Tämän päivän ja tulevaisuuden Suomelle

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttilan sanat Perhetalon peruskiveen muurattuna tuleville sukupolville, Mikkelissä 7.12.2017

Mikään ei voi olla esteenä Isänmaamme paremmalle huomiselle. Vapaassa tahdossamme on antaa paljosta vähäisimmille, jotta jokainen lapsi saadaan tähän yhteiskuntaan osalliseksi ja toimijaksi. Tahdossamme on kytkeä jokainen sukupolvi sukupolvien ketjuun. Ja samalla antaa jokaiselle lapselle ja nuorelle tilaa hengittää, aikaa löytää itsensä ja oma paikansa tässä yhteiskunnassa.

Elämän ja yhteiskunnan laki on muutos. Ei yhteiskunta koskaan pysähdy. Se on aina muutoksessa ajan leikkaavissa asioissa, ilmiöissä ja ihmisissä. Muutos on herkkyyttä, viisautta, ymmärtää menneen ja tulevan leikkauspiste.

Mutta paljon pysyy iäti. Nämä ajattomat ihmisen tarpeet on nähtävä, ymmärrettävä. Kaipaus, tuska, kuolema – yhteys, ilo, riemu. Tähti jokaiselle loistaa, jokaisessa tuo tähti on. Itsestämme on löydettävä meidän aarre ja toinen aarre toisistamme. Näin on tänään, näin oli eilen, näin on aina oleva.

Me kansakuntana olemme kansakuntien joukossa. Niin kansa kuin yksi ihminen on suhteessa toisiin ja toiseen. Yksinäisyyteen ei elollista ole luotu. Yksin jäävän osa on kuolla, surkastua. Kykymme näemme, korkeutemme tunnistamme suhteessa toisiin ja toiseen. Siksi sanon teille: älä jätä yksin, älä jää yksin.

Tämä 100-vuotias Isänmaamme Suomi aloittaa nyt uuden vuosisadan. Meidän on kyettävä vahvistamaan yhteiskuntamme perustuksia. Peruskivemme on oltava murtumaton. On toimittava tavalla, jossa suomalaisten sosiaalinen etäisyys toisiimme ei kasva. On oltava yhteisen tajua kaikissa yhteiskunnan päätöksissä. On rakennettava yhteiskunta, jossa yhteiskunnan voimavarat eivät kohdennu yhä voimallisimmin sinne, missä on jo eniten. Kohtuus kaikessa, niin hyvässä kuin huonossa.

Suomi selviää, kun pidämme jokaisen lapsen oikeudet yhdenvertaisina. Kun tätä nykyhetkeä arvioidaan sadan vuoden päästä tasavaltamme täyttäessä 200 vuotta, me tiedämme onnistumisemme. Mutta ei ole osamme odottaa. Osamme on tehdä ja toimia. Tänään, tässä ja nyt.

On varmistettava, että jokainen lapsi saa tuen varhaiselle kasvulle, kehitykselle ja oppimiselle. Se tarkoittaa, että vanhemmuutta ja perheen arkea tuetaan lapsen parhaaksi. Perhe saa tarvitsemansa tuen helposti ja ilman byrokratian myllyä, jossa taipuu niin perhe kuin ammattilainen. Se tarkoittaa jatkuvien palvelutarpeiden arviointimyllyjen sijaan todellista apua ja tukea arjessa.

Se tarkoittaa, että jokaisen lapsen oikeudet ovat yhdenvertaiset. Ei voi olla, että lapsi saa perhetaustansa suhteen paremmat palvelut, mikäli vanhemmat ovat työelämässä. Laadukas pedagoginen varhaiskasvatus on oltava jokaisen lapsen yhtäläinen oikeus. Meidän on oltava lujia tahdossamme taata jokaiselle lapselle perhetaustasta riippumatta tuki, jolla vaikutamme oppimisvalmiuksiin ennen perusopetuksen alkamista.

Tulevina vuosikymmeninä ihmisen kasvun, kehityksen ja oppimisen varhaiset vuodet avautuvat meille yhä selvemmin. Ratkaisevaa on täällä Mikkelissäkin, miten Perhetalo löytää saumattoman ja arkisen sävelen kotien ja pedagogisen varhaiskasvatuksen kanssa.

Se tarkoittaa, että kaikessa päätöksenteossa yhteiskunta tarkastelee lapsen etua. Se tarkoittaa, että alkoholi- ja koko päihdepolitiikkakin perustuu lapsen etuun, ei meidän aikuisten nopeaan tarpeen tyydytykseen. Se tarkoittaa, että työelämää ei kehitetä vain työelämän tarpeista, vaan koko yhteiskunnan.

Viisaus kätkeytyy lopulta siihen, mikä on tiedon painoarvo tunnepolitiikan sijaan. Meidän on kylmänviileästi ilman käpertymistä yhteiskunnassa vallitseviin lyhyen tähtäimen intresseihin syvennyttävä ymmärtämään, mitkä ovat lapsen tarpeet ja mitä lapset kertovat arjestaan. On kuultava ja kuunneltava.

Tänään me tiedämme paljon, mutta ymmärrämme vähemmän. Keskiarvon harha on helposti läsnä. Ja tutkimus, johon lapset vastaavat, on aina palautettava kohteilleen – siis lapsille pohdittavaksi. Vain näin ymmärrämme ja saamme riittäviä vastauksia yhteiskuntamme polttaviin kysymyksiin.

Ihmisen arvon on oltava sama niin lain kuin lähimmäisen kasvojen edessä. Valtiota on johdettava lailla ja asetuksella sekä yhteisen tajulla, joka oikeudentuntona ja hyvinä tekoina meistä ilmenee. Tänään peruskivensä saaneen Perhetalon on oltava tästä esimerkki. Se kokoaa, se tuo yhteen, se helpottaa. Tämä siksi, että lapsen ja vanhemman ihmisarvo tätä vaativat. Eikä enää ammattilaisten yhteistyö riitä. Yhteistyön sijaan on tultava yhteinen työ. Koko valtakunnassa. Lapsen ja kansakunnan parhaaksi.

Luja ja luotettava. Sellainen on hyvä peruskivi. Sellainen on hyvä valtio. Sellainen on yhteinen Suomi.

Mikkelissä 7.12.2017,

Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu

Lapsen mielipiteen kuuleminen ei ole vaihtoehto, vaan lapsen oikeus

Mimmi Partanen, korkeakouluharjoittelija, Lapsiasiavaltuutetun toimisto

Kolmen kuukauden mittainen korkeakouluharjoittelu lapsiasiavaltuutetun toimistossa on antanut minulle hienon mahdollisuuden syventyä lapsen oikeuksiin ja lapsen oikeuksien toteutumiseen Suomessa. Vaikka Suomessa lapsen oikeuksien voidaan sanoa olevan melko hyvällä tolalla, tehtävää silti riittää. Lapsia ei vieläkään nähdä aina täysimääräisinä oikeussubjekteina, joille kuuluu niin oikeus hyvinvointiin ja kasvun tukeen, oikeus tulla suojelluksi, sekä erityisesti myös oikeus osallistua ja vaikuttaa.

Harjoitteluni aikana olen saanut keskittyä erityisesti lapsen oikeuteen tulla kuulluksi. Harjoittelun aikana yhtenä tehtävänäni on ollut laatia yhdestä YK:n lapsen oikeuksien komitean antamasta yleiskommentista lapsille sopiva versio, jotta yleiskommentissa olevat asiat tavoittaisivat myös suoraan lapset. Valitsin työstettäväkseni yleiskommentin nro 12, joka koskee oikeutta tulla kuulluksi. Lapsen oikeuksien komitea on lapsen oikeuksien sopimuksen noudattamista ohjaava ja valvova toimielin ja lapsen oikeuksien komitean antamilla yleiskommenteilla tarkennetaan lapsen oikeuksien sopimuksen sisältöä ja tulkintaa. Olen myös saanut osallistua seminaareihin ja tapahtumiin, jossa käsitellään lapsen oikeutta tulla kuulluksi.

Lapsen oikeuksien sopimuksen 12 artiklan ensimmäisen kohdan mukaan lapsella on oikeus ilmaista näkemyksensä kaikissa itsenään koskevissa asioissa. Lapsen näkemys on myös otettava huomioon lapsen iän ja kehitystason mukaisesti. Tätä kutsutaan lapsen oikeudeksi tulla kuulluksi. Lapsen oikeuksien komitea on määritellyt lapsen oikeuden tulla kuulluksi yhdeksi perustavanlaatuiseksi periaatteeksi koko lapsen oikeuksien sopimuksen kannalta. Kaikkia muita lapsen oikeuksia toteutettaessa on otettava huomioon lapsen oikeus tulla kuulluksi, eivätkä oikeudet voi toteutua täysimääräisesti, mikäli lapsella ei ole ollut mahdollisuutta osallistua ja tulla kuulluksi. Lapsen oikeuksien komitea on korostanut, että lapsella on oikeus tulla kuulluksi kaikissa itseä koskevissa asioissa, mitään asioita ulkopuolelle rajaamatta. Lapsen oikeuksien komitea on niin ikään painottanut, että lapsen kuulemiselle ei saa asettaa mitään ikärajaa ja myös hyvin pienet lapset voivat olla kykeneviä mielipiteensä ilmaisuun (1). Lapsen oikeus tulla kuulluksi on siten hyvin kattava, eikä sitä tulisi rajata mihinkään laissa lueteltuihin tilanteisiin.

Kaikki alle 18-vuotiaat ovat Suomen lain mukaan lapsia. Lapset viettävät suuren osan ajastaan koulussa, minkä vuoksi on hyvin tärkeää, että lapsen oikeudet toteutuvat nimenomaan kouluympäristössä. Jokaisen lapsen oikeus maksuttomaan perusopetukseen on turvattu myös lapsen oikeuksien sopimuksessa. Lapsen oikeuksien komitean ilmaisun mukaan lapset eivät menetä ihmisoikeuksiaan astumalla sisään koulun portista (2). Päinvastoin, koulu on se ympäristö, jossa voidaan taata kaikille lapsille yhdenvertainen mahdollisuus saada nauttia oikeuksistaan täysimääräisesti. Koulu on myös paikka, jossa lapsi voi oppia, mitä oikeuksia hänelle kuuluu, miten oikeuksia käytetään ja miten muiden oikeuksia tulee kunnioittaa. Lapsen oikeus tulla kuulluksi sekä lapsen oikeus perusopetukseen tukevat toisiaan ja mahdollistavat toistensa toteutumisen. Toisaalta, lapsella on aina oikeus kertoa mielipiteensä koulussa ja saada mielipiteensä huomioon otetuksi. Toisaalta, lapsi tarvitsee tietoa ja opetusta, jotta hän pystyy muodostamaan oman mielipiteensä ja ilmaisemaan sen rakentavasti.

Lapsen oikeus tulla kuulluksi koulussa

Lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan lapsella on oikeus ilmaista mielipiteensä kaikissa itseään koskevissa asioissa. Lapsella on erityinen oikeus tulla kuulluksi itseään koskevissa hallinnollisissa ja oikeudellisissa asioissa. Lapsen oikeutta kertoa mielipiteensä kaikissa itseään koskevissa asioissa ei ole erikseen kirjattu perusopetuslakiin tai voimassaoleviin perusopetuksen opetussuunnitelman perusteisiin. Lapsen oikeuksien sopimus on kuitenkin Suomessa voimassa lain tasoisena säädöksessä, ja se velvoittaa kaikkia valtion ja kuntien viranomaisia. Opettajan on siis huomioitava lapsen oikeuksien sopimus työssään ja edistettävä sopimuksessa taattujen oikeuksien toteutumista jokapäiväisessä työskentelyssään lasten kanssa.

Perusopetuslaissa lapselle on varattu oikeus tulla kuulluksi esimerkiksi silloin, kun päätetään erityisen tuen antamisesta oppilaalle ja silloin, kun kurinpitorangaistusta tai koulusta erottamista ollaan panemassa täytäntöön. Kyseisillä tilanteilla on suuri vaikutus lapsen elämään ja oikeuksiin, jolloin on erityisen tärkeää, että päätöstä ei tehdä lasta kuulematta. Perusopetuslaissa on myös säädetty opetuksen järjestäjän velvollisuudesta edistää kaikkien oppilaiden osallisuutta ja huolehtia siitä, että kaikilla oppilailla on mahdollisuus osallistua koulun toimintaan ja kehittämiseen sekä siitä, että kaikilla oppilailla on mahdollisuus ilmaista mielipiteensä oppilaiden asemaan liittyvissä asioissa. Oppilaille on myös järjestettävä mahdollisuus osallistua opetussuunnitelman ja siihen liittyvien suunnitelmien sekä koulun järjestyssäännön valmisteluun. Perusopetuslain mukaan koululla on velvollisuus kuulla kyseisistä asioista päätettäessä koulun oppilaista muodostuvaa oppilaskuntaa.

Lapsen oikeuksien sopimuksen mukaisesti lapsen mielipiteen kuuleminen ja huomioiminen ei kuitenkaan rajoitu kyseisiin perusopetuslaissa lueteltuihin tilanteisiin. Lapsella on oikeus tulla kuulluksi sekä ryhmänä että yksilöinä. Koulussa tulisi huolehtia siitä, että jokainen lapsi voi ilmaista mielipiteensä myös yksilönä. Koulussa ja opetuksessa tapahtuu jatkuvasti asioita, jotka koskettavat lapsen elämää. Nämä asiat voivat olla hyvin arkisia, jokaiseen koulupäivään kuuluvia, esimerkiksi opetuksen toteuttamista, koulussa tapahtuva ruokailua, kouluretkiä, ja kaikkea muuta mahdollista. Jokaisella lapsella on oikeus kertoa mielipiteensä arkisissa asioissa ja saada oma mielipiteensä huomioiduksi.

Asenne lapsen oikeuksia kohtaan

Se, miten lapsen oikeudet toteutuvat koulussa riippuu hyvin paljon siitä, kuinka vakavasti opetushenkilökunta ottaa lapsen oikeudet. Merkitystä on erityisesti sillä, mikä on opettajien asenne ja suhtautuminen lapsen oikeuksia ja niiden toteuttamista kohtaan. Omien havaintojeni mukaan kaikki opettajat eivät välttämättä ymmärrä lapsen oikeuksien velvoittavuutta ja sen seurauksena heidän asenteensa niitä kohtaan ei tue lapsen oikeuksien täyttä toteutumista. Esimerkiksi lapsen oikeus kertoa mielipiteensä ja osallistua kaikkiin itseään koskevista asioista päättämiseen ei toteudu ehdoitta. Lasten mielipidettä välttämättä kysytä kaikissa asioissa, koska lasten pelätään käyttävän oikeuttaan väärin tai pelätään, että lapset eivät tee asiassa aikuisten mielestä oikeaa päätöstä. Suvianna Hakalehto-Wainio on tuonut esiin sen, että lapsen oikeudet saatetaan nähdä myös uhkana aikuisten omien oikeuksien toteutumiselle (3).

On tärkeää kiinnittää huomiota siihen, että lapsen oikeus tulla kuulluksi ja saada mielipiteensä huomioon otetuksi ei tarkoita sitä, että päätösvalta siirtyisi lapselle. Vastuu lapsia koskevista päätöksistä ja niiden seurauksista kuuluu aikuisille, koulussa opettajille ja muulle henkilökunnalle. Päätösvallan puuttumisen vuoksi lapsilla on kuitenkin oltava aina oikeus osallistua päätöksen tekemiseen ja saatava perustelut sille, miten oma mielipide on otettu huomioon päätöstä tehdessä.

