Kirjainyhdistelmä HLBTI viittaa homoihin, lesboihin, bi-seksuaaleihin, trans-ihmisiin ja intersukupuolisiin henkilöihin. Kyse on siis seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä. Usein nämä ilmiöt mielletään aikuisten maailmaan kuuluvina asioina, mutta kun tarkemmin katsotaan, HLBTI liittyy lasten maailmaan ja elämään lukuisin tavoin – joko lapsen omana kokemuksena tai jonkun muun kokemuksen välityksellä.
Jokaisella ihmisellä on seksuaalinen suuntautuminen, joka ajankohtaistuu elämänpolulla silloin kun ihminen herää seksuaalisuuteensa. Jo leikki-ikäinen lapsi on seksuaalinen olento, mutta viimeistään murrosiän alkaessa kysymys seksuaalisesta suuntautumisesta on jo usein akuutti. Homoiksi, lesboiksi, bi-seksuaaleiksi ja heteroiksi tullaan usein jo hyvin varhaisessa vaiheessa elämänpolkua, juridisessa mielessä jo aivan lapsena.
Jokaisella ihmisellä on myös sukupuoli-identiteetti ja omanlaisensa sukupuolen ilmaisun tapa. Osalla ihmisistä myöskään kehon sukupuolipiirteet eivät ole yksiselitteisen miehiset tai naisiset. Lapsen sukupuoli-identiteetti kehittyy jo hyvin varhaisessa lapsuudessa. Lapsen sukupuoli-identiteetti tai sukupuolen ilmaisun tapa voivat poiketa normin mukaisesta jo hyvin nuorella iällä. Sukupuolen moninaisuus on mitä suurimmissa määrin nimenomaan lapsen elämään liittyvä kokemus. Ikävä kyllä iso osa sukupuoleltaan moninaisista lapsista ei ole löytänyt lapsuudessaan luvallista tapaa tuoda esiin sukupuolen kokemustaan. Tästä syystä sukupuoli-identiteetin ja ilmaisun etsintä lykkääntyvät joskus traagisinkin seurauksin aikuisuuteen saakka.
Kun asioita katsotaan tästä näkökulmasta, huomataankin, että seksuaalinen suuntautuminen, sukupuoli-identiteetti ja sukupuolen ilmaisun tapa ovat kaikki asioita, jotka konkretisoituvat nimenomaan lapsuudessa. Jotta tulevaisuudessa HLBTI-ihmiset voisivat elää hyvän ja turvallisen elämän, on välttämätöntä suojella näitä herkkiä lapsuuden prosesseja, joissa jokainen meistä syntyy omaksi itsekseen myös sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen osalta.
HLBTI ei liity kuitenkaan ainoastaan niiden lasten maailmaan, joita HLBTI koskettaa oman henkilökohtaisen kokemuksen kautta. Ensinnäkin jokaisella lapsella on tilaa kasvaa vahvempaan itsetuntemukseen ja identiteettiin, kun lapsia kasvatetaan tavalla, joka mahdollistaa esimerkiksi sukupuolen ilmaisun kokeilut. Toiseksi muiden ihmisten HLBTI-identiteetti koskettaa lapsia monella tapaa. Esimerkiksi lapsen omat vanhemmat voivat kuulua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön, jos lapsi elää sateenkaariperheessä. HLBTI-ihminen lapsen elämässä voi olla myös esimerkiksi oma sisar, luokkakaveri tai opettaja. Tämän päivän lapset kohtaavat elämän moninaisuuden yhä laajemmin. Moninaisuuden kohtaamisen taidot ovat tärkeitä jokaisen lapsen menestymisen kannalta.
Lapsiasiavaltuutettu on halunnut nostaa asian keskusteluun perustamalla alkuvuodesta työryhmän, joka on saanut nimekseen HLBTI ja lapset. Työryhmä koostuu seksuaali- ja sukupuolivähemmistökysymysten sekä lasten oikeuksien asiantuntijoista. Työryhmän tavoitteina on lisätä keskustelua HLBTI-lasten ja sateenkaariperheiden lasten hyvinvoinnista ja oikeuksista, edistää keskustelun pohjaamista tutkittuun tietoon, varmistaa Lapsen oikeuksien sopimuksen tulkinnan, soveltamisen ja seurannan huomioivan myös HLBTI-teemat sekä antaa toimenpide-ehdotuksia HLBTI-lasten ja sateenkaariperheiden lasten hyvinvoinnin ja oikeuksien edistämiseksi.
