Jake juoksee junan perässä huutaen äitiä. Tämä loppukohtaus on piirtynyt monen mieliin Mikko Niskasen ohjaamasta Pojat-elokuvasta, joka tavoittaa hienosti varttuvan pojan epävarmuutta, kaipausta, itsensä etsimistä.
Moni poika on tänä päivänä kuin tuo sota-ajan Oulussa asuva Jake. Maailma odottaa pojiltamme kovin paljon, kovin varhain. Ei tyttöjen osalta ole helpompaa, mutta nopeammin kypsyvinä tytöt pärjäävät paremmin peruskoulun ollessa lopuillaan.
Ei olekaan ihme, että tyttöjen ja poikien oppimistuloksissa on huomattava ero. Vuonna 2012 pojista 18 prosenttia ja tytöistä 5 prosenttia suoriutui heikosti PISA-lukutaitotestissä. Ero tyttöjen ja poikien välillä on dramaattinen.
Karummaksi sävy muuttuu, kun totean, että joka kahdeksas 15-vuotias poika ei osaa lukea tasolla, jolla voisi jatkaa opintoja.
Jaken maailma oli eri sotien jälkeisessä Suomessa. Pulaa oli kaikesta ja ahdistus oli suurta, kun henkisesti rampautuneet isät palasivat kotirintamille. Joillakin sota ei päättynyt koskaan. Osa selvisi paremmin, toiset huonommin, mutta jokaisen kohdalla arvet jäivät. Puhumattomuutta, vimmaista työhön uppoutumista, perheen ja yhteiskunnan eteen ponnistelua. Uskoa ja tahtoa jälleenrakentaa Suomi ja siinä samalla oman perheen elämä.
Oli töitä. Toimettomana ei tarvinnut olla.
Tämän päivän pojista osalla on arvet osattomuudesta. Koulutuksen ja työelämän ulkopuolelle ajaudutaan, kun perusvalmiudet nyky-yhteiskunnassa toimimiseen on saamatta.
Ei kaikkien poikien tarvitse innostua koulusta. Mutta työstä pitää innostua jokaisen. Ennen tätä tarvitaan paljon rohkaisua, jokaisen lahjojen löytämistä.
Ja peruskouluihin tarvitaan enemmän miesopettajia. Kolme neljästä opettajasta on naisia. Suomalaiset opettajat ovat hyviä sukupuoleen katsomatta, eikä naisopettajasta ole poikaoppilaalle haittaa. Mutta silti liian yksipuolinen sukupuolirakenne on peruskoulun heikkous.
Opettajankoulutukseen tarvitaan mieskiintiöt. Kuuntelisin tässä professori Jouni Välijärveä Jyväskylästä.
Toisekseen oppivelvollisuus on ulotettava kattamaan toinen aste, sen sisällä oppisopimuskoulutuksesta on rakennettava todellinen väylä. Etenkin pojillemme. Jakelle.
Tuomas Kurttila
Kirjoittaja toimii Suomen lapsiasiavaltuutettuna. Kurttila on käynyt Teuvo Pakkalan ala-asteen Oulun Raksilassa, Pojat-elokuvan maisemissa.
Kirjoitus on julkaista Oulun Poikien talon blogissa 4/2015.
17. toukokuuta 2015
3. toukokuuta 2015
1. vuosi lapsiasiavaltuutettuna
Perjantaina tuli vuosi täyteen Suomen lapsiasiavaltuutettuna.
Lapsiystävällisen yhteiskunnan rakentaminen vaatii yhteiskunnan päätöksiä, aikuisilta asennetta, lasten osallisuutta. Vuoden aikana uskoni Suomen menestykseen on kuitenkin vahvistunut. Tosiasia on, että yhteiskunnan liikkumavara monella politiikan sektorilla on kaventunut. Suurimmat pääomamme ovat luovuus ja luottamus. Tämän eteen tehdään eniten lapsuudessa. Hyvä lapsuus jokaiselle on mahdollista. Hyvä lapsuus on yhteiskunnan tuottavin investointi.
Lasten oikeudet ovat ihmisoikeuksia. Lasten oikeuksista huolehtiminen on kestävää talous- ja hyvinvointipolitiikkaa.
Lapsiasiavaltuutetun tehtävän olen kokenut selkeänä. Tehtävänä on arvioida YK:n lapsen oikeuksien komitealle, valtioneuvostolle ja eduskunnalle, miten lapset Suomessa voivat ja miten lapsen oikeudet Suomessa toteutuvat YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen pohjautuen. Tämän perusteella edistämme lasten hyvinvointia ja oikeuksien toteutumista.
Johdon vaihtuessa on tarpeen pysähtyä miettimään, missä olemme ja mihin menemme. Kompassia ja karttaa tarvitaan. Toimistoni kartta on YK:n lapsen oikeuksien sopimus, kompassi lasten arki tämän päivän Suomessa. Ensimmäisen vuoden rastit ovat toimistossani liittyneet erityisesti seuraaviin:
1) toimistomme työn organisointi ja työprosessien kirkastaminen,
2) lain lapsiasiavaltuutetusta päivittäminen,
3) viran näkyvyys ja tunnettuus,
4) YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen ja sopimuksen toimeenpanoa valvovan YK:n lapsen oikeuksien komitean linjausten huomioon ottaminen viranomaisten toiminnassa.
Jokaisessa työssä on kirkastettava ydintä ajan tarpeista käsin. Syksyllä valmistui toimistoni 5-vuotisstrategia, jonka perusteella rakennamme vuosittaisen toimintasuunnitelman ja valitsemme vuosittaisen teeman, johon arviointi- ja edistämistyö keskittyvät.
Ja tässä ajassa on pystyttävä luopumaan. Rajaamaan ja priorisoimaan.
Ehkä yksi on minut silti yllättänyt – henkilöstöni. Tällaista sitoutumista, kykyä arvioida omaa toimintaa ja halua uudistua on ilo kokea. Työyhteisö, jossa tiedetään työtoverin koiran nimi, toimii tiukoissakin paikoissa. Oppiva organisaatio. Suuresti iloitsen tahdosta uudistaa työtehtäviä ja luopua totutuista tavoista toimia. Valintoja on tehtävä.
Olemme vuoden aikana uudistaneet muun muassa kansalaisyhteydenottoprosessin. Suomeksi sanottua toimistooni yhteydessä oleva ihminen saa tehokkaan hallinnollisen ohjauksen oikeaan viranomaiseen. Oikeusvarmuus säilyy ja toimisto ei ajaudu hallitsemattomiin paperipinoihin. Aikaisempien vuosien vastausruuhkat on purettu ja nyt työ hoituu ajantasaisesti. Prosessikuvaukset – niistä on huolehdittava.
Lakiin lapsiasiavaltuutetusta säädettiin viime syksynä valtuutetun itsenäinen ja riippumaton asema. Eduskuntakäsittelyssä päästiin vieläkin pidemmälle. Toivomukseni mukaisesti eduskunta sääti kertomuksen antamisen eduskunnalle. Hallituksen esitykseen tämä ei edennyt, mutta eduskunta käytti sitä valtaa, joka kansalta on saatu. Erityinen kiitos kuuluu työ- ja tasa-arvovaliokunnan puheenjohtaja Tarja Filatoville ja valiokunnan jäsen Terhi Peltokorvelle. He hoitivat homman maaliin, kuten valtiopäivänaisiin on luottaminen.
Vuoden aikana lapsiasiavaltuutetun virka on uudistunut täyttämään YK:n ihmisoikeustoimikunnan vuoden 1993 päätöslauselman ja ihmisoikeuskonferenssin päätösasiakirjan niin sanotut Pariisin periaatteet. Itsenäisyyden ja riippumattomuuden säätäminen ei yksistään riittänyt. Lapsiasiavaltuutetun taloudellinen ja hallinnollinen itsenäisyys ja riippumattomuus ovat vahvistuneet, kun valtion ensi vuoden talousarvioon saamme selkeän, oman kohdan, johon eduskunta voi läpinäkyvästi ottaa kantaa.
Lapsiasiavaltuutetunkin työssä viestinnän merkitys on kasvussa. Kunnissa ja valtiolla voidaan puhua palveluviestinnästä, joka tarkoittaa vahvaa vuorovaikutusta ja yhteistä työtä asiakkaiden kanssa. Lapsiasiavaltuutetun työssä merkittävänä viestintäkumppanina ovat lapset.
Omalla toimistollani on kynnet näytettävään, kun arvioimme oman virkamme tunnettuutta lasten keskuudessa. Olemme asettaneet selkeät tavoitteet lastensivut.fi-sivuston kehittämiselle. Lapset tarvitsevat tietoa oikeuksistaan ja palveluistaan.