Ajatus siitä, että lapsi voisi käyttää oikeuttaan väärin, kuulostaa vieraalta. Se voi kertoa siitä, että lapsi ei tosiasiassa tiedä, mitä hänelle kuuluva oikeutensa oikeasti tarkoittaa ja miten sitä tulee käyttää. On muistettava, että lapsen oikeus kertoa mielipiteensä kaikissa itseään koskevissa asioissa tarkoittaa sitä, että ei ole olemassa mitään aikuisen vallan aluetta, joissa lapsen näkemystä ei tulisi ottaa huomioon (4). Lapselle on opetettava, mitä hänelle kuuluvalla oikeudella tarkoitetaan ja miten oikeutta käytetään. Lapsella on oppivelvollisuus, ja toisaalta myös oikeus maksuttomaan perusopetukseen. Vaikka lapsi ei voi päättää siitä, käykö hän koulua, lapsella on oikeus osallistua kaikenlaiseen muuhun päätöksentekoon siitä, miten opetus toteutetaan. Lapsen on hyvä oppia kunnioittamaan muiden oikeuksia, mutta kaikki perus- ja ihmisoikeudet kuuluvat kaikille lapsille ehdoitta. Lapsen oikeuksia ei voi evätä sillä perusteella, että lapsi ei käyttäydy hyvin tai kunnioita muiden oikeuksia.

Oppilaiden osallistumisoikeuksien lisääminen tarkoittaa väistämättä sitä, että aikuisten valta jossain määrin vähenee. Hakalehto-Wainio tuo esiin, että aikuisen auktoriteetilla on ollut perinteisesti keskeinen asema juuri koulussa, minkä vuoksi vallan vähenemistä voi olla vaikea hyväksyä koulumaailmassa. (5) Opettajien auktoriteetin tai kunnioituksen ei kuitenkaan tulisi perustua valtaan. Opettajalla on oikeus käyttää valtaa, jotta kaikkien lasten oikeus opetukseen voi toteutua ja opetusympäristö on turvallinen sekä oppilaille että opettajille. Vallan käytön on
perustuttava aina lakiin ja sen tulee olla oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään nähden. Oppilaiden oikeuksien kunnioittaminen ja niiden toteuttaminen koulussa ei ole opettajille harkinnanvarainen vaihtoehto, vaan velvollisuus.

Perus- ja ihmisoikeudet eivät toteudu itsestään. Yhteiskuntamme kehittyy jatkuvasti ja kohtaamme aina uusia haasteita muutosten mukana. Toisaalta, meidän on oltava valmiita kehittämään tuttuja toimintatapoja siten, että lapsen oikeudet toteutuvat kaikilla elämän alueilla. Lapsen oikeuksien toteutuminen vaatii meiltä kaikilta aikuisilta erityistä huomiota. Miten lapset voisivat kasvaa itsenäisiksi, hyvinvoiviksi ja yhteiskuntaan osallistuviksi täysivaltaisiksi aikuisiksi, mikäli lasten kanssa toimivat aikuiset eivät tunnusta lapsen oikeuksia ehdoitta ja täysimääräisesti?


Lähteet:

(1) ja(2) Lapsen oikeuksien komitean yleiskommentti nro 12 (CRC/C/GC/12).
(3) Hakalehto-Wainio, Suvianna: Oppilaan oikeudet opetustoimessa, Hämeenlinna 2012. (s. 37)
(4) Lapsen oikeuksien sopimuksen käsikirja, UNICEF. Edita Prima Oy, Helsinki 2011. Toim. Inka Hetemäki. (s. 121)
(5) Hakalehto-Wainio, Suvianna: Oppilaan oikeudet opetustoimessa, Hämeenlinna 2012. (s. 76)

Meneekö lapsi pesuveden mukana alkoholilain uudistuksessa?

Merike Helander, lakimies, lapsiasiavaltuutetun toimisto


Alkoholilain kokonaisuudistus on parhaillaan eduskunnan käsiteltävänä. Uudistuksessa hajallaan olevia alkoholiin liittyviä säännöksiä kerätään yhteen ja alemman tason sääntelyä tuodaan laintasolle. Hallitusohjelmassa uudistus asettuu ”Digitalisaatio, kokeilut ja normien purkaminen” –kokonaisuuteen. Tarkoituksena on, että alkoholilain keskeiset periaatteet säilyvät ennallaan. Muutokset koskevat pääasiassa anniskelun ja vähittäismyynnin rajoitusten purkamista. Näin ilmaistuna uudistus vaikuttaa varsin selkeältä kokonaisuudelta.

Mutta ei. Kyseinen hallituksen esitys (HE 100/2017 vp) on hämmentävien lakiesitysten listallani top 3:ssa ilman muuta, saattaa jopa pitää kärkipaikkaa. Ei siksi, että se olisi huonosti valmisteltu, päinvastoin, vaan sen ristiriitaisuuden vuoksi. Ristiriita on valtava vaikutusarvioinnin ja ehdotettavan alkoholilain pykälien välillä.

Uudistuksesta puhutaan kokonaisuudistuksena, mutta esitystä on arvioitava nimenomaan siinä ehdotettavien muutosten kannalta. Hallituksen esityksen vaikutusarviointi on erittäin huolestuttavaa luettavaa, kun sitä katsoo ihmisten ja erityisesti lasten hyvinvoinnin ja terveyden näkökulmasta, kansanterveyden näkökulmasta tai kansantalouden näkökulmasta. Esitystä ei voi puolustella sillä, että se sisältää edelleen rajoituksia ja valvontaa koskevia säännöksiä. Esityksen vaikutukset ovat seurausta ehdotettavista muutoksista, ei nykytilassakin jo voimassa olevista säännöksistä.

Uudistuksessa on mielestäni perustavanlaatuinen ristiriita jo uuden ehdotetun alkoholilain 1 §:n kohdalla. Säännöksen mukaan tarkoituksena on vähentää alkoholipitoisten aineiden kulutusta rajoittamalla ja valvomalla niihin liittyvää elinkeinotoimintaa alkoholin käyttäjilleen, muille ihmisille ja koko yhteiskunnalle aiheuttamien haittojen ehkäisemiseksi. Voimassaolevan lain (1143/1994, 1 §) tarkoitus on alkoholin kulutusta ohjaamalla ehkäistä alkoholipitoisista aineista aiheutuvia yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja terveydellisiä haittoja. Uudistuksessa korostetaan siten voimassa olevaan lakiin nähden entistä selkeämmin, että tavoitteena on rajoittamalla ja valvomalla vähentää alkoholin kulutusta siitä aiheutuvien haittojen ehkäisemiseksi.

Mutta. Kuten hallituksen esityksessä yksiselitteisesti todetaan, muutokset johtavat kulutuksen kasvuun. Tuskinpa alkoholiteollisuus ja päivittäistavarakauppa olisivatkaan niin voimallisesti tätä uudistusta lobanneet, jos tilanne olisi toisin.

Vaikutusarvioinnin yhteenvetona esityksessä todetaan muun muassa, että alkoholijuomien myynnin kasvattaminen ehdotetulla tavalla lisää terveys- ja hyvinvointihaittoja ja niistä palvelujärjestelmälle aiheutuvaa rasitetta pitkälle tulevaisuuteen. Arviointi jatkuu: ”Välittömien ja välillisten haittakustannusten kokonaissaldo kansantaloudelle muodostunee negatiiviseksi ja vaikeuttanee kestävyysvajeen umpeen kuromista. --- Haittavaikutusten korjaaminen sosiaali- ja terveyspalveluiden toiminnalla vähentää sote-uudistuksella tavoiteltuja säästöjä ja suuntaa resursseja pois muista palveluista. Erityisen ongelmallista on, että uudistuksen vaikutuksia ei välttämättä voida korjata peruuttamalla haitallisiksi osoittautuneita muutoksia. --- Käsiteltävänä oleva uudistus toteutetaan tietoisena sen elinkeino-, terveys- ja yhteiskuntapoliittisista vaikutuksista.”

Näin. Rehellistä puhetta, joka pitää ottaa vakavasti, kun harkitaan muun muassa esityksen perustuslain mukaisuutta. Vaikka kuinka esityksen tavoitteeksi mainitaan alkoholihaittojen vähentäminen, eivät muutosehdotukset, edelläkin jo todetun mukaisesti, tue tämän tavoitteen saavuttamista. Vastuun siirtäminen ihmisille itselleen, niin tärkeää kuin vastuun ottaminen omasta terveydestään onkin, ei vielä täytä tässä tapauksessa julkiselle vallalle asetettua velvoitetta edistää väestön terveyttä ja hyvinvointia.

Alkoholilainsäädännön ja ylipäätään sosiaali- ja terveydenhuollon sääntelyn – toki monen muunkin alan lainsäädännön - erityisenä tehtävänä on suojella heikoimmassa asemassa olevaa. Perustuslain 19 § 3 momentin mukaan julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä. Julkisen vallan on myös tuettava perheen ja muiden lapsen huolenpidosta vastaavien mahdollisuuksia turvata lapsen hyvinvointi ja yksilöllinen kasvu. Kompromisseja joudutaan lainsäädännössäkin luonnollisesti tekemään, mutta niistä huolimatta sääntelyn, silloinkin ja erityisesti, kun sääntelyä kehitetään, tulisi aina varmistaa, että heikoimmassa asemassa olevan tilanne paranee eikä ainakaan heikkene.

Lapset ovat erityinen suojelua tarvitseva, aikuisiin nähden heikommassa asemassa oleva ryhmä. Lapsen oikeus turvalliseen ja terveeseen kehitykseen ja oikeus hyvinvointiin ovat lapsen ihmisoikeuksia. Laintasoisia oikeuksia. On vaikea nähdä, miten valittu sääntelyvaihtoehto täyttäisi YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen vaatimusta, jonka 3 artiklan mukaan kaikissa julkisen tai yksityisen sosiaalihuollon, tuomioistuinten, hallintoviranomaisten tai lainsäädäntöelimien toimissa, jotka koskevat lapsia, on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu. Saman artiklan mukaan sopimusvaltiot ovat sitoutuneet takaamaan lapselle hänen hyvinvoinnilleen välttämättömän suojelun ja huolenpidon, ja tähän pyrkiessään ryhtyvät kaikkiin tarpeellisiin lainsäädäntö- ja hallintotoimiin.

Väitän, että norminpurkutalkoot-innostuksessa lapset on unohdettu. Tällainen käsitys jää, huolimatta siitä, että hallituksen esityksessä kuvataan selkeästi lapsiin kohdistuvat vakavat haitalliset välittömät ja välilliset vaikutukset, joita alkoholin käytöstä lapsille aiheutuu jo nykytilanteessakin, ja jotka uhkaavat lisääntyä, kun muutosten seurauksena kulutus todennäköisesti kasvaa. Uudistus ei vähennä haitallisia vaikutuksia, päinvastoin. Nämä vaikutusarvioinnin tulokset on vain jätetty sivuun. Eduskunnalla on toki mahdollisuus ottaa ne uudelleen tarkasteluun, mutta kovin suuria odotuksia ei itselläni ainakaan tällä hetkellä ole. Selitän miksi.

Aikani tätä kaikkea ihmeteltyäni, päädyin lukemaan alkoholilain uudistusta koskevan hallituksen esityksen lähetekeskustelua, joka pidettiin eduskunnassa 19.9.2017. Jospa sieltä selviäisi, miten kansanedustajat ajattelevat lapsen oikeuksien, lapsen edun toteutuvan uudistuksessa. No, eipä ajatelleet juurikaan. Tai eivät ainakaan sitä kertoneet. Mahdollisuus olisi ollut, keskustelussa nimittäin pidettiin 123 puheenvuoroa.

Laskin hakutoimintoa käyttäen, että keskustelussa lapset tai nuoret mainittiin ylipäätään (sanana) 35 puheenvuorossa. Osin näitä puheenvuoroja tosin käyttivät samat kansanedustajat. Muutoksen haitallisia vaikutuksia lasten ja nuorten kannalta käsiteltiin minun tulkintani mukaan edes jollain tasolla tarkemmin 11 puheenvuorossa. Kymmenessä puheenvuorossa muutoksia puolustettiin sillä, että nuorten alkoholin käyttö on vähentynyt. Tässä kohdin jäi tosin huomiotta, että tuoreimman nuorten terveystapatutkimuksen 2017 mukaan myönteinen kehitys on pysähtynyt, käyttö on jopa osin kääntynyt uudelleen nousuun. Ei siis ole juurikaan aihetta paukutella henkseleitä lasten oikeuksien
puolustamisen perusteella.

Keskustelussa väitettiin, että esityksessä on haettu tasapainoa elinkeinoelämän ja kansanterveyden välimaastossa. Hakemisen lopputulos näyttää vaan olevan aika heikko, ainakin vaikutusarvioinnin perusteella. Tästä uudistuksesta, jos se toteutuu hallituksen esityksen mukaisena, näyttää hyötyvän vain alkoholiteollisuus ja päivittäistavarakauppa. Hetkellisesti ainakin. Minun ymmärryksellä kansanterveyden ja yleisen hyvinvoinnin vakava vaarantuminen kaikkine suorine ja välillisenä seurauksineen ei loppupeleissä ole kenenkään etu, vähiten lasten, mutta ei myöskään
kaupan tai alkoholiteollisuuden.


Lähdeaineistoa:

Hallituksen esitys eduskunnalle alkoholilaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi (HE 100/2017 vp)

Lähetekeskustelu hallituksen esityksestä HE 100/2017 vp 19.9.2017

Kinnunen, Jaana M; Pere, Lasse; Raisamo, Susanna; Katainen, Anu; Ollila, Hanna; Rimpelä, Arja: Nuorten terveystapatutkimus 2017: Nuorten tupakkatuotteiden ja päihteiden käyttö sekä rahapelaaminen. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2017:28

Business pois päiväkodeista

Osio puheesta valtakunnallisilla lastentarhanopettajapäivillä 23.9.2017, Oulussa.

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu

Suomessa lasten eriarvoisuus kasvaa. Tämä tarkoittaa, että lapsen tulevaisuutta määrittelee yhä enemmän, mihin kuntaan ja perheeseen hän syntyy. Lapsiasiavaltuutettuna olen antanut tästä arvioni valtioneuvostolle muun muassa perusopetuksen näkökulmasta.

Lapsen tulevaisuutta määrittelee voimakkaasti varhaiset kasvun vuodet. Pitkittäistutkimuksilla on pystytty osoittamaan laadukkaan pedagogisen varhaiskasvatuksen vaikuttavuus ihmisen koko elämänkaaressa.

Tänä päivänä, Suomen tasavallan täyttäessä 100 vuotta, meidän on vastattava seuraavaan kysymykseen: mitä teemme, jotta lasten yhdenvertaisuus vahvistuu ja jokaisen lapsen lahjat saadaan käyttöön ja kukoistukseen?

Suomen on vahvistettava jokaisen lapsen oikeutta laadukkaaseen varhaiskasvatukseen. Nyt tämä ei toteudu.

Päinvastoin. Suomi on ajautumassa kierteeseen, jossa tutkimustiedon valossa laadukkainta ja pitkäjänteisintä pedagogista varhaiskasvatusta tarvitsevat lapset saavat sitä vähiten.

Otan esimerkin, joka on sekä tämän päivän että huomisen Suomea.

Suomessa syntyi 6 200 lasta vuonna 2015 äideille, jotka olivat ulkomailla syntyneitä. Vuonna 2015 syntyneistä lapsista tämä oli noin 11 prosenttia.

