Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettuna tehtäväni on arvioida, miten Suomen lasten oikeudet ja hyvinvointi toteutuvat. Annoin maan hallitukselle maaliskuun lopussa arvion lasten oikeusturvan toteutumisesta. Vuosikirjassa teen 13 esitystä lastensuojelussa olevien lasten oikeuksien parantamiseksi. Ytimessä on lapsen mielipiteen selvittämisen ja lapsen kuulemisen vahvistaminen.
Vuosi sitten, 19.4.2016, tein hallitukselle aloitteen koulukoteihin sijoitettujen lasten kuulemiseksi. Kyse on noin 300 lapsesta. Näiden lasten ääni pienenä joukkona ei yhteiskunnassa kuulu. Nämä lapset ovat usein erityisen haavoittuvassa asemassa.
Aloite ei edennyt. Selvitys tehtiin, mutta siihen ei lapsia haastateltu.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on tehnyt parhaansa kehittämällä muun muassa Lasten hyvinvoinnin kansallisia indikaattoreita, jotka tarjoavat avoimesti kaikille kansalaisille tietoa oman kunnan lasten hyvinvoinnista, lastensuojelustakin (www.sotkanet.fi). Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on kehittänyt Kouluterveyskyselyä antamaan varhaisemmin ja syvällisemmin tietoa lasten kasvu- ja elinoloista.
Suomella ei ole riittävää tahtoa korjata vuosia lastensuojelussa tunnistettuja ongelmia. Nostan esille kaksi: lastensuojelussa olevien lasten heikon pääsyn tarvitsemiinsa palveluihin ja lasten heikon kuulemisen.
Sosiaali- ja terveysministeriölle tehdyissä selvityksissä on vuosia tunnistettu psykiatrisen hoidon ja lastensuojelun sekava suhde. Lastensuojelussa on havaittu toimintatapa, jossa huostaanotetun lapsen sijoituspaikaksi on toivottu psykiatrista sairaalaa, vaikka lapsella ei ole psykiatrista sairaalahoitoa edellyttävää mielenterveyden häiriötä. Toisaalta sosiaalityöntekijät joutuvat tilanteisiin, joissa psykiatria ei suostu hoitamaan mielenterveyspalvelujen tarpeessa olevaa lasta ilman huostaanottoa. Perusteluna huostaanottoon saatetaan nähdä lapsen olosuhteiden vakiinnuttaminen, jota ilman terapeuttiseen työskentelyyn ei voitaisi ryhtyä.
Ongelmat ovat dramaattisia lapsen oikeuksien ja hyvinvoinnin kannalta.
Sijaishuoltoon ohjataan väärin perustein lapsia, joilla on psykiatrista hoitoa vaativa ongelma, mutta ei lastensuojelun tarvetta. Muun muassa Valtiontalouden tarkastusvirasto on kiinnittänyt asiaan huomiota tarkastuskertomuksessaan lastensuojelusta vuodelta 2012. Puuttumattomuus vuosikausia jatkuneeseen ilmiöön on vakava laiminlyönti Suomen valtiolta. Olen jo pitkään ollut huolissani lastensuojelussa olevista työntekijöistä, joilla on heikot edellytykset pärjätä päihde- ja mielenterveysongelmissa olevien lasten kanssa. Kärsijöitä on kolme: lapset, lastensuojelun ammattilaiset, suomalainen yhteiskunta.
Näin ei voi jatkua. Jos jatkuu, menetämme paljon lapsuutta ja aikuisuutta – sitä elämää, joka on yhteiskunnalle tuottavaa ja yksilölle elämisenarvoista.
Lastensuojelun asiakkaat jäävät usein ilman tarvitsemiaan palveluja. Yli 60 prosenttia lapsista ja nuorista, joiden kohdalla on tarvittu tai harkittu sijoitusta oman kodin ulkopuolelle ja joilla on todettu päihdepalvelujen tarve, on jäänyt ilman tätä palvelua. Kyse on lapsista ja nuorista, joilla sosiaalityöntekijät ovat todenneet päihdeongelmia paljon tai erittäin paljon. Sijoitustilanteessa joka kolmas mielenterveysongelmissa oleva lapsi tai nuori ei ole saanut mielenterveyspalveluja. Lastensuojelun asiakkuuden taustalla olevia ongelmia on vaikea hoitaa, jos tukea ongelmiin ei löydy. Tämä ilmeni lastensuojelun kehittämis- ja tutkimushankkeessa (LaskeTut) toteutetussa Huostaanoton syyt ja taustat (HuosTa) -tutkimuksessa, jonka tutkimusaineisto koostui 410 lapsesta, joiden kohdalla oli tarvittu tai harkittu sijoitusta oman kodin ulkopuolelle.
