Miksi lapsitutkimus ja lapsipolitiikka eivät kohtaa?

Osallistuimme International Society for Child Indicators -konferenssiin Viron Tartossa 26.–29.8.2019. Paikalla oli maailmanlaajuisen, 8-12-vuotiaiden lasten hyvinvointia tarkastelevan Children’s Worlds -tutkimuksen tekijöitä sekä monia muita lasten hyvinvoinnista ja sen edistämisestä kiinnostuneita tutkijoita. Vuorotellen jokainen pyrki omalla näkökulmallaan valaisemaan pientä osaa lasten hyvinvoinnin laajassa kokonaisuudessa.

Lukuisat esitykset esimerkiksi lasten hyvinvoinnin vertailusta eri maiden välillä, lasten osallisuutta edistävistä tutkimusprojekteista ja sijaishuollossa elävien lasten hyvinvoinnista olivat kiinnostavia. Jotain konferenssista jäi kuitenkin uupumaan: keskustelu siitä, mitä varten lasten hyvinvoinnin tutkimusta tehdään ja miten tutkimustietoa hyödynnetään. Lasten hyvinvoinnista kiinnostuneiden tutkijoiden keskuudessa perustelu lienee niin itsestään selvä, että sitä ei tarvitse edes ääneen sanoa. Tutkimuksen tarkoituksena on tuottaa tietoa, jonka avulla lasten hyvinvointia voidaan edistää. Se, miten tutkimustiedon avulla voidaan edistää lasten hyvinvointia, onkin kiperämpi pulma. Siitä ei konferenssissa juuri puhuttu.

Lapsen oikeuksien komitea esittää pulmaan ratkaisuksi lapsivaikutusten arviointia. Sen avulla voidaan varmistaa, että YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksessa mainitut lapsen oikeudet ja siten lasten hyvinvointi toteutuvat. Komitea ei anna tarkempaa ohjetta lapsivaikutusten arvioinnista, vaan esittää, että sopimusvaltiot voivat itse kehittää erilaisia menettelytapoja arvioinnin toteuttamiseen. Esimerkiksi se, käytetäänkö lapsivaikutusten arvioinnin pohjana tieteellistä tietoa, jää siten arvioinnin toteuttajan päätettäväksi. Yleiskommentissaan nro 5 komitea korostaa, että lapsen oikeuksien täytäntöönpanoa varten tarvitaan riittävästi lapsia koskevaa tiedonkeruuta. Komitean mukaan on olennaista, että kerättyä tietoa myös käytetään lapsen oikeuksien toteutumisen arviointiin, ongelmien tunnistamiseen sekä lapsia koskevien politiikkojen suunnitteluun.

Tällä hetkellä vallitseva puhetapa korostaa päätöksenteon perustumista tutkittuun tietoon, mutta puhe ei vielä takaa käytännön toteutusta. Erilaisia indikaattoreita on kyllä kehitetty ja saatavilla on varsin pitkältä ajalta lasten hyvinvointia koskevaa seurantatietoa, jota on kerätty esimerkiksi Kouluterveyskyselyssä jo vuodesta 1996 alkaen. Tutkimustiedon hyödyntäminen ei näyttäisi kuitenkaan olevan kovin yleistä eikä systemaattista. Lapsiasiavaltuutettu on toistuvasti huomauttanut lapsivaikutusten arvioinnin puutteellisuudesta esimerkiksi monissa eri hallitusten lakiesityksissä.

Miksi lapsitutkimus ja lapsipolitiikka eivät sitten riittävästi kohtaa? Tutkimuspiireissä helposti oletetaan, että yliopistokoulutuksen läpikäyneinä virkamiesten ja useimpien poliitikkojen pitäisi olla kiinnostuneita tutkimustiedosta ja osata lukea ja tulkita sitä. Lapsipolitiikkaa tekevät puolestaan katsovat, että tutkimustuloksia ei tuoda heille riittävän ymmärrettävässä ja nopeasti hyödynnettävässä muodossa ja että tutkimusta ei aina edes kohdisteta niihin asioihin ja ilmiöihin, joista heidän näkemyksensä mukaan tutkimusta tarvittaisiin.

Taustalla voivat olla erilaiset käsitykset tieteen merkityksestä ja tehtävästä. Virkamiehet ja poliitikot tarvitsevat työnsä perustaksi tutkimusta, jonka tuloksia voidaan soveltaa käytäntöön. Usein he odottavat tutkijoilta myös suosituksia päätöksenteon perustaksi. Sen sijaan tutkijoilla voi olla täysin päinvastainen käsitys siitä, millainen on hyvää tutkimusta. Esimerkiksi tieteen arvovapautta korostavasta näkökulmasta hyvää on sellainen tutkimus, jossa ei vedota mihinkään ei-tiedollisiin, kuten poliittisiin arvoihin. Näkökulman mukaan tiede ja politiikka tulee pitää täysin erillään, eikä tiede voi esittää väitteitä siitä, kuinka on toimittava.

Se, että tutkimuksella ei ole käytännön arvoa, ei siis tarkoita, ettei tutkimus sinänsä olisi arvokas. Mutta lasten hyvinvoinnin edistämisen parissa toimivien työtä tieteen arvovapautta korostava tutkimus ei välttämättä kovin paljoa auta. Yhtenä syynä tutkimuksen ja politiikan kohtaamattomuudelle pidetään myös sitä, että päätöksiä tehdään nopeassa aikataulussa ja asioiden valmistelulle ei varata riittävästi aikaa. Uusia ratkaisuja tarvittaisiin, jotta kuilu tutkimuksen ja politiikan välillä pienenisi. Tavoite lienee kuitenkin yhteinen.

Lapsiasianeuvottelukunnan yhteydessä vuosina 2015–2019 toimineessa Lapsitutkimuksen työryhmässä yhdeksi ratkaisuksi lapsitutkimuksen ja -politiikan lähentämiseen esitettiin sellaisten tilaisuuksien ja koulutusten järjestämistä, joissa tutkijat, virkamiehet ja poliitikot voisivat keskustella asioista. Vuoropuhelu varmasti edistää yhteistä ymmärrystä. Tutkijat saavat käsityksen siitä, millaista tutkimusta tarvitaan ja miten tutkimus tehdään hyödynnettäväksi, ja virkamiehet ja poliitikot saavat ohjausta siihen, miten tutkimustietoa voi käyttää oman työn perustana. Pitkällä aikavälillä koulutustilaisuuksiakin tärkeämpää on varmistaa, että tutkijoilla ja virkamiehillä on riittävät resurssit kehittää työtään. Mikäli viestintään ei ole tutkimusprojekteissa varattu rahaa, voi tutkijan iso ja merkittävä työ jäädä näkymättömiin. Vastaavasti virkamiehen on vaikea toteuttaa tutkimustietoon perustuvaa lapsivaikutusten arviointia, jos siihen ei ole varattu riittävästi aikaa eikä tarvittavasta osaamisesta ole huolehdittu.