Mutta siihen olen tyytyväinen, että vuoden aikana toimistossa otimme aktiiviseen käyttöön sosiaalisen median kanavia. Verkkosivut uudistettiin mobiilisti käytettäviksi – vähimmäisvaativuus tänä päivänä. Ja jokaisella työntekijällä on viestintä tärkeänä tehtävänä.
Valtion hallinnossa on ajattelua, että tiedotus (ei useinkaan viestintä) on erillistä ja sitä hoitaa Joku Muu. Samaa voi nähdä kansainvälisissä suhteissa, jotka eivät ole riittävästi osana jokaisen asiantuntijan työnkuvaa. Joku Muu puhuu kielillä.
Lapsiasiat kiinnostavat kansalaisia ja tätä kautta tiedotusvälineitä. Tekemistä on, jotta lapsia ei käsitellä vain omana erillisenä asianaan, vaan osana koko yhteiskunnan kehittämistä ja niin sanotusti vakavia keskusteluja. Tässä suhteessa käydyt eduskuntavaalit olivat heikko suoritus. Lapsista ja perheiden asioista keskusteltiin vähän, jos lainkaan. Puoluejohtajat eivät tätä näkökulmaa nostaneet. Väestöstä noin 40 % kuuluu lapsiperheisiin, joka viides kansalainen on lapsi.
Lapsiasiavaltuutetun toiminnassa tärkeä sija on vierailuilla kouluihin, päiväkoteihin, laitoksiin – sinne, missä lapset ovat. Näissä kohtaamisissa katsotaan arkea silmistä silmiin. Näissä tilanteissa lapset, vanhemmat, ammattilaiset viestivät suomalaisesta arjesta. Karujakin asioita.
Ja kiitos, että olette kutsuneet. Kutsuihin on tartuttu. Joka viikko jollakin puolella Suomea. Ja jos ei ole kutsuttu, olemme tulleet silti. Näinhän tämä toimii.
Kuten sanottua, opinnot ovat aina hyödyksi. Lapsiasiavaltuutetun työssä on ollut hieman yllättäen suurta hyötyä teologian luvuistani: sielunhoidon peruskurssista. Sivulauseisiin kätkeytyvät usein päälauseet, huutomerkitkin. Kohtaamiset lastensuojelun lasten, yksin maahan tulleiden, lepositeistä kertovan lapsen kanssa tekevät näkyväksi näkymättömyyttä. Yhteiskunnan heikoimmista näemme sen, mikä on ihmisoikeuksien ja ihmisarvon tila.
Kun ongelmiin on puututtu, muutoksia on saatu aikaan. Mahdollisuuksia on.
YK:n lapsen oikeuksien komitea huomautti vuonna 2011, että lapsiasiavaltuutetun ja eduskunnan oikeusasiamiehen on syytä pohtia vuorovaikutustaan.
Lapsiasiavaltuutetulla ei ole toimivaltaa yksittäisen lapsen asioissa. Lapsiasiavaltuutettu ei anna päätöksiä, joilla esimerkiksi muutettaisiin toisen viranomaisen päätöksiä tai otettaisiin niihin tarkemmin kantaa. Samanlainen toimivalta on myös muiden Pohjoismaiden lapsiasiavaltuutetuilla, vaikka muualla Euroopassa on lapsiasiavaltuutettuja, jotka nimenomaisesti tutkivat yksittäistä lasta koskevia asioita.
Itse pidän pohjoismaista mallia toimivana ja hyvän hallinnon kannalta perusteltuna. Eduskunnan oikeusasiamiehellä lapsen oikeudet ovat olleet 1990-luvun lopusta työn erityinen painopiste. Tämä näkyy niin oikeusasiamiehelle tulevien kantelujen pohjalta annettavissa ratkaisuissa kuin oikeusasiamiehen omasta aloitteesta tehtävässä tutkinnassa ja tarkastuksissa.
Toimistoni yhteys eduskunnan oikeusasiamieheen on tärkeimpiä työkumppanuuksia toimistolleni. Kun havaitsemme tutkinnan tarvetta, toimistoni tekee viranomaiskantelun eduskunnan oikeusasiamiehelle. Näin tapahtui ensimmäisen kerran viime syksynä lasten oikeudesta perusopetukseen sairaalaolosuhteissa. Tämän jälkeen kuntien käytänteet ovat jo muuttuneet ja viranomaiset ovat heränneet kiitettävästi kyseisessä asiassa.
Lailla on siis maata edelleenkin rakennettava. Säädöksillä on merkitystä. Ne eivät ole sanahelinää ja juhlapuhetta. Ne ovat oikeusvaltion ja lasten oikeuksien perusta.
Vuosi on osoittanut, ettei YK:n lapsen oikeuksien sopimusta tunneta riittävästi hallinnonkaan piirissä – niin kunnissa kuin valtiolla. Hihoja ylös vain. Tästäkin syystä toimistoni päätti ottaa käännettäväkseen kaikki YK:n lapsen oikeuksien komitean yleiskommentit. Näistä informoimme laajasti yleiskirjeellä. Tulevana syksynä järjestetään ministeriöiden virkamiehille ja tuomioistuimelle asiasta koulutusta, keväällä uusille kansanedustajille.
Maaliskuun lopussa luovutin lapsiasiavaltuutetun vuosikirjan pääministerille otsikolle ”Harvojen yhteiskunta vai kaikkien kansakunta?”. Tähän kysymykseen kiteytyy koko asetelma. Lapsuus eriarvoistuu, mitä tekee Suomi? Olen nostanut monissa yhteyksissä esille oppimis- ja hyvinvointierojen kasvun. Osalle yhteiskunnan eturivistöä on ottanut koville tieto poikien lukutaidottomuudesta. Eräässä pienessä keskusteluryhmässä talouselämän eturiviläisellä kytkin jumitti, kun totesin, että joka kahdeksannen 15-vuotiaan pojan lukutaidottomuuteen on pakko herätä. Eturiviläinen kielsi tiedon.
Tieto lisää tuskaa. Tätä tuskaa täytynee lisätä, ei vähentää.
Mutta hyvää tapahtuu. Olen ollut tyytyväinen, miten valtiovarainministeriössä on aloitettu työ lapsivaikutusten arvioinnin tuomiseen budjettivalmisteluun. Kunnissa lasten kuuleminen ottaa askelia osana palveluiden kehittämistä – muun muassa lastensuojelussa. Viime vuoden lopulla maahan saatiin THL:n työn ansiosta Lasten hyvinvoinnin kansalliset indikaattorit – tietoa päätöksenteon perustaksi löytyy. Suomi etenee. Suomi ei taannu.
Kiintoisaa työtä. Tärkeää työtä. Ja aivan korostetusti yhteistä työtä. Lapsiasiavaltuutetun tehtävässä kansallinen ja kansainvälinen lomittuvat yhteen. Työn perusta on YK-perustaisessa ihmisoikeuksien edistämisessä kansallista todellisuutta arvioiden. Työssäni Euroopan neuvosto on tärkeä.
Kysyntääkin suomalaiselle osaamiselle on. Enemmän kuin osaamme itse arvostaa.
Suomen on oltava aktiivisempi esimerkiksi ihmisoikeusraportoijien tarjoajana YK:n ja Euroopan neuvoston puitteisiin. Itse tulin valituksi romanilasten oikeuksien raportoijaksi Euroopan Neuvoston lapsen oikeuksien strategian valmisteluun.
Toki vuoteen mahtuu pikantteja yksityiskohtia. Venäjällä järjestettyä mielenilmausta en valitettavasti päässyt seuraamaan, olihan kylteissä kuitenkin jämäköitä iskulauseita allekirjoittaneeseen liittyen. Lähinaapurit ovat aina tärkeitä. Eikä niitä valita, ne ovat. Tänään matkaan Osloon, jossa Pohjoismaiden lapsiasiavaltuutetut kohtaavat.
Lapsista näemme huomenna, mikä meille aikuisille on ollut tärkeää tänään. Kestävä yhteiskunta perustuu huolenpitoon lapsista.
Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu
Lapsiystävällisen yhteiskunnan rakentaminen vaatii yhteiskunnan päätöksiä, aikuisilta asennetta, lasten osallisuutta. Vuoden aikana uskoni Suomen menestykseen on kuitenkin vahvistunut. Tosiasia on, että yhteiskunnan liikkumavara monella politiikan sektorilla on kaventunut. Suurimmat pääomamme ovat luovuus ja luottamus. Tämän eteen tehdään eniten lapsuudessa. Hyvä lapsuus jokaiselle on mahdollista. Hyvä lapsuus on yhteiskunnan tuottavin investointi.
Lasten oikeudet ovat ihmisoikeuksia. Lasten oikeuksista huolehtiminen on kestävää talous- ja hyvinvointipolitiikkaa.
