Maksuton perusopetus on jokaisen lapsen oikeus varallisuudesta riippumatta

Lakimies Merike Helander, lapsiasiavaltuutetun toimisto

Lapselle perheen köyhyys tai vähävaraisuus näyttäytyy arjen pienissä ja isommissakin asioissa. Hän ei ehkä saa samanlaisia vaatteita kuin luokkakaverinsa tai kännykkä ei ole viimeisintä tekniikkaa. Perhe ei lähde lomalla ulkomaille tai välttämättä voi matkustaa minnekään. Huolestuttava on viesti siitä, että köyhyys vaikuttaa myös perusopetukseen osallistumiseen. Kaikilla lapsilla ei ole varaa osallistua koulun retkiin tai leirikouluun, jotka usein ovat ainakin osittain maksullisia. Tai ostaa tehtäväkirjaa, jota koulu ei säästötoimiin vedoten hankikaan oppilaille.

Koulutus, varhaiskasvatuksesta alkaen, on kiistattomasti yksi tärkeimmistä tekijöistä, joilla voidaan tukea lapsen kasvua ja kehitystä ja vaikuttaa siihen, että lapsesta kasvaa aikuinen, jolla on mahdollisuus itse vaikuttaa omaan elämäänsä, myös toimeentuloon. Perusopetus mahdollistaa jatko-opinnot, ammatin hankkimisen, joka puolestaan nykypäivänä on lähes välttämätön edellytys työelämään osallistumiselle. Perusopetuksella voidaan siten aidosti ehkäistä syrjäytymistä, köyhyyttä ja köyhyyden siirtymistä sukupolvelta toiselle. Se ei ole ainoa, mutta merkittävä keino.

Perheen taloudellisen tilanteen lisäksi perusopetuksen saatavuuteen vaikuttaa opetuksen järjestäjien eli kuntien taloudellinen tilanne, joka tänä päivänä on monissa kunnissa heikko. Säästötoimet kohdistuvat luonnollisesti myös kunnan budjetista ison osan haukkaavaan opetustoimeen. Se voi johtaa siihen, että opetuksen laajuutta rajataan. Suurimmillaan ero opetuksen määrässä kuntien välillä voi olla jopa kokonainen lukukausi koko yhdeksänvuotisen peruskoulun aikana. Lapset ovat siten eriarvoisessa asemassa riippuen asuinkunnasta, joskus jopa riippuen siitä, mitä peruskoulua käy kunnan sisällä.

Eriarvoisuus korostuu, kun perusopetuksessa ryhdytään perimään maksuja, joihin ei kaikilla per-heillä ole varaa. Tai kun kunta säästää opetuksesta ja vanhemmilla ei ole varaa korvata näitä puutteita.

Hups, kuinkas näin on päässyt käymään? Eikö laki suojaakaan lapsen oikeutta maksuttomaan perusopetukseen? Entä mitä merkitystä on valtakunnallisilla juuri uudistetuilla perusopetuksen opetussuunnitelman perusteilla, joiden tarkoitus on nimenomaisesti varmistaa koulutuksellista tasa-arvoa ja opetuksen laatua, edistää yhtenäisen perusopetuksen yhdenvertaista toteutumista? Väittäisin, että lainsäädäntö ja sen perusteella laaditut opetussuunnitelman perusteet eivät ole syyllisiä, päinvastoin ne velvoittavat yksiselitteisesti opetuksen maksuttomaan ja yhdenvertaiseen järjestämiseen. Väittäisin, että tähän on päädytty siksi, että lakia ja määräyksiä ei noudateta, syystä tai toisesta.

Maksuton perusopetus on jokaiselle lapselle kuuluva ihmisoikeus. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 28 artiklan mukaisesti Suomi sopimusvaltiona on tunnustanut jokaisen lapsen oikeuden saada opetusta ja toteuttaakseen tämän yhdenvertaisesti sitoutunut tekemään pakolliseksi perusasteen koulutuksen, jonka tulee olla maksutta kaikkien saatavilla.

