”Ei haittaa vaikka toinen olisi erilainen.”

Saimme tehtäväksemme Lapsiasiavaltuutetun toimiston kahden korkeakouluharjoittelijan kesken toteuttaa harjoittelujakson aikana yhteisen projektin, jonka aiheen täytyi liittyä jotenkin lapsiin ja toteutuksessa tuli osallistaa lapsia jollain tavalla. Muutoin näkökulman ja lähestymistavan saimme valita vapaasti oman kiinnostuksemme mukaan. Muutaman aivoriihen pidettyämme päädyimme aina ajankohtaiseen yhdenvertaisuus-teemaan.

Teeman valittuamme lähdimme rajaamaan aihetta käytännön toteutuksen, eli lasten osallistamisen kautta. Päädyimme kysymään lapsilta käsitteen määrittelyjä tai käsitteestä mieleen tulevia asioita. Käsitteinä meillä oli esimerkiksi yhdenvertaisuus, suvaitsevaisuus, syrjintä ja ennakkoluulo. Lisäksi johdattelimme avoimin kysymyksin keskustelua koulukiusaamisen tematiikkaan, joka kuin huomaamatta kohosi projektin toiseksi pääteemaksemme. Jatkumo oli kuitenkin luonnollinen, sillä koulukiusaaminen liittyy läheisesti yhdenvertaisuuteen.

Toteutimme projektin vierailemalla kolmella eri koululla yhteensä viiden eri ryhmän kanssa. Saimme mukaan projektiin kattavan otoksen alakoululaisia, sillä osallistujia oli 2. luokkalaisista 6. luokkalaisiin. Lähtökohtanamme oli lähestyä aihetta toiminnallisuuden kautta ja välttää luennointia mahdollisimman paljon. Tunnin aluksi pidimme virittävän leikin, jossa oppilaat pääsivät liikkumaan ja taisipa joku vähän naureskellakin. Leikin päätteeksi kysyimme oppilailta, kuinka se voisi liittyä yhdenvertaisuuteen. Lapset keksivät todella oivaltavia ja hyviä vastauksia siihen nähden, että leikkiä ei ollut mietitty lainkaan yhdenvertaisuuden näkökulmasta.

”Jos joku näyttää tyhmältä, hän voi olla kuitenkin mukava.”

Leikin jälkeen lapset saivat muodostaa ryhmät, joissa he pääsivät pohtimaan käsitteitä yhdessä. Ohjeistimme heitä joko määrittelemään käsitteen tai, mikäli se tuntui hankalalta, kertomaan niistä heränneitä ajatuksia. Lasten vastaukset korostivat, että kaikki ovat samanarvoisia ja kaikilla on samat oikeudet. Kuitenkin käsitteet oikeus ja ihmisoikeus tuottivat jonkin verran vaikeuksia. Lapset nostivat esille lapsen oikeuksia ja ihmisoikeuksia, esimerkiksi ”Jokaisella on oikeus perustarpeisiin ja täysillä elämiseen.”, mutta varsinainen määrittely jäi vähemmälle huomiolle.

Jokaisen luokan vastauksista kävi ilmi, että kaikki ovat erilaisia ja lähes poikkeuksetta se oli lasten mielestä positiivinen asia. Erilaisuutta pidettiin hyvänä ja tärkeänä asiana, sillä jokaisen tulisi saada olla oma itsensä. Suvaitsevaisuuden lapset määrittelivät melko yksimielisesti erilaisuuden hyväksymiseksi. Syrjintä sen sijaan kiteytyi kaikilla luokka-asteilla ulkopuolelle jättämiseen ja kiusaamiseen.