Juha Jämsä
HLBTI ja lapset –työryhmän puheenjohtaja
Sateenkaariperheet ry:n toiminnanjohtaja
22. huhtikuuta 2015
19. huhtikuuta 2015
Lapsen ääni
Sanataitelija, runoilija Aino Suholan runo ministeri Elisabeth Rehnin 80-vuotisten kunniaksi lapsiasiavaltuutetun toimiston tilaamana (kantaesitetty 14.4.2015):
Lapsen ääni
Jos ois joku
joka rakastais ihmiseksi
ja sanois että lapskulta
totta kai sua itkettää
joku
joka ei ikinä hylkäis
eikä jättäis häpeään
antais mannapuuroo
ja makkaraa
välittäis vielä viitosenakin
pyyhkis kyyneleet
ja sanois
märakastansua
märakastansua
niin musta vois tulla
minä
ihan kokonainen ihme
jonka edessä otetaan lakki päästä
ja mä sanoisin jag älskar dig så
niin kuin Daniel Victorialle
vaikka ihan suomeks vaan
me painettais kätemme kallioon
mä ensin ja sä sitten
ja sitten taasen mä
niin kuin vuorovesi sata kertaa tuhat kertaa
samaan paikkaan
ja kaikki mummot ja papat
ja matit ja tepot
ja jonain päivänä
sadan vuoden jälkeen
siinä ois ihmisen käden jälki
niin kuin iho iholla
ei lyönti
vaan pieni ja hento ote
ja ilo helisis
ja itkun ääni
Lapsen ääni
Jos ois joku
joka rakastais ihmiseksi
ja sanois että lapskulta
totta kai sua itkettää
joku
joka ei ikinä hylkäis
eikä jättäis häpeään
antais mannapuuroo
ja makkaraa
välittäis vielä viitosenakin
pyyhkis kyyneleet
ja sanois
märakastansua
märakastansua
niin musta vois tulla
minä
ihan kokonainen ihme
jonka edessä otetaan lakki päästä
ja mä sanoisin jag älskar dig så
niin kuin Daniel Victorialle
vaikka ihan suomeks vaan
me painettais kätemme kallioon
mä ensin ja sä sitten
ja sitten taasen mä
niin kuin vuorovesi sata kertaa tuhat kertaa
samaan paikkaan
ja kaikki mummot ja papat
ja matit ja tepot
ja jonain päivänä
sadan vuoden jälkeen
siinä ois ihmisen käden jälki
niin kuin iho iholla
ei lyönti
vaan pieni ja hento ote
ja ilo helisis
ja itkun ääni
17. huhtikuuta 2015
#vaalit2015
Suomi äänestää sunnuntaina. Eduskuntavaalit ovat näkyneet laajasti. Tiedotusvälineissä vaalit on noteerattu hyvin. Kiittää kannattaa myös ehdokkaita, jotka ovat myllyyn lähteneet. Arvostus ei ole taattu, mutta arvostelu on. Kymmenissä vaalikoneissa on melkoinen läpivalaisu ja henkilörekisteri ehdokkaiden taustoista ja mielipiteistä.
Olen kiertänyt kaikkien puolueiden tilaisuuksissa puhumassa. Vaaleja ei tule karttaa. Asiantuntijoiden on syytä olla antamassa näkökulmaa ja tietoa päätöksentekijöiden virikkeeksi. Vuorovaikutusta hallinnon, tutkimuksen, järjestöjen, liike-elämän ja poliittisen päätöksenteon kehikossa on liian vähän. Sitä pitää lisätä.
Demokratiaa kannattaa puolustaa. Ja hauskaakin saa olla. Mikkelissä laskimme kyläkoululla pulkkamäkeä puheiden jälkeen, Espoossa poni ajelutti lapsukaisia, makkaraa on syöty ja kahvia juotu – niin Raahessa, Oulussa, Raisiossa, Espoossa, Jyväskylässä, Helsingissäkin. Me omistamme yhdessä demokratian. Olemme siitä yhdessä vastuussa.
Ihmisten parissa olen avannut monien asiantuntijoiden kanssa lapsi- ja perheasioiden ajankohtaisuuksia. On herännyt vilkasta keskustelua, toivoa ja ahdistustakin, kun on puhuttu lastensuojelusta, perheiden kotipalvelusta, kotihoidontuesta, koulujen arjesta, lasten kokemasta kiusaamisesta, työelämän pelisäännöistä, hoivavastuun jakamisesta vanhempien kesken, subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta, päivähoidon laadusta.