Lastensuojelun asiakkaina olevien lasten ääni ei kuulu. Yksittäiset hankkeet, kokemusasiantuntija- ja vertaisryhmät, ovat sinänsä tärkeitä, mutta suurempaan ongelmaan niillä ei puututa. Esimerkiksi koulukodeissa olevien lasten kuulemisaloitteeseen poliittisen johdon vastaus on ollut, ettei näistä haluta ikäviä otsikoita. Toisaalta lastensuojelussa olleiden lasten kokemuksia vuoteen 1983 asti selvittänyt tutkimus jätti jäljelle monta avointa kysymystä. Mitä olemme oppineet? Mihin perustuen voimme sanoa, että muutos olisi niin hyvä kuin hallinnon erinäisten hankkeiden esitteet, jotka kuvaavat tavoitteita, eivät niinkään toimintaa, antavat ymmärtää?
Anteeksipyynnöt eivät auta, jos korjaustoimenpiteitä ei tehdä. Parempi olisi olla pyytämättä anteeksi ja taata, että olemassa oleviin ongelmiin puututaan ja toimenpiteiden vaikutuksia arvioitaisiin yhdessä lasten ja perheiden kanssa.
Valtiontalouden tarkastusviraston tekemä tarkastuskertomus lastensuojelusta toteaa yksiselitteisesti, että lapsen kuuleminen on kaukana muun muassa lastensuojelun laatusuositusten tasosta. Näkemykseni on sama. Myönteisestä suunnastakaan en olisi kovin vakuuttunut.
Lastensuojelusta tarvitaan kansallinen aineistokeruu. Sijaishuollossa olevien lasten kokemustietoa on kerättävä säännönmukaisesti. Lastensuojelussa tarvitaan nimenomaisesti omaa aineistokeruuta, joka mahdollistaa haastattelut muun muassa koulukodeissa oleville lapsille.
Miksi näin ei tehdä? Miksi ministerit pelkäävät ikäviä otsikoita? Siksi, että tiedossa on monen lastensuojelulapsen karut kokemukset ja vaikea arki. Eikä aina kyse ole siitä, että lastensuojelun ammattilaiset tekisivät työnsä huonosti ja osaamattomasti. Eivät näiden lasten tilanteetkaan helppoja ole. Otsikoihin on saatavissa myös onnistumiset, motivoituneet työntekijät, lastensuojelun hyvä. Tätä ei pidä unohtaa.
Kuvaavaa silti on, että allekirjoittaneen suorittamissa lastensuojelulasten kuulemisissa saatetaan sanoa: ”Olkaa varuillaan, nämä lapset sitten valehtelevat.”
Mitä lapset sitten valehtelevat? Sitä hakkaamistako ja mielivaltaisia rajoitustoimenpiteitä? Sitäkö, ettei sosiaalityöntekijään saa yhteyttä? Sitäkö, että lapsi harkitsee itsemurhaa?
Mitäpä jos ei valehdellutkaan?
Lasta ei kuulla. Lastensuojelun ja psykiatrisen hoidon suhde on sekaisin. Kansallista aineistoa, säännönmukaista ja systemaattista, lastensuojelussa olevien lasten hyvinvoinnista ja elämästä ei kerry.
Projektit ja hankkeet eivät riitä – ne ovat osa ongelmaa, vähemmän osa ratkaisua.
Jokin aika sitten kuulin kahden lastensuojelussa olevan lapsen itsemurhista. Lastensuojelussa on kyse elämästä ja kuolemasta. Valittaisiin tuo elämä.
Odotukseni ovat suuret, kun kansanedustaja Annika Saarikko aloittaa ministerinä lähiaikoina. Tunnen eduskunnan verrattain hyvin – paljon parempaa ihmistä ja osaavampaa toimijaa en voisi ministeriksi toivoa. Saarikon vastuulla on lastensuojelun kehittäminen ja uudistaminen.
Ja yksi vielä mainiten – lastensuojelussa olevat lapset tarvitsevat arvostusta ja kunnioitusta.