Lapsiasiavaltuutetun tehtävän olen kokenut selkeänä. Tehtävänä on arvioida YK:n lapsen oikeuksien komitealle, valtioneuvostolle ja eduskunnalle, miten lapset Suomessa voivat ja miten lapsen oikeudet Suomessa toteutuvat YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen pohjautuen. Tämän perusteella edistämme lasten hyvinvointia ja oikeuksien toteutumista.
Johdon vaihtuessa on tarpeen pysähtyä miettimään, missä olemme ja mihin menemme. Kompassia ja karttaa tarvitaan. Toimistoni kartta on YK:n lapsen oikeuksien sopimus, kompassi lasten arki tämän päivän Suomessa. Ensimmäisen vuoden rastit ovat toimistossani liittyneet erityisesti seuraaviin:
1) toimistomme työn organisointi ja työprosessien kirkastaminen,
2) lain lapsiasiavaltuutetusta päivittäminen,
3) viran näkyvyys ja tunnettuus,
4) YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen ja sopimuksen toimeenpanoa valvovan YK:n lapsen oikeuksien komitean linjausten huomioon ottaminen viranomaisten toiminnassa.
Jokaisessa työssä on kirkastettava ydintä ajan tarpeista käsin. Syksyllä valmistui toimistoni 5-vuotisstrategia, jonka perusteella rakennamme vuosittaisen toimintasuunnitelman ja valitsemme vuosittaisen teeman, johon arviointi- ja edistämistyö keskittyvät.
Ja tässä ajassa on pystyttävä luopumaan. Rajaamaan ja priorisoimaan.
Ehkä yksi on minut silti yllättänyt – henkilöstöni. Tällaista sitoutumista, kykyä arvioida omaa toimintaa ja halua uudistua on ilo kokea. Työyhteisö, jossa tiedetään työtoverin koiran nimi, toimii tiukoissakin paikoissa. Oppiva organisaatio. Suuresti iloitsen tahdosta uudistaa työtehtäviä ja luopua totutuista tavoista toimia. Valintoja on tehtävä.
Olemme vuoden aikana uudistaneet muun muassa kansalaisyhteydenottoprosessin. Suomeksi sanottua toimistooni yhteydessä oleva ihminen saa tehokkaan hallinnollisen ohjauksen oikeaan viranomaiseen. Oikeusvarmuus säilyy ja toimisto ei ajaudu hallitsemattomiin paperipinoihin. Aikaisempien vuosien vastausruuhkat on purettu ja nyt työ hoituu ajantasaisesti. Prosessikuvaukset – niistä on huolehdittava.
Lakiin lapsiasiavaltuutetusta säädettiin viime syksynä valtuutetun itsenäinen ja riippumaton asema. Eduskuntakäsittelyssä päästiin vieläkin pidemmälle. Toivomukseni mukaisesti eduskunta sääti kertomuksen antamisen eduskunnalle. Hallituksen esitykseen tämä ei edennyt, mutta eduskunta käytti sitä valtaa, joka kansalta on saatu. Erityinen kiitos kuuluu työ- ja tasa-arvovaliokunnan puheenjohtaja Tarja Filatoville ja valiokunnan jäsen Terhi Peltokorvelle. He hoitivat homman maaliin, kuten valtiopäivänaisiin on luottaminen.
Vuoden aikana lapsiasiavaltuutetun virka on uudistunut täyttämään YK:n ihmisoikeustoimikunnan vuoden 1993 päätöslauselman ja ihmisoikeuskonferenssin päätösasiakirjan niin sanotut Pariisin periaatteet. Itsenäisyyden ja riippumattomuuden säätäminen ei yksistään riittänyt. Lapsiasiavaltuutetun taloudellinen ja hallinnollinen itsenäisyys ja riippumattomuus ovat vahvistuneet, kun valtion ensi vuoden talousarvioon saamme selkeän, oman kohdan, johon eduskunta voi läpinäkyvästi ottaa kantaa.
Lapsiasiavaltuutetunkin työssä viestinnän merkitys on kasvussa. Kunnissa ja valtiolla voidaan puhua palveluviestinnästä, joka tarkoittaa vahvaa vuorovaikutusta ja yhteistä työtä asiakkaiden kanssa. Lapsiasiavaltuutetun työssä merkittävänä viestintäkumppanina ovat lapset.
Omalla toimistollani on kynnet näytettävään, kun arvioimme oman virkamme tunnettuutta lasten keskuudessa. Olemme asettaneet selkeät tavoitteet lastensivut.fi-sivuston kehittämiselle. Lapset tarvitsevat tietoa oikeuksistaan ja palveluistaan.
Mutta siihen olen tyytyväinen, että vuoden aikana toimistossa otimme aktiiviseen käyttöön sosiaalisen median kanavia. Verkkosivut uudistettiin mobiilisti käytettäviksi – vähimmäisvaativuus tänä päivänä. Ja jokaisella työntekijällä on viestintä tärkeänä tehtävänä.
Valtion hallinnossa on ajattelua, että tiedotus (ei useinkaan viestintä) on erillistä ja sitä hoitaa Joku Muu. Samaa voi nähdä kansainvälisissä suhteissa, jotka eivät ole riittävästi osana jokaisen asiantuntijan työnkuvaa. Joku Muu puhuu kielillä.
Lapsiasiat kiinnostavat kansalaisia ja tätä kautta tiedotusvälineitä. Tekemistä on, jotta lapsia ei käsitellä vain omana erillisenä asianaan, vaan osana koko yhteiskunnan kehittämistä ja niin sanotusti vakavia keskusteluja. Tässä suhteessa käydyt eduskuntavaalit olivat heikko suoritus. Lapsista ja perheiden asioista keskusteltiin vähän, jos lainkaan. Puoluejohtajat eivät tätä näkökulmaa nostaneet. Väestöstä noin 40 % kuuluu lapsiperheisiin, joka viides kansalainen on lapsi.
Lapsiasiavaltuutetun toiminnassa tärkeä sija on vierailuilla kouluihin, päiväkoteihin, laitoksiin – sinne, missä lapset ovat. Näissä kohtaamisissa katsotaan arkea silmistä silmiin. Näissä tilanteissa lapset, vanhemmat, ammattilaiset viestivät suomalaisesta arjesta. Karujakin asioita.
Ja kiitos, että olette kutsuneet. Kutsuihin on tartuttu. Joka viikko jollakin puolella Suomea. Ja jos ei ole kutsuttu, olemme tulleet silti. Näinhän tämä toimii.
Kuten sanottua, opinnot ovat aina hyödyksi. Lapsiasiavaltuutetun työssä on ollut hieman yllättäen suurta hyötyä teologian luvuistani: sielunhoidon peruskurssista. Sivulauseisiin kätkeytyvät usein päälauseet, huutomerkitkin. Kohtaamiset lastensuojelun lasten, yksin maahan tulleiden, lepositeistä kertovan lapsen kanssa tekevät näkyväksi näkymättömyyttä. Yhteiskunnan heikoimmista näemme sen, mikä on ihmisoikeuksien ja ihmisarvon tila.
Kun ongelmiin on puututtu, muutoksia on saatu aikaan. Mahdollisuuksia on.
YK:n lapsen oikeuksien komitea huomautti vuonna 2011, että lapsiasiavaltuutetun ja eduskunnan oikeusasiamiehen on syytä pohtia vuorovaikutustaan.
Lapsiasiavaltuutetulla ei ole toimivaltaa yksittäisen lapsen asioissa. Lapsiasiavaltuutettu ei anna päätöksiä, joilla esimerkiksi muutettaisiin toisen viranomaisen päätöksiä tai otettaisiin niihin tarkemmin kantaa. Samanlainen toimivalta on myös muiden Pohjoismaiden lapsiasiavaltuutetuilla, vaikka muualla Euroopassa on lapsiasiavaltuutettuja, jotka nimenomaisesti tutkivat yksittäistä lasta koskevia asioita.
Itse pidän pohjoismaista mallia toimivana ja hyvän hallinnon kannalta perusteltuna. Eduskunnan oikeusasiamiehellä lapsen oikeudet ovat olleet 1990-luvun lopusta työn erityinen painopiste. Tämä näkyy niin oikeusasiamiehelle tulevien kantelujen pohjalta annettavissa ratkaisuissa kuin oikeusasiamiehen omasta aloitteesta tehtävässä tutkinnassa ja tarkastuksissa.
Toimistoni yhteys eduskunnan oikeusasiamieheen on tärkeimpiä työkumppanuuksia toimistolleni. Kun havaitsemme tutkinnan tarvetta, toimistoni tekee viranomaiskantelun eduskunnan oikeusasiamiehelle. Näin tapahtui ensimmäisen kerran viime syksynä lasten oikeudesta perusopetukseen sairaalaolosuhteissa. Tämän jälkeen kuntien käytänteet ovat jo muuttuneet ja viranomaiset ovat heränneet kiitettävästi kyseisessä asiassa.