Yksi yllätys on silti ollut häkellyttävän suuri. Lapsi- ja vanhusväestön asioista on keskusteltu puoluejohtajien kesken vähän, jos lainkaan.
Puoluejohtajien keskusteluista nämä arjen asiat ovat puuttuneet. Puolueiden puheenjohtajien suuret vaalikeskustelut ovat olleet ohipuhumista rakenteista, stiiknafuuliaa yläkäsittein. Kuitenkin menneen vaalikauden poliittiset väännöt on käyty pitkälti lapsi- ja vanhusväestön kysymyksistä.
Vaalikoneissakin lapsi- ja vanhusteemoja on vähän, jos lainkaan.
Mistä vaaleissa on sitten puhuttu? Enemmän on puhuttu reaktiivisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikasta sekä hyvin yleisellä tasolla valtion taloudesta. Kuntien taloudesta on puhuttu jo vähemmän, jos lainkaan. Olemmeko kuulleet, mitä kuntien velvoitteita karsitaan vai karsitaanko? Kreikasta on puhuttu neljän vuoden takaisesta asetelmasta käsin. Alkoholista oli tuloillaan kantojen punnintaa, mutta niin sanotun kansalaispalautteen jälkeen tämäkin haudattiin pimentoon.
Vähäinen keskustelu politiikan sisällöistä on valitettavaa demokratian kannalta. Pian vaalien jälkeen sisältöihin käydään joka tapauksessa kiinni. Puolueet eivät pysty viemään tarvittavia uudistuksia reippaasti läpi, kun mandaattia uudistuksille ei ole haettu. Puolueiden kannalta olisi toivottavaa, että vaaleissa käytävä keskustelu edistäisi hallitukseen päätyvien puolueiden yhteisten kantojen luomista.
Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu
Olen kiertänyt kaikkien puolueiden tilaisuuksissa puhumassa. Vaaleja ei tule karttaa. Asiantuntijoiden on syytä olla antamassa näkökulmaa ja tietoa päätöksentekijöiden virikkeeksi. Vuorovaikutusta hallinnon, tutkimuksen, järjestöjen, liike-elämän ja poliittisen päätöksenteon kehikossa on liian vähän. Sitä pitää lisätä.
Demokratiaa kannattaa puolustaa. Ja hauskaakin saa olla. Mikkelissä laskimme kyläkoululla pulkkamäkeä puheiden jälkeen, Espoossa poni ajelutti lapsukaisia, makkaraa on syöty ja kahvia juotu – niin Raahessa, Oulussa, Raisiossa, Espoossa, Jyväskylässä, Helsingissäkin. Me omistamme yhdessä demokratian. Olemme siitä yhdessä vastuussa.
Ihmisten parissa olen avannut monien asiantuntijoiden kanssa lapsi- ja perheasioiden ajankohtaisuuksia. On herännyt vilkasta keskustelua, toivoa ja ahdistustakin, kun on puhuttu lastensuojelusta, perheiden kotipalvelusta, kotihoidontuesta, koulujen arjesta, lasten kokemasta kiusaamisesta, työelämän pelisäännöistä, hoivavastuun jakamisesta vanhempien kesken, subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta, päivähoidon laadusta.
Yksi yllätys on silti ollut häkellyttävän suuri. Lapsi- ja vanhusväestön asioista on keskusteltu puoluejohtajien kesken vähän, jos lainkaan.
Puoluejohtajien keskusteluista nämä arjen asiat ovat puuttuneet. Puolueiden puheenjohtajien suuret vaalikeskustelut ovat olleet ohipuhumista rakenteista, stiiknafuuliaa yläkäsittein. Kuitenkin menneen vaalikauden poliittiset väännöt on käyty pitkälti lapsi- ja vanhusväestön kysymyksistä.
Vaalikoneissakin lapsi- ja vanhusteemoja on vähän, jos lainkaan.
Mistä vaaleissa on sitten puhuttu? Enemmän on puhuttu reaktiivisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikasta sekä hyvin yleisellä tasolla valtion taloudesta. Kuntien taloudesta on puhuttu jo vähemmän, jos lainkaan. Olemmeko kuulleet, mitä kuntien velvoitteita karsitaan vai karsitaanko? Kreikasta on puhuttu neljän vuoden takaisesta asetelmasta käsin. Alkoholista oli tuloillaan kantojen punnintaa, mutta niin sanotun kansalaispalautteen jälkeen tämäkin haudattiin pimentoon.