Ennakkoluuloja käsittelevissä vastauksissa oli eniten havaittavissa erilaisia vastauksia. Vastauksissa tuli esille se, että ennakkoluulo on luulo ihmisestä, vaikka ei olisi vielä tavannut tai tuntisi tätä ollenkaan. Joissain vastauksissa ennakkoluulo nähtiin ennakointina, esimerkiksi ”miettii asioita etuajassa” tai ”ennakkoluulo on toisen ennakoimista”. Vastausten perusteella vaikuttaisi siltä, että ennakkoluulo oli terminä haastavin määritellä. Mikähän olisi ollut tulos, jos olisimme pyytäneet lapsia määrittelemään sanan stereotypia?

”Mä oon ehkä kiusannu, mutta en mä ees tiedä miksi.”

Lasten kanssa käydyistä keskusteluista tuli ilmi, että kouluissa esiintyy kiusaamista ja tämä on oppilaiden tiedossa. Lähes joka luokassa, kun siirryimme keskustelemaan kiusaamisesta, luokka selvästi vakavoitui ja rauhoittui. Pyrimme pitämään keskustelun mahdollisimman yleisellä tasolla, jottei aiheen käsittely kävisi liian raskaaksi kenellekään.

Vastauksissa näkyivät samat teemat luokka-asteesta riippumatta, kun kysyimme, miksi joitakin lapsia kiusataan koulussa, tai miksi jotkut oppilaat kiusaavat toisia. Lasten vastauksissa toistui, että joku saattaa kiusata pelon tai epävarmuuden takia (”Pelkää, että tulee itse kiusatuksi”). Jotkut taas haluavat esittää ”kovista” ja kiusaavat sen takia, tai sitten kiusaajalla voi olla omassa elämässään jokin huonosti. Kateus miellettiin myös laajalti kiusaamisen syyksi.

Kysyttäessä kuinka kiusaamiseen ja syrjintään voisi luokassa tai koulussa puuttua, pysyivät vastaukset myös samankaltaisina. Lähes kaikilla luokilla yleisimpänä puuttumiskeinona oli vanhemmille tai opettajalle kertominen. Muita ehdotettuja vaihtoehtoja oli tilanteeseen puuttuminen itse, väliin meneminen tappelussa ja riidan sovittelu. Lasten mielestä kuka tahansa voi puuttua kiusaamiseen. Yhdenvertaisuuden edistäminen oli hankalampi kysymys, varsinkin alemmille luokille. Yhdessä luokassa todettiin, että jos muut syrjivät lasta, voi kuitenkin itse olla hänen kaveri.

”Kaikilla on vähän samanlaiset säännöt, mutta aikuisilla on vähän enemmän oikeuksia.”

Kouluvierailut toivat mukavaa vaihtelua arjen toimistotyöhön. Saimme kosketuspintaa lasten arkielämään, kun pääsimme kuulemaan suoraan lapsilta mitä mieltä he ovat asioista, joiden parissa me aikuiset täällä toimistolla työskentelemme päivittäin. Oli myös virkistävää kuulla lasten omia määritelmiä ja ajatuksia vastapainoksi tähän sanakirjamääritelmien, lakitekstien ja virkamieskielen täyttämään toimistotyöhön.

Erityisen mukavana muistona mieleen jäi se, kuinka positiivisesti lapset suhtautuivat erilaisuuteen. He ymmärsivät, että kaikki me olemme erilaisia ja niin on hyvä. Lapset olivat sitä mieltä, että olisi tylsää jos kaikki näyttäisivät samalta tai jokaisella olisi sama nimi. Oli hienoa nähdä, kuinka oppilaat pohtivat monipuolisesti kiusaamisen syitä ottaen huomioon sekä kiusaajan että kiusatun näkökulman. Kiusaamisen ehkäisemiseksi on tärkeää ymmärtää, mistä syistä jotkut oppilaat ryhtyvät kiusaamaan toisia. Oli mukava huomata, kuinka hyvin jo 2. luokkalaiset osasivat määritellä kysyttyjä käsitteitä.

