkkä julistus vaan osa voimassa olevaa lainsäädäntöämme. Sopimus takaa lapselle ihmisoikeudet hyvinkin kattavasti. Lapsi on yhdenvertainen. Lapsella on oikeus elämään, kehittymiseen ja hvyinvointiin. Lapsella on oikeus ilmaista mielipiteensä ja saada se huomioiduksi itseään koskevissa asioissa. Lapsella on oikeus yksityisyyteen. Lapsella on oikeus sekä fyysiseen että psyykkiseen koskemattomuuteen. Sopimus määrittelee monia muitakin lapsen oikeuksia. Ja yksi sopimuksen perustavalaatuisimmista oikeuksista: lapsen edun on oltava ensisijainen kaikessa lasta koskevassa päätöksenteossa ja toiminnassa. Muistuksena lisäksi, että perustuslakimmekin mukaan lapsi on yhdenvertainen kansalainen, jota on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilönä ja jolla on oikeus osallistua itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti.
Lapsen oikeuksien yleissopimus on itse asiassa aika nerokas sopimus. Samalla kun se velvoittaa sopimusvaltiota takaamaan lapsille sopimuksessa määrittelyt oikeudet, tunnustaa se vanhempien tai muun lapsen laillisen huoltajan ensisijaisen vastuun lapsen kasvatuksesta ja kehityksestä. Sopimus kunnioittaa vahvasti perhe-elämää ja sen yksityisyyttä. Mutta sopimuksen mukaan, ja tässä tulee se nerokkuus, vanhempien on toimittava tässä vastuullisessa tehtävässään aina lapsen edun mukaisesti ja siten, että lapsen etu on vielä ensisijainen. Siitä seuraa, että sopimuksessa taattujen oikeuksien toteutumisesta on vastuu myös vanhemmilla. Sopimuksen toimeenpanoa ohjaava ja seuraava YK:n lapsen oikeuksien komitean on nimittäin määrittellyt, että lapsen etu toteutuu täysimääräisesti, kun kaikki sopimuksessa määritellyt oikeudet toteutuvat. Lapsen oikeudet ovat aikuisten velvollisuuksia.
Kun aikuinen, vanhempi, joka tuntee kokevansa suurta vääryyttä sosiaaliviranomaisen toiminnan vuoksi, päättää raivopäissään videoida näitä lapsiin kohdistuvia tapahtumia ja julkaisee ne Youtubessa omalla nimellään, ehkä mainiten lastenkin nimet tai muuten vain siten, että henkilöt on tunnistettavissa, hän saa laajaa näkyvyyttä asialleen, mutta lapsen oikeudet kyllä unohtuvat. Lapsen yksityisyyttä loukataan. Hänen koskemattomuutta, vähintäänkin psyykkistä koskemattomuutta, loukataan. Hänen mielipidettään ei luultavasti ole kysytty eikä otettu huomioon. Lapsen etu ei ole toteutunut siten kuin lapsen oikeuksien sopimuksessa säädetään. Kuinka usein näissä tilanteissa videon julkaissut vanhempi voi vilpittömästi todeta, että videon julkaiseminen oli ensisijaisesti lapsen edun mukaista.
En kiellä sitä, etteikö lastensuojelulliset tilanteet joskus kärjistyisi, varmasti osin tarpeettomastikin, mutta siitä huolimatta on vaikea nähdä, että näitä tilanteita koskevien videoiden levittäminen somessa olisi aidosti lapsen edun mukaista. Toki voi perustella videointia sillä, että haluaa nostaa epäkohtia ja epäasiallista viraonomaistoimintaa julkiseen keskusteluun, mutta jos se tehdään lapsen oikeuksia loukaten, se ei ole hyväksyttävää. Lapselle tilanne on aina henkilökohtainen tragedia. Lapsi ei saa olla väline aikuisten kiistoissa.
Meidän kaikkien aikuisten, niin vanhempien, viranomaisten ja muiden lasten kanssa toimivien kuin lainsäätäjien ja tuomareidenkin, velvollisuus on suojella lapsia ja varmistaan osaltaan, että lasten oikeudet toteutuvat. Ihanteellisinta olisi, etteivät tilanteet koskaan pääsisi kärjistymään niin, että joudutaan turvautumaan vanhempien tai lasten tahdonvastaisiin toimenpiteisiin. Vähimmäisvaatimuksena on, että vaikeissakin tilanteissa muistettaisiin, että lapsi on ensisijainen, erityistä suojelua ja huolenpitoa tarvitseva lapsi ja ihminen.