Vähäinen keskustelu politiikan sisällöistä on valitettavaa demokratian kannalta. Pian vaalien jälkeen sisältöihin käydään joka tapauksessa kiinni. Puolueet eivät pysty viemään tarvittavia uudistuksia reippaasti läpi, kun mandaattia uudistuksille ei ole haettu. Puolueiden kannalta olisi toivottavaa, että vaaleissa käytävä keskustelu edistäisi hallitukseen päätyvien puolueiden yhteisten kantojen luomista.
Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu
14. huhtikuuta 2015
Lapsen oikeusturvaa parannettava
Huostaanotto ja lapsen sijoittaminen sijaishuoltoon ovat voimakas interventio lapsen ja hänen vanhempansa perusoikeutena turvattuun perhe-elämään. On ymmärrettävää, että lapsi ja vanhemmat eivät aina ole yhtä mieltä viranomaisen kanssa huostaanoton tarpeesta. Heidän oikeusturvansa kannalta on tärkeää, että asia voidaan saattaa riippumattoman tuomioistuimen ratkaistavaksi.
Tahdonvastaiset huostaanottoasiat käsitellään tuomioistuimessa kiireellisinä. Tästä huolimatta käsittely voi pisimmillään kestää huostaanottohakemuksen jättämisestä alkaen jopa puolitoista vuotta, jos hallinto-oikeuden päätöksestä on valitettu vielä korkeimpaan hallinto-oikeuteen (KHO). Ratkaisu muuttuu enää hyvin harvoin KHO:ssa.
Puolitoista vuotta on lapsen elämässä pitkä aika. Pitkä oikeuskäsittely on lapselle epävarmuutta aiheuttava, kuormittava tekijä. Pahimmillaan se voi vaarantaa perheen jälleenyhdistämistavoitteen, joka lastensuojelulain mukaan on otettava huomioon lapsen edun mukaisella tavalla sijaishuollon toteuttamisessa.
Perustuslakivaliokunta antoi alkuvuodesta lausunnon (PeVL 55/2014 vp) hallintoasioiden muutoksenhakusäännöksiä koskevasta lakiesityksestä. Esityksessä ehdotetaan mm. valituslupamenettelyn laajentamista uusiin asiaryhmiin muutoksenhaussa KHO:een. Lastensuojeluasioita esitys ei koske. Lausunnossaan valiokunta kuitenkin katsoo, että mahdollisuutta laajentaa valituslupajärjestelmää jatkossa lastensuojeluasioihin on syytä selvittää.
Tämä on lämpimästi kannatettava ehdotus. Huostaanottoon ja sijaishuoltoon liittyy lapsen edun näkökulmasta useita seikkoja, jotka puoltavat asian nopeaa käsittelyä, kuten valiokuntakin toteaa. Valituslupamenettelyn myötä KHO:ssa käsiteltävien asioiden määrä vähenisi ja siellä ratkaistavien asioiden käsittely nopeutuisi.
Valituslupamenettely osaltaan parantaa lapsen oikeusturvaa. Ensisijaisesti tavoitteena olisi kuitenkin oltava tahdonvastaisten huostaanottojen vähentäminen. Sosiaalihuollossa ollaan siirtämässä painopistettä ennaltaehkäiseviin toimiin. Huostaanottojen tarve ei kuitenkaan kokonaan poistu. On siis panostettava siihen, että lapsi, vanhemmat ja viranomainen voisivat entistä useammin yhteisymmärryksessä sopia toimenpiteistä.
Erityisesti huomiota on kiinnitettävä lapsen osallisuuteen, sekä sosiaaliviranomaisessa että tuomioistuimissa. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksessa taataan lapselle oikeus vaikuttaa itseään koskeviin asioihin iän ja kehitystason edellyttämällä tavalla. Tämä oikeus on kaikilla lapsilla, ilman ikärajoituksia. Aito kuunteleminen, mielipiteiden huomioiminen ja päätösten perusteleminen lapselle ja vanhemmalle ymmärrettävällä tavalla auttavat perhettä hyväksymään kielteisiäkin päätöksiä. Se on myös keino löytää yhteisesti sovittavissa olevia ratkaisuja. Lapselle, jonka elämästä ensisijaisesti on kyse, tämä on erityisen merkityksellistä.
Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu
Merike Helander, lakimies, lapsiasiavaltuutetun toimisto
Tahdonvastaiset huostaanottoasiat käsitellään tuomioistuimessa kiireellisinä. Tästä huolimatta käsittely voi pisimmillään kestää huostaanottohakemuksen jättämisestä alkaen jopa puolitoista vuotta, jos hallinto-oikeuden päätöksestä on valitettu vielä korkeimpaan hallinto-oikeuteen (KHO). Ratkaisu muuttuu enää hyvin harvoin KHO:ssa.