Reilu vuosi sitten lounastin lastensuojelussa olleiden tai olevien lasten kanssa. Koulukodissa oleva poika oli ylpeä kalasaalistaan, kuvat katsoimme – muistan vieläkin kilot. Yksi mukana olleista oli Kristiina Terästö. Tapaamiseen jälkeen Kristiina oli tehnyt ensimmäisen Instagram-päivityksen, jossa hän kertoi olevansa lastensuojelutaustainen. Olin rohkaissut tunnistamaan itsessä vahvuuksia ja ylpeyttä. Tästä Kristiinan asenteesta kertoo blogi, jossa hän pohtii muun muassa lastensuojelua: http://kristiinaterasto.blogspot.fi/. Kristiina luovutti viikko sitten tasavallan presidentti Sauli Niinistölle voimatarinoita lastensuojelusta: http://verkkokauppa.pesapuu.fi/product/149/
Kahden vuoden päästä tiedämme, miten näissä edistyttiin Saarikon johdolla. Suomen on pystyttävä parempaan.
LÄHTEET
Lapsiasiavaltuutetun vuosikirja 2017. Onko lapsella oikeusturvaa? http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2017/03/LA_vuosikirja_2017.pdf
Lapsiasiavaltuutetun tutkimusaloite koulukoteihin sijoitettujen lasten kuulemiseksi 19.4.2016: http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2016/04/Tutkimusaloite_koulukotinuorten_kuulemiseksi-19.4.2016.pdf
Hanhinen, S. & Rintala, T. 2012. Tuloksellisuustarkastuskertomus. Valtiontalouden tarkastusviraston tarkastuskertomus 6/2012. Helsinki: Valtiontalouden tarkastusvirasto. Saatavilla osoitteessa https://www. vtv.fi/files/3161/06_2012_lastensuojelu_netti.pdf. Viitattu 13.4.2017.
Heino, T, & Hyry, S. & Ikäheimo, S. & Kuronen, M. & Rajala, R. 2016. Lasten kodin ulkopuolelle sijoittamisen syyt, taustat, palvelut ja kustannukset HuosTa-hankkeen (2014–2015) päätulokset. Terveyden ja hyvinvoinnin laitokset raportti 3/2016. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/130536/URN_ISBN_978-952-302-644-5.pdf?sequence=1. Viitattu 13.4.2017.
Hytönen, K. & Malinen, A. & Salenius, P. & Haikari, J. & Markkola, P. & Kuronen, M. & Koivisto, J. 2016. Lastensuojelun sijaishuollon epäkohdat ja lasten kaltoinkohtelu 1937–1983. Sosiaali- ja terveysministeriön rarpotteja ja muistioita 2016:22. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/74821/Rap_2016_22.pdf?sequence=1. Viitattu 13.4.2017.
19. huhtikuuta 2017
4. huhtikuuta 2017
Itse muutosta odotellessa
Ylitarkastaja Anne Hujala, lapsiasiavaltuutetun toimisto
Suomi on hankkeiden maa. Sosiaali- ja terveydenhuoltoakin on kehitetty hankkeilla: sosiaalihuollon kehittämishanke, Kaste-ohjelmat. Ministeri Rehula olikin ministeriksi tullessaan kehottanut kaivamaan Kaste-raportit hyllyiltä, pyyhkimään niistä pölyt ja ottamaan koetellut mallit käyttöön.
Hallitus lupasi alkumetreillään, että neljän vuoden päästä palvelut lapsille ja perheille ovat eri asennossa – ja tuli LAPE, lapsi- ja perhepalveluiden kehittämishanke. Neljästä vuodesta on pian kaksi kulunut. Asiat ovat vasta paperilla. Lasten ja perheiden palvelut ja lasten ja muiden asiakkaiden kohtaaminen eivät ole vielä tämän hankkeen kautta parantuneet.
Luonnollisesti muutokseen tarvitaan sitoutuneet johtajat, mutta herää kysymys, mennäänkö tällä hetkellä liikaa vain organisaatioiden ylätasolla. Konferenssit eivät tavoita ruohonjuuritason toimijoita. Todellinen muutos siellä on vielä edessäpäin.