Merike Helander
Lakimies
Lapsiasiavaltuutetun toimisto
8. lokakuuta 2014
Nuoret Neuvonantajat tapasivat presidentin
Lapsiasiavaltuutetun Nuoret Neuvonantajat -ryhmä pääsi keskustelemaan suoraan valtakunnan huipulle 3.10.2014, kun he tapasivat tasavallan presidentti Sauli Niinistön. Tunnin pituisen tapaamisen aikana nuoret ehtivät kysyä presidentiltä monista heitä huolestuttavista asioista.
– Oli tosi mahtavaa tavata presidentti, odotin sitä tosi paljon. Yllätyin, että tapaaminen oli hirveän rento ja että meitä oikeasti kuunneltiin ja presidentti välitti siitä, mitä me puhuimme, Siiri Impiö Ranualta kuvailee.
– Presidentti suhtautui meihin todella ymmärtäväisesti. Tuli sellainen tunne, että hän kuunteli, halusi ymmärtää ja kyseli paljon. Tuntui että häntä oikeasti kiinnosti. Hän yritti parhaansa mukaan vastata kysymyksiimme ja neuvoa, Marjo-Reetta Kaul Tampereelta kertoo.
Nuorten Neuvonantajien ryhmään kuuluu 20 nuorta eri puolelta Suomea. Nuoret ovat iältään 15–20-vuotiaita ja heidän tehtävänsä on välittää nuorten näkemyksiä lapsiasiavaltuutetulle. Suurin osa ryhmän jäsenistä oli kirjoittanut etukäteen Niinistölle tiiviin kirjeen, jossa he kertoivat heitä huolestuttavista asioista. Tapaamisessa keskusteltiin kirjeiden pohjalta ja nuoret esittivät Niinistölle kysymyksiä asioiden hoitamisesta. Nuoret kertoivat ilahtuneina, että lähes kaikkien kirjeitä ja niiden aiheita ehdittiin käsitellä.
Nuoret puhuivat presidentti Niinistön kanssa tapaamisessa muun muassa nuorisotyöttömyydestä, koulukiusaamisesta, koulutuksesta, yksinäisyydestä, eriarvoistumisesta, nuorisostrategiasta, äänestysaktiivisuudesta ja hyvinvoinnista. Tapaamisessa olivat mukana myös lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila ja ylitarkastaja Jouko Laaksonen, joka ohjaa Nuorten Neuvonantajien toimintaa.
Katso video nuorten kommenteista tapaamisen jälkeen. Videolla nuoret kertovat myös asioista, joista he keskustelivat presidentin kanssa.
Kuvien copyright ©Tasavallan presidentin kanslia. Kuvien luvaton käyttö kielletty.
Katkelmia kirjeistä, jotka Nuoret Neuvonantajat kirjoittivat tasavallan presidentille:
Uuden Oppilas- ja opiskelijahuoltolain myötä samoille resursseille saattaa kohdistua isompi työmäärä. Uuden lain pitäisi vaikuttaa siihen, että kaikissa Suomen kouluissa oppilaat saisivat nyt tasa-arvoisesti palveluja yhtä nopeasti. Uusi laki korostaa erityisesti kouluyhteisöjen hyvinvoinnin työtä, mikä on minusta itse lähihoitajaopiskelijan näkökulmasta erittäin hieno juttu. Laki ei kuitenkaan takaa sitä, että työntekijöitä olisi riittävä määrä. Huoleni on se, että normaalia enemmän apua tarvitsevat nuoret ihmiset eivät välttämättä joka kunnassa saa tasa-arvoisesti keskusteluapua. Vaikka ensimmäisen ajan saisi nopeasti, tukea ei välttämättä saa riittävän pitkään.Juha Peltomaa, Jyväskylä
--
Jos työntekijää kiusataan työpaikalla, ei tämän tarvitse tulla töihin. Jos lasta tai nuorta kiusataan koulussa, on hänen pakko kuitenkin sinne mennä. Tämä itsessään ei olisi ongelma, jos kiusaamistapaukset edes hoidettaisiin kaikissa kouluissa tasavertaisesti. Työpaikalla kiusaamistapauksissa joku joutuu aina loppukädessä vastuuseen.