Hallituksen päätös rajata kokopäiväinen varhaiskasvatusoikeus koskee muun muassa perheitä, joissa äiti on kotona. Maahanmuuttajataustaisissa perheissä monen äidin koulutus- ja työmarkkina-asema on heikko, kielitaito vähäinen. Sosiaalisin perustein lapsi voisi saada kokopäiväisen paikan, mutta tämä vaatii perheeltä aktiivisuutta ja kunnalta harkintaa.

Tosiasia on, että yhä useampi lapsi aloittaa esiopetuksen ja perusopetuksen heikoin taidoin ja tiedoin. Perusopetuksessa näitä eroja on yhä vaikeampi kuroa umpeen.

Taustalla on eriarvoistumista vauhdittava ja syventävä lainsäädäntö, jossa lapsen perhetausta määrittelee lapsen varhaiskasvatuspalveluiden laatua ja määrää. Kansalainen kirjoitti minulle jokin aika sitten kirjeen, jossa hän toteaa:

”Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajauksen ja yksityisen päivähoitosopimuksen vuoksi lasta uhkaa huoltajan lomautuksesta ja mahdollisesta työttömyydestä johtuen sekä päivähoitopaikan että tulevan, ensi syksynä alkavan esiopetuspaikan menetys, mikä tosiasiallisesti tarkoittaisi lapsen kannalta sitä, että lapsi joutuisi taas vaihtamaan varhaiskasvatuspaikkaa. Lapseni tilanne varhaiskasvatusoikeuden mahdollisesta supistumisesta johtuen tuntuu kohtuuttomalta.”

Tilanne on kohtuuton. Tilanne on vastoin lapsen ja yhteiskunnan etua.

Samaan aikaan Suomeen on syntynyt varhaiskasvatuksen markkinat, jotka toimivat liiketaloudellisin perustein. Kehitys on vaarallinen ja uhkaa Suomen sosiaalista eheyttä. Kyse ei ole vain tulevaisuudesta, vaan lasten tästä päivästä tässä maassa. Yksilön oikeuksia heikosti turvaava lainsäädäntö voimakkaasti laajentuvien varhaiskasvatuksen markkinoiden kanssa luo vaarallisen yhtälön.

Mitä tämä tarkoittaa? Ensiksikin se tarkoittaa, että taloudellisen voiton tavoittelu on tehty mahdolliseksi varhaiskasvatuspalveluissa. Uskallan väittää, että meille suomalaisille on selvää, etteivät peruskoulut voi tehdä voittoa. Lasten kustannuksella ei tehdä rahaa.

Perusopetuslain 7 §:ssä on säädetty, että valtioneuvosto voi myöntää rekisteröidylle yhteisölle tai säätiölle luvan perusopetuslaissa tarkoitetun opetuksen järjestämiseen. Samaisessa 7 §:ssä on säädetty selkeäsanaisesti: ”Opetusta ei saa järjestää taloudellisen voiton tavoittelemiseksi.”

Varhaiskasvatuksessa voiton tavoitteleminen on mahdollista. Toimiala on houkutteleva. Tilinpäätöstietojen mukaan varhaiskasvatuksessa toimivat yritykset ovat tehneet vuosittain jopa miljoonien eurojen voittoja.

Kun kävin läpi varhaiskasvatusyritysten tilinpäätöstietoja, näkymä liiketoiminnan kannalta on erittäin hyvä. Miljoonia euroja viime vuosina liikevoittoa Suomessa tehnyt yritys toteaa tilinpäätöksessään: ”Johto ennustaa, että X Oy:n liikevaihto kasvaa merkittävästi myös tilikaudella 2017 uusien päiväkotien avaamisen sekä olemassa olevien päiväkotien täyttymisen myötä, ja kasvun ennakoidaan jatkuvan voimakkaana myös seuraavina vuosina.”

Onko tämä oikein? Yrittäjät toimivat, kuten laki mahdollistaa. He eivät toimi väärin. Mutta valtiona Suomi ei toimi viisaasti ajatellen kansakunnan eheyttä ja lasten oikeuksia.

Nopeasti kuulen useiden kansanedustajien ja kuntapäättäjien toteavan, ettei sillä ole merkitystä, onko palveluntuottaja yksityinen vai julkinen. Sanon: merkitystä on.

Kun taloudellisen voiton tavoittelu mahdollistetaan, se näkyy liiketoiminnan logiikkana: kustannukset minimoidaan, voitto maksimoidaan, asiakkaat segmentoidaan.

Otan esimerkin yksityisen päiväkodin hoitosopimuksesta:

”Päiväkodilla on oikeus purkaa hoitosopimus päättyväksi välittömästi, jos perhe rikkoo olennaisesti tämän sopimuksen ehtoja, jos lapsi tarvitsee erityistä hoitoa ja kasvatusta tai mikäli lapsen ruoka-aineallergia vaatii erityisiä poikkeusjärjestelyjä.”

Mihin tällä pyritään? Siihen, että näissä päiväkodeissa olisi vain ja ainoastaan niin sanotusti helppoja lapsia vailla esimerkiksi erityisen tuen tarpeita. Tämä tarkoittaa, että yksityiset päiväkodit ottavat lapsia, jotka eivät suuria vaadi – kunnan päiväkodissa hoidetaan, kun ilmenee ongelmia ja vaikeuksia. Tällainen karsinointi on täysin vailla moraalia. Tämän Suomi sallii. Tähän Suomi jopa kannustaa. Lasku on suuri. Sen maksat Sinä, suomalainen veronmaksaja.

Ja me yhteiskuntana maksamme yksityisten päiväkotien voittoja. Yksityisen hoidon tukea voi hakea lapsen vanhempi tai muu huoltaja. Tuki maksetaan aina suoraan yksityiselle hoitajalle tai päivähoitopaikkaan. Yksityisen hoidon tukea maksettiin yksityisille päiväkodeille vuonna 2016 yli 20.000.000 euroa. Ei järkeä.

Tarvitaan muutos, joka takaa lasten yhdenvertaisuuden ja yhteiskunnan kestävyyden. Siksi varhaiskasvatuslakiin on säädettävä taloudellisen voiton tavoittelu kielletyksi, kuten perusopetuslaissa. Siksi varhaiskasvatuksesta on säädettävä perustuslaissa, kuten perusopetuksesta.

Mitkä ovat ammattiin opiskelevien lasten tarpeet?

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila

Suomalaisen yhteiskunnan muutospaineet ovat kovat. Opetuksen ja koulutuksen kentällä on käynnissä suuri määrä kehittämishankkeita, joista sanalla reformi kutsutaan ammatillisen koulutuksen muutoksia. Valtio on todennut, että reformissa uudistetaan koko ammatillinen koulutus. Pääministeri Sipilän hallitusohjelman kärkihankkeiden ja reformien toimeenpanosuunnitelma toteaa: ”Ammatillinen koulutus uudistetaan osaamisperustaiseksi ja asiakaslähtöiseksi kokonaisuudessaan.”

Kysymys kasvu- ja oppimisympäristöjen kehittämisestä palautuu aikamme lapsi- ja ihmiskäsitykseen, joka on aktiivinen ja valmis yksilö. Heitä kohtaan työssäni Suomen lapsiasiavaltuutettuna harvoin. Hallituksen ammatillisen koulutuksen reformissa lähiopetuksen määrää vähennetään eli oppiminen muuttuu työelämälähtöisemmäksi ja vähemmän ”koulumaiseksi”.

Alaikäisiä ammatillisen koulutuksen opiskelijoita on noin 60 000. Tänään (14.9.2017) julkistettu Kouluterveyskysely antaa tärkeää tietoa näiden lasten arjesta ja hyvinvoinnista.

Ammattiin opiskelevat nuoret kokevat muita nuoria vahvemmin, että heillä on elämässään päämäärä ja tarkoitus. He myös pitävät koulunkäynnistä muita nuoria huomattavasti enemmän. Kun ammattiin opiskelevista 83,4 prosenttia kertoo pitävänsä koulunkäynnistä, lukiolaisista näin kokee vain 71,6 prosenttia. Reformoimmeko tämän ammattiin opiskelevien haitaksi?

Kouluterveyskyselyn vuoden 2017 tulokset kertovat edelleen huolenaiheita ammattiin opiskelevien nuorten elintavoista ja terveydestä. Esimerkiksi päihteiden käyttö on yleisempää kuin muilla nuorilla. Ammattiin opiskelevista nuorista ainakin kerran marihuanaa tai kannabista on käyttänyt 20,6 prosenttia, lukiolaisista 11,6 prosenttia.

Lapsiasiavaltuutettuna ajattelen, että ammatillisessa koulutuksessa nuoret, tai peräti lapset, tarvitsevat oppilaitoksesta kasvu- ja oppimisyhteisöä, joka tukee aikaisempaa vahvemmin nuorten hyvinvointia ja oppimiseen kiinnittymistä.

Hallitus siis uudistaa ammatillisen koulutuksen osaamisperustaiseksi ja asiakaslähtöiseksi. Mitä tämä on? Lapsiasiavaltuutettuna huoleni on vielä alaikäisistä lapsista, joilta ammatillisessa koulutuksessa vaaditaan jatkossa enemmän itsenäisyyttä, kypsyyttä, oppimisen taitoja, kun samaan aikaan nuoret itse viestivät monista tuen tarpeista näitä koskien.

Väitteeni on, että ammatillisen koulutuksen suurin ongelma on opintojen keskeyttäminen, joka ei kuitenkaan johdu opintojen ”koulumaisuudesta”, vaan nimenomaisesti nuorten monista elämänhallinnan syvistäkin ongelmista. Väitteeni pohjalta ammatillisen koulutuksen reformia ei suunnitella. Kylmät tosiasiat olisi vielä mahdollista tunnistaa ja tunnistaa: työelämän ja työnantajien on nuorten ongelmia vaikea ratkoa. Onko ”koulumaisuudesta” tullut aikamme haukkumasana?

Nuorille pitäisi tarjota enemmän lähiopetusta eli laadukasta opetusta pedagogijohtoisesti. Nuorille pitäisi tarjota vahvempaa terveyden ja hyvinvoinnin tukea omassa kouluyhteisössä. Tässä oppilaitoksilla on tekemisen paikka. Nyt suunta on toinen. Ammatillisesta koulutuksesta vähennetään lähiopetusta. Tämän korvaa työpaikoilla tapahtuva oppiminen.

Koulutuksen reformien olisi aina kiinnityttävä tietoon tässä koulutuksessa olevien lasten ja nuorten elämästä ja tarpeista. Ammatillisen koulutuksen reformissa olisi otettava erityiseen tarkasteluun lapset ja nuoret, joita ei voida niputtaa samaan kategoriaan ammatillisessa koulutuksessa olevien aikuisopiskelijoiden kanssa. Ihmisen iällä ja kehitysvaiheella on oltava merkitystä koulutuspolitiikan valinnoissa ja koulutuksen rakenteissa.

Hallituksen on käynnistettävä arviointi- ja seurantatutkimus ammatillisen koulutuksen reformista. Tutkimuksen perustana on oltava ymmärrys ihmisen kasvusta, kehityksestä ja oppimisesta ikävaiheeseen liittyvät herkkyydet huomioon ottaen. Lapsivaikutusten arvioinniksikin tätä voidaan kutsua. Tämän pohjalta on sitouduttava korjausliikkeisiin. Kyse on sivistysvaltion rakentamisesta.

Kouluruoka on vahvuutemme

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu

Maa- ja metsätalousministeriön selvitysmiehenä toiminut, Saarioinen Oy:n entinen toimitusjohtaja Ilkka Mäkelä totesi, että kouluruoan maksullisuus lisäisi sen arvostusta (Aamulehti 11.7.). Vaikkei selvitysmies tainnut kouluruoan muuttamista maksulliseksi esittää, hän totesi, että ”tietyillä tulotasoilla voisi hakea alennusta tai vapautusta maksusta”.

Vain muutama vuosi sitten Valion toimitusjohtaja esitti kouluruoan muuttamista maksulliseksi. Jälleen kerran perusteluna oli ruoan arvostuksen lisääminen.

Haluaisin lapsiasiavaltuutettuna tietää, mihin perustuen nämä ruokatuotannon asiantuntijat toteavat, ettei kouluruokaa arvosteta? On helppo heitellä ilmaan väitteitä, joita ei kuitenkaan perustella, eikä ajatella esitysten vaikutuksia lasten ja perheiden arkeen.

Kouluterveyskyselyn tuloksiin kannattaa syventyä. Vuonna 2015 yläkoululaisista 27 prosenttia totesi, että koululounasta ei ole tarjolla riittävästi. Joka neljäs yläkoululainen koki, ettei koululounaaseen ole riittävästi aikaa. Kolmannes ei syö päivittäin koululounasta.

Keskusteluissa oppilaiden kanssa olen havainnut, että kouluruoan syömiseen vaikuttaa, mitä ruokaa koulussa on tarjolla ja miltä ruoka maistuu. Me aikuiset muutamme keskustelun kouluruoasta kovin helposti ylätason arvokeskusteluksi, kun lapsilla olisi toiveita ruoan mausta ja kouluruokailuun käytettävästä ajasta! Eikä ylipäänsä Suomessa ruoasta ja sen tuotannosta keskustella riittävästi lasten kanssa.

Oppilaat on otettava mukaan kehittämään kouluruokailua ja esimerkiksi ruokalistoja. Lapset ovat niin vastuullisia kuin me aikuiset heille luottamusta osoitamme ja sitä tukien vaadimme.

Lapset ovat usein huomattavasti käytännöllisempiä ratkaisuissaan kuin selvityshankkeita perustavat aikuiset. Osassa kunnissa on onneksi jo perustettu kouluruokatoimikuntia, jotka keskittyvät tämän lasten hyvinvoinnin ja oppimisen kannalta tärkeän palvelun, kouluruokailun, kehittämiseen. Tälle kehitystyölle Opetushallitus ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos antavat tärkeää tietopohjaa. Kouluruokatoimikunta tarvitaan jokaiseen kuntaan.

Eikä huoltajienkaan suunnalta tule viestiä kouluruoan arvostuksen puutteesta. Vanhempien näkemyksiin kannattaa pysähtyä ja heidät pitää ottaa mukaan kouluruoan puolestapuhujiksi ja kehittäjiksi. Huoltajat muun muassa toivoisivat, että heille kerrottaisiin, jos koulussa huomataan, ettei oppilas syö tai syö huonosti kouluruokaa. Vanhempien Barometrin vuodelta 2015 mukaan alakoululaisten huoltajista 16 prosenttia arvioi, että kouluruoka maistuu lapselle huonosti, yläkoululaisista 26 prosentille.

Jokainen koulunsa aloittavan lapsen huoltaja pitäisi kutsua nauttimaan koululounas ja samalla vanhemmille terästettäisiin heidän vastuutaan viestiä koululounaan tärkeydestä ja kehittämistarpeista.

Suomella on ollut viisautta rakentaa yhteiskunta, jonka perustana on kansalaisten yhdenvertaisuus ja jokaiselle ihmiselle annettava mahdollisuus kasvaa täyteen lahjakkuuteensa. Laki maksuttomasta kouluruoasta säädettiin raskaan sodan aikana, vuonna 1943, viiden vuoden siirtymäajalla. Silloin tiesimme, mikä on tärkeää ja mikä on yhteistä. Tuolloin koululaiset velvoitettiin kouluajan ulkopuolella osallistumaan ruokatarpeiden keräämiseen koululle. Lapset eivät olleet vain toiminnan kohteita, vaan toimijoita, osallisia. Ottaisiko tämän päivän Suomi tästä perinnöstä oppia?