Kokonaisuutena projektin toteuttaminen oli mielenkiintoista monipuolisuutensa ja valinnanvapautensa ansiosta. Projektin suunnittelu itse alusta lähtien sai projektin tuntumaan omalta ja lopputuloksesta tulikin näköisemme. Toteutimme samalla lapsiasiavaltuutetun toimiston tehtävää, kun välitimme lapsille viestiä lapsen oikeuksista. Projektin lopputuotoksilla toteutamme myös toista tärkeää tehtävää, eli välitämme lasten näkemyksiä päätöksentekijöille, sillä keräämämme aineistoa voidaan hyödyntää esimerkiksi lapsiasiavaltuutetun Vuosikirjan laadinnassa. Pääsääntöisesti kaikki lapset olivat kuulleet jotain oikeuksistaan, mutta paljon on vielä tekemistä esimerkiksi lapsen oikeuksien sopimuksen tunnettavuuden lisäämiseksi kouluissa.

Tapio Moilanen & Saara Holopainen
Korkeakouluharjoittelijat
Lapsiasiavaltuutetun toimisto

Lapsen valitusoikeutta koskeva lisäpöytäkirja parantaa lapsen oikeusturvaa

Suomi on parhaillaan saattamassa kansallisesti voimaan lisäpöytäkirjaa, jonka YK:n yleiskokous on vuonna 2011 hyväksynyt osaksi YK:n lapsen oikeuksien yleissopimusta. Lisäpöytäkirja koskee valitusmenettelyä ja sen tarkoituksena on edistää muun muassa sopimuksen täytäntöönpanoa sekä vahvistaa ja täydentää kansallisia jälkikäteisiä oikeusturvakeinoja. Lisäpöytäkirjan voimaan astumisen kynnyksellä, onkin hyvä pysähtyä pohtimaan, millainen oikeusturva lapsella oikein on Suomessa.

Lapsen oikeuksien sopimuksen kolmannen lisäpöytäkirjan tarkoitus on mahdollistaa yksilö- ja valtiovalitukset tapauksissa, joissa lapsen oikeuksia on loukattu. Valitus on tehtävä vuoden kuluessa siitä, kun kaikki tehokkaat kansalliset oikeussuojakeinot on käytetty. Suomessa valtion tai kunnan loukattua lapsen oikeuksien sopimuksessa turvattuja oikeuksia, ei lapsella ole tosiasiallisia tehokkaita oikeusturvakeinoja. Näin ollen loukkauksesta voidaan valittaa suoraan komitealle, ilman että kansallisia keinoja käytetään. Komitean antamat vastaukset ja suositukset eivät kuitenkaan ole oikeudellisesti sitovia, vaikkakin valtion tulee antaa kuuden kuukauden kuluessa kirjallinen vastaus toimista, joihin se aikoo ryhtyä.

Suomi on allekirjoittanut pöytäkirjan jo vuonna 2012. Eduskunta hyväksyi pöytäkirjan käsittelyssään lokakuussa 2015, jonka jälkeen se eteni tasavallan presidentin esittelyyn ja allekirjoitettavaksi. Tämän jälkeen asiakirjat lähetetään YK:n päämajaan New Yorkiin, jonne ne talletetaan. Pöytäkirja astuu voimaan kolme kuukautta tallettamisen jälkeen. Suomen osalta pöytäkirja tulee voimaan 12.2.2016.

Mitä oikeusturva on?

Perustuslaissa säädetään, että kaikilla on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa. Lain mukaan jokaisen tulee myös saada itseään koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi. Lisäksi jokaisella on oikeus tulla kuulluksi, saada perusteltu päätös ja hakea muutosta päätökseen.

Meillä jokaisella on oikeus luottaa siihen, että perustuslaissa turvatut oikeudet toteutuvat ja mahdolliset oikeudenloukkaukset voidaan saattaa asianmukaisen viranomaisen ratkaistavaksi. Oikeusturva on jokaisen kansalaisen oikeus, näin ollen se on myös jokaisen lapsen perusoikeus. Lapsia on perustuslain 6.3 §:n mukaisesti kohdeltava tasa-arvoisesti ja tämä koskee myös oikeusturvaa.