Oula Pohjanvaara, Espoo
--
Nuorten kuuleminen on sisällytettävä myös osaksi eduskunnan lainsäädäntötyötä. Esimerkiksi jos pohdimme kiusaamisen ennaltaehkäisyä, paras tapa lähestyä asiaa on nuorten näkökulma ja erityisesti kiusaamista kokeneiden nuorten kokemukset. Näin ollen emme hukkaa kokemusasiantuntijuutta, joka nuorissa piilee.
Santeri Lohi, Jyväskylä
--
Jatko-opintoihin liittyen minua mietityttää miten taataan, että viittomakieliset opiskelijat saavat laadukasta opiskelutulkkausta? Kelan järjestämän tulkkauksen laatu on vaihteleva, eikä aina ole edes tyydyttävää. Opiskelutukkeja on vaikea saada.
Eelis Seilola, Muurame (äidinkielenä viittomakieli)
--
Ensimmäinen ongelma on, että nuorten vaikuttamismahdollisuuksista ei "suuren yleisön" keskuudessa tiedetä. Tästä seuraa se, että vaikuttamiselimissä olevat paikat olevat usein vain pienen ryhmän hallinnassa. Ongelmana tällöin on, että päättäjäelimet saavat vain pienen ryhmän mielipiteitä erilaisista taustoista ja eri paikkakunnilta tulevien nuorten mielipiteiden sijaan.
Aatu Juovanen, Aura
--
Monet kaverinikin ovat kertoneet omista ystävistään jotka käyttävät päihteitä ja mitä heille on seurannut siitä. On järkyttävää huomata, kun aina vain nuoremmat käyttävät päihteitä ja sen myötä sitten tulee monenlaisia ongelmia jo yläasteiässä.
Siiri Impiö, Oulu
--
Omaa perhettä ei voi eikä pidä voida valita, sillä perhetausta ei saa vaikuttaa trendinomaisesti koko loppuelämään. Se ei saa vaikuttaa käytävään koulutukseen, työelämän kulkuun tai sosiaaliseen tai taloudelliseen asemaan tulevaisuudessa, sillä sukupolvia jatkuva sosiaalinen eriarvoistuminen on sekä inhimillisesti että kansallisesti kestämätöntä.
Markus Nieminen, Tampere
--
Nuorena olen sitä mieltä, että nuorten terveydenhuolto on parannettava sillä jotta voit päästä lääkärille joudut odottamaan 6kk ja voi venyä jopa vuoteen, joka mielestäni on vakavaa. Tämä tapahtuu pääasiallisesti kaupungeissa, mutta siellähän ihmiskeskittymät ovat.
Mariana Lavos Alves, Vääksy
--
Toivon todella, että korkeakoulujen hakijasuman purkamiseen löydetään järkeviä ja toimivia ratkaisuja. En sano, että ensikertalaiskiintiöt olisivat toimimattomia, mutta ajatustasolla siinä on havaittavissa intressiristiriitoja. Valmennuskurssit auttavat toki saamaan opiskelupaikan ensimmäisellä hakukerralla, mutta tällöin ahkerat ja lahjakkaat hakijat eivät voi kilpailla kursseilla valmennettujen kanssa. Kurssijärjestäjillä on kuitenkin monen vuoden kokemus kurssien järjestämisestä. Ratkaisuna voisi olla se, että kaikki hakijat otetaan sisään ja perusopintojen menestyksen perusteella suoritetaan karsinta. Esimerkiksi oikeustieteellisistä perusopinnoista ei varmasti olisi haittaa kenellekään.