Puolitoista vuotta on lapsen elämässä pitkä aika. Pitkä oikeuskäsittely on lapselle epävarmuutta aiheuttava, kuormittava tekijä. Pahimmillaan se voi vaarantaa perheen jälleenyhdistämistavoitteen, joka lastensuojelulain mukaan on otettava huomioon lapsen edun mukaisella tavalla sijaishuollon toteuttamisessa.
Perustuslakivaliokunta antoi alkuvuodesta lausunnon (PeVL 55/2014 vp) hallintoasioiden muutoksenhakusäännöksiä koskevasta lakiesityksestä. Esityksessä ehdotetaan mm. valituslupamenettelyn laajentamista uusiin asiaryhmiin muutoksenhaussa KHO:een. Lastensuojeluasioita esitys ei koske. Lausunnossaan valiokunta kuitenkin katsoo, että mahdollisuutta laajentaa valituslupajärjestelmää jatkossa lastensuojeluasioihin on syytä selvittää.
Tämä on lämpimästi kannatettava ehdotus. Huostaanottoon ja sijaishuoltoon liittyy lapsen edun näkökulmasta useita seikkoja, jotka puoltavat asian nopeaa käsittelyä, kuten valiokuntakin toteaa. Valituslupamenettelyn myötä KHO:ssa käsiteltävien asioiden määrä vähenisi ja siellä ratkaistavien asioiden käsittely nopeutuisi.
Valituslupamenettely osaltaan parantaa lapsen oikeusturvaa. Ensisijaisesti tavoitteena olisi kuitenkin oltava tahdonvastaisten huostaanottojen vähentäminen. Sosiaalihuollossa ollaan siirtämässä painopistettä ennaltaehkäiseviin toimiin. Huostaanottojen tarve ei kuitenkaan kokonaan poistu. On siis panostettava siihen, että lapsi, vanhemmat ja viranomainen voisivat entistä useammin yhteisymmärryksessä sopia toimenpiteistä.
Erityisesti huomiota on kiinnitettävä lapsen osallisuuteen, sekä sosiaaliviranomaisessa että tuomioistuimissa. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksessa taataan lapselle oikeus vaikuttaa itseään koskeviin asioihin iän ja kehitystason edellyttämällä tavalla. Tämä oikeus on kaikilla lapsilla, ilman ikärajoituksia. Aito kuunteleminen, mielipiteiden huomioiminen ja päätösten perusteleminen lapselle ja vanhemmalle ymmärrettävällä tavalla auttavat perhettä hyväksymään kielteisiäkin päätöksiä. Se on myös keino löytää yhteisesti sovittavissa olevia ratkaisuja. Lapselle, jonka elämästä ensisijaisesti on kyse, tämä on erityisen merkityksellistä.
Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu
Merike Helander, lakimies, lapsiasiavaltuutetun toimisto
1. huhtikuuta 2015
Syrjintä leimaa nuoruuden kokemusta
Uusi Nuorisobarometri julkistettiin muutama viikko sitten. Sen keskeisenä tuloksena todetaan, että syrjintä leimaa nuoruuden kokemusta. Enemmistö (55 %) kaikista 15–29-vuotiaista nuorista kokee tulleensa jossain elämänsä vaiheessa syrjityksi. Luku on suuri, mutta ei sinänsä yllättävä. Syrjintää on ollut aina, mutta se ehkä tunnistetaan herkemmin nykyään.
Nuorisobarometrin määritelmän mukaan syrjintä tarkoittaa sitä, että henkilöä tai ryhmää kohdellaan ilman hyväksyttävää oikeutusta eriarvoisesti esimerkiksi sukupuolen, iän, uskonnon, vamman, seksuaalisen suuntautumisen, etnisen alkuperän tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Syrjinnäksi voidaan katsoa vähättely ja aliarvioiminen, pilkkaaminen ja nimittely tai ryhmän ulkopuolelle jättäminen. Näkemykset siitä, mikä katsotaan syrjinnäksi, ovat erilaisia ja tilannekohtaisia. Mikä yhdelle on syrjintää, ei ole sitä välttämättä toiselle. Tytöt tunnistavat poikia herkemmin erilaisia syrjinnän muotoja.