Oikeusturva voidaan jakaa ennakolliseen ja jälkikäteiseen oikeussuojaan. Ennakollisen oikeusturvan tarkoitus on varmistaa, että oikeusjärjestyksen sisältämät oikeudet turvataan mahdollisimman hyvin. Ennakolliseen oikeusturvaan kuuluu muun muassa se, että lakia noudatetaan tarkoin, lainsäädäntö vastaa lapsen oikeuksien sopimusta ja sopimusta sovelletaan asianmukaisesti.

Jälkikäteinen oikeusturva taas astuu kuvaan, kun henkilö kokee oikeuksiensa tulleen loukatuksi. Jälkikäteisen oikeusturvan muotoja ovat muun muassa muistutus, hallintovalitus, kantelu yleisille laillisuusvalvojille tai valvontaviranomaisille ja viimekätisenä vaihtoehtona valitus Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Jälkikäteiset oikeusturva keinot antavat esimerkiksi mahdollisuuden hakea oikaisua tai valittaa päätöksestä joka vaikuttaa oppilaan asemaan koulussa.

Mitä ongelmia lapsen oikeusturvaan liittyy?

Lapset eivät voi läheskään aina ryhtyä itsenäisesti oikeuksiaan koskeviin toimiin. Alaikäinen ei esimerkiksi välttämättä osaa tehdä hallintovalitusta häntä koskevasta hallintopäätöksestä, vaan käytännössä vanhemmat huolehtivat valituksen tekemisestä. Näin ollen lasten oikeuksien toteuttaminen on jäänyt lapsen huoltajien tai viranomaisten toiminnan varaan. Tämä voi tuottaa usein ongelmia, koska huoltajat ja viranomaiset eivät välttämättä tunnista tilanteita joissa lapsiin kohdistuu oikeudenloukkauksia. Myös huoltajien ja viranomaisten puutteelliset tiedot lasten oikeuksista voivat hankaloittaa oikeudenloukkauksiin puuttumista.

YK:n lapsen oikeuksien komitean näkemys on, että jälkikäteisten oikeusturvakeinojen on oltava tosiasiallisia ja tehokkaita, niiden tulee olla todellisesti käytettävissä. Komitea on tuonut esille, että lapsen oikeuksien sopimus velvoittaa valtiota järjestämään lapsille asianmukaiset, tehokkaat ja riippumattomat valituskeinot heitä koskevissa asioissa sekä neuvonta- ja asianajoapua tarvittaessa.

Lapset voivat tehdä kanteluita oikeusasiamiehelle, oikeuskanslerille tai aluehallintovirastolle. Kantelun on tarkoitus olla helposti saavutettavissa, myös lapsille. Näiden instanssien toimintaa ei ole kuitenkaan suunniteltu lapsinäkökulmasta ja lasten tekemät kantelut ovatkin harvinaisia. Kantelumahdollisuuksista ei myöskään tiedoteta aktiivisesti lapsille. Kanteluiden vähäinen määrä tuskin kertoo siitä, että Suomessa lapset eivät kohtaisi ongelmia. Maissa, joissa lapsille on perustettu heille sopivia keinoja tuoda ongelmiansa esiin, ovat lapset myös olleet aktiivisia näiden käyttämisessä.

Lapsen jälkikäteiseen oikeusturvaan Suomessa liittyy muutoinkin epäkohtia. Lapsilla ei ole olemassa heidän tarpeisiin soveltuvia oikeusturvakeinoja ja neuvontapalveluja. Lapsilta siis puuttuu viranomainen, joka käsittelisi nimenomaisesti heidän kohtaamia ongelmia ja lasten tekemiä valituksia. Komitea on useasti huomauttanut Suomea siitä, että Suomessa ei ole tahoa, joka olisi kokonaisvaltaisesti vastuussa lapsen oikeuksien toteutumisen valvomisesta ja seurannasta. Tämän lisäksi oikeusturvan toteutumisen ongelmana voidaan nähdä lapsen oikeuksien riittämätön huomioiminen lainkäytössä.