Lailla on siis maata edelleenkin rakennettava. Säädöksillä on merkitystä. Ne eivät ole sanahelinää ja juhlapuhetta. Ne ovat oikeusvaltion ja lasten oikeuksien perusta.
Vuosi on osoittanut, ettei YK:n lapsen oikeuksien sopimusta tunneta riittävästi hallinnonkaan piirissä – niin kunnissa kuin valtiolla. Hihoja ylös vain. Tästäkin syystä toimistoni päätti ottaa käännettäväkseen kaikki YK:n lapsen oikeuksien komitean yleiskommentit. Näistä informoimme laajasti yleiskirjeellä. Tulevana syksynä järjestetään ministeriöiden virkamiehille ja tuomioistuimelle asiasta koulutusta, keväällä uusille kansanedustajille.
Maaliskuun lopussa luovutin lapsiasiavaltuutetun vuosikirjan pääministerille otsikolle ”Harvojen yhteiskunta vai kaikkien kansakunta?”. Tähän kysymykseen kiteytyy koko asetelma. Lapsuus eriarvoistuu, mitä tekee Suomi? Olen nostanut monissa yhteyksissä esille oppimis- ja hyvinvointierojen kasvun. Osalle yhteiskunnan eturivistöä on ottanut koville tieto poikien lukutaidottomuudesta. Eräässä pienessä keskusteluryhmässä talouselämän eturiviläisellä kytkin jumitti, kun totesin, että joka kahdeksannen 15-vuotiaan pojan lukutaidottomuuteen on pakko herätä. Eturiviläinen kielsi tiedon.
Tieto lisää tuskaa. Tätä tuskaa täytynee lisätä, ei vähentää.
Mutta hyvää tapahtuu. Olen ollut tyytyväinen, miten valtiovarainministeriössä on aloitettu työ lapsivaikutusten arvioinnin tuomiseen budjettivalmisteluun. Kunnissa lasten kuuleminen ottaa askelia osana palveluiden kehittämistä – muun muassa lastensuojelussa. Viime vuoden lopulla maahan saatiin THL:n työn ansiosta Lasten hyvinvoinnin kansalliset indikaattorit – tietoa päätöksenteon perustaksi löytyy. Suomi etenee. Suomi ei taannu.
Kiintoisaa työtä. Tärkeää työtä. Ja aivan korostetusti yhteistä työtä. Lapsiasiavaltuutetun tehtävässä kansallinen ja kansainvälinen lomittuvat yhteen. Työn perusta on YK-perustaisessa ihmisoikeuksien edistämisessä kansallista todellisuutta arvioiden. Työssäni Euroopan neuvosto on tärkeä.
Kysyntääkin suomalaiselle osaamiselle on. Enemmän kuin osaamme itse arvostaa.
Suomen on oltava aktiivisempi esimerkiksi ihmisoikeusraportoijien tarjoajana YK:n ja Euroopan neuvoston puitteisiin. Itse tulin valituksi romanilasten oikeuksien raportoijaksi Euroopan Neuvoston lapsen oikeuksien strategian valmisteluun.
Toki vuoteen mahtuu pikantteja yksityiskohtia. Venäjällä järjestettyä mielenilmausta en valitettavasti päässyt seuraamaan, olihan kylteissä kuitenkin jämäköitä iskulauseita allekirjoittaneeseen liittyen. Lähinaapurit ovat aina tärkeitä. Eikä niitä valita, ne ovat. Tänään matkaan Osloon, jossa Pohjoismaiden lapsiasiavaltuutetut kohtaavat.
Lapsista näemme huomenna, mikä meille aikuisille on ollut tärkeää tänään. Kestävä yhteiskunta perustuu huolenpitoon lapsista.
Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu
22. huhtikuuta 2015
HLBTI ja lapset
Kirjainyhdistelmä HLBTI viittaa homoihin, lesboihin, bi-seksuaaleihin, trans-ihmisiin ja intersukupuolisiin henkilöihin. Kyse on siis seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä. Usein nämä ilmiöt mielletään aikuisten maailmaan kuuluvina asioina, mutta kun tarkemmin katsotaan, HLBTI liittyy lasten maailmaan ja elämään lukuisin tavoin – joko lapsen omana kokemuksena tai jonkun muun kokemuksen välityksellä.
Jokaisella ihmisellä on seksuaalinen suuntautuminen, joka ajankohtaistuu elämänpolulla silloin kun ihminen herää seksuaalisuuteensa. Jo leikki-ikäinen lapsi on seksuaalinen olento, mutta viimeistään murrosiän alkaessa kysymys seksuaalisesta suuntautumisesta on jo usein akuutti. Homoiksi, lesboiksi, bi-seksuaaleiksi ja heteroiksi tullaan usein jo hyvin varhaisessa vaiheessa elämänpolkua, juridisessa mielessä jo aivan lapsena.
Jokaisella ihmisellä on myös sukupuoli-identiteetti ja omanlaisensa sukupuolen ilmaisun tapa. Osalla ihmisistä myöskään kehon sukupuolipiirteet eivät ole yksiselitteisen miehiset tai naisiset. Lapsen sukupuoli-identiteetti kehittyy jo hyvin varhaisessa lapsuudessa. Lapsen sukupuoli-identiteetti tai sukupuolen ilmaisun tapa voivat poiketa normin mukaisesta jo hyvin nuorella iällä. Sukupuolen moninaisuus on mitä suurimmissa määrin nimenomaan lapsen elämään liittyvä kokemus. Ikävä kyllä iso osa sukupuoleltaan moninaisista lapsista ei ole löytänyt lapsuudessaan luvallista tapaa tuoda esiin sukupuolen kokemustaan. Tästä syystä sukupuoli-identiteetin ja ilmaisun etsintä lykkääntyvät joskus traagisinkin seurauksin aikuisuuteen saakka.
Kun asioita katsotaan tästä näkökulmasta, huomataankin, että seksuaalinen suuntautuminen, sukupuoli-identiteetti ja sukupuolen ilmaisun tapa ovat kaikki asioita, jotka konkretisoituvat nimenomaan lapsuudessa. Jotta tulevaisuudessa HLBTI-ihmiset voisivat elää hyvän ja turvallisen elämän, on välttämätöntä suojella näitä herkkiä lapsuuden prosesseja, joissa jokainen meistä syntyy omaksi itsekseen myös sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen osalta.
HLBTI ei liity kuitenkaan ainoastaan niiden lasten maailmaan, joita HLBTI koskettaa oman henkilökohtaisen kokemuksen kautta. Ensinnäkin jokaisella lapsella on tilaa kasvaa vahvempaan itsetuntemukseen ja identiteettiin, kun lapsia kasvatetaan tavalla, joka mahdollistaa esimerkiksi sukupuolen ilmaisun kokeilut. Toiseksi muiden ihmisten HLBTI-identiteetti koskettaa lapsia monella tapaa. Esimerkiksi lapsen omat vanhemmat voivat kuulua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön, jos lapsi elää sateenkaariperheessä. HLBTI-ihminen lapsen elämässä voi olla myös esimerkiksi oma sisar, luokkakaveri tai opettaja. Tämän päivän lapset kohtaavat elämän moninaisuuden yhä laajemmin. Moninaisuuden kohtaamisen taidot ovat tärkeitä jokaisen lapsen menestymisen kannalta.
Lapsiasiavaltuutettu on halunnut nostaa asian keskusteluun perustamalla alkuvuodesta työryhmän, joka on saanut nimekseen HLBTI ja lapset. Työryhmä koostuu seksuaali- ja sukupuolivähemmistökysymysten sekä lasten oikeuksien asiantuntijoista. Työryhmän tavoitteina on lisätä keskustelua HLBTI-lasten ja sateenkaariperheiden lasten hyvinvoinnista ja oikeuksista, edistää keskustelun pohjaamista tutkittuun tietoon, varmistaa Lapsen oikeuksien sopimuksen tulkinnan, soveltamisen ja seurannan huomioivan myös HLBTI-teemat sekä antaa toimenpide-ehdotuksia HLBTI-lasten ja sateenkaariperheiden lasten hyvinvoinnin ja oikeuksien edistämiseksi.
Juha Jämsä
HLBTI ja lapset –työryhmän puheenjohtaja
Sateenkaariperheet ry:n toiminnanjohtaja
Jokaisella ihmisellä on seksuaalinen suuntautuminen, joka ajankohtaistuu elämänpolulla silloin kun ihminen herää seksuaalisuuteensa. Jo leikki-ikäinen lapsi on seksuaalinen olento, mutta viimeistään murrosiän alkaessa kysymys seksuaalisesta suuntautumisesta on jo usein akuutti. Homoiksi, lesboiksi, bi-seksuaaleiksi ja heteroiksi tullaan usein jo hyvin varhaisessa vaiheessa elämänpolkua, juridisessa mielessä jo aivan lapsena.