Lasten ja nuorten kohdalla ikä on yleinen syrjintäperuste. Heidän mielipiteensä jätetään usein huomioimatta, koska oletuksena on, että aikuiset tietävät asiat paremmin. Kyse voi olla myös siitä, että lapsilta ja nuorilta ei muisteta tai huomata kysyä mielipidettä, vaikka asia koskisi nimenomaan heitä. Tällaisen aikuisten harjoittaman, usein tiedostamattomankin syrjinnän lisäksi on paljon lasten keskinäistä syrjintää. Yleisimmät syrjinnän syyt liittyvät iän lisäksi pukeutumistyyliin, ulkonäköön, epämuodikkuuteen ja sukupuoleen liittyvien odotusten rikkomiseen. Vähemmistöön kuuluvat kokevat syrjintää muita enemmän.
Syrjinnän syyt pohjautuvat yhteiskunnan arvomaailmaan. Kyse on perussosiologisesta keskustelusta koskien normeja ja arvoja: mikä on yhteiskunnassamme normaalia ja mitä pidetään epänormaalina? Normaali on hyväksyttävää, kun taas epänormaali on jotain uhkaavaa tai erikoista ja siksi syrjinnän peruste. Normaaliudenkin määrittely on vallan käyttöä. Normien avulla myös rajaamme yhteisöjä ja ryhmiä: tietyssä yhteisössä on toimittava tiettyjen sääntöjen mukaisesti tai tulee syrjityksi. Sosiaalinen paine voi yhteisössä olla todella kova. Esimerkiksi enemmistö nuorista on sitä mieltä, että Suomessa on liian vahva samanlaisuuden paine.
Nuoret joutuvat nykyään kasvamaan maailmassa, jossa vallitsee kovat arvot. Monet kehityskulut ovat johtaneet siihen, että vahvat, yhteiskuntaan ja sen normeihin parhaiten sopeutuvat menestyvät, kun taas heikommin niihin sopeutuvilla on vaikeampaa. Yhteiskunnassa on huonosti tilaa ”normaaleista” poikkeaville yksilöille. Yksilöllisyyttä pidetään etuna, mutta siitä uhkaa tulla vain vahvojen, yhteiskunnan normien sisälle mahtuvien yksilöiden etuoikeus. Esimerkiksi työmarkkinoilla vahvoilla on usein nuori, jolla on tutkinto, työkokemusta ja jokin erityistaito, kuten monen kielen osaaminen. Sen sijaan nuori, jolla ei ole tutkintoa tai työkokemusta, mutta omakohtaista, vuosien mittaista kokemusta esimerkiksi tietokonepelien teosta saattaa jäädä ilman työpaikkaa. Hänellä olisi yksilöllistä erityisosaamista, mutta ei virallista pätevyyttä.
Syrjinnän kustannukset ovat mittaamattoman suuret. Syrjiminen aiheuttaa pahaa mieltä ja pahimmillaan johtaa yksinäisyyteen ja koko yhteiskunnasta syrjäytymiseen. Nuorisobarometrin mukaan syrjintä näkyy kaikissa hyvinvointimittareissa: syrjinnän uhrit ovat keskimääräistä tyytymättömämpiä niin terveydentilaansa kuin elämäänsä kaiken kaikkiaan. Siksi erityisesti lasten ja nuorten syrjintään tulisi suhtautua vakavasti. Myös nuoret itse pitävät syrjintään puuttumista lähes yksimielisesti tärkeänä. Sen sijaan vähemmistön (46 %) mielestä nykyiset syrjintää ehkäisevät toimet ovat tehokkaita.
Syrjinnän ehkäisemisessä on hyvä huomioida sekä henkilökohtainen että rakenteellinen taso. Rakenteisiin pystytään puuttumaan lainsäädännöllä. Esimerkiksi uusi kuntalaki velvoittaa jokaista kuntaa perustamaan nuorisovaltuuston turvaamaan nuorten vaikuttamismahdollisuudet. Näin pyritään rakenteellisesti vähentämään nuorten syrjintää kunnallisessa päätöksenteossa. Kouluihin tulisi kiinnittää erityistä huomiota syrjäytymisen ehkäisemisessä, sillä siellä syrjintää koetaan eniten. Lapsiasiavaltuutettu pyrkii osaltaan edistämään asiaa, osana vuoden Eriarvoistuva koulu? -teemaa.