Ratkaisuna lapsitutkimuksen ja -politiikan lähentämiseen on pidetty myös sitä, että virkamiesten ja tutkijoiden välissä on organisaatio, joka toimii ”tulkkina” molempiin suuntiin. Tällaisia organisaatioita ovat Suomessa esimerkiksi Itsenäisyyden juhlavuoden lastensäätiö Itla sekä lapsiasiavaltuutettu. Tutkimuksen ja päätöksenteon välisen kuilun kaventaminen kuuluu myös yliopistojen tehtäviin. Hyvä esimerkki organisaatiosta, joka panostaa paljon tutkimustuloksista viestimiseen, on Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.  Viime kädessä sen, käytetäänkö päätöksenteon perustana tutkimustietoa vai ei, määrittävät kuitenkin päättäjien asenne ja usein myös poliittiset intressit.

Terhi Tuukkanen ja Merike Helander
Lapsiasiavaltuutetun toimisto

Lähteitä:

Yleiskommentti nro 5 (2003) Lapsen oikeuksien yleissopimuksen yleiset täytäntöönpanotoimenpiteet verkossa http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2015/03/CRC_GC_2003_5_julkaisu.pdf

Kouluterveyskysely verkossa https://thl.fi/fi/tutkimus-ja-kehittaminen/tutkimukset-ja-hankkeet/kouluterveyskysely

Köyhyys kasvussa – vaikeat ajat edessä

Viime aikoina on voinut lukea useiden päättäjien hehkutusta työllisyyden kohentumisesta. On iloittu, että tämä on parasta lääkettä köyhyyttä vastaan.

Meidän on varauduttava tulevaan muistaen, että maassamme laaja työttömyys on esitettyjen noin 200.000 työttömän työnhakijan sijaan noin 360.000 kansalaista. He ovat työnhakijoina ja erilaisissa työllistymispalveluissa. Muun muassa alityöllistetyt eli lisää työtunteja tarvitsevat tähän lisäten työvoimareservimme on noin 435.000 kansalaista.

Suomi on etenemässä hidastuvan talouskasvun aikaan poikkeuksellisen pitkältä takamatkalta. Sosiaalinen eheys on heikentynyt. Köyhyys on kasvussa.

Köyhien lasten määrä on Suomessa kohoamassa ennätyslukemiin. Lapsiköyhyysaste on kohonnut tuoreimpien tilastojen mukaan 13,9 prosenttiin. Köyhien lasten määrä on noussut 150 000 lapseen. Köyhien lasten määrä on saavuttamassa pian lapsiköyhyyden huippuvuoden 2007 luvut. Köyhien lasten osuus on ohittanut koko väestön köyhyysasteen, joka on kasvussa ja on tällä hetkellä 13,7 prosenttia. Nämä luvut perustuvat laskennalliset asuntotulot huomioon ottavaan tulomittariin.

Tosiasia on, ettei heikoimmassa asemassa olevista ole pidetty yhteiskunnan päätöksissä huolta. Heidän elämänsä ja sen edellytykset eivät ole olleet päätösten keskiössä. Etuuksien ja palveluiden kehittäminen on ollut poukkoilevaa ja huomio ei ole kiinnittynyt heikoimmassa asemassa oleviin lapsiperheisiin. Pieniä parannuksia on tehty, mutta johdonmukainen ja pitkäjänteinen linja puuttuu.

Moni päättäjä rummuttaa maksutonta varhaiskasvatusta. Samalla lapset, joiden vanhemmilla on työttömyyttä, uhkaavat jäädä heikoimpaan asemaan varhaiskasvatusoikeuden rajaamisen takia. Varhaiskasvatuksen maksuttomuuden laajennus kumuloisi suurimman hyödyn jo verrattain hyvässä asemassa oleville. Valintoja on tehtävä, kun kaikkeen ei ole varaa. Yhteiskuntapolitiikan liimaksi on luotava kansallinen eheys, jossa heikoimmassa asemassa olevat nostetaan kärryille.

Suomessa sosiaalinen nousu on pysähtynyt. Suomi on monta Suomea. Köyhien lasten määrä kasvaa, oppimistulokset heikkenevät, koko väestön osaamistaso laskee nopeasti. Vuonna 2030 korkeasti koulutetun työikäisen väestön osuus on Suomessa alle EU:n ja OECD:n keskiarvon. Kehitys on johdonmukainen seuraus tehdyistä eriarvoisuutta lisäävistä ja koulutuksen tasa-arvoa heikentävistä päätöksistä. Päättäjät puuhastelevat lillukoissa ja tuhlaavat satoja miljoonia euroja monenkirjavissa kärkihankkeissa vailla todellista vaikutusta ihmisten elämään.

Vain kansalliset linjaukset ja kansallinen tärkeysjärjestys voi palauttaa kansallisen eheyden ja kadotetun sosiaalisen nousun mahdollisuuden. Työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen vaatii muun muassa pienten koululaisten vuorohoito-oikeuden säätämistä lakiin. Osa kunnista on avannut ilta- ja yöhoidon koululaisille. Näiden ratkaisujen on oltava kansallisia, koko Suomen todellisuutta.

Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu

Kirjoitus julkaistu tammikuussa 2019 useissa lehdissä.

Koulu on kansallinen kysymys – maamme eheys uhattuna

Viime päivinä on ollut havaittavissa ensimmäisiä merkkejä vakavasta keskustelusta, joka maassamme on käytävä osaamistason laskusta ja kouluverkkomme rapautumisesta. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Annoin vuonna 2016 valtioneuvostolle arvioni perusopetuksen tilasta. Hallitukselle asetin kysymyksen: Suomen peruskoulu vai kunnan peruskoulu? Kysymys on ollut päättäjille vaikea vastattavaksi.

Olemme tulleet asetelmaan, jossa emme ole enää osaamisen suurvalta. Sitä näytämme olevan vielä juhlapuheissa. Pääministeri Sipilän hallitus asetti hallitusohjelmassaan (29.5.2015) kymmenen vuoden tavoitteen: ”Suomalaisten osaamis- ja koulutustaso on noussut, mikä tukee suomalaisen yhteiskunnan uudistumista ja mahdollisuuksien tasa-arvoa. Suomi on koulutuksen, osaamisen ja modernin oppimisen kärkimaa.”

Hieno tavoite, kaukana todellisuudesta. Suunta on ollut viime vuosina tälle vastakkainen. Oppimistulokset laskevat, väestön osaamispohja rapautuu.

Kun juhlat työllisyysasteen kohentumisesta alkavat olla hiljalleen ohi, on syytä alkaa katsoa taas tosiasioita. Ne ovat kylmiä ja kovia.

Suomi on etenemässä hidastuvan talouskasvun aikaan poikkeuksellisen pitkältä takamatkalta. Maamme laaja työttömyys on esitettyjen noin 200 000 työttömän työnhakijan sijaan noin 360 000 kansalaista. He ovat työnhakijoina ja erilaisissa työllistymispalveluissa. Muun muassa alityöllistetyt eli lisää työtunteja tarvitsevat tähän lisäten työvoimareservimme on noin 435 000 kansalaista. Samaan aikaan Suomessa sosiaalinen nousu on pysähtynyt. Lapsen koti ja kotikunta määrittävät lapsen elämää. Suomi on monta Suomea. Köyhien lasten määrä kasvaa, oppimistulokset laskevat, koko väestön osaamistaso heikkenee nopeasti. Vuonna 2030 korkeasti koulutetun työikäisen väestön osuus on Suomessa alle EU:n ja OECD:n keskiarvon.

Tähän kehikkoon on asetettava kaikki yhteiskuntamme visaiset kysymykset ja niihin haettavat kestävät ratkaisut.