Jokaisella ihmisellä on myös sukupuoli-identiteetti ja omanlaisensa sukupuolen ilmaisun tapa. Osalla ihmisistä myöskään kehon sukupuolipiirteet eivät ole yksiselitteisen miehiset tai naisiset. Lapsen sukupuoli-identiteetti kehittyy jo hyvin varhaisessa lapsuudessa. Lapsen sukupuoli-identiteetti tai sukupuolen ilmaisun tapa voivat poiketa normin mukaisesta jo hyvin nuorella iällä. Sukupuolen moninaisuus on mitä suurimmissa määrin nimenomaan lapsen elämään liittyvä kokemus. Ikävä kyllä iso osa sukupuoleltaan moninaisista lapsista ei ole löytänyt lapsuudessaan luvallista tapaa tuoda esiin sukupuolen kokemustaan. Tästä syystä sukupuoli-identiteetin ja ilmaisun etsintä lykkääntyvät joskus traagisinkin seurauksin aikuisuuteen saakka.
Kun asioita katsotaan tästä näkökulmasta, huomataankin, että seksuaalinen suuntautuminen, sukupuoli-identiteetti ja sukupuolen ilmaisun tapa ovat kaikki asioita, jotka konkretisoituvat nimenomaan lapsuudessa. Jotta tulevaisuudessa HLBTI-ihmiset voisivat elää hyvän ja turvallisen elämän, on välttämätöntä suojella näitä herkkiä lapsuuden prosesseja, joissa jokainen meistä syntyy omaksi itsekseen myös sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen osalta.
HLBTI ei liity kuitenkaan ainoastaan niiden lasten maailmaan, joita HLBTI koskettaa oman henkilökohtaisen kokemuksen kautta. Ensinnäkin jokaisella lapsella on tilaa kasvaa vahvempaan itsetuntemukseen ja identiteettiin, kun lapsia kasvatetaan tavalla, joka mahdollistaa esimerkiksi sukupuolen ilmaisun kokeilut. Toiseksi muiden ihmisten HLBTI-identiteetti koskettaa lapsia monella tapaa. Esimerkiksi lapsen omat vanhemmat voivat kuulua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön, jos lapsi elää sateenkaariperheessä. HLBTI-ihminen lapsen elämässä voi olla myös esimerkiksi oma sisar, luokkakaveri tai opettaja. Tämän päivän lapset kohtaavat elämän moninaisuuden yhä laajemmin. Moninaisuuden kohtaamisen taidot ovat tärkeitä jokaisen lapsen menestymisen kannalta.
Lapsiasiavaltuutettu on halunnut nostaa asian keskusteluun perustamalla alkuvuodesta työryhmän, joka on saanut nimekseen HLBTI ja lapset. Työryhmä koostuu seksuaali- ja sukupuolivähemmistökysymysten sekä lasten oikeuksien asiantuntijoista. Työryhmän tavoitteina on lisätä keskustelua HLBTI-lasten ja sateenkaariperheiden lasten hyvinvoinnista ja oikeuksista, edistää keskustelun pohjaamista tutkittuun tietoon, varmistaa Lapsen oikeuksien sopimuksen tulkinnan, soveltamisen ja seurannan huomioivan myös HLBTI-teemat sekä antaa toimenpide-ehdotuksia HLBTI-lasten ja sateenkaariperheiden lasten hyvinvoinnin ja oikeuksien edistämiseksi.
Juha Jämsä
HLBTI ja lapset –työryhmän puheenjohtaja
Sateenkaariperheet ry:n toiminnanjohtaja
19. huhtikuuta 2015
Lapsen ääni
Sanataitelija, runoilija Aino Suholan runo ministeri Elisabeth Rehnin 80-vuotisten kunniaksi lapsiasiavaltuutetun toimiston tilaamana (kantaesitetty 14.4.2015):
Lapsen ääni
Jos ois joku
joka rakastais ihmiseksi
ja sanois että lapskulta
totta kai sua itkettää
joku
joka ei ikinä hylkäis
eikä jättäis häpeään
antais mannapuuroo
ja makkaraa
välittäis vielä viitosenakin
pyyhkis kyyneleet
ja sanois
märakastansua
märakastansua
niin musta vois tulla
minä
ihan kokonainen ihme
jonka edessä otetaan lakki päästä
ja mä sanoisin jag älskar dig så
niin kuin Daniel Victorialle
vaikka ihan suomeks vaan
me painettais kätemme kallioon
mä ensin ja sä sitten
ja sitten taasen mä
niin kuin vuorovesi sata kertaa tuhat kertaa
samaan paikkaan
ja kaikki mummot ja papat
ja matit ja tepot
ja jonain päivänä
sadan vuoden jälkeen
siinä ois ihmisen käden jälki
niin kuin iho iholla
ei lyönti
vaan pieni ja hento ote
ja ilo helisis
ja itkun ääni
Lapsen ääni
Jos ois joku
joka rakastais ihmiseksi
ja sanois että lapskulta
totta kai sua itkettää
joku
joka ei ikinä hylkäis
eikä jättäis häpeään
antais mannapuuroo
ja makkaraa
välittäis vielä viitosenakin
pyyhkis kyyneleet
ja sanois
märakastansua
märakastansua
niin musta vois tulla
minä
ihan kokonainen ihme
jonka edessä otetaan lakki päästä
ja mä sanoisin jag älskar dig så
niin kuin Daniel Victorialle
vaikka ihan suomeks vaan
me painettais kätemme kallioon
mä ensin ja sä sitten
ja sitten taasen mä
niin kuin vuorovesi sata kertaa tuhat kertaa
samaan paikkaan
ja kaikki mummot ja papat
ja matit ja tepot
ja jonain päivänä
sadan vuoden jälkeen
siinä ois ihmisen käden jälki
niin kuin iho iholla
ei lyönti
vaan pieni ja hento ote
ja ilo helisis
ja itkun ääni
17. huhtikuuta 2015
#vaalit2015
Suomi äänestää sunnuntaina. Eduskuntavaalit ovat näkyneet laajasti. Tiedotusvälineissä vaalit on noteerattu hyvin. Kiittää kannattaa myös ehdokkaita, jotka ovat myllyyn lähteneet. Arvostus ei ole taattu, mutta arvostelu on. Kymmenissä vaalikoneissa on melkoinen läpivalaisu ja henkilörekisteri ehdokkaiden taustoista ja mielipiteistä.
Olen kiertänyt kaikkien puolueiden tilaisuuksissa puhumassa. Vaaleja ei tule karttaa. Asiantuntijoiden on syytä olla antamassa näkökulmaa ja tietoa päätöksentekijöiden virikkeeksi. Vuorovaikutusta hallinnon, tutkimuksen, järjestöjen, liike-elämän ja poliittisen päätöksenteon kehikossa on liian vähän. Sitä pitää lisätä.
Demokratiaa kannattaa puolustaa. Ja hauskaakin saa olla. Mikkelissä laskimme kyläkoululla pulkkamäkeä puheiden jälkeen, Espoossa poni ajelutti lapsukaisia, makkaraa on syöty ja kahvia juotu – niin Raahessa, Oulussa, Raisiossa, Espoossa, Jyväskylässä, Helsingissäkin. Me omistamme yhdessä demokratian. Olemme siitä yhdessä vastuussa.
Ihmisten parissa olen avannut monien asiantuntijoiden kanssa lapsi- ja perheasioiden ajankohtaisuuksia. On herännyt vilkasta keskustelua, toivoa ja ahdistustakin, kun on puhuttu lastensuojelusta, perheiden kotipalvelusta, kotihoidontuesta, koulujen arjesta, lasten kokemasta kiusaamisesta, työelämän pelisäännöistä, hoivavastuun jakamisesta vanhempien kesken, subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta, päivähoidon laadusta.
Yksi yllätys on silti ollut häkellyttävän suuri. Lapsi- ja vanhusväestön asioista on keskusteltu puoluejohtajien kesken vähän, jos lainkaan.
Puoluejohtajien keskusteluista nämä arjen asiat ovat puuttuneet. Puolueiden puheenjohtajien suuret vaalikeskustelut ovat olleet ohipuhumista rakenteista, stiiknafuuliaa yläkäsittein. Kuitenkin menneen vaalikauden poliittiset väännöt on käyty pitkälti lapsi- ja vanhusväestön kysymyksistä.
Vaalikoneissakin lapsi- ja vanhusteemoja on vähän, jos lainkaan.