Juha Rekola, Helsinki
--
Olen kuullut liian monen nuoren sanovan alkoholin olevan ainoa tie hetkeksi pois sosiaalisten tilanteiden peloista ja ulkonäköpaineista. Ongelmiin ei haeta ratkaisua puhumalla, koska läheisille ei välttämättä haluta puhua, ja kynnys koulupsykologin puheille on valtava, sillä moni pelkää saavansa hullun maineen. Kynnystä terapiakäynnille ei olisi, jos jokaiselle oppilaalle tulisi pakolliseksi yksi terapiakerta yläkoulun aikana. Jo yhdellä puhetuokiolla isoimmat ongelmat havaittaisiin ajoissa, eivätkä ne ehtisi paisua korjaamattomiksi. Kalliilta psykiatrisilta hoidoilta ja huostaanotoilta vältyttäisiin, jos panostettaisiin ongelmien ennaltaehkäisemiseen.
Iida Knaappila, Haapajärvi
--
Miksi opiskelupaikkoja on niin paljon suhteessa kyseisen alan työllisyystilanteeseen? Tietenkin talouden suhdannevaihtelut vaikuttavat tähän asiaan, mutta mielestäni koulujen tulisi päivittää sisäänottomäärät vastaamaan nykyistä työllisyystilannetta.
Mira Lindholm, Tampere
--
Minua mietityttää nuoren elämässä opintoihin ja työelämään pääseminen. Olen huolissani, että nuoria ei tueta tarpeeksi siinä, että he voisivat päästä haluamaansa koulutukseen ja tekemään työtä, joka todella kiinnostaisi. Nuoret tarvitsevat ohjausta löytämään omat kiinnostuksenkohteet ja sopivat tavoitteet sekä tukea saavuttamaan ne.
Marjo-Reetta Kaul, Tampere
--
Maastamme puuttuu koko valtionhallinnolle yhteinen ja nuorten elämän kannalta kokonaisvaltainen nuorisopoliittinen ohjelma. Tarvitsemme nuorisomme suhteen selkeää ja yhteistä tavoitteenasettelua, joka toimisi niin opetussuunnitelmien kuin muidenkin kehittämisohjelmien yhteisenä pohjana. Tällainen nuorisostrategia auttaisi yhteiskuntaamme keskittämään nuorisotyön voimavaroja strategisesti valittujen aiheiden ympärille sekä toisi johdonmukaisuutta nuorisoamme koskeviin tavoitteisiin.
Kimi Uosukainen, Lahti
4. syyskuuta 2014
Aikuiskarkotin?
Ravintola asetti pääsykiellon lapsille (Helsingin Sanomat 4.9.2014). Hotellia markkinoidaan ”lapsivapaana”. Häiden kerrotaan olevan K18. Kauppakeskukseen asennetaan teinikarkotin eli laite, joka luo korkeataajuista ääntä, jonka lapsen kehittyvä kuuloaisti kokee epämiellyttävänä. Yleisöosastolla ihmetellään, miksi kärrykansan täytyy päästä bussiin. Lapsiasiavaltuutettu saa napakkaa kansalaispostia, jossa nuorehko isä pitää todella kummallisena, että äidit imettävät julkisilla paikoilla.
Mikä meitä aikuisia vaivaa? Mikäli jotain aikuisväestön ryhmää ryhdyttäisiin rajaamaan yllä olevasti arjestamme pois, ottaisimme nopeasti historian kirjat esille ja kertoisimme ihmisvihamielisyyden synkimmistä hetkistä. Muistuttaisimme toisiamme, ettei veli saa nousta veljeä vastaan, eikä Euroopan pidä hyväksyä kansanmurhia. Marssisimme kaduilla valkoiset liinat ylös kohotettuina, yhtyisimme yhteiseen lauluun vapauden ja ystävyyden puolesta, kynttilät kädessämme. Herkistyisimme oikeassa olemisen ja oikeudenmukaisuuden tunteestamme. Olisimme hyviä, oikealla asialla.
Mutta tänä päivänä, 2014 AD, Suomessa saa suhtautua lapsiin ja nuoriin epämiellyttävinä olioina, jotka häiritsevät aikuisten elämää. Taiteellinen vaikutelma kärsii, kun meidän aikuisten täydellisyyden tavoittelun koreografia-askeleet vaarantuvat vauvan parkaisusta tai imettävästä äidistä.
Ymmärrän hyvin, että me aikuiset - ja etenkin lapsukaisten vanhemmat - tarvitsemme joskus irtiottoa arjesta ja omista mukuloista. On hyvä, että vanhemmat karkaavat hetkeksi ollakseen kahdestaan. Kyllä. Siinä ei ole mitään pahaa tai hävettävää.