Lapsiasiavaltuutetun vuositeemana on vuonna 2017 köyhyys. Köyhyydessä yksi pahiten lapseen vaikuttava asia on leimautuminen. Malli, jossa lapsen tai perheen täytyy erikseen hakea vapautusta kouluruokailumaksusta, lisäisi eriarvoisuutta, leimautumista ja jopa koulukiusaamista. Maksutonta kouluruokailua todennäköisesti arvostavat lapset, joiden perheessä monipuolinen ruoka ei ole aina itsestäänselvyys. Selvitysmiehen pohdinta iskisi juuri niihin lapsiin ja perheisiin, jotka maksutonta ruokailua eniten tarvitsevat.

Eiköhän todeta, että maksuton kouluruoka on Suomen viisaimpia päätöksiä lasten hyvinvoinnin ja perheiden tukemisen kannalta? Lasten osallisuutta vahvistaen saamme kouluruoasta entistäkin maistuvampaa ja ruokahävikit mahdollisimman pieniksi.

Kouluruoka on enemmän kuin lautanen ja ruoka. Se on viesti tältä yhteiskunnalta, että me arvostamme ruokaa ja sen tuottajia. Ja me arvostamme lapsia, joille maksuton lämmin ateria tarjotaan varallisuudesta ja perhetaustasta riippumatta. Ja ruoasta me opetamme lapset myös kiittämään, sillä ilmaisia lounaita ei ole.

Politiikkaa vai politikointia arvoilla?

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu

Viime päivinä Suomen politiikassa on puhuttu arvoista. Enemmän kuin pitkään aikaan. Sanotaan jopa, että arvot ovat palanneet politiikkaan.

Ovatko arvot olleet kadoksissa vai ovatko arvot vain sopivasti valikoituja tilanteesta ja asiasta riippuen? Vai tunnistammeko vain omat arvomme? Joskus tuntuu unohtuvan, että vastakkaistakin mieltä olevalla voi yhtä hyvin olla perustelunsa lähtökohtana arvot. Arvojen ristiriidat ovat yleiset, mutta poliittisessa kskustelussa vähäisesti tunnistetut. Kaikki arvot eivät perustu esimerkiksi samaan käsitykseen yhdenvertaisuudesta ja ihmisarvosta. Arvojen ristiriidat eivät saisi jäädä piiloon.

Viime vuosina monia valtion päätöksiä voi liittää markkinalähtöisyyteen, joka ei liene sellaisenaan puhdas arvo. Se on pikemminkin väline. Joka tapauksessa vapaan kilpailun ajatelleen muodostuvan yhteiskunnan ja yksilön eduksi laadun ja hinnan löytäessä vapaassa kilpailutilanteessa parhaan mahdollisen tasapainon sekä myyjän että ostajan näkökulmista. Kansalaisesta on tullut tässä yhteydessä kuluttaja, joka on vapaa valitsemaan. Markkinalähtöisyyteen ja vapaaseen kilpailuun liittyy ajatus vapaasta valinnasta ja rationaalisia valintoja tekevästä ihmisestä. Paljon vaadittu kansalaiselta, puhumattakaan lapsesta.

Esimerkit ovat hyvin monet; sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistaminen ”valinnanvapaus” mahdollistaen, sääntelyn purkaminen taksiliikenteestä, alkoholin myynninrajoitteiden purkaminen ja ylipäänsä alkoholin vapaampi saatavuus, kauppojen laajat aukioloajat.

Arvoista on ollut kyse myös esimerkiksi lasten päivähoito-oikeuden rajaamisessa lapsilta, joiden vanhempi on kotona. Tässä kohtaan on haluttu vahvistettavan vanhempien kasvatusvastuuta ja rajattu yhteiskunnan vastuuta lapsesta. Vaikka lapset asettuvat eriarvoiseen asemaan suhteessa palveluihin, nimenomaisesti perusteluna on ollut lapsen etu. Eikö paras paikka lapselle ole koti?

Maahanmuuttoon liittyvät monet muutokset ovat olleet nekin arvolähtöisiä. Esimerkiksi perheenyhdistämisen kriteerejä on tiukennettu. Suomessa yksin olevan lapsen tulisi pystyä vastaamaan tänne tulevan perheen elatuksesta eli vähän aikaa Suomessa olleen lapsen tulisi käytännössä pystyä saamaan keskituloisen suomalaisen palkka. Mikä arvo tämän taustalla?

Raha ja talous ovat mitä suurimmassa määrin arvolähtöisiä ympäristöjä. Valtiontalous ei ole pelkkää ekonomistien rationaalista päätelmää ja ennusteiden tekemistä. Se on valintoja muun muassa tarpeellisen ja tarpeettoman, yhteisen ja yksilön vastuun, kohtuuttoman ja kohtuullisen väliltä.

Arvot eivät siis ole kadonneet tai kuolleet politiikasta. Päinvastoin. Vaikka toisen mielipide ei miellytä, mielipiteen esittäjällä voi omastaan mielestään olla täysin perustellut ja oikeutetut vaatimukset ja arvopohja näille.

Viime päivien keskustelua arvoista olisi hyvä jatkaa. Puolueiden olisi syytä perustella, mihin arvoihin ne esityksensä pohjaavat. Ja kansalaisen olisi tarpeen pysähtyä pohtimaan, mitkä tämän yhteiskunnan arvot ovat.

Näitä pohdittaessa kannattaa tutustua YK:n lapsen oikeuksien komitean yleiskommenttiin nro 14 lapsen edusta: http://lapsiasia.fi/wp-
content/uploads/2015/03/CRC_C_GC_14_julkaisu.pdf. Mitä kirjavammin lapsen edun määrittelemme, sitä heikompi ja eriarvoistuvampi yhteiskuntamme on.

Köyhyyden jakautuminen perheen sisällä

Lakimies Merike Helander, lapsiasiavaltuutetun toimisto
Ylitarkastaja Maritta Itäpuisto, lapsiasiavaltuutetun toimisto

Lapsiperheiden ja lasten köyhyydestä on viime vuosina puhuttu paljon. Köyhyyttä tarkastellaan etenkin vanhempien keskimääräistä pienempien tulojen kautta, jolloin perhe määritellään tuloköyhäksi. Perheissä taloudelliset resurssit ja mahdollisuudet eivät kuitenkaan ole aina kaikille samat, vaan usein varat ja kulutus jakautuvat eri perheenjäsenten kesken epätasaisesti. Perheen aikuisten ja lasten välisen epätasaisen resurssien jaon taustalla on moninaisia tilanteita.

Vanhempien erilaiset ongelmat voivat johtaa paitsi koko perheen köyhyyteen niin myös taloudelliseen epätasa-arvoon perheen sisällä. Vanhempien alkoholiongelmat ovat yleinen koko perheenköyhyyteen liittyvä tekijä, mutta päihdeongelmaisten lapset voivat kokea köyhyyttä jopa hyvätuloisissa perheissä. Alkoholiongelmaisten vanhempien kanssa kasvaneiden lapsuudenkokemusten tutkimus (2) paljastaa, että lapset ja perhe voivat kokea taloudellista puutetta, kun alkoholiongelmainen vanhempi käyttää perheen rahat pelkästään omiin tarkoituksiinsa. Myös vanhempien rahapeliongelmat voivat johtaa jopa hyvätuloisen perheen lapset kokemaan taloudellista puutetta. Huostaan otettuja lapsia koskevassa tutkimuksessa (1) arvioidaan, että monissa lastensuojelun toimien kohteena olevissa perheissä lasten tarpeet eivät ohjaa perheen rahankäyttöä.

Uusperheiden sisäistä taloudellisten resurssien jakoa on tutkittu hyvin vähän. Jos perheeseen kuuluu ”sinun, minun ja meidän” lapsia voi tulla tilanteita, joissa lapset ovat keskenään epätasa-arvoisessa asemassa. Esimerkiksi yhden lapsen etävanhempi voi tukea omaa lastaan enemmän kuin perheellä on jaettavana muille lapsille. Etävanhempi saattaa ostaa esimerkiksi vaatteita, puhelimia, tietokoneita tai antaa taskurahaa niin paljon, että uusperheen lapset ovat keskenään erilaisessa asemassa. Vaihtoehtoisesti etävanhempi saattaa laiminlyödä elatusmaksuja ja hänen lapsensa elää tästä syystä ehkä niukemmin kuin muut perheenjäsenet.

Perheiden yksilöllisten tilanteiden ja vanhempien ongelmien lisäksi myös yhteiskunnassamme vallitseva rakenteellinen epätasa-arvo vaikuttaa perheiden sisäiseen resurssien jakoon. Vallitseva taloudellinen epätasa-arvo sukupuolten välillä alkaa jo perheiden sisältä ja lasten ollessa pieniä. Tytöt saavat vähemmän viikkorahaa tai rahalahjoja kuin pojat. Kun lapset tulevat kesätyöikään, on todennäköistä, että pojat saavat paremmin palkattuja töitä kuin tytöt. (5) Tämä perheestä alkava epätasa-arvo jatkuu läpi elämän niin, että naiset ovat sekä pienituloisempia työntekijöitä että köyhempiä eläkeläisiä kuin miehet. Yksinhuoltajaäitien pienituloisuus on olennainen osa sukupolvien yli kulkeva köyhyyden kierrettä ja yksi lapsiperheiden köyhyyden merkittävimmistä muodoista. (3)

Vaikka monenlaiset tilanteet altistavat lapsen joutumiselle perheessä huonompaan taloudelliseen tilanteeseen kuin aikuiset, tapahtuu perheissä myös lasten kannalta edullista sisäistä resurssien jakoa. Tutkimuksissa on havaittu, että heikon taloudellisen tilanteen aikaan äidit tinkivät omista hankinnoistaan lasten vuoksi ja pyrkivät takaamaan ainakin näiden hyvinvoinnin. (4) On tärkeää, että taloudellisten mahdollisuuksien erot perheiden sisällä tunnistetaan ja että niiden tuottamiin haittoihin puututaan. MTuki- ja auttamisjärjestelmiä tulisi kehittää niin, että köyhyydestä kärsivien lasten auttaminen on mahdollista perheestä ja vanhemmista riippumatta.

Lähteet

(1) Heino, Tarja & Hyry, Sylvia & Ikäheimo, Salla & Kuronen, Mikko & Rajala, Rika. 2016. Lasten kodin ulkopuolelle sijoittamisen syyt, taustat, palvelut ja kustannukset. HuosTa-hankkeen (2014-2015) päätulokset. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, raportti 3/2016.
(2) Itäpuisto, Maritta. 2005. Kokemuksia alkoholiongelmaisten vanhempien kanssa eletystä lapsuudesta. Kuopion yliopiston julkaisuja E. Yhteiskuntatieteet 124.
(3) Karvonen Sakari & Salmi Minna (toim.) 2016. Lapsiköyhyys Suomessa 2010-luvulla. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Työpaperi 30/2016. Helsinki.
(4) Ruckenstein Minna 2014. Lapsuus, kuluttajuus ja yhdessä oppiminen. Julkaisussa Lasten ja perheiden elinolot. Hyvinvointikatsaus 1/2015. Tilastokeskus.
(5) Wilska, Terhi-Anna 2017. Jo tyttöjen euro on pienempi kuin poikien euro. Keskisuomalainen 1.6.2017, 16.

Kuinka terroristi tappoi onnellisen lapsuuden

Maritta Itäpuisto, ylitarkastaja, lapsiasiavaltuutetun toimisto

Eurooppalaisissa kaupungeissa tehdyt väkivaltaiset iskut ovat viime kuukausien aikana ravisuttaneet rauhan ajatukseen tuudittautunutta maanosaamme. Terroristit ovat hyökänneet niin pommein kuin autoja aseina käyttäen ihmisjoukkoja vastaan. Ison-Britannian Manchesterissa koettiin 22. toukokuuta jotakin erityisen luotaantyöntävää ja alhaista: itsemurhapommittaja iski konserttiin, jonka yleisössä oli paljon lapsia ja nuoria. Iskun kohteen arvioidaan olleen tarkoituksellisesti juuri tällainen, jotta se tuottaisi mahdollisimman suurta huomiota ja tuskaa. (1)

Euroopassa on rakennettu vuosikymmeniä tasa-arvoista yhteiskuntia, joissa myös lapset voivat elää onnellista elämää. Esimerkiksi Suomessa monet järjestöt, viranomaiset ja organisaatiot taistelevat sen puolesta, että lasten oikeudet toteutuisivat ja lapsillamme olisi hyvä lapsuus. Se on meille tärkeä tavoite ja se on ylevin haaste, joka ihmiskunnan historiassa on tähän mennessä otettu.

Käsitys lapsista ja lapsuudesta on hyvin erilainen alueilla, joilta Isisin kaltaisten terroristiryhmien toiminta kumpuaa. Afganistan, joka näyttäytyy tuon tuosta myös Suomen mediassa terrorismin ja pakolaisuuden syntysijana, on lapselle tyly paikka. Lapsen oikeuksista tai hänen etunsa huomioon ottamisesta puhuminen olisi Afganistanissa luksusta, jollaisesta kansa ei osaa edes haaveilla. Afganistanin kansa on kouluttamatonta, köyhää ja kurjaa. Lapset ja äidit kuolevat synnytyksiin ja lasten kokema väkivalta on arkipäivää.

Somaliassa terroristit ja taistelijat värväävät lapsia joukkoihinsa taistelemaan tai kaappaavat kylistä tyttöjä palvelijoiksi ja seksiorjiksi. Paikallisia poliiseja Somaliassa kouluttanut suomalainen työntekijä kertoo, miten ristiriitaiselta tuntuu kohdata lapsisotilas, koska omasta kulttuuristamme lähteneen on lähes mahdoton ymmärtää, että 10-vuotias lapsi haluaa tappaa hänet.

Etelä-Amerikan huumereitin varrella puolestaan lapset ovat vaarassa joutua taistelevien järjestöjen tai rikollisliigojen huumemuuleiksi. Vielä suurempi joukko lapsia tuhotaan houkuttamalla heidät huumeriippuvaisiksi – terrorismin rahoitushan perustuu useasti huumerahoihin, ja suuri huumeiden käyttäjäjoukko on keino saada rahaa omaa taisteluun.

Nämä esimerkit kertovat siitä, millainen on terrorismin ja silmittömän väkivallan näkökulma lapsiin. Emme siis voi vedota terroristiin pyytämällä häntä säästämään kaikkein viattomimmat eli lapset. Terroristille kaikki vääräuskoiset tai muulla tavoin vääränlaiset ihmiset ovat samaa, omien tarkoitusperien ajamiseen käytettävää massaa, jolla ei ole sen paremmin ihmisoikeuksia kuin lapsen oikeuksia.

Terrorismin vahva ote omaan maanosaamme niin konkreettisesti kuin median välityksellä uhkaa myös meille tuttua suojattua lapsuutta. Se, mitä ajattelemme vapaasta, huolettomasta ja leikin täytteisestä lapsuudesta ei voi toteutua, jos niin lapset kuin vanhemmat joutuvat suojautumaan mahdollista uhkaa vastaan ja näkemään pahuuden vyöryvän yhä lähemmäs. Onko siis hyvällä lapsuudella minkäänlaista toivoa terrorismin ajassa?