Kolmannen lisäpöytäkirjan voimaan astumisen voidaan katsoa olevan parannus suomalaisten lasten oikeusturvaan. Kun lapsi saa mahdollisuuden itsenäisesti valittaa tapauksista joissa kokee oikeuksiaan loukatun, lisääntyy myös lapsen osallisuus itseään koskevissa asioissa. Tämä kuitenkin edellyttää sitä, että lapsille tiedotetaan riittävästi omista oikeusturvakeinoista sekä rohkaistaan käyttämään niitä. Vaikka lisäpöytäkirjan mukainen valitusjärjestelmä onkin askel parempaan suuntaan lapsen oikeusturvan parantamisessa, ei se kuitenkaan ole vielä riittävä. Suomen tulisikin huomioida komitean antamat suositukset paremmin. Niin kauan kun lapsilta puuttuu heille soveltuvat kansalliset oikeusturvakeinot, jäävät lapset ilman tehokasta oikeusturvaa.

Saara Holopainen, korkeakouluharjoittelija

Lähteet:
Hakalehto-Wainio Suvianna: Lapsen oikeusturva lapsen oikeuksien sopimuksen näkökulmasta. Teoksessa Hänninen Sakari, Kotkas Toomas, Nykänen Eeva, Pajukoski Marja, Sakslin Maija (toim.): Muuttuva sosiaalioikeus, Helsinki 2013.
Hakalehto-Wainio Suvianna: Oppilaan oikeudet opetustoimessa, Helsinki 2012.
Lahtinen Matti ja Lankinen Timo: Koulutuksen lainsäädäntö käytännössä. 9. uudistettu painos. Tallinna 2015
YK:n lapsen oikeuksien komitean yleiskommentti nro 12, CRC/C/GC/12.

Historiallinen aluereformi

Hallituksen päätös sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksesta oli samalla päätös aluehallinnon järjestämisestä. Maan jakaminen 18:aan itsehallintoalueeseen, joita kutsuttaneen tulevaisuudessa loogisesti maakunniksi, muuttaa ratkaisevasti kuntien roolia.

Itsehallintoalueet järjestävät sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut. Itsehallintoalueet saavat suorilla vaaleilla valitun valtuuston, joka päättää itsehallintoalueen taloudesta ja toiminnasta.

Itsehallintoalueen merkitys on suuri. Jo yksistään sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisen siirtäminen kunnilta itsehallintoalueelle tarkoittaa kuntien vastuiden vähentämistä puolella. Kuntien ja kuntayhtymien vuoden 2015 arvioidut tulos- ja rahoituslaskelman mukaiset ulkoiset menot ovat noin 45,9 miljardia euroa (lähde: Kuntaliitto). Näistä sosiaali- ja terveystoimen osuus on noin 49 %.

Lisäksi itsehallintoalueille on jo päätetty siirtää palo- ja pelastustoimen tehtävät, maakuntien liitoille kuuluvat tehtävät, ELY-keskuksissa hoidettavat alueiden ja niiden elinkeinoelämän kehittämistehtävät mukaan lukien maaseutuelinkeinojen kehittämis- ja rahoitustehtävät sekä mahdollisesti ympäristöterveydenhuolto.

Kunnat eivät jatkossa rahoita sosiaali- ja terveyspalveluja. Vastuun itsehallintoalueiden rahoituksesta ottaa valtio tai osin itsehallintoalueiden oma verotusoikeus.

Mitä jää jäljellä kuntiin?