Annoin Yleisradiolle haastattelun (4.1.2019), jossa esitin peruskoulun ottamista kansalliseen ohjaukseen. Kuntaliitossa tämä aiheutti ennakoitavissa olleen reaktion – siilipuolustuksen vailla ensimmäistäkään kestävää esitystä. Tietysti Kuntaliitto esitti lisää rahaa kunnille. Helppo esitys. Liian helppo.

Kuhmon kunnanjohtaja Tytti Määttä ja kansanedustajanakin toiminut Mikko Kärnä pääsivät pohdinnassaan pidemmälle (5.1.) esittäen jo kouriintuntuvia uudistuksia kouluverkon kehittämiseksi ja opetuksen laadun takaamiseksi. Palaan niihin tarkemmin, mutta sanon – menolisäykset ovat heilläkin pohdinnan ydintä.

Tunnistan, että esitykseni on joillekin radikaali. Itselleni se on realistinen välttämättömyys pystyäksemme kääntämään Suomen osaamistason nousuun. Meidän on saatava jokaisen lapsen lahjakkuus täyteen kukoistukseen riippumatta lapsen kodista ja kotikunnasta. Väestön osaamistaso on kansallisen eheyden, ihmisten ja yhteisöjen hyvinvoinnin sekä maamme taloudellisen menestymisen ydinkysymys.

Olen siis ehdottanut, että kuntien itsehallintoa rajataan kouluverkkopäätöksissä niin, että kouluverkkopäätösten perustelut on esitettävä etukäteen Opetushallitukselle, joka voi vaatia niihin täydennyksiä. Kunta ei voisi tehdä kouluverkkopäätöksiä ilman näiden päätösten kansallisen tason arviointia.

Tarkka katse on asetettava seuraaviin tosiasioihin:

1) Vuonna 1990 maassamme oli yhteensä 4847 perusopetusta antavaa koulua. Vuoden 2017 lopussa peruskouluja oli enää 2276. (Tilastokeskuksen koulutuksen järjestäjärekisteri ja oppilaitosrekisteri)

2) Vuonna 1990 perusopetuksen oppilasmäärä oli 587 000 oppilasta. Vuoden 2017 lopussa perusopetuksessa oli 539 600 oppilasta.

3) Perusopetuksen oppilaskohtaiset käyttömenot ovat yli kaksinkertaistuneet 1990-luvulta 2010-luvulle. Vuoden 2016 hintatasoon muutettuna vuodesta 2000 vuoteen 2016 perusopetuksen käyttömenojen reaalikehitys oppilasta kohti oli 7600 eurosta 8700 euroon. (Tilastokeskuksen koulutustilastot)

4) Kouluverkkopäätökset koskevat sekä maaseutumaisia kuntia että suuria kaupunkeja.

Edellä olevan valossa huomaamme, että koulujen lakkautusvimma ei ole tuonut taloudellista hyötyä. Aluehallintoviraston valmistelussa on arvioitu, että koulujen lakkautuksista kolmannes on ollut perusteltuja muun muassa oppilasmäärien pienentymisestä johtuen, mutta suuri osa ei. Väärä säästö on aiheuttanut huomisen velan.

Samaan aikaan huomaamme, että suomalaiset ovat menettäneet luottamusta paikallista päätöksentekoa kohtaan. Näistä viestejä saan koko maasta – suurista kaupungeista pieniin kuntiin. Uusia asuinalueita rakennetaan, päiväkoteja ja kouluja on luvattu, mutta lupauksia ei lunasteta. Päinvastoin. Palvelut viedään ihmisten luontaisesta elinympäristöstä – sieltä, missä elämä ja ihmissuhteet ovat. Vuonna 2017 kunnallisalan tutkijat selvittivät, että suurin osa, 60 prosenttia, suomalaista ei luota kuntapäättäjiinsä kovinkaan paljoa tai ei ollenkaan.

Toivon, että huomio kiinnittyy yhä enemmän kouluverkkoon kansallisena kysymyksenä. Viime viikkoina saamani yhteydenotot ovat tulleet kaupungeista, joissa kouluverkkoa tiivistetään ja suurempia yksikköjä rakennetaan. Tähän tarkasteluun on otettava myös päiväkotiverkosto. Tavoite on asetettava, kuten aikanaan viisaat senaattorimme 1890-luvulla koulua koskien. He määrittivät, että lapsen on päästävä kouluun viiden kilometrin säteellä kodistaan. Näin toimittiin, kunnes viime vuosikymmeninä tämä tavoite romutettiin. On tullut aika rakentaa uudestaan.

Päiväkotien on oltava lähipäiväkoteja. Kuten senaattorit aikanaan, on asetettava kilometritavoite. Kyllä. Tämä on ihmisten elämää ja arkea. Aikamme epämääräiset viestintänikkareiden tekemät palvelulupaukset ovat pysyviä kuin lumet kevätauringon koittaessa.

Olen vakuuttunut, että meistä löytyy vielä voima palauttaa sivistyksen Suomi. Tiedän sen.

Eikä kysymys siis asetu koskemaan vain tiettyjä alueita. On kysymys koko Suomesta. Viime vuonna vierailin koulussa, jossa oppilaiden enemmistö on maahanmuuttajataustaisia. Koulussa on noin 1000 oppilasta. Koulun yhteydessä olevassa päiväkodissa ei ollut ensimmäistäkään suomen- tai ruotsinkielistä lasta. Annammeko tämän todella tapahtua?

Viime vuonna vierailin 90-vuotiaassa vireässä kyläkoulussa suuren kaupungin yhteydessä. Koulu on ollut alituiseen lakkautusuhan alla. Tämän uhan on poistuttava, tilalle on tultava luottamus sivistyksen Suomeen. Se on antaa rauhan niin koti- kuin kouluväelle.

Olen vieraillut useaan otteeseen Laukaan kunnassa tutustuen Ekokouluun sen rakentamisen eri vaiheissa. Koulu tehtiin vahvassa yhteisessä ymmärryksessä kylien kanssa. Kolme kyläkoulua lakkautettiin ja rakennettiin uusi koulu. Viisas sivistystoimenjohtaja Juha Tolonen jalkautui kylille ja asia saatiin kestävään ratkaisuun.

Vihdissä kävin keskustelua virkajohdon, päättäjien ja vanhempien kanssa vaikutusarvioinnin tekemisestä kouluverkkopäätöksessä. Valmistelu tehtiin ensiluokkaisesti ja lapsia kuultiin osana valmistelua. Kattavampi kouluverkko voitti, mutta oleellista oli mahdollisuus sitoutua hyvin valmisteltuun kokonaisuuteen.

Nämä esimerkit osoittavat, että kunnissa on otetta ja osaamista. Se täytyy saada vaikuttamaan kansallisesti ja asettamaan kansallisen riman. Hajonta on tällä hetkellä liian suurta. Aluehallintoviraston valmistelijan arvion mukaan viime vuosikymmenien koulujen lakkautuksista 2/3 on ollut perusteettomia. Elinkelvottomia lakkauteutuista kouluista on ollut vain 1/3.

Näin kansallisomaisuutta on tuhottu. Se rakennettiin vuosisadoissa, tuhottiin vuosikymmenissä. Eivät nämä helppoja päätöksiä ole olleet – liian yksin ovat paikalliset päättäjät jääneet.