Ja ymmärrän sen, että luokanopettaja tai päiväkodin setä varaavat junassa paikan työskentelyhytistä silmät lasittuneina
Suvivirren jälkeen peltomaisemia katsoen kuin paikan leikkivaunun ruuhkaisimmasta päästä.
Mutta sitä en voi hyväksyä, että lapset ja nuoret rajataan pois arjestamme. Kyse on lapsivihamielisestä kulttuurista, jos aikuinen ei siedä lapsia. Lapset ja nuoret oppivat istumaan ravintolan pöydässä, jos tähän annamme mahdollisuuden. Teinejä ei tarvitse karkottaa kauppakeskuksesta, jos pelisäännöt sovitaan yhdessä ja niitä myös valvotaan eli nuorista välitetään.
Sallikaa lasten tulla. Myllynkivi sen kaulaan, joka lasta vahingoittaa. Hyviä ohjeita tänäkin päivänä.
Ja satuitko muuten tietämään, että aikuisten juhlissa on enemmän järjestyshäiriöitä ja huonoa käytöstä kuin nuorten aikuisten - tai jopa itse teinien. Olisiko tilausta aikuiskarkottimelle?
Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu
Kirjoitus kirjoitettu SLEY ry:n Sanansaattaja-lehteen.
Mikä meitä aikuisia vaivaa? Mikäli jotain aikuisväestön ryhmää ryhdyttäisiin rajaamaan yllä olevasti arjestamme pois, ottaisimme nopeasti historian kirjat esille ja kertoisimme ihmisvihamielisyyden synkimmistä hetkistä. Muistuttaisimme toisiamme, ettei veli saa nousta veljeä vastaan, eikä Euroopan pidä hyväksyä kansanmurhia. Marssisimme kaduilla valkoiset liinat ylös kohotettuina, yhtyisimme yhteiseen lauluun vapauden ja ystävyyden puolesta, kynttilät kädessämme. Herkistyisimme oikeassa olemisen ja oikeudenmukaisuuden tunteestamme. Olisimme hyviä, oikealla asialla.
Mutta tänä päivänä, 2014 AD, Suomessa saa suhtautua lapsiin ja nuoriin epämiellyttävinä olioina, jotka häiritsevät aikuisten elämää. Taiteellinen vaikutelma kärsii, kun meidän aikuisten täydellisyyden tavoittelun koreografia-askeleet vaarantuvat vauvan parkaisusta tai imettävästä äidistä.
Ymmärrän hyvin, että me aikuiset - ja etenkin lapsukaisten vanhemmat - tarvitsemme joskus irtiottoa arjesta ja omista mukuloista. On hyvä, että vanhemmat karkaavat hetkeksi ollakseen kahdestaan. Kyllä. Siinä ei ole mitään pahaa tai hävettävää.
Ja ymmärrän sen, että luokanopettaja tai päiväkodin setä varaavat junassa paikan työskentelyhytistä silmät lasittuneina
Suvivirren jälkeen peltomaisemia katsoen kuin paikan leikkivaunun ruuhkaisimmasta päästä.
Mutta sitä en voi hyväksyä, että lapset ja nuoret rajataan pois arjestamme. Kyse on lapsivihamielisestä kulttuurista, jos aikuinen ei siedä lapsia. Lapset ja nuoret oppivat istumaan ravintolan pöydässä, jos tähän annamme mahdollisuuden. Teinejä ei tarvitse karkottaa kauppakeskuksesta, jos pelisäännöt sovitaan yhdessä ja niitä myös valvotaan eli nuorista välitetään.
Sallikaa lasten tulla. Myllynkivi sen kaulaan, joka lasta vahingoittaa. Hyviä ohjeita tänäkin päivänä.
Ja satuitko muuten tietämään, että aikuisten juhlissa on enemmän järjestyshäiriöitä ja huonoa käytöstä kuin nuorten aikuisten - tai jopa itse teinien. Olisiko tilausta aikuiskarkottimelle?
Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu
Kirjoitus kirjoitettu SLEY ry:n Sanansaattaja-lehteen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)