Maksuton perusopetus on jokaiselle lapselle kuuluva perusoikeus. Perustuslaissa (731/1999), yh-denmukaisesti lapsen oikeuksien sopimuksen 28 artiklan kanssa, säädetään sivistyksellisiä oikeuksia koskevassa 16 §:ssä, että jokaisella on oikeus maksuttomaan perusopetukseen ja että oppivelvollisuudesta säädetään lailla. Kyse on jokaiselle kuuluvasta subjektiivisesta oikeudesta eli välittö-mästi toteutettavasta yksilöllisestä oikeudesta. Opetuksen järjestäjille eli kunnille ei ole jätetty harkintavaltaa maksuttomuuden suhteen.

Jokaisella tarkoitetaan kaikkia oppivelvollisuusikäisiä lapsia. Kunta opetuksen järjestäjänä on velvollinen järjestämään opetusta kaikille sen alueella asuville oppivelvollisuusikäisille lapsille. Perusopetuksen maksuttomuus puolestaan tarkoittaa, että opetusta, johon sisältyy muun muassa välttämättömät opetusvälineet ja oppikirjat, on saatava ilman oppilaalle aiheutuvia kustannuksia. Opetuksen laajuus ja toteutustapa määräytyvät pääsääntöisesti perusopetuslain (628/1998), pe-rusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden ja opetussuunnitelman mukaan. Opetuksen käsite kattaa myös koulun työaikana opetussuunnitelman perusteella tapahtuvan toiminnan, mukaan lukien suunnitelmaan kirjattu koulun ulkopuolella annettava opetus, retket ja leirikoulut. Koulu-ruokailukin on säädetty maksuttomaksi.

Uudet, viime vuoden syksynä käyttöön otettu ”Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014” on kunnianhimoinen ja kattava kuvaus perusopetuksen järjestämiseksi ja koulutuksen tasa-arvon varmistamiseksi. Perusteita laatimassa ovat olleet koulutuksen ja lapsen kasvun ja kehityksen rautaiset ammattilaiset. Perusteet sisältävät lapsen kehitykselle tärkeät ja välttämättömät elementit. Asiakirja on opetuksen järjestäjää sitova määräys (perusopetuslaki 14.2 § ja valtioneuvoston asetus 422/2012 13 §). Se sisältää opetuksen tavoitteet ja muun muassa ohjeistuksen, missä laajuudessa perusopetus tulee järjestää niin lukuaineissa kuin liikunnassa ja muissa taide- ja taitoaineissakin. Opetussuunnitelman perusteissa kannustetaan järjestämään opetusta monipuolisia toteuttamistapoja hyödyntäen myös perinteisen luokkaopetuksen ulkopuolella. Kaikki tämä opetus tulee järjestää oppilaalle maksuttomasti.

Klassisia esimerkkejä maksuttomuuden sivuuttamisesta ovat leirikoulut ja muut opetukseen kuuluvat retket, joiden kustannuksiin perheet osallistuvat muun muassa keräämällä varoja myyjäisillä ja vessapaperin myynnillä tai suoraan antamalla rahaa. Edellä jo mainitsin valtavasta erosta, mikä eri kuntien välillä opetuksen laajuudessa suurimmillaan on. Opetuksen laajuutta rajoitetaan lain ja määräysten vastaisesti esimerkiksi silloin, kun koulu ei järjestä uima- ja vesipelastusopetusta siten, että opetus täyttäisi opetussuunnitelman perusteissa asetetut tavoitteet. Juuri valmistuneen LIKES-tutkimuskeskuksen kuudesluokkalaisten uimataitotutkimuksen mukaan lasten uimataito on heikentynyt huolestuttavasti. Kunnista 27 prosenttia ei järjestä uimaopetusta kuudesluokkalaisille lainkaan. Toisaalta on kuntia, joissa uimaopetuksesta huolehditaan hyvin, jopa niin, että lisäopetusta järjestetään niille, joiden taidot ovat puutteelliset.