(1) Tutkijaupseeri: Iskun tekotapa ja -paikka viittaa jihadistiseen terroriin. Iltalehti 23.5.2017 (Antti Parosen haastattelu) http://www.iltalehti.fi/kotimaa/201705232200156453_u0.shtml

Mietteitä Suomen turvapaikkapolitiikasta

Syksyllä 2015 Euroopan unionin jäsenmaista haki turvapaikkaa yli miljoona ihmistä. Suomesta turvapaikkaa haki noin 32 000 henkilöä. Pian hakijamäärän kasvettua alettiin suomalaista kansainvälisen suojelun myöntämisen kriteerejä kiristämään. Joulukuussa 2015 Suomen hallitus hyväksyi turvapaikkapoliittisen toimenpideohjelman, jossa linjattiin turvapaikkapolitiikan kiristyminen ja esimerkiksi valitusaikojen lyhenemisen valmistelu kiireellisenä. Lisäksi hallitus päätti tehdä uuden arvion Afganistanin tilanteesta sekä tarkistaa sisäisen paon kriteerejä. Lisäksi hallitus päätti, että hakijoiden kotimaihin viestittäisiin turvapaikkapolitiikan tiukennuksista.

Keväällä 2016 ulkomaalaislaista poistettiin mahdollisuus myöntää humanitääristä suojelua. Sitä oli aikaisemmin voinut saada kotipaikan turvallisuustilanteen takia, mikäli edellytyksiä ei ollut turvapaikan tai toissijaisen suojelun myöntämiseen. Tätä oli myönnetty muutamalle sadalle henkilölle vuosittain. Humanitäärisen suojelun päätökset olivat jäissä sen aikaa, kun eduskunta käsitteli hallituksen esitystä.

Samalla Maahanmuuttovirasto tiukensi linjauksiaan. Tiedotteessa muutoksia perusteltiin muuttuneella turvallisuustilanteella, myöhemmin Maahanmuuttovirasto totesi, että kyse oli linjanmuutoksista. Virasto tiukensi mahdollisuuksia myöntää toissijaista suojelua aseellisen selkkauksen perusteella. Humanitäärisen suojelun poistaminen lisäsi osaltaan mahdollisuuksia soveltaa maan sisäistä pakoa ja olla myöntämättä kansainvälistä suojelua.

Lakimuutokset, jotka koskivat oikeusapua sekä valitusaikoja, tulivat voimaan syyskuun alusta 2016. Valitusaikoja lyhennettiin, Maahanmuuttoviraston päätöksestä tuli tehdä valitus hallinto-oikeuteen kolmessa viikossa entisen neljän viikon sijaan. Hallinto-oikeuden päätöksestä tuli valittaa Korkeimpaan hallinto-oikeuteen kahdessa viikossa entisen kolmen viikon sijaan. Valtio maksoi hakijan avustajan kulut hakijalle vain, jos hakija oli erityisen haavoittuvassa asemassa, esimerkiksi alaikäinen.

Vuonna 2016 turvapaikkapäätöksiä valmisteli ja teki Maahanmuuttoviraston turvapaikkayksikkö, jonka työntekijöistä suurin osa oli aloittanut työnsä marraskuun 2015 ja toukokuun 2016 välisenä aikana. Tiukentunut laki, tiukentuneet linjaukset sekä uusien työntekijöiden suuri määrä johti siihen, että hallinto-oikeus palautti suuremman osan viraston päätöksistä takaisin kuin mitä aikaisemmin oli tapahtunut. Valitusaikojen lyhentäminen tässä yhteydessä oli hallitukselta ja eduskunnan enemmistöltä tietoinen tapa vähentää tehtyjä valituksia. Avustajan rooli puhuttelussa voi joissain tapauksissa olla tärkeä. Ehkä useammin hakijan eduksi kuin vahingoksi.

Maahanmuuttoviraston tehtävä on kansainvälisten sopimusten ja Suomen lain, mukaan lukien perustuslaki, noudattaminen. Maahanmuuttoviraston toimintaa on arvosteltu sekä liian tiukaksi että liian avoimeksi. Vuodesta 2016 alkaen on painottunut kritiikki liian tiukasta politiikasta. Monet kansalaisjärjestöt ovat suunnanneet kritiikkinsä Maahanmuuttovirastoon. Osin kritiikki on ollut asiallista. Osa kritiikistä on kuitenkin systemaattisesti pyrkinyt viemään Maahanmuuttovirastolta uskottavuuden ja legitimiteetin.

Huhtikuun alussa keskusteluun nousi maasta poistaminen tilanteessa, jossa kielteisen lainvoimaisen päätöksen saanut henkilö ei halua itse poistua maasta. Vaadittiin ”laittomien pakkopalautusten” lopettamista. Tätä perusteltiin niin perustuslailla, Maahanmuuttoviraston huonoilla päätöksillä kuin ulkoasiainministeriön suomalaisille turisteille tarkoitetuilla matkustustiedotteilla. Matkustustiedotteet ovat varmasti hyviä matkustustiedotteita, mutta niillä on hankala perustella linjauksia kansainvälisen suojelun myöntämisestä. Maan suomalaiseen tilanteeseen verrattaen huonompi turvallisuustilanne ei vielä tarkoita, että jokainen henkilö tästä maasta saisi kansainvälistä suojelua Suomesta.

Ulkomaalaislaissa säädetään lasten edun huomioimisesta. Lainsäädännön tulkinnassa tämä ei kuitenkaan nykyisellään tarkoita sitä, että jokainen lapsi saisi oleskeluluvan. Tärkeää on, että Maahanmuuttovirasto huomioi päätöksissään lapsen erityisesti haavoittuvan aseman. Suurin osa yksin tulleista alaikäisistä turvapaikanhakijoista onkin saanut oleskeluluvan.

Suomen maahanmuuttopolitiikasta voi luonnollisesti olla myös eri mieltä kuin mitä nykyinen hallitus. Jälkikäteen tarkasteltuna ei voi pitää kohtuullisena esimerkiksi valitusaikojen lyhentämistä. Tämä tapahtui tilanteessa, jossa lainsäädäntöä oli kiristetty, linjauksia oli kiristetty ja suurin osa päätöksentekijöistä ja puhuttelijoista oli uusia. Käsiteltävien hakemusten määrä moninkertaistui.

Maahanmuuttoviraston ja suomalaiseen oikeusjärjestelmän legitimiteetin haastaminen ei ole toivottavaa. Suomalaisen oikeusjärjestelmän läpi käynyt päätös kansainvälisestä suojelusta ei ole laiton. Toki myös Korkeimman hallinto-oikeuden yksittäisiä päätöksiä ja linjauksia voi arvioida asiaperustein. Jos luottamus suomalaisia viranomaisia ja oikeusistuimia kohtaan menee, vaikuttaa tämä koko kansainvälisen suojelun järjestelmään ja voi kyseenalaistaa myös myönteiset päätökset.

Lapsiasiavaltuutettu on esimerkiksi nostanut esille huolensa edustajatoiminnasta. Ilman huoltajia maahan tulleen alaikäisen edustaja käyttää puhevaltaa hakijan puolesta ja hänellä on tärkeä rooli turvapaikkaprosessissa. Yhdellä edustajalla on ollut liian monta lasta hoidettavanaan. Edustajien osaaminen ja koulutus on vaihdellut. Vuosikirjassaan 2017 lapsiasiavaltuutettu esitti, että edustajatoimintaa säätelevä lainsäädäntö koottaisiin yhteen. Lapsiasiavaltuutettu esitti, että muun muassa edustajien kelpoisuudesta, osaamisen päivittämisestä ja tehtävänkuvasta säädettäisiin tarkemmin. Lisäksi lapsiasiavaltuutettu on kiinnittänyt huomiota siihen, että jokaiselle alaikäiselle oleskeluluvan saaneelle tulisi myöntää ripeästi kuntapaikka.

Anssi Pirttijärvi

Kirjoittaja toimi Maahanmuuttoviraston turvapaikkayksikön ylitarkastajana helmi-joulukuun 2016 ja on toiminut lapsiasiavaltuutetun toimiston ylitarkastajana helmikuusta 2017 alkaen.

Lähteitä

Lapsiasiavaltuutettu: Yksin maahan tulleiden lasten edustajatoiminnassa vakavia ongelmia.
http://lapsiasia.fi/tata-mielta/tiedotteet/2016-2/lapsiasiavaltuutettu-yksin-maahan-tulleiden-lasten-edustajatoiminnassa-vakavia-ongelmia/


Lapsiasiavaltuutettu: Kuntien annettava kuntapaikka alaikäiselle turvapaikanhakijoille vaikka säätämällä tämä velvoittavaksi.
http://yle.fi/uutiset/3-9449593

Lapsiasiavaltuutetun vuosikirja 2017
http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2017/04/LA_vuosikirja_2017_.pdf

Avoin kirje lastensuojelusta – erityisesti tulevalle ministerille

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila

Lapsiasiavaltuutettuna tehtäväni on arvioida, miten Suomen lasten oikeudet ja hyvinvointi toteutuvat. Annoin maan hallitukselle maaliskuun lopussa arvion lasten oikeusturvan toteutumisesta. Vuosikirjassa teen 13 esitystä lastensuojelussa olevien lasten oikeuksien parantamiseksi. Ytimessä on lapsen mielipiteen selvittämisen ja lapsen kuulemisen vahvistaminen.

Vuosi sitten, 19.4.2016, tein hallitukselle aloitteen koulukoteihin sijoitettujen lasten kuulemiseksi. Kyse on noin 300 lapsesta. Näiden lasten ääni pienenä joukkona ei yhteiskunnassa kuulu. Nämä lapset ovat usein erityisen haavoittuvassa asemassa.

Aloite ei edennyt. Selvitys tehtiin, mutta siihen ei lapsia haastateltu.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on tehnyt parhaansa kehittämällä muun muassa Lasten hyvinvoinnin kansallisia indikaattoreita, jotka tarjoavat avoimesti kaikille kansalaisille tietoa oman kunnan lasten hyvinvoinnista, lastensuojelustakin (www.sotkanet.fi). Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on kehittänyt Kouluterveyskyselyä antamaan varhaisemmin ja syvällisemmin tietoa lasten kasvu- ja elinoloista.

Suomella ei ole riittävää tahtoa korjata vuosia lastensuojelussa tunnistettuja ongelmia. Nostan esille kaksi: lastensuojelussa olevien lasten heikon pääsyn tarvitsemiinsa palveluihin ja lasten heikon kuulemisen.

Sosiaali- ja terveysministeriölle tehdyissä selvityksissä on vuosia tunnistettu psykiatrisen hoidon ja lastensuojelun sekava suhde. Lastensuojelussa on havaittu toimintatapa, jossa huostaanotetun lapsen sijoituspaikaksi on toivottu psykiatrista sairaalaa, vaikka lapsella ei ole psykiatrista sairaalahoitoa edellyttävää mielenterveyden häiriötä. Toisaalta sosiaalityöntekijät joutuvat tilanteisiin, joissa psykiatria ei suostu hoitamaan mielenterveyspalvelujen tarpeessa olevaa lasta ilman huostaanottoa. Perusteluna huostaanottoon saatetaan nähdä lapsen olosuhteiden vakiinnuttaminen, jota ilman terapeuttiseen työskentelyyn ei voitaisi ryhtyä.

Ongelmat ovat dramaattisia lapsen oikeuksien ja hyvinvoinnin kannalta.

Sijaishuoltoon ohjataan väärin perustein lapsia, joilla on psykiatrista hoitoa vaativa ongelma, mutta ei lastensuojelun tarvetta. Muun muassa Valtiontalouden tarkastusvirasto on kiinnittänyt asiaan huomiota tarkastuskertomuksessaan lastensuojelusta vuodelta 2012. Puuttumattomuus vuosikausia jatkuneeseen ilmiöön on vakava laiminlyönti Suomen valtiolta. Olen jo pitkään ollut huolissani lastensuojelussa olevista työntekijöistä, joilla on heikot edellytykset pärjätä päihde- ja mielenterveysongelmissa olevien lasten kanssa. Kärsijöitä on kolme: lapset, lastensuojelun ammattilaiset, suomalainen yhteiskunta.

Näin ei voi jatkua. Jos jatkuu, menetämme paljon lapsuutta ja aikuisuutta – sitä elämää, joka on yhteiskunnalle tuottavaa ja yksilölle elämisenarvoista.

Lastensuojelun asiakkaat jäävät usein ilman tarvitsemiaan palveluja. Yli 60 prosenttia lapsista ja nuorista, joiden kohdalla on tarvittu tai harkittu sijoitusta oman kodin ulkopuolelle ja joilla on todettu päihdepalvelujen tarve, on jäänyt ilman tätä palvelua. Kyse on lapsista ja nuorista, joilla sosiaalityöntekijät ovat todenneet päihdeongelmia paljon tai erittäin paljon. Sijoitustilanteessa joka kolmas mielenterveysongelmissa oleva lapsi tai nuori ei ole saanut mielenterveyspalveluja. Lastensuojelun asiakkuuden taustalla olevia ongelmia on vaikea hoitaa, jos tukea ongelmiin ei löydy. Tämä ilmeni lastensuojelun kehittämis- ja tutkimushankkeessa (LaskeTut) toteutetussa Huostaanoton syyt ja taustat (HuosTa) -tutkimuksessa, jonka tutkimusaineisto koostui 410 lapsesta, joiden kohdalla oli tarvittu tai harkittu sijoitusta oman kodin ulkopuolelle.

Lastensuojelun asiakkaina olevien lasten ääni ei kuulu. Yksittäiset hankkeet, kokemusasiantuntija- ja vertaisryhmät, ovat sinänsä tärkeitä, mutta suurempaan ongelmaan niillä ei puututa. Esimerkiksi koulukodeissa olevien lasten kuulemisaloitteeseen poliittisen johdon vastaus on ollut, ettei näistä haluta ikäviä otsikoita. Toisaalta lastensuojelussa olleiden lasten kokemuksia vuoteen 1983 asti selvittänyt tutkimus jätti jäljelle monta avointa kysymystä. Mitä olemme oppineet? Mihin perustuen voimme sanoa, että muutos olisi niin hyvä kuin hallinnon erinäisten hankkeiden esitteet, jotka kuvaavat tavoitteita, eivät niinkään toimintaa, antavat ymmärtää?

Anteeksipyynnöt eivät auta, jos korjaustoimenpiteitä ei tehdä. Parempi olisi olla pyytämättä anteeksi ja taata, että olemassa oleviin ongelmiin puututaan ja toimenpiteiden vaikutuksia arvioitaisiin yhdessä lasten ja perheiden kanssa.

Valtiontalouden tarkastusviraston tekemä tarkastuskertomus lastensuojelusta toteaa yksiselitteisesti, että lapsen kuuleminen on kaukana muun muassa lastensuojelun laatusuositusten tasosta. Näkemykseni on sama. Myönteisestä suunnastakaan en olisi kovin vakuuttunut.

Lastensuojelusta tarvitaan kansallinen aineistokeruu. Sijaishuollossa olevien lasten kokemustietoa on kerättävä säännönmukaisesti. Lastensuojelussa tarvitaan nimenomaisesti omaa aineistokeruuta, joka mahdollistaa haastattelut muun muassa koulukodeissa oleville lapsille.

Miksi näin ei tehdä? Miksi ministerit pelkäävät ikäviä otsikoita? Siksi, että tiedossa on monen lastensuojelulapsen karut kokemukset ja vaikea arki. Eikä aina kyse ole siitä, että lastensuojelun ammattilaiset tekisivät työnsä huonosti ja osaamattomasti. Eivät näiden lasten tilanteetkaan helppoja ole. Otsikoihin on saatavissa myös onnistumiset, motivoituneet työntekijät, lastensuojelun hyvä. Tätä ei pidä unohtaa.