Mistä vaaleissa on sitten puhuttu? Enemmän on puhuttu reaktiivisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikasta sekä hyvin yleisellä tasolla valtion taloudesta. Kuntien taloudesta on puhuttu jo vähemmän, jos lainkaan. Olemmeko kuulleet, mitä kuntien velvoitteita karsitaan vai karsitaanko? Kreikasta on puhuttu neljän vuoden takaisesta asetelmasta käsin. Alkoholista oli tuloillaan kantojen punnintaa, mutta niin sanotun kansalaispalautteen jälkeen tämäkin haudattiin pimentoon.
Vähäinen keskustelu politiikan sisällöistä on valitettavaa demokratian kannalta. Pian vaalien jälkeen sisältöihin käydään joka tapauksessa kiinni. Puolueet eivät pysty viemään tarvittavia uudistuksia reippaasti läpi, kun mandaattia uudistuksille ei ole haettu. Puolueiden kannalta olisi toivottavaa, että vaaleissa käytävä keskustelu edistäisi hallitukseen päätyvien puolueiden yhteisten kantojen luomista.
Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu
Olen kiertänyt kaikkien puolueiden tilaisuuksissa puhumassa. Vaaleja ei tule karttaa. Asiantuntijoiden on syytä olla antamassa näkökulmaa ja tietoa päätöksentekijöiden virikkeeksi. Vuorovaikutusta hallinnon, tutkimuksen, järjestöjen, liike-elämän ja poliittisen päätöksenteon kehikossa on liian vähän. Sitä pitää lisätä.
Demokratiaa kannattaa puolustaa. Ja hauskaakin saa olla. Mikkelissä laskimme kyläkoululla pulkkamäkeä puheiden jälkeen, Espoossa poni ajelutti lapsukaisia, makkaraa on syöty ja kahvia juotu – niin Raahessa, Oulussa, Raisiossa, Espoossa, Jyväskylässä, Helsingissäkin. Me omistamme yhdessä demokratian. Olemme siitä yhdessä vastuussa.
Ihmisten parissa olen avannut monien asiantuntijoiden kanssa lapsi- ja perheasioiden ajankohtaisuuksia. On herännyt vilkasta keskustelua, toivoa ja ahdistustakin, kun on puhuttu lastensuojelusta, perheiden kotipalvelusta, kotihoidontuesta, koulujen arjesta, lasten kokemasta kiusaamisesta, työelämän pelisäännöistä, hoivavastuun jakamisesta vanhempien kesken, subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta, päivähoidon laadusta.
Yksi yllätys on silti ollut häkellyttävän suuri. Lapsi- ja vanhusväestön asioista on keskusteltu puoluejohtajien kesken vähän, jos lainkaan.
Puoluejohtajien keskusteluista nämä arjen asiat ovat puuttuneet. Puolueiden puheenjohtajien suuret vaalikeskustelut ovat olleet ohipuhumista rakenteista, stiiknafuuliaa yläkäsittein. Kuitenkin menneen vaalikauden poliittiset väännöt on käyty pitkälti lapsi- ja vanhusväestön kysymyksistä.
Vaalikoneissakin lapsi- ja vanhusteemoja on vähän, jos lainkaan.
Mistä vaaleissa on sitten puhuttu? Enemmän on puhuttu reaktiivisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikasta sekä hyvin yleisellä tasolla valtion taloudesta. Kuntien taloudesta on puhuttu jo vähemmän, jos lainkaan. Olemmeko kuulleet, mitä kuntien velvoitteita karsitaan vai karsitaanko? Kreikasta on puhuttu neljän vuoden takaisesta asetelmasta käsin. Alkoholista oli tuloillaan kantojen punnintaa, mutta niin sanotun kansalaispalautteen jälkeen tämäkin haudattiin pimentoon.
Vähäinen keskustelu politiikan sisällöistä on valitettavaa demokratian kannalta. Pian vaalien jälkeen sisältöihin käydään joka tapauksessa kiinni. Puolueet eivät pysty viemään tarvittavia uudistuksia reippaasti läpi, kun mandaattia uudistuksille ei ole haettu. Puolueiden kannalta olisi toivottavaa, että vaaleissa käytävä keskustelu edistäisi hallitukseen päätyvien puolueiden yhteisten kantojen luomista.
Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu
14. huhtikuuta 2015
Lapsen oikeusturvaa parannettava
Huostaanotto ja lapsen sijoittaminen sijaishuoltoon ovat voimakas interventio lapsen ja hänen vanhempansa perusoikeutena turvattuun perhe-elämään. On ymmärrettävää, että lapsi ja vanhemmat eivät aina ole yhtä mieltä viranomaisen kanssa huostaanoton tarpeesta. Heidän oikeusturvansa kannalta on tärkeää, että asia voidaan saattaa riippumattoman tuomioistuimen ratkaistavaksi.
Tahdonvastaiset huostaanottoasiat käsitellään tuomioistuimessa kiireellisinä. Tästä huolimatta käsittely voi pisimmillään kestää huostaanottohakemuksen jättämisestä alkaen jopa puolitoista vuotta, jos hallinto-oikeuden päätöksestä on valitettu vielä korkeimpaan hallinto-oikeuteen (KHO). Ratkaisu muuttuu enää hyvin harvoin KHO:ssa.
Puolitoista vuotta on lapsen elämässä pitkä aika. Pitkä oikeuskäsittely on lapselle epävarmuutta aiheuttava, kuormittava tekijä. Pahimmillaan se voi vaarantaa perheen jälleenyhdistämistavoitteen, joka lastensuojelulain mukaan on otettava huomioon lapsen edun mukaisella tavalla sijaishuollon toteuttamisessa.
Perustuslakivaliokunta antoi alkuvuodesta lausunnon (PeVL 55/2014 vp) hallintoasioiden muutoksenhakusäännöksiä koskevasta lakiesityksestä. Esityksessä ehdotetaan mm. valituslupamenettelyn laajentamista uusiin asiaryhmiin muutoksenhaussa KHO:een. Lastensuojeluasioita esitys ei koske. Lausunnossaan valiokunta kuitenkin katsoo, että mahdollisuutta laajentaa valituslupajärjestelmää jatkossa lastensuojeluasioihin on syytä selvittää.
Tämä on lämpimästi kannatettava ehdotus. Huostaanottoon ja sijaishuoltoon liittyy lapsen edun näkökulmasta useita seikkoja, jotka puoltavat asian nopeaa käsittelyä, kuten valiokuntakin toteaa. Valituslupamenettelyn myötä KHO:ssa käsiteltävien asioiden määrä vähenisi ja siellä ratkaistavien asioiden käsittely nopeutuisi.
Valituslupamenettely osaltaan parantaa lapsen oikeusturvaa. Ensisijaisesti tavoitteena olisi kuitenkin oltava tahdonvastaisten huostaanottojen vähentäminen. Sosiaalihuollossa ollaan siirtämässä painopistettä ennaltaehkäiseviin toimiin. Huostaanottojen tarve ei kuitenkaan kokonaan poistu. On siis panostettava siihen, että lapsi, vanhemmat ja viranomainen voisivat entistä useammin yhteisymmärryksessä sopia toimenpiteistä.
Erityisesti huomiota on kiinnitettävä lapsen osallisuuteen, sekä sosiaaliviranomaisessa että tuomioistuimissa. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksessa taataan lapselle oikeus vaikuttaa itseään koskeviin asioihin iän ja kehitystason edellyttämällä tavalla. Tämä oikeus on kaikilla lapsilla, ilman ikärajoituksia. Aito kuunteleminen, mielipiteiden huomioiminen ja päätösten perusteleminen lapselle ja vanhemmalle ymmärrettävällä tavalla auttavat perhettä hyväksymään kielteisiäkin päätöksiä. Se on myös keino löytää yhteisesti sovittavissa olevia ratkaisuja. Lapselle, jonka elämästä ensisijaisesti on kyse, tämä on erityisen merkityksellistä.
Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu
Merike Helander, lakimies, lapsiasiavaltuutetun toimisto
Tahdonvastaiset huostaanottoasiat käsitellään tuomioistuimessa kiireellisinä. Tästä huolimatta käsittely voi pisimmillään kestää huostaanottohakemuksen jättämisestä alkaen jopa puolitoista vuotta, jos hallinto-oikeuden päätöksestä on valitettu vielä korkeimpaan hallinto-oikeuteen (KHO). Ratkaisu muuttuu enää hyvin harvoin KHO:ssa.
Puolitoista vuotta on lapsen elämässä pitkä aika. Pitkä oikeuskäsittely on lapselle epävarmuutta aiheuttava, kuormittava tekijä. Pahimmillaan se voi vaarantaa perheen jälleenyhdistämistavoitteen, joka lastensuojelulain mukaan on otettava huomioon lapsen edun mukaisella tavalla sijaishuollon toteuttamisessa.