Edellä mainitut esimerkit korostavat vähävaraisten perheiden lasten eriarvoisuutta. Nämä lapset eivät pääse osallistumaan täysipainoisesti opetukseen ja jäävät erityisesti paitsi lapsille usein tärkeistä koulutaipaleen kohokohdista. Heidän vanhemmillaan ei myöskään ole varaa tarjota lapselleen vapaa-ajalla niitä kokemuksia ja oppeja, joista he jäävät paitsi sen vuoksi, että opetus on maksullista tai opetusta on rajoitettu kunnan säästötoimien vuoksi. Koko perheen uintireissuun kuluva parikymppinen voi olla monessa perheessä mahdoton yhtälö, rahat tarvitaan ruokaan.

Olisiko aika ryhtyä huolehtimaan siitä, että perusopetuslakia ja perusopetuksen opetussuunnitelman perusteita noudatetaan yhdenvertaisesti? Tämä voisi olla yksi tukiaskel oppimistulosten kääntämiseksi jälleen nousuun.


Lähteitä:

Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. Opetushallitus, määräykset ja ohjeet 2014:96.
Hakamäki, Matti: Kuudesluokkalaisten uimataito Suomessa. Julkaistu 19.1.2017. Liikunnan ja kan-santerveyden julkaisuja 323. Verkossa http://www.likes.fi/julkaisut/481/kuudesluokkalaisten_uimataito_suomessa
Helander, Merike: Perusopetuksen maksuttomuus ja oppilaiden yhdenvertaisuus. Teoksessa Haka-lehto, Suvianna (toim.): Lapsen oikeudet koulussa. Kauppakamari, 2015.
YLEn verkkouutinen 21.1.2017 ”Lasten uimataito rapistuu – Uimaopettaja: "Uimahallireissu on monelle perheelle liian kallis", http://yle.fi/uutiset/3-9407800.

Aikamme Stiiknafuuliat

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila

Olen kotoisin Oulusta. Teuvo Pakkalan ala-asteella olen oppinut oleelliset elämän opit. Yksi, johon kirjailijan mukaan nimikoidussa koulussa kasvatettiin, oli stiiknafuulian erottaminen puhutusta, kirjoitetusta – sekä itseä että muita koskien.

Sanalla ”stiiknafuulia” tarkoitetaan koreilevaa ja tärkeilevää, mutta sisällöllisesti tyhjää asiaa. Se esiintyy Pakkalan Lapsia-kokoelman Mahtisana-novellissa vuodelta 1895.

Viime aikoina stiiknafuulian määrä on lisääntynyt. Kansalaiset ja rautaiset arjen ammattilaiset alkavat olla mitta täynnä ja korvat punaisina.

Kuluvana syksynä olen tehnyt parisenkymmentä kuntavierailua. Tapaan ammattilaisia, vanhempia, lapsia. Kaikkialla Suomessa toistuvat samat ilmiöt. Harjavallassa, Salossa, Seinäjoelle, Saariselällä, Inarissa, Joensuussa, Oulussa, Helsingissä, Espoossa, Tampereella, Haapavedellä keskustelut ovat olleet yhtäläiset.

Sanon suoraan: Suomen suunta on hukassa. Se ei ole hukassa yhdeltä, se on hukassa monelta. Olemme keskiarvojen harhassa. Tällöin ei tulla ymmärtäneeksi, miten vakavia vuotokohtia keskiarvon alle kätkeytyy. Toisaalta niputamme puheessa ihmisiä: ”Suurella enemmistöllä näin, mutta pienellä vähemmistöllä tätä.” Tällainen jaottelu pakenee todellisuutta. Ihmisten keskinäisriippuvuus on suurta, ongelmat ovat usein yhteisempiä kuin ajattelemmekaan.

Esimerkiksi uudet Pisa-tulokset kertovat heikoimpien joukon kasvavan, lahjakkaimpien supistuvan. Tällöin häviävät kaikki ja jokainen. Yhä enemmän lapsen elämää määrittää perhe, johon hän syntyy, ja kunta, jossa hän asuu. Mutta keskimäärin kaikki hyvin. Harhaista ja valheellista. Ei mikään ole hyvin, jos viidennes lapsista on ulkopuolella, kun aikuiselämän tulisi vasta alkaa.