Kuvaavaa silti on, että allekirjoittaneen suorittamissa lastensuojelulasten kuulemisissa saatetaan sanoa: ”Olkaa varuillaan, nämä lapset sitten valehtelevat.”

Mitä lapset sitten valehtelevat? Sitä hakkaamistako ja mielivaltaisia rajoitustoimenpiteitä? Sitäkö, ettei sosiaalityöntekijään saa yhteyttä? Sitäkö, että lapsi harkitsee itsemurhaa?

Mitäpä jos ei valehdellutkaan?

Lasta ei kuulla. Lastensuojelun ja psykiatrisen hoidon suhde on sekaisin. Kansallista aineistoa, säännönmukaista ja systemaattista, lastensuojelussa olevien lasten hyvinvoinnista ja elämästä ei kerry.

Projektit ja hankkeet eivät riitä – ne ovat osa ongelmaa, vähemmän osa ratkaisua.

Jokin aika sitten kuulin kahden lastensuojelussa olevan lapsen itsemurhista. Lastensuojelussa on kyse elämästä ja kuolemasta. Valittaisiin tuo elämä.

Odotukseni ovat suuret, kun kansanedustaja Annika Saarikko aloittaa ministerinä lähiaikoina. Tunnen eduskunnan verrattain hyvin – paljon parempaa ihmistä ja osaavampaa toimijaa en voisi ministeriksi toivoa. Saarikon vastuulla on lastensuojelun kehittäminen ja uudistaminen.

Ja yksi vielä mainiten – lastensuojelussa olevat lapset tarvitsevat arvostusta ja kunnioitusta.

Reilu vuosi sitten lounastin lastensuojelussa olleiden tai olevien lasten kanssa. Koulukodissa oleva poika oli ylpeä kalasaalistaan, kuvat katsoimme – muistan vieläkin kilot. Yksi mukana olleista oli Kristiina Terästö. Tapaamiseen jälkeen Kristiina oli tehnyt ensimmäisen Instagram-päivityksen, jossa hän kertoi olevansa lastensuojelutaustainen. Olin rohkaissut tunnistamaan itsessä vahvuuksia ja ylpeyttä. Tästä Kristiinan asenteesta kertoo blogi, jossa hän pohtii muun muassa lastensuojelua: http://kristiinaterasto.blogspot.fi/. Kristiina luovutti viikko sitten tasavallan presidentti Sauli Niinistölle voimatarinoita lastensuojelusta: http://verkkokauppa.pesapuu.fi/product/149/

Kahden vuoden päästä tiedämme, miten näissä edistyttiin Saarikon johdolla. Suomen on pystyttävä parempaan.


LÄHTEET

Lapsiasiavaltuutetun vuosikirja 2017. Onko lapsella oikeusturvaa? http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2017/03/LA_vuosikirja_2017.pdf

Lapsiasiavaltuutetun tutkimusaloite koulukoteihin sijoitettujen lasten kuulemiseksi 19.4.2016: http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2016/04/Tutkimusaloite_koulukotinuorten_kuulemiseksi-19.4.2016.pdf

Hanhinen, S. & Rintala, T. 2012. Tuloksellisuustarkastuskertomus. Valtiontalouden tarkastusviraston tarkastuskertomus 6/2012. Helsinki: Valtiontalouden tarkastusvirasto. Saatavilla osoitteessa https://www. vtv.fi/files/3161/06_2012_lastensuojelu_netti.pdf. Viitattu 13.4.2017.

Heino, T, & Hyry, S. & Ikäheimo, S. & Kuronen, M. & Rajala, R. 2016. Lasten kodin ulkopuolelle sijoittamisen syyt, taustat, palvelut ja kustannukset HuosTa-hankkeen (2014–2015) päätulokset. Terveyden ja hyvinvoinnin laitokset raportti 3/2016. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/130536/URN_ISBN_978-952-302-644-5.pdf?sequence=1. Viitattu 13.4.2017.

Hytönen, K. & Malinen, A. & Salenius, P. & Haikari, J. & Markkola, P. & Kuronen, M. & Koivisto, J. 2016. Lastensuojelun sijaishuollon epäkohdat ja lasten kaltoinkohtelu 1937–1983. Sosiaali- ja terveysministeriön rarpotteja ja muistioita 2016:22. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/74821/Rap_2016_22.pdf?sequence=1. Viitattu 13.4.2017.

Itse muutosta odotellessa

Ylitarkastaja Anne Hujala, lapsiasiavaltuutetun toimisto

Suomi on hankkeiden maa. Sosiaali- ja terveydenhuoltoakin on kehitetty hankkeilla: sosiaalihuollon kehittämishanke, Kaste-ohjelmat. Ministeri Rehula olikin ministeriksi tullessaan kehottanut kaivamaan Kaste-raportit hyllyiltä, pyyhkimään niistä pölyt ja ottamaan koetellut mallit käyttöön.

Hallitus lupasi alkumetreillään, että neljän vuoden päästä palvelut lapsille ja perheille ovat eri asennossa – ja tuli LAPE, lapsi- ja perhepalveluiden kehittämishanke. Neljästä vuodesta on pian kaksi kulunut. Asiat ovat vasta paperilla. Lasten ja perheiden palvelut ja lasten ja muiden asiakkaiden kohtaaminen eivät ole vielä tämän hankkeen kautta parantuneet.

Luonnollisesti muutokseen tarvitaan sitoutuneet johtajat, mutta herää kysymys, mennäänkö tällä hetkellä liikaa vain organisaatioiden ylätasolla. Konferenssit eivät tavoita ruohonjuuritason toimijoita. Todellinen muutos siellä on vielä edessäpäin.

Koko maahan tarvitaan laadukkaita ja tuloksellisia palveluja. LAPE-hankkeella olisi voinut silottaa tietä maakuntien käynnistämiselle juurruttamalla tietyt koetellut työmallit kaikkiin maakuntiin, näin esimerkiksi perhekeskustyö, pikkulapsiperheiden perhetyö (ns. Imatran malli), huolen puheeksi ottaminen työmenetelmänä jne. Perhekeskusmallia on jo muotoiltu ja kehitetty noin kymmenen vuoden ajan. Valtakunnallisella johtamisella olisi perhekeskustoiminta voitu saattaa muutamassa vuodessa maankattavaksi, laadukkaaksi toimintamalliksi. Kolmessa vuodessa tietyt työmallit/ammattitaito, jotka on jo hankkeissa muotoiltu ja testattu, olisi skaalattu koko maahan. Sitten olisi voitu rinta rottingilla sanoa, että lasten ja perheiden palvelut ovat parantuneet ja joka puolella maata saa tiettyjä laadukkaita, asiakaslähtöisiä palveluja.

Kuinka toimintakulttuuria muutetaan ylhäältä alaspäin vai alhaalta ylöspäin. Suurin kulttuurinen muutos on kuitenkin se muutos, jonka yksittäinen työntekijä tekee muuttaessaan omaa toimintaansa. Kulttuuria muutetaan toimintatapoja muuttamalla. Yllämainitut muutokset ovat varmaan avanneet työntekijöiden silmiä muutoinkin toimimaan asiakaskeskeisesti, oikea-aikaisesti jne. Tämä jos mikä muuttaa toimintakulttuuria.

Kirjoittaja on pitkänlinjan valtionhallinnon virkamies, joka toimii tällä hetkellä Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelman (LAPE) ohjausryhmän asiantuntijajäsenenä.

Köyhyys aiheuttaa monelle lapselle ulkopuolisuutta ja pahaa mieltä

Ylitarkastaja Terhi Tuukkanen, lapsiasiavaltuutetun toimisto

Köyhyys koskettaa Suomessa monia ja yhä kasvavaa joukkoa lapsia. Köyhissä lapsiperheissä eläviä lapsia on tutkimusten mukaan maassamme yli 100 000, mikä on reilu kymmenen prosenttia kaikista lapsista (Salmi, Närvi & Lammi-Taskula 2016). Lukujen valossa lapsiköyhyys näyttäytyy yhteiskunnallisena ilmiönä, mutta on hyvä muistaa, että köyhyys koskettaa näiden lasten jokapäiväistä elämää. Köyhyys aiheuttaa lapsille monenlaista pahoinvointia, kuten ulkopuolisuutta ja pahaa mieltä.

Lasten näkemyksiä köyhyydestä on Suomessa tutkittu jonkin verran. Esimerkiksi Hakovirran ja Kallion (2014) mukaan lapset havaitsevat taloudellisten resurssien eroja arjessaan ja jo melko pienillä lapsilla on jonkinlaisia mielikuvia ja käsityksiä siitä, minkälaisia köyhät ja rikkaat ihmiset ovat. Lasten arjessa köyhyys näkyy esimerkiksi kuluttamismahdollisuuksina. Köyhempien lasten tavarat ovat malleiltaan vanhoja, toisten käyttämiä ja rikkinäisiä, ja vaatteet on hankittu kirpputoreilta tai tavarataloista (Hakovirta & Kallio 2014). Pelastakaa Lapset ry:n tekemän Lapsen ääni 2015 -raportin mukaan lasten eriarvoistuminen näkyy myös vapaa-ajan mahdollisuuksien kaventumisena: vähävaraisten perheiden lapsista 71 prosenttia on joutunut jäämään pois harrastuksista perheen taloudellisen tilanteen vuoksi.

Ruckensteinin (2013) mukaan lasten erilaiset kulutusmahdollisuudet tuottavat eriarvoisuutta, joka voi määrittää lapsen sosiaalista asemaa ja osallisuutta. Kulutus on edellytys erilaisiin yhteisöihin ja porukoihin kuulumiselle, mikä tulee esille lasten tärkeissä vertaisryhmissä ja kaverisuhteissa (Hakovirta & Rantalaiho 2012). Lapset pyrkivät varmistamaan kuulumisensa johonkin yhteisöön, ja kulutustavarat ovat tärkeitä neuvoteltaessa esimerkiksi siitä, pääsevätkö lapset mukaan leikkeihin vai eivät. Taloudellisen eriarvoisuuden seuraus on usein kiusaaminen, mikä ilmenee eri tavoin syrjimisenä ja ryhmästä ulos sulkemisena. (Ruckenstein 2013.) Lapsen ääni 2015 -tutkimuksen mukaan yli puolet lapsista on joutunut kiusatuksi köyhyyden vuoksi.

Lapset liittävät köyhyyteen myös yhteiskunnallista stigmaa. Hakovirran ja Rantalaihon (2012) mukaan lasten olemuksen ja luonteen ajatellaan viestivän lasten välisistä taloudellisten resurssien eroista. Köyhään lapseen yhdistetään esimerkiksi nöyryys ja heidät kuvataan usein passiivisina, kun taas rikkaat lapset kuvataan ulospäin suuntautuvina ja itsetunnoltaan vahvoina, mutta usein myös itsekkäinä ja jopa ilkeinä. Lasten käsitykset köyhyydestä ja köyhistä ihmisistä voivat vaikuttaa esimerkiksi siihen, miten he kohtelevat huono-osaisia (Hakovirta & Kallio 2014). Siksi köyhyydestä ja sen syistä tulisi keskustella enemmän lasten kanssa.

Lapsen kokema köyhyys on aina moniulotteinen kokonaisuus. Köyhyys ei tarkoita ainoastaan rahan, ruoan tai vaatteiden puuttumista, vaan se vaikuttaa kokonaisvaltaisesti, myös psyykkisesti ja sosiaalisesti, lapsen hyvinvointiin. Esimerkiksi Lapsen ääni 2015 -raportin mukaan köyhyys rajoittaa harrastamista ja vapaa-aikaa, kaventaa tulevaisuuden mahdollisuuksia, vaikuttaa kaveri- ja perhesuhteisiin sekä käsitykseen itsestä suhteessa muihin. Se vaikuttaa myös lasten kokemukseen osallisuudesta. Köyhillä lapsilla on muita lapsia enemmän kokemuksia siitä, ettei heitä kuulla ja että heillä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa koulussa, harrastuksissa ja lähiympäristössä. On erityisen huolestuttavaa, että jo pienilläkin lapsilla on kokemuksia taloudellisen eriarvoisuuden vaikutuksista kuulluksi ja nähdyksi tulemiseen, jonka pitäisi olla jokaisen lapsen oikeus.

Lapsiköyhyys on Suomessa vakava ja kasvava ongelma, johon päättäjien tulisi puuttua. Tärkeä työkalu lapsiköyhyyden ehkäisemisessä on lapsivaikutusten arviointi. Se tarkoittaa sitä, että päättäjien tulisi arvioida päätösten vaikutuksia lapsiin esimerkiksi eriarvoistumisen näkökulmasta: mitä päätös merkitsee erilaisten lasten ja lapsiperheiden ja heidän taloutensa kannalta? Arviointia tehdessä tai ylipäätään lapsiköyhyydestä puhuttaessa tulisi varoa leimaamasta köyhissä olosuhteissa eläviä lapsia. Taloudellisten resurssien puutteesta huolimatta moni lapsi elää onnellista elämää. Keinoja köyhyyteen puuttumiseksi on olemassa. Siksi on väärin, jos yhteiskunnassa ei puututa ilmiöön, joka aiheuttaa monelle lapselle jokapäiväistä pahaa mieltä ja asettaa lapset eriarvoiseen asemaan jo elämän alkutaipaleella.

Lähteet

Entten tentten pelistä pois! Lapsen ääni 2015 -raportti lasten kokemuksista köyhyydestä ja osallisuudesta. Helsinki: Pelastakaa Lapset. Saatavilla osoitteessa https://s3-eu-west-1.amazonaws.com/frantic/pelastakaalapset/2015/10/13132140/Lapsen-%C3%A4%C3%A4ni-raportti-SUOMI.pdf. Viitattu 14.3.2017.
Hakovirta, M. & Kallio, J. 2014. Lasten käsityksiä köyhyydestä ja köyhyyden syistä. Yhteiskuntapolitiikka 79 (2). 152–162.
Hakovirta, M. & Rantalaiho, M. 2012. Taloudellinen eriarvoisuus lasten arjessa. Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 124. Helsinki: Kela.
Ruckenstein, M. 2013. Lapsuus ja talous. Helsinki: Gaudeamus.
Salmi, M., Närvi, J. & Lammi-Taskula, J. 2016. Köyhyys, toimeentulokokemukset ja hyvinvointi lapsiperheissä. Teoksessa S. Karvonen & M. Salmi (toim.) Lapsiköyhyys Suomessa 2010-luvulla. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. 13–44.

Historiattomat

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu

Viime syksynä käynnistyi lukion tuntijakokokeilu, jossa on mukana 28 lukiota. Näissä lukioissa opiskelijan on mahdollista kirjoittaa ylioppilaaksi opiskelematta riviäkään historiaa.

Tein työni merkeissä vierailun Puolaan joulukuussa. Luennoin yliopistolla suomalaisen yhteiskunnan menestystekijöistä. Puhuin sivistyksestä ja luottamuksesta.

Puolassa oli suurta huolta. Lech Walesaa puhdistetaan pois koulujen historian kirjoista. Lukiolaiset pelkäsivät kiristynyttä ilmapiiriä, kiusaamista ja vihapuhetta. Vierailua edeltävänä yönä maan parlamentti oli tehnyt laajan koulureformin, joka käytännössä palautti Puolan koulutusjärjestelmän 1990-luvun lopun onnistuneita uudistuksia edeltävään aikaan. Kirkon edustajien häpeä oli suuri, kun kysyin hallituksen toimista julistaa Jeesus Puolan kuninkaaksi.