Perustuslakivaliokunta antoi alkuvuodesta lausunnon (PeVL 55/2014 vp) hallintoasioiden muutoksenhakusäännöksiä koskevasta lakiesityksestä. Esityksessä ehdotetaan mm. valituslupamenettelyn laajentamista uusiin asiaryhmiin muutoksenhaussa KHO:een. Lastensuojeluasioita esitys ei koske. Lausunnossaan valiokunta kuitenkin katsoo, että mahdollisuutta laajentaa valituslupajärjestelmää jatkossa lastensuojeluasioihin on syytä selvittää.
Tämä on lämpimästi kannatettava ehdotus. Huostaanottoon ja sijaishuoltoon liittyy lapsen edun näkökulmasta useita seikkoja, jotka puoltavat asian nopeaa käsittelyä, kuten valiokuntakin toteaa. Valituslupamenettelyn myötä KHO:ssa käsiteltävien asioiden määrä vähenisi ja siellä ratkaistavien asioiden käsittely nopeutuisi.
Valituslupamenettely osaltaan parantaa lapsen oikeusturvaa. Ensisijaisesti tavoitteena olisi kuitenkin oltava tahdonvastaisten huostaanottojen vähentäminen. Sosiaalihuollossa ollaan siirtämässä painopistettä ennaltaehkäiseviin toimiin. Huostaanottojen tarve ei kuitenkaan kokonaan poistu. On siis panostettava siihen, että lapsi, vanhemmat ja viranomainen voisivat entistä useammin yhteisymmärryksessä sopia toimenpiteistä.
Erityisesti huomiota on kiinnitettävä lapsen osallisuuteen, sekä sosiaaliviranomaisessa että tuomioistuimissa. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksessa taataan lapselle oikeus vaikuttaa itseään koskeviin asioihin iän ja kehitystason edellyttämällä tavalla. Tämä oikeus on kaikilla lapsilla, ilman ikärajoituksia. Aito kuunteleminen, mielipiteiden huomioiminen ja päätösten perusteleminen lapselle ja vanhemmalle ymmärrettävällä tavalla auttavat perhettä hyväksymään kielteisiäkin päätöksiä. Se on myös keino löytää yhteisesti sovittavissa olevia ratkaisuja. Lapselle, jonka elämästä ensisijaisesti on kyse, tämä on erityisen merkityksellistä.
Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu
Merike Helander, lakimies, lapsiasiavaltuutetun toimisto
1. huhtikuuta 2015
Syrjintä leimaa nuoruuden kokemusta
Uusi Nuorisobarometri julkistettiin muutama viikko sitten. Sen keskeisenä tuloksena todetaan, että syrjintä leimaa nuoruuden kokemusta. Enemmistö (55 %) kaikista 15–29-vuotiaista nuorista kokee tulleensa jossain elämänsä vaiheessa syrjityksi. Luku on suuri, mutta ei sinänsä yllättävä. Syrjintää on ollut aina, mutta se ehkä tunnistetaan herkemmin nykyään.
Nuorisobarometrin määritelmän mukaan syrjintä tarkoittaa sitä, että henkilöä tai ryhmää kohdellaan ilman hyväksyttävää oikeutusta eriarvoisesti esimerkiksi sukupuolen, iän, uskonnon, vamman, seksuaalisen suuntautumisen, etnisen alkuperän tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Syrjinnäksi voidaan katsoa vähättely ja aliarvioiminen, pilkkaaminen ja nimittely tai ryhmän ulkopuolelle jättäminen. Näkemykset siitä, mikä katsotaan syrjinnäksi, ovat erilaisia ja tilannekohtaisia. Mikä yhdelle on syrjintää, ei ole sitä välttämättä toiselle. Tytöt tunnistavat poikia herkemmin erilaisia syrjinnän muotoja.
Lasten ja nuorten kohdalla ikä on yleinen syrjintäperuste. Heidän mielipiteensä jätetään usein huomioimatta, koska oletuksena on, että aikuiset tietävät asiat paremmin. Kyse voi olla myös siitä, että lapsilta ja nuorilta ei muisteta tai huomata kysyä mielipidettä, vaikka asia koskisi nimenomaan heitä. Tällaisen aikuisten harjoittaman, usein tiedostamattomankin syrjinnän lisäksi on paljon lasten keskinäistä syrjintää. Yleisimmät syrjinnän syyt liittyvät iän lisäksi pukeutumistyyliin, ulkonäköön, epämuodikkuuteen ja sukupuoleen liittyvien odotusten rikkomiseen. Vähemmistöön kuuluvat kokevat syrjintää muita enemmän.
Syrjinnän syyt pohjautuvat yhteiskunnan arvomaailmaan. Kyse on perussosiologisesta keskustelusta koskien normeja ja arvoja: mikä on yhteiskunnassamme normaalia ja mitä pidetään epänormaalina? Normaali on hyväksyttävää, kun taas epänormaali on jotain uhkaavaa tai erikoista ja siksi syrjinnän peruste. Normaaliudenkin määrittely on vallan käyttöä. Normien avulla myös rajaamme yhteisöjä ja ryhmiä: tietyssä yhteisössä on toimittava tiettyjen sääntöjen mukaisesti tai tulee syrjityksi. Sosiaalinen paine voi yhteisössä olla todella kova. Esimerkiksi enemmistö nuorista on sitä mieltä, että Suomessa on liian vahva samanlaisuuden paine.
Nuoret joutuvat nykyään kasvamaan maailmassa, jossa vallitsee kovat arvot. Monet kehityskulut ovat johtaneet siihen, että vahvat, yhteiskuntaan ja sen normeihin parhaiten sopeutuvat menestyvät, kun taas heikommin niihin sopeutuvilla on vaikeampaa. Yhteiskunnassa on huonosti tilaa ”normaaleista” poikkeaville yksilöille. Yksilöllisyyttä pidetään etuna, mutta siitä uhkaa tulla vain vahvojen, yhteiskunnan normien sisälle mahtuvien yksilöiden etuoikeus. Esimerkiksi työmarkkinoilla vahvoilla on usein nuori, jolla on tutkinto, työkokemusta ja jokin erityistaito, kuten monen kielen osaaminen. Sen sijaan nuori, jolla ei ole tutkintoa tai työkokemusta, mutta omakohtaista, vuosien mittaista kokemusta esimerkiksi tietokonepelien teosta saattaa jäädä ilman työpaikkaa. Hänellä olisi yksilöllistä erityisosaamista, mutta ei virallista pätevyyttä.
Syrjinnän kustannukset ovat mittaamattoman suuret. Syrjiminen aiheuttaa pahaa mieltä ja pahimmillaan johtaa yksinäisyyteen ja koko yhteiskunnasta syrjäytymiseen. Nuorisobarometrin mukaan syrjintä näkyy kaikissa hyvinvointimittareissa: syrjinnän uhrit ovat keskimääräistä tyytymättömämpiä niin terveydentilaansa kuin elämäänsä kaiken kaikkiaan. Siksi erityisesti lasten ja nuorten syrjintään tulisi suhtautua vakavasti. Myös nuoret itse pitävät syrjintään puuttumista lähes yksimielisesti tärkeänä. Sen sijaan vähemmistön (46 %) mielestä nykyiset syrjintää ehkäisevät toimet ovat tehokkaita.
Syrjinnän ehkäisemisessä on hyvä huomioida sekä henkilökohtainen että rakenteellinen taso. Rakenteisiin pystytään puuttumaan lainsäädännöllä. Esimerkiksi uusi kuntalaki velvoittaa jokaista kuntaa perustamaan nuorisovaltuuston turvaamaan nuorten vaikuttamismahdollisuudet. Näin pyritään rakenteellisesti vähentämään nuorten syrjintää kunnallisessa päätöksenteossa. Kouluihin tulisi kiinnittää erityistä huomiota syrjäytymisen ehkäisemisessä, sillä siellä syrjintää koetaan eniten. Lapsiasiavaltuutettu pyrkii osaltaan edistämään asiaa, osana vuoden Eriarvoistuva koulu? -teemaa.
Vain harva meistä tunnustaa tietoisesti ja tahallisesti harrastaneensa syrjintää. Syrjinnän yleisyyteen nähden aika moni meistä sitä kuitenkin tekee. Vaikeinta syrjinnän ehkäisemisessä on se, että sitä ei saada pois lakien tai juhlapuheiden avulla, vaan käytännön teoilla. Syrjinnän ehkäisemisessä kaikki lähteekin asenteesta. Tarvitaan asiasta puhumista, ihmisten keskinäistä vuorovaikutusta ja oikeanlaista kasvatusta. Myös medialla on iso rooli asenteiden muokkautumisessa. Syrjintää tuskin pystytään koskaan kokonaan kitkemään. Ihmisten ja sitä kautta yhteiskunnan on kuitenkin mahdollista tulla suvaitsevaisemmiksi.