Tulevan hallituksen on valmisteltava Suomelle ripeällä otteella kansallinen sivistyksen pelastusohjelma. Tämä on tehtävä yhteistyössä kuntien kanssa. Tämä ei saa olla mikään irrallinen kärkihanke, johon tuhlataan helposti miljoonia ja miljoonia euroja vailla vaikutuksia. Ohjelmassa on otettava kantaa muun muassa varhaiskasvatuksen järjestämiseen ja neuvolapalveluiden kattavuuteen. Suunta on käännettävä. Se ei tapahdu kunta kerrallaan tai maakuntien varassa – oleellista on kansallinen ohjaus ja tahtotila.

Uusia mahdollisuuksia on. Niitä Määttä ja Kärnä pohtivat varteenotettavasti. Etäopetus on meillä Suomessa alikehittynyttä. Määtän ja Kärnän ehdotus kotiopetuksesta osana viikkoa on tutkimisen arvoinen. Ajatusta pitäisi kuitenkin jalostaa niin, että kylän lapset olisivat osan viikkoa yhteisessä etäopetuksessa, osan viikkoa keskuskoululla. Mikäli lapset ovat osan viikkoa kotona, tämä loisi nopeasti vaativuuksia vanhemmille työn ja perheen yhteensovittamiseen. Esitystä koulumatkojen kilometrirajoista en kannata – tällä hetkellä erityislapsia on kuljetuksissa lyhyitä matkoja pitkiä aikoja. Tärkeää on rajata laissa säädettyä koulukuljetukseen käytettävää aikaa ilman porrastusta, jossa yläkoululaiset ovat vieläkin pidempiä aikoja kyydityksissä kuin alakoululaiset. Ja yhtä toivon – opetus- ja kulttuuriministeriön virkakuntaa ei kannata alkaa syyttämään. Päättäjien vastuulla ovat päätökset tai päättämättä jättämiset.

Suomeen on saatava ymmärrys viime vuosikymmeninä tehtyjen päätösten seurauksista. Monissa kunnissa vastuulliset päättäjät tunnistavat, että kouluverkkopäätöksiä on tehty vähin perustuin ja heikoin seurauksin. Eikä valtiokaan ole hoitanut sarkaansa riittävästi. Siksi aluehallintovirastoille on säädettävä toimivalta valvoa koulutuksen järjestäjiä ja puuttua oikeudellisesti sitovin määräyksin tai kielloin lainvastaiseen toimintaan.

Vain kansalliset linjaukset ja kansallinen tärkeysjärjestys voivat palauttaa kansallisen eheyden ja kadotetun sosiaalisen nousun mahdollisuuden. Tämän varassa ovat maamme ja kansamme tulevaisuus ja hyvinvointi.

Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu

Työmatkalla

Huomaan työmatkojeni olevan tänään otsikoissa. Hyvä niin. Tänäkin vuonna olen tehnyt jo 49 virkamatkaa, Suomessa ja maailmalla. Se on sellaista raakaa ja arkista työtä. Erityisesti näytetään kiinnittäneen huomiota, että olen puhunut sekä Oulussa että Jyväskylässä sunnuntaina 25.11. Havainto on oikea. Tutkiva journalismi ei tunnistanut, että olen yhden päivän aikana vieraillut kolmellakin paikkakunnalla: Tampereella (UKK-instituutti), Helsingissä (Ensi- ja turvakotien liitto, Musiikkitalo) ja Turussa (Suomen ev.lut. kirkko). Yhden päivän aikana myös Joensuussa ja Jyväskylässä.

Matkani suunnitellaan ammattitaidolla ja niiden aikana hoidetaan ihmisten, maan, asioita. Tähän asti tästä on tullut enemmän kiitosta kuin kuraa – tai vain kiitosta. Ja Onnibussilla olen matkannut vuosina 2015-2018 sen 94 kertaa, usein yöaikaan Helsingistä Jyväskylään klo 23.59-03.15. Kaikkia kulkuvälineitä käytämme päivittäin tarpeen mukaan.

Harvoin kutsun itse itseäni johonkin tilaisuuteen. Minua kutsutaan, silloin lähtökohtaisesti menen. Toisinaan menen kutsumattakin, kun jokin lasten kasvuympäristö vaatii tietynlaisia silmiä. Pidän tärkeänä, että tämä virka on koko maan ja sen ihmisten käytössä.

Kuluneena vuonna olen tehnyt lapsiasiavaltuutettuna virkamatkat seuraaville paikkakunnille, osaan useaan otteeseen: Bryssel, Donin Rostov, Dublin, Harjavalta, Heinola, Joensuu, Jämsä, Järvenpää, Kajaani, Karstula, Keminmaa, Kivijärvi, Kotka, Kouvola, Kuopio, Lahti, Lappeenranta, Laukaa, Lohja, Mikkeli, Moskova, Mänttä, Nilsiä, Nokia, Oulu, Pariisi, Pietari, Pori, Porvoo, Raahe, Rautalammi, Rovaniemi, Saarijärvi, Seinäjoki, Siilinjärvi, Sodankylä, Strasbourg, Tampere, Tartto, Tel Aviv, Turku, Valkeakoski, Vantaa, Äänekoski. Valtaosa ajastani on tosin Jyväskylässä ja Helsingissä.

Tänään lähdin Helsingistä klo 5.24 junalla kohti Jyväskylää. Taksi valikoitui sattumalta. Mutta kiitoksen sain aamuun. Olin auttanut taksiautoilijaa hänen elämässään, hyvä niin. Tänä vuonna näitä yhteydenottoja suomalaisilta on tullut 989. Tärkeitä jokainen.

Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttilan itsenäisyyspäivän juhlapuhe Heinolassa 6.12.2018 klo 13

Itsenäisyyspäivänä 2018

Muutosvarauksin

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttilan itsenäisyyspäivän juhlapuhe Heinolassa 6.12.2018 klo 13

Kunnioitetut sotaveteraanit, lotat, kotirintamalla taistelleet, hyvät maamme rakentajat ja puolustajat, arvoisa juhlaväki,

”On tärkeää tietää, keitä me olemme, mistä me tulemme ja mihin me haluamme mennä.”

Nämä presidentti Lennart Meren sanat mielessäni puhun teille tänä itsenäisyyspäivänä.

Kansakunnan elinvoima ja tulevaisuus on kyvyssämme kasvattaa tästä pienestä kansasta näkyviin sen parhaimmat puolet ja pienimmätkin lahjat. Sellainen kansa pärjää kansainvälisessä kilpailussa, joka hoitaa kotipesänsä ensiluokkaisella tavalla. Tämä kotipesä on maamme Suomi.

Suomi on asetelmassa, jossa meiltä kysytään kansallista yhtenäisyyttä ja poliittista lujuutta asettaa vuosikymmenissä kestävä yhteiskunnallinen tavoitetila. Syntyvyys on nopeassa ajassa laskenut kuudenneksella ollen tällä hetkellä matalimmillaan koskaan tasavaltamme aikana. Samaan aikaan osaamispohjamme on rapautumassa ja lasten oppimistulokset heikkenevät. Kansalaisten hyvinvointierot ovat yhdet suurimmista koko Euroopassa, kun tarkastellaan muun muassa eri väestöryhmien elinajanodotetta.