Samaan aikaan Suomessa hallitus on päättänyt kokeilusta, jolla poistetaan historian opintojen pakollisuus lukiosta. Ammatillisella puolella nuorten tarvetta yleissivistäville aineille on aliarvioitu aina.

Se, mistä ystävät Puolassa taistelevat, siitä me suomalaiset luovumme kokeilukulttuurin nimissä.

Suunta on käsittämätön. Opettajakunnasta, jonka kannat tuntijakokokeilun osalta ymmärrettävästi jakaantuvat, valinnaisuutta on perusteltu lahjakkaiden opiskelijoiden tukemisella. Nuorten motivaatiota opintoihin ajatellaan lisättävän, kun he voivat valita opinnot kiinnostuksensa pohjalta.

Motivaatio ei synny siitä, että kaikki on mukavaa ja kivaa. Monessa asiassa vallalla tuntuu olevan lyhyen aikavälin nopea hyöty. Tunnen lapset ja nuoret, siksi en yliarvioi heidän kykyään valita elämänsä kannalta tärkeät oppiaineet kovin varhain. Onko tällainen jopa yhteiskunnan suunnalta heitteillejättöä, joka jälleen vain korostaa lapsen kotitaustan merkitystä oppiainevalintoja tehtäessä?

Historiattomat ovat tuomittuja kulkemaan omakohtaisesti ihmiskunnan julmimmat tiet – uudestaan ja uudestaan. Päättäjät eivät tunnu käsittävän, että Suomessa nuorten keskuudessa ääriajattelu on saanut viime vuosina uhkaavaa kasvualustaa. Suomen maahanmuuttajakriittiset nuoret suhtautuvat väkivallan käyttöön kaikkein vähiten kielteisesti verrattuna muihin oppilasryhmiin sekä Suomessa että Euroopassa.

Lapset ja nuoret on kohdattava. Heidät on haastattava älyllä ja sivistyksellä. Heidän eteensä on tuotava historian tosikertomukset rotuvihasta ja etnisistä puhdistuksista. Ääriliikkeiden vaikutukset yhteiskuntien kehitykseen on läpivalaistava. Keskitysleirit on tiedettävä.

Luotan lapsiin ja nuoriin. Heidät on haastettava, heitä ei saa päästää helpolla. On lapsen ja nuoren arvostamista ja hänestä välittämistä, kun laitamme hänet pohtimaan pedagogin kanssa omia ja ihmiskunnan arvoja. Se on kasvatusta. Kotien vastuulle tätä ei sivistysvaltio voi yksistään jättää.

Tarvitsemme sivistyskoulun, joka ulottuu pedagogisesta varhaiskasvatuksesta toisen asteen opintoihin asti. Tässä koulussa akateemiset tiedot ja taidot yhdistyvät osallisuuteen koulussa ja yhteiskunnassa. Olen hyvin luottavainen, että tässä voimme onnistua. Opetushallituksen uusi pääjohtaja Olli-Pekka Heinonen on viisas uudistaja.

Sivistyksen lippu, se pitäisi nostaa maasta. Historiattomien sukupolven ei saa antaa syntyä. Se on yhteiskuntarauhan kannalta kohtalokasta.

Kirjoitus on julkaistu Demokraatti-lehdessä 2.3.2017.

Jokaisella lapsella on oikeus osallisuuteen – mutta toteutuuko oikeus käytännössä?

Ylitarkastaja Terhi Tuukkanen, Lapsiasiavaltuutetun toimisto

Lasten oikeutta osallisuuteen on viime vuosina pyritty toteuttamaan kunnallisella ja julkisella tasolla useimmiten edustuksellisten osallistumismenetelmien kautta. Kouluissa valitaan oppilaskuntien hallitukset ja kunnissa toimivat lasten parlamentit ja nuorisovaltuustot, joihin valitaan tietty määrä lapsia tai nuoria. Nyt myös uusiin maakuntiin on tulossa nuorisovaltuustot, jotka koostuvat kuntien nuorisovaltuustojen jäsenistä. Perusteluna edustuksellisille osallistumismenetelmille pidetään poikkeuksetta lasten oikeutta osallisuuteen: päätöksentekoon tarvitaan mukaan lasten ja nuorten ”ääni”. Valitettavasti lasten osallisuuden merkitys ja eettisyys jää usein tarkemmin pohtimatta.

Lapsen oikeus osallisuuteen on yksi YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen tärkeimmistä periaatteista. Osallisuus tarkoittaa sitä, että lapsella on mahdollisuus kertoa mielipiteensä kaikissa häntä koskevissa asioissa ja aikuiset ottavat sen huomioon lapsen iän ja kehitystason mukaisesti. Lapsen oikeutta osallisuuteen voidaan pitää myös yhtenä sopimuksen epäselvimmistä ja väärin ymmärretyistä periaatteista. Kyseiseen oikeuteen on vedottu tilanteissa, joissa lasten oikeus kertoa oma mielipiteensä ja saada mielipiteensä huomioiduksi ei aidosti toteudu. Oikeutta on käytetty esimerkiksi aikuisten oman edun tavoittelun välikappaleena silloin, kun vanhempi on vedonnut huoltajuusriidassa siihen, että lapsen mielipidettä ei kannata kysyä, koska häntä tulee suojella tai vanhempi ajattelee jo tietävänsä lapsen ajatukset. Lisäksi oikeutta on käytetty perusteluna sille, että vain tietty lapsiryhmä saa äänensä kuuluviin. Tällä viittaan edustuksellisiin osallistumistapoihin, joihin panostamalla on monessa kunnassa kuitattu päättäjien velvollisuus selvittää kaikkien lasten mielipiteet.

YK:n lapsen oikeuksien komitea pitää yleiskommentissaan koskien lapsen oikeutta tulla kuulluksi myönteisenä sitä, että lapsille ja nuorille on rakenteita, jotka mahdollistavat muodollisen edustuksellisen osallistumisen paikallishallintoon. Samalla yleiskommentissa todetaan, että näiden rakenteiden pitäisi olla yksi monista osallistumistavoista, koska niiden toimintaan voi osallistua vain suhteellisen pieni määrä lapsia. Juuri edustuksellisuus, se, että vain pieni joukko pääsee osallistumaan, on todettu myös tutkimuksessa ongelmalliseksi.

Monet tutkimukset ovat osoittaneet, että aikuisten lapsille luomat edustukselliset rakenteet voivat todellisuudessa kääntyä hyvää tarkoitusperäänsä vastaan (Arnot & Reay, 2007; Wyness 2009; Kiili & Larkins 2016). Edustuksellisten rakenteiden on todettu suosivan lapsia ja nuoria, jotka ovat suosittuja ja taitavia toimimaan sen kaltaisissa rakenteissa. Näin ollen valikoivat ja hierarkkiset rakenteet saattavatkin vain vahvistaa lasten epätasa-arvoa. Vahvimmat saavat äänensä kuuluviin, mikä entisestään vahvistaa heidän itsetuntoaan ja kannustaa osallistumaan ja tuomaan esille omia mielipiteitä. Kaikki lapset eivät kuitenkaan pysty, halua tai pääse osallistumaan edustuksellisiin toimintamuotoihin, jolloin he jäävät osallistumisrakenteiden ulkopuolelle. Sama tapahtuu aikuisten maailmassa.

Lasten osallisuuden näkökulmasta keskeistä on pohtia, mitä edustuksellisuus merkitsee lasten kannalta. Voiko lapsi edustaa toista lasta tai tiettyä erityisryhmää? Kysymys ohjaa pohtimaan, miten ylipäätään ymmärrämme lapsuuden merkityksen ja mitä lapselta voidaan vaatia. Mielestäni lapsi tulisi ensisijaisesti nähdä aina lapsena, ei tietyn ryhmän edustajana. Näin siitä huolimatta, että lapsi voi olla osa tiettyä ryhmää, kuten vammaisia, koulukodissa asuvia tai itsensä sekä tytöksi että pojaksi kokevia lapsia. Jokaisen lapsen ajatuksia tulee arvostaa lapsen ajatuksina.

Lapselta ei pitäisi vaatia sitä, että hänen tarvitsee puhua myös toisten lasten puolesta, ikään kuin hänen omat kokemuksensa ja ajatuksensa eivät olisi riittäviä. Tämä on periaatteena vastoin YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen henkeä, jossa nimenomaan korostetaan jokaisen lapsen oikeutta kertoa oma mielipiteensä ja saada se huomioiduksi. Miten huolehtivassa perheessä kasvanut lapsi edes ymmärtäisi tai osaisi edustaa esimerkiksi lasta, joka on elänyt koulukodissa? Tai miten näkevä lapsi osaisi kertoa, millaisia asioita pitää huomioida päätöksenteossa näkövammaisia lapsia koskien? Jokaisen lapsen kokemuksia pitäisi arvostaa sellaisenaan, eikä rajautua edustukselliseen rakenteeseen, jossa esille pääsevät tiettyjen lasten kautta vain tietynlaiset elämismaailmat.

Edustuksellisen osallistumisen rakenteet puoltavat paikkaansa, koska ne palvelevat pienen lapsijoukon tarpeita. Tämä pieni joukko lapsia saa mielipiteensä esille ja arvokkaita kokemuksia vaikuttamistoiminnasta. Usein tästä joukosta tulevat myös tulevaisuuden poliitikot. Lapsen oikeuksien sopimuksessa mainittu oikeus osallisuuteen ei kuitenkaan toteudu, jos kyseinen oikeus kuitataan perustamalla ja panostamalla ainoastaan edustuksellisiin osallistumisrakenteisiin ja toteamalla, että kaikilla lapsilla on periaatteessa mahdollisuus osallistua niihin. Tällöin käännetään selkä valtaosalle lapsista ja annetaan heille viesti siitä, että toisten lasten näkemykset ja ajatukset ovat arvokkaampia kuin heidän omansa. Tällöin vahvistetaan ennestään vahvoja ääniä ja sivuutetaan heikommat äänet. Osallistumisrakenteen ulkopuolelle jäävät helposti esimerkiksi vammaiset, maahanmuuttajat tai ne lapset, joiden luku- ja kirjoitustaito on heikko. Aina osallistumisen esteenä ei välttämättä ole edes rakenne, vaan asenteet: miksi näiden lasten mielipiteitä ei haluta kuulla?

Edustuksellisten osallistumisrakenteiden luominen on meille aikuisille helppoa. Annetaan nuorille valtuutus ja he aktiivisina ja innokkaina hoitavat homman itsenäisesti. Aikuisille näiden lasten ja nuorten kanssa toimiminen on helppoa, koska he ovat osaavia ja akateemisesti lahjakkaita, eikä aikaa tarvitse käyttää esimerkiksi kurinpitoon (Kiili 2013). Ongelmallista on, että toistaiseksi ei ole juurikaan vaivauduttu pohtimaan, miten saisimme kaikkien lasten äänet esille? Mikä olisi se tapa, jolla kaikki lapset pääsisivät osallisiksi ilman tunnetta siitä, että oma mielipiteeni ei ole yhtä arvokas kuin toisen, koska en osaa ilmaista sitä niin hyvin kuin toinen? Miten me aikuiset oppisimme arvostamaan jokaisen lapsen omaa tapaa ilmaista mielipiteensä, emmekä ihailisi vain niitä nuoria, jotka hallitsevat meidän aikuisten puhetavan ja käsitteet?

Tutkijoiden mukaan enemmän tulisi panostaa avoimiin osallistumisen muotoihin (Kiili & Larkins 2016). Tällaisia voisivat olla esimerkiksi verkon kautta toimivat osallistumistavat, koulujen kautta tapahtuva aktivointi sekä palautteen kerääminen lapsilta esimerkiksi palveluiden osalta. Uusiakin innovaatioita ja ajatuksia tarvitaan. Tärkeintä on, että pienen lapsijoukon osallisuutta ei edistettäisi muiden lasten kustannuksella, vaan edustuksellisten osallistumisrakenteiden merkitystä pohditaan kriittisesti kaikkien lasten kannalta. Vaikka edustuksellisten ja muiden osallistumismuotojen ei tarvitse olla vastakkaisia ja toisiaan poissulkevia, niin uhkaa nyt käytännössä tapahtua, kun panokset kohdistetaan lähes yksinomaan edustuksellisiin osallistumisen muotoihin. Tällöin jokaisen lapsen oikeus osallisuuteen ei julkisella ja kunnallisella tasolla käytännössä toteudu.


Lähteet

Arnot, M. & Reay, D. 2007. A sociology of pedagogic voice: Power, inequality and pupil consultation. Discourse: Studies in the Cultural Politics of Education, 28(3), 311-325.
Kiili, J. 2013. “It’s almost like official – children’s participation as a relational and spatial question. Qualitative Studies 4(1), 56-71.
Kiili, J. & Larkins, C. 2016. Invited to labour or participate: intra- and inter-generational distinctions and the role of capital in children’s invited participation. Discourse: Studies in the Cultural Politics of Education. Saatavilla osoitteessa http://www.tandfonline.com/doi/abs/10.1080/01596306.2016.1274290?journalCode=cdis20.
Lapsen oikeuksien komitea. 2009. Yleiskommentti nro 12: Lapsen oikeus tulla kuulluksi. Saatavilla osoitteessa http://lapsiasia.fi/lapsen-oikeudet/komitean-yleiskommentit/.
Wyness, M. 2009. Children representing children: Participation and the problem of diversity in UK youth councils. Childhood 16(4), 535-552.

Kasvurauhaa sateenkaarilapsille

Puheenjohtaja Juha Jämsä, Lapsiasiavaltuutetun HLBTI ja lapset -työryhmä

Viime päivinä on käyty vilkasta keskustelua sateenkaarilasten suojelemisesta, kun 16-vuotias nuori voitti Vuoden homo -palkinnon. Osa keskustelijoista on peräänkuuluttanut kasvurauhaa lapsille. Lapsuuteen ja nuoruuteen kuuluu oman identiteetin ja minuuden löytäminen ja rakentaminen. Tämä prosessi on herkkä, ja sitä on suojeltava. Suojelu ei voi kuitenkaan olla vaikenemista. Lapsi ei voi koskaan kehittyä tyhjiössä, vaan hän tarvitsee kehittymiseen yhteisön ja läheisten tukea.

Käynnistynyt keskustelu on tärkeää, koska se kiinnittää huomiota seikkaan, josta moni edelleen mielellään vaikenisi. Seksuaalinen suuntautuminen ja sukupuolen moninaisuus liittyvät hyvin olennaisella tavalla lapsuuteen. Ne kehittyvät – tai rikkoutuvat – nimenomaan lapsuudessa.

Mitä sateenkaarilapsen kasvurauha sitten voisi olla? Osa lapsista kasvaa ja kehittyy sukupuoleltaan, sukupuolen ilmaisultaan tai seksuaaliselta suuntautumiseltaan moninaisiksi. Lapsesta ei etukäteen tiedä, mikä on hänen kehityspolkunsa. Mikä tahansa kehityspolku onkin, meidän aikuisten tulisi kyetä seisomaan lapsen rinnalla. Jokainen lapsi tarvitsee kehittyäkseen positiivisia malleja, rohkaisua omassa kasvussaan ja tunteen, että tulen hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olen.