Suomi on uudistettava. Se lähtee kylmän viileästä rehellisyydestä. Se lähtee tutkimustiedon arvostamisesta ja sivistyksen kunnioittamisesta. Tällöin aikamme stiiknafuulioita ei apinoida lastenkaan maailmaan. Tällä hetkellä lapset oppivat sekundaa tabletit käsissään ilman riittävän lukutaidon saavuttamista. Opettajat, kodit ja lapset ovat kuormittuneita stiiknafuulioista.

Hallituksen monet kärkihankkeet vilisevät stiiknafuulioita. Muutama esimerkki.

Kerrotaan, että Suomessa on uudistettu viime vuosina varhaiskasvatus. Mitä onkaan tehty? Osalta lapsista on viety varhaiskasvatusoikeus eli kotitausta määrittää nimenomaisesti lapsen oikeutta varhaiskasvatukseen. Ryhmäkokoja on suurennettu. Mutta toki on käynnistetty samaan aikaan erinäisiä kehittämishankkeita, joiden ajallinen kesto on enintään muutamia vuosia. Kannettu vesi ei kaivossa pysy. Stiiknafuuliaa.

Suomen kilpailukyky on pelastettu. Onko näin? Mitä on tehty, jotta pienillä yrityksillä olisi edellytykset työllistää ja kasvaa? Työaikaan lisää 6 minuuttia – se on tuottavuusloikkaa pahimmillaan. Elämme Nokia-ajan myyttiä, jossa odotamme läpimurtoja suoraan Nasdaq-indeksiin. Pienyrittäjiä täytyisi ottaa eturiviin, jotta stiiknafuulioiden sijaan yhteiskunta kuulisi todellisista arjen ongelmista työllistämisessä.

Kun mikään muu ei auta, auttaisiko rehellisyys? Ja yhteinen näky kestävästä ja kohtuullisesta kaikkien kansakunnasta. Sen aika on nyt – sen aika on uudestaan. Stiiknafuuliaako?

Kirjoitus on julkaistu Demokraatti-lehdessä joulukuussa 2016.

Koulukodeissa asuvien nuorten näkemykset esille

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila ja ylitarkastaja Terhi Tuukkanen

Viime perjantaina julkaistiin Nuorisotutkimusverkoston toteuttama Suomen koulukoteja koskeva selvitys. Selvitys tehtiin osana hallituksen Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma -kärkihanketta, ja sitä rahoitti Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Selvityksessä tehtävänä oli tarkastella koulukotien asemaa muuntuvassa suomalaisessa lastensuojelu- ja koulutusjärjestelmässä. Aineistona käytettiin valmista asiakirja-aineistoa, tilastoja ja koulukodeissa työskentelevien johtajien, rehtoreiden ja muiden työntekijöiden kokemustietoa.

Selvitys tarjoaa yhden, Elina Pekkarisen ansiokkaasti kokoaman näkökulman suomalaisiin koulukoteihin. On hyvä tietää, mitä koulukodeissa itse työskentelevät henkilöt ajattelevat koulukoti-järjestelmästä ja miten he sitä kehittäisivät. Koulukotien aseman ja tehtävien arvioimiseksi on kuitenkin välttämätöntä selvittää koulukodeissa asuvien nuorten näkemykset. Lapsiasiavaltuutettu teki sosiaali- ja terveysministeriölle tutkimusaloitteen näiden nuorten näkemysten ja kokemusten selvittämiseksi keväällä 2016. Valitettavasti aloite ei ole edennyt.