Koko maahan tarvitaan laadukkaita ja tuloksellisia palveluja. LAPE-hankkeella olisi voinut silottaa tietä maakuntien käynnistämiselle juurruttamalla tietyt koetellut työmallit kaikkiin maakuntiin, näin esimerkiksi perhekeskustyö, pikkulapsiperheiden perhetyö (ns. Imatran malli), huolen puheeksi ottaminen työmenetelmänä jne. Perhekeskusmallia on jo muotoiltu ja kehitetty noin kymmenen vuoden ajan. Valtakunnallisella johtamisella olisi perhekeskustoiminta voitu saattaa muutamassa vuodessa maankattavaksi, laadukkaaksi toimintamalliksi. Kolmessa vuodessa tietyt työmallit/ammattitaito, jotka on jo hankkeissa muotoiltu ja testattu, olisi skaalattu koko maahan. Sitten olisi voitu rinta rottingilla sanoa, että lasten ja perheiden palvelut ovat parantuneet ja joka puolella maata saa tiettyjä laadukkaita, asiakaslähtöisiä palveluja.
Kuinka toimintakulttuuria muutetaan ylhäältä alaspäin vai alhaalta ylöspäin. Suurin kulttuurinen muutos on kuitenkin se muutos, jonka yksittäinen työntekijä tekee muuttaessaan omaa toimintaansa. Kulttuuria muutetaan toimintatapoja muuttamalla. Yllämainitut muutokset ovat varmaan avanneet työntekijöiden silmiä muutoinkin toimimaan asiakaskeskeisesti, oikea-aikaisesti jne. Tämä jos mikä muuttaa toimintakulttuuria.
Kirjoittaja on pitkänlinjan valtionhallinnon virkamies, joka toimii tällä hetkellä Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelman (LAPE) ohjausryhmän asiantuntijajäsenenä.
Suomi on hankkeiden maa. Sosiaali- ja terveydenhuoltoakin on kehitetty hankkeilla: sosiaalihuollon kehittämishanke, Kaste-ohjelmat. Ministeri Rehula olikin ministeriksi tullessaan kehottanut kaivamaan Kaste-raportit hyllyiltä, pyyhkimään niistä pölyt ja ottamaan koetellut mallit käyttöön.
Hallitus lupasi alkumetreillään, että neljän vuoden päästä palvelut lapsille ja perheille ovat eri asennossa – ja tuli LAPE, lapsi- ja perhepalveluiden kehittämishanke. Neljästä vuodesta on pian kaksi kulunut. Asiat ovat vasta paperilla. Lasten ja perheiden palvelut ja lasten ja muiden asiakkaiden kohtaaminen eivät ole vielä tämän hankkeen kautta parantuneet.
Luonnollisesti muutokseen tarvitaan sitoutuneet johtajat, mutta herää kysymys, mennäänkö tällä hetkellä liikaa vain organisaatioiden ylätasolla. Konferenssit eivät tavoita ruohonjuuritason toimijoita. Todellinen muutos siellä on vielä edessäpäin.
Koko maahan tarvitaan laadukkaita ja tuloksellisia palveluja. LAPE-hankkeella olisi voinut silottaa tietä maakuntien käynnistämiselle juurruttamalla tietyt koetellut työmallit kaikkiin maakuntiin, näin esimerkiksi perhekeskustyö, pikkulapsiperheiden perhetyö (ns. Imatran malli), huolen puheeksi ottaminen työmenetelmänä jne. Perhekeskusmallia on jo muotoiltu ja kehitetty noin kymmenen vuoden ajan. Valtakunnallisella johtamisella olisi perhekeskustoiminta voitu saattaa muutamassa vuodessa maankattavaksi, laadukkaaksi toimintamalliksi. Kolmessa vuodessa tietyt työmallit/ammattitaito, jotka on jo hankkeissa muotoiltu ja testattu, olisi skaalattu koko maahan. Sitten olisi voitu rinta rottingilla sanoa, että lasten ja perheiden palvelut ovat parantuneet ja joka puolella maata saa tiettyjä laadukkaita, asiakaslähtöisiä palveluja.
Kuinka toimintakulttuuria muutetaan ylhäältä alaspäin vai alhaalta ylöspäin. Suurin kulttuurinen muutos on kuitenkin se muutos, jonka yksittäinen työntekijä tekee muuttaessaan omaa toimintaansa. Kulttuuria muutetaan toimintatapoja muuttamalla. Yllämainitut muutokset ovat varmaan avanneet työntekijöiden silmiä muutoinkin toimimaan asiakaskeskeisesti, oikea-aikaisesti jne. Tämä jos mikä muuttaa toimintakulttuuria.
Kirjoittaja on pitkänlinjan valtionhallinnon virkamies, joka toimii tällä hetkellä Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelman (LAPE) ohjausryhmän asiantuntijajäsenenä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)