Tähän yhtälöön joudumme lisäksi toteamaan, että maan elinvoimaa ja kansallista yhtenäisyyttä haastaa voimakas rakennemuutos, jossa suurissa asutuskeskuksissa tavallisen palkansaajan on vaikea unelmoida kohtuullisestakaan asumisesta ilman merkittävää velkataakkaa. Toisaalla Suomessa asuntokannan arvo laskee.

Kansainvälinen poliittinen ympäristökin on vaateliaisuuksia täynnä. Yhdistyneiden kansakuntien ympärille rakentunut oikeusperustainen sopimusjärjestelmä on liioittelematta ajautunut syvälliseen kriisiin. Kuten YK:n lapsen oikeuksien komitean entinen sihteeristön jäsen minulle totesi, on tämä rakennelma luhistumassa. Maailman valtiot, Suomi mukaan lukien, ei edes vähäisessä määrin ole kykenevä pitämään kiinni esimerkiksi sovituista raportointiaikatauluista. Tiedättekö, kuinka paljon myöhässä on Suomen valtioraportti lapsen oikeuksien hyvinvoinnin tilasta YK:lle? Laskekaa vuosissa, älkää kuukausissa.

Tosiasioiden tunnustaminen on ainoa mahdollinen lähtökohta. Tämän pohjalta meidän on luotava kansakunnalle ja nöyrästi paikkamme pienenä maana tiedostaen ihmiskunnalle näky parempaan ja kestävämpään tulevaisuuteen.

Presidentti J.K. Paasikivi totesi estäessään hallituksen leikkaukset koulutukseen: ”Kansanopetus on niin tärkeää, ettei siinä ole varaa ottaa taka-askelia vaikeinakaan aikoina.”

Näin on tänäkin päivänä. Leikkaukset koulutukseen alkaen varhaiskasvatuksen ryhmäkokojen kasvattamisesta päätyen ammatillisen koulutuksen opetustuntien niukkuuteen vie tältä maalta elinvoimaa. Huomaan kyllä paljon erilaisia politiikkaohjelmia ja kärkihankkeita näiden asioiden ympärillä. Tavoitteet kirjataan yläilmoihin toimenpiteiden kulkiessa kellarin tasolla. Ei näin voi jatkua. Meidän on palautettava yhteiskunnan perusrakenteiden toimivuus ja annettava ammattilaisille, kuten opettajille, työrauha yhdessä lasten ja nuorten kanssa.

Suomessa lukutaito heikkenee. Meidän 15-vuotiaista pojista vuonna 2009 eli kymmenen vuotta sitten joka kahdeksas oli toiminnallisesti lukutaidoton. Kymmenen vuoden aikana tilanne on heikentynyt ja muuttunut alati vaativammaksi. Oppilailta ja opettajilta puuttuvat työrauha ja riittävät välineet aivan konkreettisesti niistä kirjoista alkaen. Hallituksen kokeilu historian opetuksesta vapaasta lukiosta on viisautta vailla. Se on aikamme kuva. Päinvastoin nuoremme tarvitsevat yhä vahvemman yleissivistyksen ja aikaa löytää omat lahjansa.

Rauhaa tarvitaan monella tapaa jatkuvan kilpailuyhteiskunnan paineiden alta. Tänä vuonna olemme saaneet nähdä, millaisia vaikutuksia on lyhytjänteisesti tehdyistä kilpailutuksista, hankintapäätöksistä ja tämän mukaisen lainsäädännön luomisesta on sitten kyse taksien asemapaikka- ja päivystysvelvollisuuden poistamisesta Kela-kyytien järjestämiseen tai sähkönsiirtotoiminnan antamisesta markkinoiden hoidettavaksi. Parhaillaan eduskunta on päättämässä neuvolatoiminnan avaamisesta asiakasseteleille – niin sanottu uudistus, jota tämän maan neuvolatoiminnasta vastaava virkakunta ja allekirjoittanut vastustavat. Me olemme yhteiskuntana menettämässä kahden asian, eri asian, tunnistamisen: sisällöllisen kehittämisen ja rakenteiden jatkuvan mylläämisen.

Yksi on varmaa - Suomen on uudistuttava. Se tarkoittaa meidän jokaisen kykyä määrittää kansalliset tarpeemme yhteisestä edusta käsin. Tavoitteena on oltava maailman yksi johtavista sivistyksen kansakunnista. Sellaisenahan meidät usein nähdään, mutta tästä mielikuvasta todellisuus alkaa liueta. Kannattaa tiedostaa ja sydämelle ottaa, että isänmaamme Suomen kohtalonhetket ovat kovat, kun vuonna 2030 työikäisen korkeasti koulutetun väestön osuus on vajonnut alle EU- ja OECD-keskiarvon.

Ekonomisti Sixten Korkman on sanonut osuvasti: ”Suomella on loistava menneisyys, upea tulevaisuus ja surkea nykyisyys.” Luulen Korkmanin viittaavaan ajankohtaista tilannetta enemmän siihen mielenlaatuun, jolla me suomalaiset tätä Isänmaatamme ja maailmaa katsomme. Me olemme realisteja. On oltava jalat maassa ja arvioitava venettä katsoessamme sen kantavuutta ja kestokykyä. Jos tarvetta on, paikkaamme. Ja sen jälkeen lähdemme merille, jolla osaamme viisaasti suunnistaen ennakoida karikoita ja löytää suotuisat ilmanalat. Tätä voinemme kutsua suomalaiseksi valtioviisaudeksi, johon me kaikki kansalaiset olemme osallisia ja velvoitettuja. On tunnistettava yhteinen etu. On sanottava joskus ankarastikin, jotta huomaamme, mikä on rikki ja mikä toimii. Mutta aina kaiken tämän suurena linjana on oltava kansallinen yhtenäisyys ja sopu.

Siksi toivon, että niin Suomen lasten kasvattamisessa kuin maamme vastuunkantajien päätöksissäkin on sitä viisautta, jota Lennart Meri, maamme suuri ystävä, peräänkuulutti: ”On tärkeää tietää, keitä me olemme, mistä me tulemme ja mihin me haluamme mennä.”

Tiivistän esitykseni kolmeen:

1. Maan hallituksen on palautettava työrauha hyvälle säädösvalmistelulla ja virkatoiminnalle. Lastensuojelun sijaishuollon ammattilaisten, varhaiskasvatuksen ja koulutuksen ammattilaisten, poliisin, maamme syyttäjälaitoksen ja tuomarikunnan on pystyttävä tekemään työnsä laadukkaasti. Toivon, että näitä ammattilaisia kuullaan ja kuunnellaan. Ja ymmärretään, miten suuret asiat heidän käsissään ovat kansalaisten kannalta. Voimavaroja ei voida höylätä ja viilata loputtomiin ilman, että kansakunnan kokonaisetu kärsii. On tehtävä myös valintoja. Heikkoon vaikuttavuuteen yltävät politiikkahankkeet ja niihin kytkeytyvät satojen miljoonien eurojen vuosittaiset rahoituskanavat on kaikilla hallinnon tasoilla otettava kriittiseen tarkasteluun, riman alittavat on lopetettava. Lainsäädäntö on valmisteltava hyvin ja annettava sen jälkeen riittävät resurssit lainsäädännön toimeenpanoon. Säädösvalmistelu on oikeusvaltioperustaisen yhteiskunnan elinehto ja sydän. Jos siitä luistamme, ei mitään jää. Syntyy vain vahvojen yhteiskunta, jossa lain edessä emme ole enää kansalaisina yhdenvertaiset.