Vain harva meistä tunnustaa tietoisesti ja tahallisesti harrastaneensa syrjintää. Syrjinnän yleisyyteen nähden aika moni meistä sitä kuitenkin tekee. Vaikeinta syrjinnän ehkäisemisessä on se, että sitä ei saada pois lakien tai juhlapuheiden avulla, vaan käytännön teoilla. Syrjinnän ehkäisemisessä kaikki lähteekin asenteesta. Tarvitaan asiasta puhumista, ihmisten keskinäistä vuorovaikutusta ja oikeanlaista kasvatusta. Myös medialla on iso rooli asenteiden muokkautumisessa. Syrjintää tuskin pystytään koskaan kokonaan kitkemään. Ihmisten ja sitä kautta yhteiskunnan on kuitenkin mahdollista tulla suvaitsevaisemmiksi.
Näyttää siltä, että yhteiskuntamme alkaa vähitellen hyväksyä lasten ja nuorten osallisuuden. Käytännössä osallisuuden toteutumiseen on kuitenkin vielä matkaa, sillä syrjintä, jota voidaan pitää osallisuuden vastakohtana, on edelleen yleistä. Kun osallisuus viittaa toimintaan, jossa jokaista ihmistä arvostetaan sellaisena kuin hän on, on syrjinnässä kyse siitä, että valtaväestöön tai itseemme nähden erilaisia ihmisiä pidetään huonompina tai vähempiarvoisina. Erilaisuus on hyvä tunnistaa, mutta väitän, että aika harva meistä – jos ylipäätään kukaan – pystyy sen täydellisesti tunnustamaan. Tässä meillä jokaisella on peiliin katsomisen paikka.
Terhi Tuukkanen
Ylitarkastaja
Lapsiasiavaltuutetun toimisto
Kirjoitus perustuu teokseen ”Myllyniemi, S (toim.) 2015. Ihmisarvoinen nuoruus. Nuorisobarometri 2014. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö, Nuorisoasiain neuvottelukunta ja Nuorisotutkimusverkosto” sekä kirjan julkistamistilaisuudessa 6.3.2015 käytettyihin puheenvuoroihin ja keskusteluihin.
Nuorisobarometrin määritelmän mukaan syrjintä tarkoittaa sitä, että henkilöä tai ryhmää kohdellaan ilman hyväksyttävää oikeutusta eriarvoisesti esimerkiksi sukupuolen, iän, uskonnon, vamman, seksuaalisen suuntautumisen, etnisen alkuperän tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Syrjinnäksi voidaan katsoa vähättely ja aliarvioiminen, pilkkaaminen ja nimittely tai ryhmän ulkopuolelle jättäminen. Näkemykset siitä, mikä katsotaan syrjinnäksi, ovat erilaisia ja tilannekohtaisia. Mikä yhdelle on syrjintää, ei ole sitä välttämättä toiselle. Tytöt tunnistavat poikia herkemmin erilaisia syrjinnän muotoja.
Lasten ja nuorten kohdalla ikä on yleinen syrjintäperuste. Heidän mielipiteensä jätetään usein huomioimatta, koska oletuksena on, että aikuiset tietävät asiat paremmin. Kyse voi olla myös siitä, että lapsilta ja nuorilta ei muisteta tai huomata kysyä mielipidettä, vaikka asia koskisi nimenomaan heitä. Tällaisen aikuisten harjoittaman, usein tiedostamattomankin syrjinnän lisäksi on paljon lasten keskinäistä syrjintää. Yleisimmät syrjinnän syyt liittyvät iän lisäksi pukeutumistyyliin, ulkonäköön, epämuodikkuuteen ja sukupuoleen liittyvien odotusten rikkomiseen. Vähemmistöön kuuluvat kokevat syrjintää muita enemmän.
Syrjinnän syyt pohjautuvat yhteiskunnan arvomaailmaan. Kyse on perussosiologisesta keskustelusta koskien normeja ja arvoja: mikä on yhteiskunnassamme normaalia ja mitä pidetään epänormaalina? Normaali on hyväksyttävää, kun taas epänormaali on jotain uhkaavaa tai erikoista ja siksi syrjinnän peruste. Normaaliudenkin määrittely on vallan käyttöä. Normien avulla myös rajaamme yhteisöjä ja ryhmiä: tietyssä yhteisössä on toimittava tiettyjen sääntöjen mukaisesti tai tulee syrjityksi. Sosiaalinen paine voi yhteisössä olla todella kova. Esimerkiksi enemmistö nuorista on sitä mieltä, että Suomessa on liian vahva samanlaisuuden paine.