Samaan aikaan hallitus valmistelee normipurkua, jonka osalta on hallitusohjelmaan kirjattu erityisesti sivistyspalveluita koskevan lainsäädännön sitovuuden väljentäminen. Tarkalleen ottaen hallitusohjelma toteaa: ”Säädetään laki, jonka puitteissa kunnat voivat harkintansa mukaan päättää, millä tavalla ne järjestävät laissa lueteltujen lakien mukaisia palveluja. Kunnat eivät ole velvollisia noudattamaan mainituissa laeissa tai niiden nojalla annetuissa asetuksissa säädettyjä velvoitteita tai suosituksissa mainittuja menettelytapoja palveluiden toteuttamiseksi.”

Valmistelussa on normien purku koskien muun muassa seuraavia lakeja: laki vapaasta sivistystyöstä, laki taiteen perusopetuksesta, kirjastolaki, nuorisolaki, museolaki, liikuntalaki, laki kuntien kulttuuritoiminnasta, teatteri- ja orkesterilaki, laki lasten päivähoidosta.

Kun yhdistetään sosiaali- ja terveyspalvelujen siirto itsehallintoalueeseen sekä erityisesti sivistyspalveluita koskeva normien purku, alkaa kuntien tulevaisuuden rooli tiivistyä varhaiskasvatukseen, perusopetukseen, kaavoitukseen sekä yrittäjyyden, työllisyyden ja yleisen hyvinvoinnin edistämiseen. Tärkeää, mutta eri maailma kuin nykyisin.

Aluereformin valmisteluun on tuotava vahvasti mukaan vaikutusten arvioinnin ja osallisuuden näkökulma. On varmistettava, että itsehallintoalueiden valmistelu ja päätöksenteko sisältävät heti alusta alkaen ajatuksen tiedolla johdetusta vaikutusarvioinnista. Tämä on erityisen tärkeää lasten ja haavoittuvissa elämäntilanteissa elävien ihmisten kannalta. Itsehallintoalue vastaa kuitenkin muun muassa lastensuojelun järjestämisestä.

Suomi on siis saamassa maakunnat, joilla on todelliset vastuut ja velvollisuudet. Olemme siirtymässä kolmiportaiseen malliin, jossa valtion ja maakuntien rooli on vahva, kuntien vähäisempi. Kiinnostavaa on, että monissa kunnissa virinneet pohdinnat pormestarimalleista tulevatkin ajankohtaisimmiksi itsehallintoalueilla. Yhdysvalloissa osavaltioiden kuvernöörit valitaan vaaleilla. Meille riittänee vaaleilla valittava maakuntavaltuusto. Ruotsin vallan ajalta olevia maaherroja Suomi ei enää saane, mutta ei meillä liene jatkossa "itsehallintoaluejohtajiakaan". Itsenäistymiseen asti lääninhallituksia johtivat kuvernöörit, mutta nyt saataneen maakuntajohtajat, kun maakunnan liitotkin lakkaavat.

Olisi hyvä, että maakuntajohtajista tulisi näkyviä toimijoita ja maakunnallisen hengen luojia. Maaherrat tätä vielä olivat.

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu

Kyse on lapsista

Tiesitkö, että ammatillisten oppilaitosten perustutkintojen 1. ja 2. vuoden opiskelijoista 70 prosenttia arvioi, ettei kiusaamiseen puututa oppilaitoksen aikuisten toimesta? Tiesitkö, että näistä ammatillisten oppilaitosten opiskelijoista 48 prosenttia on kokenut seksuaalista häirintää joskus tai toistuvasti? Tiesitkö, että seksuaalista väkivaltaa on joskus tai toistuvasti kokenut 22 prosenttia? Ammatillisen puolen opiskelijatytöistä seksuaalista väkivaltaa on kokenut noin joka kolmas. (Kouluterveyskysely ammatillisen perustutkinnon oppilaitosmuotoisen koulutuksen osallistujille 2013, THL.)