2. Tätä maata on rakennettava yhdessä. Alkuun on helpompi pohtia asiat niin sanotusti valmiiksi samanmielisten kanssa. Mutta lopulta kahnaukset alkavat. Näissä olosuhteissa on vahvistettava sopimisen yhteiskuntaa ja sopimusyhteiskuntaa. Toivon, että kaikki työmarkkinoita koskettava lainsäädäntö valmistellaan kestävästi työmarkkinajärjestöjen ja yrittäjäjärjestön kanssa. Lapsiasiavaltuutetulle tämä on erityinen asia. Työelämän vaikutukset lapsiin ovat suuria. Velvoitteeni olisi, että työmarkkinajärjestöt ja yrittäjät ottavat yhdeksi näkökulmakseen sopimisen pöydissä lapsen. Mutta aivan erityisesti tämä on maan hallituksen tehtävä. Lapsen etu ei ole ollut keskiössä. Esimerkiksi kauppojen aukioloaikojen vapauttaminen toi tarpeen pienten koululaisten vuorohoidon avaamiselle päiväkodeissa. Hallituksen olisi ollut tärkeää tämä tunnistaa etukäteen. Pitkäjänteinen komiteatyö on lopulta tehokkaampaa kuin poliittisten esikuntien politikointi ja suoranainen räpellys kansakunnan ydinasioissa. Tämä sopimisen yhteiskunta on perusta turvalliseen ja ennakoitavaan ja sitä kautta luovaan ja kilpailukykyiseen luottamuksen sopimusyhteiskuntaan. Sellaiseen nuori aikuinen uskaltaa ajatelle omiakin lapsia.

3. Kolmanneksi toivon, että demokratian rakentaminen palautuisi kunnialliseksi ja tärkeäksi, yhteiseksi asiaksi. Suomessa äänestysprosentit vaaleissa ovat matalia, kansallisissa vaaleissa useita kymmeniä prosentteja alempia kuin Ruotsissa. Poliitikkojen arvostus on vähäinen. Moni nyt eduskunnasta luopuva edustaja tuntuu jättävän kansanedustuslaitoksen pohtien sen toimintatapoja, mutta myös meidän kansalaisten suhtautumista edustajiimme. Onko heistä tullut, syystä tai toisesta, yleinen pilkan aihe ja sylkykuppi? Kohdistuuko tämä puolueiden toimintaan yleisemmin? Onko demokratian katse käpertymässä sisäänpäin, kunniallisesta kiusalliseksi? Onko tiedotusvälineillä riittävästi aikaa ja syvyyttä valmistella ja taustoittaa klikkijournalismin ja päiväkohtaisten kohahdusten sijaan? Onko osallisuuden verhoihin kätketty poliittinen Twitter-teatteri antamassa lisäarvoa? Onko esimerkiksi vaaleissa ehdolle asettumisen kynnys nousemassa korkeammalle, kun sen pitäisi mataloitua ja sellaisenaan olla sekä kansalaisoikeus että kansalaisvelvollisuus? Kaiken tämän keskellä toivon, että lapsille ja nuorille annamme hyvät edellytykset selvitä tässä monentasoisen tiedon ja suoranaisen epätiedon ajassa. Sitä ei edesauta historian opetuksesta vapaa yleissivistävä koulutus. Tämän vähintään tulisi olla selvää.

”On tärkeää tietää, keitä me olemme, mistä me tulemme ja mihin me haluamme mennä.”

Toivotan teille jokaiselle ja meille yhdessä hyvää itsenäisyyspäivää vapaassa ja meille niin rakkaassa Isänmaassamme Suomessa!

Vastaus avoimeen kirjeeseen 11.10.2018 Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen (SLEY) toimijalle

Lapsiasiavaltuutettuna tehtäväni on puolustaa lapsen oikeutta kasvaa ja kehittyä täydeksi itsekseen. Kyse ei ole siitä, että lapsi olisi vanhempiensa omaisuutta tai unelmien jatke. Olen sanonut ja sanon – lapsella on oikeus aikuisiinsa, aikuisilla ei niinkään lapseen. Pitkään ihmiskunnassa oli toisin. Enää ei ole. Jos tästä jälkikaikuja on, ne tunnistan ja ne totean.

Olen nimittänyt työryhmän, jonka tehtävänä on arvioida ja seurata seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien lasten oikeuksien toteutumista. Työryhmää en perustanut vuonna 2015 sattumalta. Sen tein siksi, että saatoin havaita lasten ja nuorten syrjintäkokemuksia.

Ihmistä ei saa syrjiä minkään syyn takia. Jokaisen ihmisen arvo on sama ja yhtäläinen.

Työssäni käyn keskusteluja uskonnollisten yhteisöjen kanssa. Olen tehnyt vuonna 2017 valtioneuvostolle aloitteen uskonnonvapauslainsäädännön uudistamiseksi. Esitykseni on, että uskonyhteisöjen lapsen edun mukaisuutta tulisi seurata ja niitä tukea tunnistamaan voimassa oleva lainsäädäntö. Yhtenä esimerkkinä tästä on ollut uskonyhteisöjen opetus- ja kasvatusmateriaalin arviointi uskontokasvatuksen sekä lapsen oikeuksien ja hyvinvoinnin asiantuntijoiden toimesta. Keskusteluissani uskonyhteisöjen kanssa he ovat itse todenneet, että heidän materiaalinsa tulevat usein ulkomailta ilman ymmärrystä suomalaisen yhteiskunnan kontekstista ja säädösympäristöstä.

Kun tarkastelen julkaisua ”Kutsuvat sitä rakkaudeksi”, joudun toteamaan aloitteeni vuodelta 2017 olevan edelleen ajankohtainen. Kyse on 22 toimijan yhteisjulkaisusta. Siinä on painotuksia, joita toivoisin pohdittavan uudestaan.

Suomessa eletään tämän maan lainsäädännön mukaisesti. Lakia on kunnioitettava ja sen edessä on oltava pikemminkin nöyränä kuin kiivaana. Suomessa on voimassa avioliitto, joka voi olla sekä eri että samaa sukupuolta olevien aikuisten liitto. Tässä on jokaisella valinnanvapaus. Tekemäni aloitteen mukaisesti lasten osalta avioliitto ollaan sulkemassa pois.

Rippikoulussa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä ei voi asettaa johonkin omaan kategoriaansa, jonka yhteydessä kerrotaan laupeuden kasvot ulospäin mahdollisuudesta hakeutua terapiaan. Tuon kasvon taakse ovat kätketyt ahtaat ajatukset.

Puolustamassanne julkaisussa kirjoitetaan seuraavasti (s. 69):

”Sinun on hyvä muistaa oikeutesi, jos kamppailet sukupuoli-identiteetin, seksuaalisen suuntautumisen tai muiden seksuaalisuuteen liittyvien ongelmien kanssa. Sinulla on oikeus pitää kiinni uskostasi ja valinnastasi elää Raamatun opetuksen ja Jumalan tahdon mukaista elämää. Voit rohkeasti pyytää, että eri tavalla ajatteleva ihminen kunnioittaa vakaumustasi.