Nuoret joutuvat nykyään kasvamaan maailmassa, jossa vallitsee kovat arvot. Monet kehityskulut ovat johtaneet siihen, että vahvat, yhteiskuntaan ja sen normeihin parhaiten sopeutuvat menestyvät, kun taas heikommin niihin sopeutuvilla on vaikeampaa. Yhteiskunnassa on huonosti tilaa ”normaaleista” poikkeaville yksilöille. Yksilöllisyyttä pidetään etuna, mutta siitä uhkaa tulla vain vahvojen, yhteiskunnan normien sisälle mahtuvien yksilöiden etuoikeus. Esimerkiksi työmarkkinoilla vahvoilla on usein nuori, jolla on tutkinto, työkokemusta ja jokin erityistaito, kuten monen kielen osaaminen. Sen sijaan nuori, jolla ei ole tutkintoa tai työkokemusta, mutta omakohtaista, vuosien mittaista kokemusta esimerkiksi tietokonepelien teosta saattaa jäädä ilman työpaikkaa. Hänellä olisi yksilöllistä erityisosaamista, mutta ei virallista pätevyyttä.
Syrjinnän kustannukset ovat mittaamattoman suuret. Syrjiminen aiheuttaa pahaa mieltä ja pahimmillaan johtaa yksinäisyyteen ja koko yhteiskunnasta syrjäytymiseen. Nuorisobarometrin mukaan syrjintä näkyy kaikissa hyvinvointimittareissa: syrjinnän uhrit ovat keskimääräistä tyytymättömämpiä niin terveydentilaansa kuin elämäänsä kaiken kaikkiaan. Siksi erityisesti lasten ja nuorten syrjintään tulisi suhtautua vakavasti. Myös nuoret itse pitävät syrjintään puuttumista lähes yksimielisesti tärkeänä. Sen sijaan vähemmistön (46 %) mielestä nykyiset syrjintää ehkäisevät toimet ovat tehokkaita.
Syrjinnän ehkäisemisessä on hyvä huomioida sekä henkilökohtainen että rakenteellinen taso. Rakenteisiin pystytään puuttumaan lainsäädännöllä. Esimerkiksi uusi kuntalaki velvoittaa jokaista kuntaa perustamaan nuorisovaltuuston turvaamaan nuorten vaikuttamismahdollisuudet. Näin pyritään rakenteellisesti vähentämään nuorten syrjintää kunnallisessa päätöksenteossa. Kouluihin tulisi kiinnittää erityistä huomiota syrjäytymisen ehkäisemisessä, sillä siellä syrjintää koetaan eniten. Lapsiasiavaltuutettu pyrkii osaltaan edistämään asiaa, osana vuoden Eriarvoistuva koulu? -teemaa.
Vain harva meistä tunnustaa tietoisesti ja tahallisesti harrastaneensa syrjintää. Syrjinnän yleisyyteen nähden aika moni meistä sitä kuitenkin tekee. Vaikeinta syrjinnän ehkäisemisessä on se, että sitä ei saada pois lakien tai juhlapuheiden avulla, vaan käytännön teoilla. Syrjinnän ehkäisemisessä kaikki lähteekin asenteesta. Tarvitaan asiasta puhumista, ihmisten keskinäistä vuorovaikutusta ja oikeanlaista kasvatusta. Myös medialla on iso rooli asenteiden muokkautumisessa. Syrjintää tuskin pystytään koskaan kokonaan kitkemään. Ihmisten ja sitä kautta yhteiskunnan on kuitenkin mahdollista tulla suvaitsevaisemmiksi.
Näyttää siltä, että yhteiskuntamme alkaa vähitellen hyväksyä lasten ja nuorten osallisuuden. Käytännössä osallisuuden toteutumiseen on kuitenkin vielä matkaa, sillä syrjintä, jota voidaan pitää osallisuuden vastakohtana, on edelleen yleistä. Kun osallisuus viittaa toimintaan, jossa jokaista ihmistä arvostetaan sellaisena kuin hän on, on syrjinnässä kyse siitä, että valtaväestöön tai itseemme nähden erilaisia ihmisiä pidetään huonompina tai vähempiarvoisina. Erilaisuus on hyvä tunnistaa, mutta väitän, että aika harva meistä – jos ylipäätään kukaan – pystyy sen täydellisesti tunnustamaan. Tässä meillä jokaisella on peiliin katsomisen paikka.
Terhi Tuukkanen
Ylitarkastaja
Lapsiasiavaltuutetun toimisto
Kirjoitus perustuu teokseen ”Myllyniemi, S (toim.) 2015. Ihmisarvoinen nuoruus. Nuorisobarometri 2014. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö, Nuorisoasiain neuvottelukunta ja Nuorisotutkimusverkosto” sekä kirjan julkistamistilaisuudessa 6.3.2015 käytettyihin puheenvuoroihin ja keskusteluihin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)