Sateenkaarilapsen näkökulmasta kasvurauha olisikin tällöin sitä, että lapsi saisi asiallista tietoa ja positiivisia malleja sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen moninaisuudesta. Hän tuntisi olonsa turvalliseksi omassa kasvuympäristössään. Hän saisi kehittyä omaan, yksilölliseen suuntaansa ilman pelkoa syrjinnästä, kiusaamisesta, väkivallan uhasta, vanhempien hyljeksynnästä ja uskonnollisesta kaltoinkohtelusta. Tämän päivän Suomessa sateenkaarilapset joutuvat ikävä kyllä kohtaamaan vielä kaikkea tätä.

Sateenkaarilapselle kuuluu myös Lapsen oikeuksien sopimuksen takaama oikeus osallistua, vaikuttaa ja tulla kuulluksi. Myös sateenkaarilapsen on voitava puhua turvallisesti omasta kokemuksestaan, vaikka kokemus saattaisi muuttua joskus myöhemmin. Emme pelkää lasten leimautuvan heteroseksuaalisiksi, jos he puhuvat eri sukupuoleen kohdistuvasta mielenkiinnostaan. Samoin ei tarvitsisi pelätä lapsen leimautumista homoksi, jos yhteisönä pitäisimme molempia yhtä arvokkaina kehityspolkuina.

Lapsen kokemus omasta itsestään ei ehkä ole vielä kovin pysyvä, mutta se on aina arvokas – ja kuulemisen arvoinen. Vuoden homoksi valitun nuoren kertomat kokemukset omasta kasvustaan ovat arvokasta tietoa meille aikuisille, ja ne ovat olleet äärimmäisen arvokasta vertaistukea niille kymmenille tuhansille sateenkaarilapsille, jotka tälläkin hetkellä pohtivat omaan polkuaan ja jäävät ilman riittävää kasvurauhaa. Kuunnellaan, mitä hänellä on sanottavanaan.

Maksuton perusopetus on jokaisen lapsen oikeus varallisuudesta riippumatta

Lakimies Merike Helander, lapsiasiavaltuutetun toimisto

Lapselle perheen köyhyys tai vähävaraisuus näyttäytyy arjen pienissä ja isommissakin asioissa. Hän ei ehkä saa samanlaisia vaatteita kuin luokkakaverinsa tai kännykkä ei ole viimeisintä tekniikkaa. Perhe ei lähde lomalla ulkomaille tai välttämättä voi matkustaa minnekään. Huolestuttava on viesti siitä, että köyhyys vaikuttaa myös perusopetukseen osallistumiseen. Kaikilla lapsilla ei ole varaa osallistua koulun retkiin tai leirikouluun, jotka usein ovat ainakin osittain maksullisia. Tai ostaa tehtäväkirjaa, jota koulu ei säästötoimiin vedoten hankikaan oppilaille.

Koulutus, varhaiskasvatuksesta alkaen, on kiistattomasti yksi tärkeimmistä tekijöistä, joilla voidaan tukea lapsen kasvua ja kehitystä ja vaikuttaa siihen, että lapsesta kasvaa aikuinen, jolla on mahdollisuus itse vaikuttaa omaan elämäänsä, myös toimeentuloon. Perusopetus mahdollistaa jatko-opinnot, ammatin hankkimisen, joka puolestaan nykypäivänä on lähes välttämätön edellytys työelämään osallistumiselle. Perusopetuksella voidaan siten aidosti ehkäistä syrjäytymistä, köyhyyttä ja köyhyyden siirtymistä sukupolvelta toiselle. Se ei ole ainoa, mutta merkittävä keino.

Perheen taloudellisen tilanteen lisäksi perusopetuksen saatavuuteen vaikuttaa opetuksen järjestäjien eli kuntien taloudellinen tilanne, joka tänä päivänä on monissa kunnissa heikko. Säästötoimet kohdistuvat luonnollisesti myös kunnan budjetista ison osan haukkaavaan opetustoimeen. Se voi johtaa siihen, että opetuksen laajuutta rajataan. Suurimmillaan ero opetuksen määrässä kuntien välillä voi olla jopa kokonainen lukukausi koko yhdeksänvuotisen peruskoulun aikana. Lapset ovat siten eriarvoisessa asemassa riippuen asuinkunnasta, joskus jopa riippuen siitä, mitä peruskoulua käy kunnan sisällä.

Eriarvoisuus korostuu, kun perusopetuksessa ryhdytään perimään maksuja, joihin ei kaikilla per-heillä ole varaa. Tai kun kunta säästää opetuksesta ja vanhemmilla ei ole varaa korvata näitä puutteita.

Hups, kuinkas näin on päässyt käymään? Eikö laki suojaakaan lapsen oikeutta maksuttomaan perusopetukseen? Entä mitä merkitystä on valtakunnallisilla juuri uudistetuilla perusopetuksen opetussuunnitelman perusteilla, joiden tarkoitus on nimenomaisesti varmistaa koulutuksellista tasa-arvoa ja opetuksen laatua, edistää yhtenäisen perusopetuksen yhdenvertaista toteutumista? Väittäisin, että lainsäädäntö ja sen perusteella laaditut opetussuunnitelman perusteet eivät ole syyllisiä, päinvastoin ne velvoittavat yksiselitteisesti opetuksen maksuttomaan ja yhdenvertaiseen järjestämiseen. Väittäisin, että tähän on päädytty siksi, että lakia ja määräyksiä ei noudateta, syystä tai toisesta.

Maksuton perusopetus on jokaiselle lapselle kuuluva ihmisoikeus. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 28 artiklan mukaisesti Suomi sopimusvaltiona on tunnustanut jokaisen lapsen oikeuden saada opetusta ja toteuttaakseen tämän yhdenvertaisesti sitoutunut tekemään pakolliseksi perusasteen koulutuksen, jonka tulee olla maksutta kaikkien saatavilla.

Maksuton perusopetus on jokaiselle lapselle kuuluva perusoikeus. Perustuslaissa (731/1999), yh-denmukaisesti lapsen oikeuksien sopimuksen 28 artiklan kanssa, säädetään sivistyksellisiä oikeuksia koskevassa 16 §:ssä, että jokaisella on oikeus maksuttomaan perusopetukseen ja että oppivelvollisuudesta säädetään lailla. Kyse on jokaiselle kuuluvasta subjektiivisesta oikeudesta eli välittö-mästi toteutettavasta yksilöllisestä oikeudesta. Opetuksen järjestäjille eli kunnille ei ole jätetty harkintavaltaa maksuttomuuden suhteen.

Jokaisella tarkoitetaan kaikkia oppivelvollisuusikäisiä lapsia. Kunta opetuksen järjestäjänä on velvollinen järjestämään opetusta kaikille sen alueella asuville oppivelvollisuusikäisille lapsille. Perusopetuksen maksuttomuus puolestaan tarkoittaa, että opetusta, johon sisältyy muun muassa välttämättömät opetusvälineet ja oppikirjat, on saatava ilman oppilaalle aiheutuvia kustannuksia. Opetuksen laajuus ja toteutustapa määräytyvät pääsääntöisesti perusopetuslain (628/1998), pe-rusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden ja opetussuunnitelman mukaan. Opetuksen käsite kattaa myös koulun työaikana opetussuunnitelman perusteella tapahtuvan toiminnan, mukaan lukien suunnitelmaan kirjattu koulun ulkopuolella annettava opetus, retket ja leirikoulut. Koulu-ruokailukin on säädetty maksuttomaksi.

Uudet, viime vuoden syksynä käyttöön otettu ”Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014” on kunnianhimoinen ja kattava kuvaus perusopetuksen järjestämiseksi ja koulutuksen tasa-arvon varmistamiseksi. Perusteita laatimassa ovat olleet koulutuksen ja lapsen kasvun ja kehityksen rautaiset ammattilaiset. Perusteet sisältävät lapsen kehitykselle tärkeät ja välttämättömät elementit. Asiakirja on opetuksen järjestäjää sitova määräys (perusopetuslaki 14.2 § ja valtioneuvoston asetus 422/2012 13 §). Se sisältää opetuksen tavoitteet ja muun muassa ohjeistuksen, missä laajuudessa perusopetus tulee järjestää niin lukuaineissa kuin liikunnassa ja muissa taide- ja taitoaineissakin. Opetussuunnitelman perusteissa kannustetaan järjestämään opetusta monipuolisia toteuttamistapoja hyödyntäen myös perinteisen luokkaopetuksen ulkopuolella. Kaikki tämä opetus tulee järjestää oppilaalle maksuttomasti.

Klassisia esimerkkejä maksuttomuuden sivuuttamisesta ovat leirikoulut ja muut opetukseen kuuluvat retket, joiden kustannuksiin perheet osallistuvat muun muassa keräämällä varoja myyjäisillä ja vessapaperin myynnillä tai suoraan antamalla rahaa. Edellä jo mainitsin valtavasta erosta, mikä eri kuntien välillä opetuksen laajuudessa suurimmillaan on. Opetuksen laajuutta rajoitetaan lain ja määräysten vastaisesti esimerkiksi silloin, kun koulu ei järjestä uima- ja vesipelastusopetusta siten, että opetus täyttäisi opetussuunnitelman perusteissa asetetut tavoitteet. Juuri valmistuneen LIKES-tutkimuskeskuksen kuudesluokkalaisten uimataitotutkimuksen mukaan lasten uimataito on heikentynyt huolestuttavasti. Kunnista 27 prosenttia ei järjestä uimaopetusta kuudesluokkalaisille lainkaan. Toisaalta on kuntia, joissa uimaopetuksesta huolehditaan hyvin, jopa niin, että lisäopetusta järjestetään niille, joiden taidot ovat puutteelliset.

Edellä mainitut esimerkit korostavat vähävaraisten perheiden lasten eriarvoisuutta. Nämä lapset eivät pääse osallistumaan täysipainoisesti opetukseen ja jäävät erityisesti paitsi lapsille usein tärkeistä koulutaipaleen kohokohdista. Heidän vanhemmillaan ei myöskään ole varaa tarjota lapselleen vapaa-ajalla niitä kokemuksia ja oppeja, joista he jäävät paitsi sen vuoksi, että opetus on maksullista tai opetusta on rajoitettu kunnan säästötoimien vuoksi. Koko perheen uintireissuun kuluva parikymppinen voi olla monessa perheessä mahdoton yhtälö, rahat tarvitaan ruokaan.

Olisiko aika ryhtyä huolehtimaan siitä, että perusopetuslakia ja perusopetuksen opetussuunnitelman perusteita noudatetaan yhdenvertaisesti? Tämä voisi olla yksi tukiaskel oppimistulosten kääntämiseksi jälleen nousuun.


Lähteitä:

Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. Opetushallitus, määräykset ja ohjeet 2014:96.
Hakamäki, Matti: Kuudesluokkalaisten uimataito Suomessa. Julkaistu 19.1.2017. Liikunnan ja kan-santerveyden julkaisuja 323. Verkossa http://www.likes.fi/julkaisut/481/kuudesluokkalaisten_uimataito_suomessa
Helander, Merike: Perusopetuksen maksuttomuus ja oppilaiden yhdenvertaisuus. Teoksessa Haka-lehto, Suvianna (toim.): Lapsen oikeudet koulussa. Kauppakamari, 2015.
YLEn verkkouutinen 21.1.2017 ”Lasten uimataito rapistuu – Uimaopettaja: "Uimahallireissu on monelle perheelle liian kallis", http://yle.fi/uutiset/3-9407800.

Aikamme Stiiknafuuliat

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila

Olen kotoisin Oulusta. Teuvo Pakkalan ala-asteella olen oppinut oleelliset elämän opit. Yksi, johon kirjailijan mukaan nimikoidussa koulussa kasvatettiin, oli stiiknafuulian erottaminen puhutusta, kirjoitetusta – sekä itseä että muita koskien.

Sanalla ”stiiknafuulia” tarkoitetaan koreilevaa ja tärkeilevää, mutta sisällöllisesti tyhjää asiaa. Se esiintyy Pakkalan Lapsia-kokoelman Mahtisana-novellissa vuodelta 1895.

Viime aikoina stiiknafuulian määrä on lisääntynyt. Kansalaiset ja rautaiset arjen ammattilaiset alkavat olla mitta täynnä ja korvat punaisina.

Kuluvana syksynä olen tehnyt parisenkymmentä kuntavierailua. Tapaan ammattilaisia, vanhempia, lapsia. Kaikkialla Suomessa toistuvat samat ilmiöt. Harjavallassa, Salossa, Seinäjoelle, Saariselällä, Inarissa, Joensuussa, Oulussa, Helsingissä, Espoossa, Tampereella, Haapavedellä keskustelut ovat olleet yhtäläiset.

Sanon suoraan: Suomen suunta on hukassa. Se ei ole hukassa yhdeltä, se on hukassa monelta. Olemme keskiarvojen harhassa. Tällöin ei tulla ymmärtäneeksi, miten vakavia vuotokohtia keskiarvon alle kätkeytyy. Toisaalta niputamme puheessa ihmisiä: ”Suurella enemmistöllä näin, mutta pienellä vähemmistöllä tätä.” Tällainen jaottelu pakenee todellisuutta. Ihmisten keskinäisriippuvuus on suurta, ongelmat ovat usein yhteisempiä kuin ajattelemmekaan.

Esimerkiksi uudet Pisa-tulokset kertovat heikoimpien joukon kasvavan, lahjakkaimpien supistuvan. Tällöin häviävät kaikki ja jokainen. Yhä enemmän lapsen elämää määrittää perhe, johon hän syntyy, ja kunta, jossa hän asuu. Mutta keskimäärin kaikki hyvin. Harhaista ja valheellista. Ei mikään ole hyvin, jos viidennes lapsista on ulkopuolella, kun aikuiselämän tulisi vasta alkaa.

Suomi on uudistettava. Se lähtee kylmän viileästä rehellisyydestä. Se lähtee tutkimustiedon arvostamisesta ja sivistyksen kunnioittamisesta. Tällöin aikamme stiiknafuulioita ei apinoida lastenkaan maailmaan. Tällä hetkellä lapset oppivat sekundaa tabletit käsissään ilman riittävän lukutaidon saavuttamista. Opettajat, kodit ja lapset ovat kuormittuneita stiiknafuulioista.

Hallituksen monet kärkihankkeet vilisevät stiiknafuulioita. Muutama esimerkki.

Kerrotaan, että Suomessa on uudistettu viime vuosina varhaiskasvatus. Mitä onkaan tehty? Osalta lapsista on viety varhaiskasvatusoikeus eli kotitausta määrittää nimenomaisesti lapsen oikeutta varhaiskasvatukseen. Ryhmäkokoja on suurennettu. Mutta toki on käynnistetty samaan aikaan erinäisiä kehittämishankkeita, joiden ajallinen kesto on enintään muutamia vuosia. Kannettu vesi ei kaivossa pysy. Stiiknafuuliaa.

Suomen kilpailukyky on pelastettu. Onko näin? Mitä on tehty, jotta pienillä yrityksillä olisi edellytykset työllistää ja kasvaa? Työaikaan lisää 6 minuuttia – se on tuottavuusloikkaa pahimmillaan. Elämme Nokia-ajan myyttiä, jossa odotamme läpimurtoja suoraan Nasdaq-indeksiin. Pienyrittäjiä täytyisi ottaa eturiviin, jotta stiiknafuulioiden sijaan yhteiskunta kuulisi todellisista arjen ongelmista työllistämisessä.

Kun mikään muu ei auta, auttaisiko rehellisyys? Ja yhteinen näky kestävästä ja kohtuullisesta kaikkien kansakunnasta. Sen aika on nyt – sen aika on uudestaan. Stiiknafuuliaako?

Kirjoitus on julkaistu Demokraatti-lehdessä joulukuussa 2016.