Näyttää siltä, että yhteiskuntamme alkaa vähitellen hyväksyä lasten ja nuorten osallisuuden. Käytännössä osallisuuden toteutumiseen on kuitenkin vielä matkaa, sillä syrjintä, jota voidaan pitää osallisuuden vastakohtana, on edelleen yleistä. Kun osallisuus viittaa toimintaan, jossa jokaista ihmistä arvostetaan sellaisena kuin hän on, on syrjinnässä kyse siitä, että valtaväestöön tai itseemme nähden erilaisia ihmisiä pidetään huonompina tai vähempiarvoisina. Erilaisuus on hyvä tunnistaa, mutta väitän, että aika harva meistä – jos ylipäätään kukaan – pystyy sen täydellisesti tunnustamaan. Tässä meillä jokaisella on peiliin katsomisen paikka.
Terhi Tuukkanen
Ylitarkastaja
Lapsiasiavaltuutetun toimisto
Kirjoitus perustuu teokseen ”Myllyniemi, S (toim.) 2015. Ihmisarvoinen nuoruus. Nuorisobarometri 2014. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö, Nuorisoasiain neuvottelukunta ja Nuorisotutkimusverkosto” sekä kirjan julkistamistilaisuudessa 6.3.2015 käytettyihin puheenvuoroihin ja keskusteluihin.
Nuorisobarometrin määritelmän mukaan syrjintä tarkoittaa sitä, että henkilöä tai ryhmää kohdellaan ilman hyväksyttävää oikeutusta eriarvoisesti esimerkiksi sukupuolen, iän, uskonnon, vamman, seksuaalisen suuntautumisen, etnisen alkuperän tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Syrjinnäksi voidaan katsoa vähättely ja aliarvioiminen, pilkkaaminen ja nimittely tai ryhmän ulkopuolelle jättäminen. Näkemykset siitä, mikä katsotaan syrjinnäksi, ovat erilaisia ja tilannekohtaisia. Mikä yhdelle on syrjintää, ei ole sitä välttämättä toiselle. Tytöt tunnistavat poikia herkemmin erilaisia syrjinnän muotoja.
Lasten ja nuorten kohdalla ikä on yleinen syrjintäperuste. Heidän mielipiteensä jätetään usein huomioimatta, koska oletuksena on, että aikuiset tietävät asiat paremmin. Kyse voi olla myös siitä, että lapsilta ja nuorilta ei muisteta tai huomata kysyä mielipidettä, vaikka asia koskisi nimenomaan heitä. Tällaisen aikuisten harjoittaman, usein tiedostamattomankin syrjinnän lisäksi on paljon lasten keskinäistä syrjintää. Yleisimmät syrjinnän syyt liittyvät iän lisäksi pukeutumistyyliin, ulkonäköön, epämuodikkuuteen ja sukupuoleen liittyvien odotusten rikkomiseen. Vähemmistöön kuuluvat kokevat syrjintää muita enemmän.
Syrjinnän syyt pohjautuvat yhteiskunnan arvomaailmaan. Kyse on perussosiologisesta keskustelusta koskien normeja ja arvoja: mikä on yhteiskunnassamme normaalia ja mitä pidetään epänormaalina? Normaali on hyväksyttävää, kun taas epänormaali on jotain uhkaavaa tai erikoista ja siksi syrjinnän peruste. Normaaliudenkin määrittely on vallan käyttöä. Normien avulla myös rajaamme yhteisöjä ja ryhmiä: tietyssä yhteisössä on toimittava tiettyjen sääntöjen mukaisesti tai tulee syrjityksi. Sosiaalinen paine voi yhteisössä olla todella kova. Esimerkiksi enemmistö nuorista on sitä mieltä, että Suomessa on liian vahva samanlaisuuden paine.
Nuoret joutuvat nykyään kasvamaan maailmassa, jossa vallitsee kovat arvot. Monet kehityskulut ovat johtaneet siihen, että vahvat, yhteiskuntaan ja sen normeihin parhaiten sopeutuvat menestyvät, kun taas heikommin niihin sopeutuvilla on vaikeampaa. Yhteiskunnassa on huonosti tilaa ”normaaleista” poikkeaville yksilöille. Yksilöllisyyttä pidetään etuna, mutta siitä uhkaa tulla vain vahvojen, yhteiskunnan normien sisälle mahtuvien yksilöiden etuoikeus. Esimerkiksi työmarkkinoilla vahvoilla on usein nuori, jolla on tutkinto, työkokemusta ja jokin erityistaito, kuten monen kielen osaaminen. Sen sijaan nuori, jolla ei ole tutkintoa tai työkokemusta, mutta omakohtaista, vuosien mittaista kokemusta esimerkiksi tietokonepelien teosta saattaa jäädä ilman työpaikkaa. Hänellä olisi yksilöllistä erityisosaamista, mutta ei virallista pätevyyttä.
Syrjinnän kustannukset ovat mittaamattoman suuret. Syrjiminen aiheuttaa pahaa mieltä ja pahimmillaan johtaa yksinäisyyteen ja koko yhteiskunnasta syrjäytymiseen. Nuorisobarometrin mukaan syrjintä näkyy kaikissa hyvinvointimittareissa: syrjinnän uhrit ovat keskimääräistä tyytymättömämpiä niin terveydentilaansa kuin elämäänsä kaiken kaikkiaan. Siksi erityisesti lasten ja nuorten syrjintään tulisi suhtautua vakavasti. Myös nuoret itse pitävät syrjintään puuttumista lähes yksimielisesti tärkeänä. Sen sijaan vähemmistön (46 %) mielestä nykyiset syrjintää ehkäisevät toimet ovat tehokkaita.
Syrjinnän ehkäisemisessä on hyvä huomioida sekä henkilökohtainen että rakenteellinen taso. Rakenteisiin pystytään puuttumaan lainsäädännöllä. Esimerkiksi uusi kuntalaki velvoittaa jokaista kuntaa perustamaan nuorisovaltuuston turvaamaan nuorten vaikuttamismahdollisuudet. Näin pyritään rakenteellisesti vähentämään nuorten syrjintää kunnallisessa päätöksenteossa. Kouluihin tulisi kiinnittää erityistä huomiota syrjäytymisen ehkäisemisessä, sillä siellä syrjintää koetaan eniten. Lapsiasiavaltuutettu pyrkii osaltaan edistämään asiaa, osana vuoden Eriarvoistuva koulu? -teemaa.
Vain harva meistä tunnustaa tietoisesti ja tahallisesti harrastaneensa syrjintää. Syrjinnän yleisyyteen nähden aika moni meistä sitä kuitenkin tekee. Vaikeinta syrjinnän ehkäisemisessä on se, että sitä ei saada pois lakien tai juhlapuheiden avulla, vaan käytännön teoilla. Syrjinnän ehkäisemisessä kaikki lähteekin asenteesta. Tarvitaan asiasta puhumista, ihmisten keskinäistä vuorovaikutusta ja oikeanlaista kasvatusta. Myös medialla on iso rooli asenteiden muokkautumisessa. Syrjintää tuskin pystytään koskaan kokonaan kitkemään. Ihmisten ja sitä kautta yhteiskunnan on kuitenkin mahdollista tulla suvaitsevaisemmiksi.
Näyttää siltä, että yhteiskuntamme alkaa vähitellen hyväksyä lasten ja nuorten osallisuuden. Käytännössä osallisuuden toteutumiseen on kuitenkin vielä matkaa, sillä syrjintä, jota voidaan pitää osallisuuden vastakohtana, on edelleen yleistä. Kun osallisuus viittaa toimintaan, jossa jokaista ihmistä arvostetaan sellaisena kuin hän on, on syrjinnässä kyse siitä, että valtaväestöön tai itseemme nähden erilaisia ihmisiä pidetään huonompina tai vähempiarvoisina. Erilaisuus on hyvä tunnistaa, mutta väitän, että aika harva meistä – jos ylipäätään kukaan – pystyy sen täydellisesti tunnustamaan. Tässä meillä jokaisella on peiliin katsomisen paikka.
Terhi Tuukkanen
Ylitarkastaja
Lapsiasiavaltuutetun toimisto
Kirjoitus perustuu teokseen ”Myllyniemi, S (toim.) 2015. Ihmisarvoinen nuoruus. Nuorisobarometri 2014. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö, Nuorisoasiain neuvottelukunta ja Nuorisotutkimusverkosto” sekä kirjan julkistamistilaisuudessa 6.3.2015 käytettyihin puheenvuoroihin ja keskusteluihin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)