Sinulle kuuluu myös mahdollisuus terapiaan ja vertaistukeen. Moni seksuaalisen suuntautumisen tai sukupuoli-identiteetin kanssa kamppaileva on saanut suuren avun sielunhoidosta tai psykoterapiasta, jossa tarkastellaan niitä asioita, joiden vuoksi ongelmia on syntynyt. Menneisyyden tarkastelu saattaa vähentää esimerkiksi homoeroottisten tunteiden voimaa ja antaa uusia eväitä ihmissuhteiden solmimiseen. Kipeiden muistojen käsittely terapiassa voi johtaa uudenlaisten, jopa heteroeroottisten tunteiden syntymiseen. Joskus muutoksia voi tapahtua myös uskoontulon tai rukouksen yhteydessä.

Monille seksuaali- ja sukupuoli-identiteettinsä kanssa kamppaileville parisuhteen kaipuu tekee selibaatissa elämisen vaikeaksi, mikäli muutosta ei ole näköpiirissä lähitulevaisuudessa. Tällaisissa tilanteissa moni on saanut suurta apua vertaistukiryhmistä, joissa voi tutustua samanlaisessa tilanteessa oleviin ihmisiin. Kamppailu seksuaalisen suuntautumisen, sukupuoli-identiteetin tai muiden seksuaalisuuteen liittyvien ongelmien kanssa ei myöskään merkitse esimerkiksi kieltäytymistä saman sukupuolen ystävyyssuhteista eikä niistä myönteisistä tunteista, joita ne sisältävät.

Jumalan tahdon mukaan eläminen tuo meille siunauksen, vaikka se olisi vastoin halujamme ja kulttuurimme moraalinormeja. Tämä koskee sekä heteroseksuaaleja että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä. Sinä olet arvokas ja Jumala on puolellasi, ei sinua vastaan.”

Siinä on se, ja sen mukana kaikki.

On hengellistä väkivaltaa olla rakastavinaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvaa ihmistä sellaisena kuin hän, mutta samalla antaen ymmärtää, että parannuksen paikka olisi. Ylipäänsä ihmisten jaottelu enemmistöihin ja vähemmistöihin on lopetettava – olemme ihmisiä kaikki.

Kouluterveyskysely kertoo syrjinnästä, jota seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat nuoret kokevat. Nämä ovat tosikokemuksia. Toivon, että uskonyhteisöt miettivät, miten ne voivat vähentää syrjinnän kokemuksia.

Jokainen lapsi tarvitsee kasvurauhaa. Aikaa tulla omaksi itsekseen. Aikuisten oikeassa olemisen sijaan toivon lasten ja nuorten kuulemista, edun ymmärtämistä ja aikuisilta peiliin vilkaisua.

Toitte kirjeessänne myös esille: ”Olen itse 42-vuotias ja pidän todennäköisenä, että oma sukupolveni on ollut ja on seksuaalikäytökseltään kaikkein holtittomin.”

Joudun toteamaan teille, ettei meillä ole koskaan ollut niin voimakkaasti parisuhteessa uskollisuutta korostavaa nuorten sukupolvea kuin tällä hetkellä. Suomalaisilla lähtökohta uskollisuudesta on vahvistunut aina 1970-luvulta alkaen. Suomalaisten toive sitoutumisesta parisuhteeseen on vahvinta koko Euroopassa.

Avioliitto on silti meillä usein rikkoutuva. Parisuhde ei kestä. Ensimmäisen solmitun avioliiton eron todennäköisyys on Suomessa 39 prosenttia. Tämä olkoon yhteinen asia. Yhteiskuntamme on ponnisteltava enemmän parisuhteiden tukemiseksi. Minulle lapset puhuvat erotilanteissa isien kodeista ja äitien kodeista, eivät niinkään omasta kodistaan. Teen asiasta esityksiä seuraavassa vuosikirjassa, joka luovutetaan alkuvuodesta valtioneuvostolle.

Kutsukaa sitä rakkaudeksi. Lujasti, todesti ja oikeasti.

Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu

P.S. Edellisen lisäksi tuon tietoonne seuraavat minulle toimitut näkökulmat lääketieteen eri alojen, psykoterapian, teologian ja seksuaaliterapian ammattilaisilta, joiden näkemykset allekirjoitan:

1. Oppaan käsitykset seksuaalisuudesta ja sukupuolen moninaisuudesta loukkaavat ihmisoike-uksia, joihin seksuaalioikeudetkin kuuluvat. Esimerkiksi kouluissa opetetaan tavalla, joka on nykyaikainen ja tieteellisen näkemyksen mukainen. Miten käy rippikouluikäisen nuoren mielessä, kun opetus koulussa vastaa tieteellisiä käsityksiä ja rippikoulun opetus on yhden-vertaisuuden suhteen vakavalla tavalla aikaansa jäljessä?

2. Opasta mainostetaan sanomalla sen edustavan armon ja sielunhoidon näkökulmaa. Kuitenkin kirjassa esitetty näkemys esimerkiksi sukupuolten ja seksuaalisen suuntautumisen suhteen on kaikkea muuta kuin armon täyteinen ja sielunhoidollinen.

- ”Saat uskoa, että Jumala ei ole asettanut sinua väärään kehoon. Jos sinulla on synty-mässä ollut miehen sukupuolielimet, sinut on luotu mieheksi…” Sivu 68.
- Homoseksuaalisuus rinnastetaan oppaassa syntiin. Sivut 66-67.

3. Ehkäisystä oppaassa kerrotaan, että esimerkiksi kierukan ja jälkiehkäisypillerien käyttö ver-tautuu aborttiin ja se on siten Raamatun älä tapa -käskyn vastaista, sivu 50. Myös abortti-asia esitellään hyvin epäselvällä ja hämmentävällä tavalla, sivut 70-71.

4. Itsetyydytyksestä oppaassa varoitellaan paljon, sivut 54-55. Se on oppaassa kuvattu toimin-tana, joka johtaa liikaan itsenäisyyteen tai riippumattomuuteen. Tämäkin opetus on ristirii-dassa sen opetuksen kanssa, jota nuoret saavat koulussa. Itsetyydytys nähdään seksuaaliter-veyttä edistävänä asiana, ja se auttaa ihmistä muun muassa tutustumaan omaan kehoonsa. Oppaan käsitys pornon katselun synnillisyydestä on pulmallinen, sivut 56-59. Pornon katselu ja itsetyydytys johtavat oppaan mukaan itseensä käpertymiseen.

5. Luvussa ”Elämää avioliitossa” kerrotaan, että mies on aina perheen pää ja jo luomiskappa-leessa mies on ”ensimmäinen” (sivu 13). Tämä on ongelmallinen esitys tasa-arvon kannalta. Myös korostus siitä, että aviopuolisoiden ruumis on aina toisen käytössä Korinttilaiskirjee-seen vedoten, on erittäin pulmallinen. Oman ruumiin integriteetti on myös avioliitossa voi-tava säilyttää.