Koulukoteihin sijoitettujen nuorten näkemysten säännölliselle selvittämiselle on suuri tarve sekä koulukoteja koskevan ymmärryksen lisäämiseksi että nuorten hyvinvoinnin edistämiseksi. Kyse on lapsista, joiden ääni pienenä joukkona ei yhteiskunnassa nykyisin kuulu, mutta joiden kuulemista lisäämällä ja siten hyvinvointia edistämällä voidaan saada aikaan merkittäviä säästöjäkin yhteiskunnan kannalta. Nuorten näkemyksiä velvoittavat selvittämään sekä YK:n lapsen oikeuksien sopimus että muiden muassa perusopetuslaki, lastensuojelulaki, sosiaalihuoltolaki ja laki potilaan asemasta ja oikeuksista.

Koulukotien arviointi- ja kehittämistyössä nuorten näkemyksiä tulee pitää lähtökohtana. Koulukotien tärkein tehtävä on tukea nuoria ja toimia heidän etunsa mukaisesti. Koulukodeissa elävien nuorten etu ja oikeudet eivät voi toteutua, mikäli heidän näkemyksensä ja kokemuksensa ohitetaan koulukoteja arvioitaessa ja kehitettäessä. Kuten selvityksessä todetaan, koulukotien asemasta ja niiden antamasta hoidosta olisi voinut syntyä erilainen käsitys, jos haastateltavana olisivat olleet koulukodeissa asuvat nuoret.

Koulukodeissa elävien nuorten näkemysten ja kokemusten ohittaminen leimaa heitä. Koulukoteihin sijoitetut nuoret ovat moniongelmaisia ja heidän taustalla on usein vaikeuksia niin perheessä kuin koulunkäynnissä. Ensisijaisesti he ovat kuitenkin nuoria ja alle 18-vuotiaana lapsia. Näiden nuorten luottamusta aikuisiin ja koulukoti-järjestelmään ei ainakaan lisää se, että heidän näkemyksensä ohitetaan, koska heitä pidetään liian vaikeasti oireilevina kertomaan omista näkemyksistään ja kokemuksistaan. Vai onko kuuntelemattomuuden taustalla aikuisten pelko siitä, että nuoret ehkä kertoisivat jotain, mitä ei haluta kuulla? Entä jos nuoret asettavatkin koko koulukotijärjestelmän kyseenalaiseksi? Miksi ei toisaalta luoda mahdollisuutta tunnistaa koulukotien vahvuuksia nuorten arvioissa?

Selvitykset koulukotien surullisesta historiasta ovat tahranneet koulukotien mainetta ja saaneet jotkut kyseenalaistamaan koko järjestelmän. Nyt olisikin tärkeää arvioida koulukotien asemaa, tehtävää ja vaikuttavuutta objektiivisesti ja kriittisesti. Tämän arvion pohjaksi tarvitaan paitsi koulukodeissa nykyisin asuvien nuorten näkemykset, myös esimerkiksi tieto koulukotien kustannuksista. On arvioinnin lopputulos mikä tahansa, on se tehtävä nuorten näkemyksiä ja kokemuksia arvostaen.

Lopulta nuorten näkemykset voivat olla avain myös koulukotien maineen palauttamiselle. Pahasti tahriintuneen maineen korjaamiseen eivät riitä koulukodeissa työskentelevien uskottelut, vaan tarvitaan itse asianomaisten eli nuorten rehellinen, ehkäpä myönteinen palaute siitä, miten koulukoti voikin olla nuorelle eheyttävä kokemus ja lopulta jopa pelastus. Vastaavasti kielteinen palaute tulee käsitellä yhdessä nuorten kanssa ja tehdä tarvittavat muutokset ja korjaukset koulukotien toimintaan. Vain siten koulukodeista saadaan paikka, jossa nuorten oikeudet ja etu voivat toteutua.

Lähde: Pekkarinen, E. 2017. Koulukoti muutoksessa. Selvitys koulukotien asemasta ja tehtävästä. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto.

Lapsiasiavaltuutetun tutkimusaloite koulukoteihin sijoitettujen lasten kuulemiseksi 19.4.2016: http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2016/04/Tutkimusaloite_koulukotinuorten_kuulemiseksi-19.4.2016.pdf