Lapsiasiavaltuutetun tehtävänä on arvioida, kuinka Suomessa lasten oikeudet toteutuvat ja kuinka lapset voivat. Työ pohjautuu YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen. Raportoin YK:n lapsen oikeuksien komitealle, Suomen eduskunnalle ja hallitukselle.

Yhdestä asiasta olen erityisen huolestunut: ammatillisten oppilaitosten opiskelijoiden hyvinvoinnista ja heidän tulemisestaan kuulluksi. Kyse on lapsista.

Nämä opiskelijat eivät ole aikuisia. Nämä opiskelijat ovat lapsia.

Ammatillisissa oppilaitoksissa perustutkintoa opiskelevat lapset voivat ikätovereitaan huonommin. Esimerkiksi seksuaalinen väkivalta on heille huomattavasti yleisempää. Eikä seksuaalisella väkivallalla tarkoiteta nimittelyä tai huutelua, vaan intiimialueiden vastentahtoista koskettelua tai esimerkiksi seksiin pakottamista.

Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Rehellisyydestä alkaa kaikki. Toisekseen paniikkinappia pohjaan painalla ei saavuteta kuin epäluottamusta, häpeää ja passivoivaa syyllistymistä.

Kannustan keskusteluun lasten kanssa.

Käsi sydämelle. Kuinka monessa oppilaitoksessa on kerrottu opiskelijoille Kouluterveyskyselyn tuloksista, pohdittu yhdessä ilmeneviä asioita ja haettu niihin ratkaisuja? Kymmenet tuhannet ammatillisen puolen lapset ovat näihin kysymyksiin vastanneet, mutta harvassa ovat ne, joiden kanssa tuloksia olisi käsitelty.

Aktiivinen subjekti vai passiivinen objekti? Kumpi rooli lapsillamme on? Jos ajattelet, ettei lapsia kiinnosta, olet ammatillisessa ansassa. Kyllä lapsia heidän oma elämänsä kiinnostaa, jos me aikuiset osaamme kuulla ja kuunnella sekä antautua vuorovaikutukseen, dialogiin.

Lapsista me näemme huomenna, mikä meille aikuisille on ollut tärkeää tänään. Aloita tänään.

Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu

Kirjoitus julkaista Ammattiosaamisen kehittämisyhdistys AMKE ry:n blogissa 22.10.2015.

Intersukupuolisuus.fi – tietoa, tarinoita ja toimintaa

Intersukupuolisuus on synnynnäinen tila, jossa yksilön fyysiset sukupuolta määrittelevät ominaisuudet eivät ole yksiselitteisesti naisen tai miehen. Tänään, 26.10. maanantaina vietetään Intersex awareness day (IDA) -päivää eri puolella maailmaa. Tänään halutaan erityisesti nostaa esille ja edistää intersukupuolisten ihmisten ihmisoikeuksia sekä lisätä tietoa intersukupuolisuudesta. Suomessa päivää vietetään muun muassa julkaisemalla Intersukupuolisuus.fi-verkkosivusto, joka on ensimmäinen intersukupuolisuutta käsittelevä suomenkielinen sivusto.

Sivusto on toteutettu vapaaehtoisvoimin. Toteuttajina ovat olleet intersukupuoliset sekä teeman parissa työskentelevät ihmiset. Sivuston tavoitteena on tiedon ja avoimuuden lisääminen sekä intersukupuolisten ihmisten ja heidän läheisten vertaistuen edistäminen.

Tiedolla on suuri merkitys sekä oman että toisten hyvinvoinnin edistämisessä ja ylläpitämisessä. Oikea tieto vähentää olettamia ja päinvastoin auttaa tekemään itseä ja toisia kohtaan oikeanlaisia päätöksiä. Tiedon turvin vanhemmat voivat auttaa lastaan entistä paremmin ja läheiset pystyvät paremmin olemaan tukena.