LÄHTEET

Avoin kirje 11.10.2018. https://www.sley.fi/avoin-kirje-lapsiasiavaltuutettu-tuomas-kurttilalle/

FINSEX-tutkimushanke: http://www.vaestoliitto.fi/tieto_ja_tutkimus/vaestontutkimuslaitos/seksologinen_tutkimus/suomalaisten-seksuaalisuus-finse/

Kutsuvat sitä rakkaudeksi. Sley-Media Oy 2018. https://s3.eu-west-2.amazonaws.com/ksr-kirja/KSR_netti_sivut.pdf

Kanste, Outi – Klemetti, Reija – Luopa, Pauliina: Toisella asteella opiskelevien sateenkaarinuorten hyvinvointi 2017. Kouluterveyskyselyn tuloksia. Tutkimuksesta tiiviisti 25/2017. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

JAKELU

Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys ry
Sley-Media Oy

Lapsen kuulemisen ja kuuntelemisen merkitys

Irma Elsilä, korkeakouluharjoittelija, lapsiasiavaltuutetun toimisto

Kolmen kuukauden harjoitteluni lapsiasiavaltuutetun toimistossa lähenee loppuaan. Harjoittelun aikana olen päässyt kirjoittamaan lausuntoja, osallistumaan pyöreän pöydän keskusteluihin, tutustumaan niin lapsistrategiaan kuin uuteen lastensairaalaan sekä juttelemaan yhdeksäsluokkalaisille heidän TET-kokemuksistaan.

Syksy on ollut antoisaa aikaa harjoittelulle, sillä tänä aikana on valmisteltu paljon lapsiin liittyvää lainsäädäntöä. Valmistelun alla on ollut muun muassa lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten rangaistusten ankaroittaminen, lapsiavioliittojen kieltäminen ja lapsen huolto- ja tapaamislaki.

Sen lisäksi että lapset ja lasten asiat ovat olleet tapetilla lainvalmistelutyössä, ne ovat nousseet usein syksyn uutisotsikoihin. Erityisesti huomioni on kiinnittynyt siihen, että uutisissa on nostettu esiin lasten omien mielipiteiden kuulemisen tärkeyttä. On huomattu, että lapset liikkuvat mieluusti paikoissa, jotka ovat saaneet itse suunnitella. (1) Toisaalla lapsia kuulemalla on paljastunut räikeitä laittomuuksiakin. (2)

Lapsen oikeuksien sopimuksen (LOS) 12 artikla turvaa jokaiselle lapselle oikeuden ilmaista mielipiteensä häntä koskevissa asioissa. Tämä artikla velvoittaa sopimusvaltioita konkreettisesti turvaamaan sen, että lasta kuullaan esimerkiksi lasta itseään koskevissa hallinnollisissa asioissa. (3) Mielestäni artikla kiinnittyy kuitenkin myös laajempaan näkökulmaan siitä, kuinka me näemme lapset. Näemmekö lapsen yksikkönä, jonka luonapito ja kulut voidaan sopimuksella jakaa tasan vanhempien kesken. Onko lapsi heittopussi, jolle on samantekevää kenen luona hän viettää hiihtoloman tai onko vuoroviikon vaihtoväli viikon vai kaksi? Vai näemmekö lapsen omana persoonanaan, ihmisenä, jolla on niin mielipiteitä kuin myös oikeuksia ja velvollisuuksia?

LOS 12 artikla turvaa lapselle siis oikeuden ilmaista mielipiteensä. Samalla se velvoittaa meidät aikuiset ottamaan lapsen mielipiteen huomioon. Tämä ei tarkoita sitä, että lapsi saisi automaattisesti päättää itse kaikista asioistaan. Lapsen mielipiteen kuuleminen ei tarkoita pelkästään prosessuaalista kuulemista tuomioistuimessa lasta koskevassa asiassa. Lapsen mielipiteen huomioiminen tarkoittaa sitä, että kohtaamme lapsen ihmisenä, kommunikoimme hänen kanssaan ja tarvittaessa myös kerromme, miksi jokin ratkaisu ei voi olla lapsen mielipiteen mukainen.

Oikeus ilmaista oma mielipide on ihan jokaisen ihmisoikeus, myös lapsen. Ihmisoikeudet eivät ole kuin ajokortti, jonka henkilö voi saada vain tietyn ikäisenä. Ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, ilman ehtoja ja edellytyksiä. Huolimatta siitä, että henkilö ei aina kykene tai edes halua noudattaa hänelle kuuluvia velvollisuuksia, ei tästä automaattisesti seuraa oikeuksien menetys.

Lapsen mielipidettä ei pidä väheksyä hänen ikänsä vuoksi. Lapsi on oman elämänsä asiantuntija, vaikka tämä saattaakin välillä aiheuttaa aikuisissa hämmennystä. Esimerkiksi vuoden 2018 lapsibarometri sai toimittajat kirjoittamaan otsikoita siitä, että kuusivuotiaalle onkin älypuhelinta tärkeämpää esimerkiksi perheen yhdessäolo ja herkuttelu. (4)

Harjoitteluni aikana olen päässyt hyvin käytännönläheisesti kokemaan lapsen mielipiteen selvittämistä. Teimme toisen korkeakouluharjoittelijan kanssa yhteisprojektin, jossa selvitimme yhdeksäsluokkalaisten kokemuksia peruskoulun työelämään tutustumisjaksoista (TET-jakso). Aikuisen näkökulmasta TET voi olla nuorelle mahdollisuus tutustua työhön, jota lähipiiristä löydy sekä jatkokoulutuspäätöstä tukeva jakso. Emme voi koskaan kokonaan välttyä sitä, että aikuiset puhuvat lasten asioista heidän puolestaan (5), mutta on tärkeää muistaa myös kolikon toinen puoli.

Selvityksemme antoi kuitenkin osviittaa siitä, että nuorten kokemusten perusteella työelämään tutustuminen ei täysin täytä sille asetettuja yleviä tavoitteita. Lapsiasiavaltuutettu julkaisee selvityksen nuorten TET-jaksoa koskevista kokemuksista keväällä 2019, mutta tämän hetkisten tulosten valossa nuori suorittaa TET:in usein nimenomaan lähipiiristään löytyvällä työpaikalla eikä sillä useinkaan ole merkittävää vaikutusta hänen jatko-opintoihinsa. Nuoret eivät välttämättä hahmota TET-jaksoa niin merkittäväksi kuin mitä aikuiset.

Kouluvierailut osoittivat konkreettisesti, kuinka tärkeää on kuulla lasten oma kokemus heitä koskevista asioista. Tietenkään kaikista lapsen asioista ei voi eikä tarvitse tehdä tutkimusta ja selvitystä. Lapsen mielipiteen kuulemisessa on olennaisesti kyse siitä, että tunnistamme arjessa lapsen omaksi persoonaksi, jolla on mielipide, emmekä väheksy hänen ajatuksiaan hänen ikänsä vuoksi. Kohtaamme lapsen siis sellaisena, mitä hän on; ihmisenä.


Viitteet:

(1) https://yle.fi/uutiset/3-10397928
(2) Ks. esim. https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005809925.html
(3) Esimerkiksi lastensuojelulaki 20 §, jonka mukaan lastensuojelua toteutettaessa on selvitettävä lapsen toivomukset ja mielipide sekä otettava ne huomioon. Toisaalta sama laki asettaa 12-vuoden ikärajan lapsen kuulemiselle hallinto-oikeudessa. Lapsen oikeuksien komitea, että tällaiset kategoriset ikärajat eivät ole lapsen sopimuksen mukaisia.
(4) Ks. esim. https://yle.fi/uutiset/3-10516646 ks. myös Lapsibarometri 2018 http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2018/11/LA_lapsibarometri2018_221118.pdf
(5) Ylen aamu-tv, ”TET-harjoittelusta kaikki irti”: https://areena.yle.fi/1-50010023