Intersukupuolisuus kytkeytyy toisinaan ikävällä tavalla salaisuuksiin. Se on saatettu salata ihmiseltä itseltä pitkiäkin aikoja lääkärien ja/tai vanhempien toimesta. Toisaalta ihminen itse on usein salannut intersukupuolisuuttaan muilta ihmisiltä ja salaa edelleen. Tähän syitä on monia. Pienimpinä eivät suinkaan ole yleisesti tiedon puute intersukupuolisuudesta, yksin jäämisen kokemus ja sukupuolta normittavat ja kaventavat käytännöt ja tavat. Sanapari ”kantaa salaisuuksia” ei ole syntynyt suotta. Se kuvaa hyvin salaisuuden luonnetta, siitä syntyy kannettava taakka, joka jollakin tavoin usein heikentää yksilön mahdollisuutta hyvinvointiin.

Euroopan neuvosto kehotti vuonna 2013 jäsenmaitaan varmistamaan, ettei intersukupuolisia lapsia leikattaisi kosmeettisista syistä. Tämä kehotus oli osoitettu myös Suomelle. Mielestämme jokaisella lapsella tulisi olla oikeus omanlaiseen kehoon ja sen suojeluun sekä jokaisella vanhemmalla tulisi olla oikeus riittävään tietoon tästä.

Olette lämpimästi tervetulleet www.intersukupuolisuus.fi sivustolle ja kannustamme sinuakin viettämään IDA päivää ja jakamaan tietoa sivustamme.

Intersukupuolisuus.fi–tiimi
www.intersukupuolisuus.fi

Oikeus hyvään kuolemaan kuuluu myös lapselle

Kuolema ja kuolevan hoito ovat syviä tunteita herättäviä ja usein vaikeita keskustelun aiheita. Erityisen vaikea aihe on silloin, kun on kyse lapsesta. Maailman saattohoidon ja palliatiivisen hoidon päivää vietetään 10.10. teemalla ”Hidden lives – Hidden patients”. Tavoitteena on nostaa tietoisuutta helposti syrjään jäävien ryhmien, kuten lapsipotilaiden palliatiivisesta hoidosta ja saattohoidosta. Maailman terveysjärjestö WHO:n vuonna 1998 erikseen määrittelemien lasten palliatiivisen hoidon erityispiirteiden mukaan hoidon tulee olla aktiivista ja kokonaisvaltaista, kipuja ja muita vaikeita oireita lievittävää. Hoidossa tulisi myös huomioida lapsen keho, mieli ja henki sekä tarjota riittävä tuki perheelle. Palliatiivinen hoito voi kestää vuosia, kun taas saattohoidosta puhuttaessa kyse on yleensä viikoista tai enintään kuukausista.

YK:n yleissopimus lapsen oikeuksista takaa jokaiselle lapselle oikeuden nauttia parhaasta mahdollisesta terveydentilasta sekä oikeuden kasvaa ja kehittyä täysimääräisesti omien mahdollisuuksiensa mukaan. Lapsella on oikeus laadukkaisiin terveyspalveluihin, joihin kuuluvat saattohoidon ja palliatiivisen hoidon palvelut. Sopimusvaltion on varmistettava, että nämä palvelut ovat yhdenvertaisesti ja laadukkaasti kaikkien hoitoa tarvitsevien lasten saatavilla. YK:n lapsen oikeuksien komitea on todennut, että lasten terveyttä koskeva oikeus edellyttää toteutuakseen, että toimenpiteitä tulisi kohdistaa epäedullisessa asemassa oleviin ja riittämättömiä palveluita tarjoavilla alueilla asuviin lapsiin. Valtakunnallisesti yhtenäiset hoitosuositukset ja niiden mukaisten toimintamallien ja käytäntöjen täytäntöönpano edistävät palvelujen saatavuutta sekä parantavat ja yhdenmukaistavat palvelujen laatua.

Suomesta puuttuvat kansalliset lasten palliatiivista hoitoa ja saattohoitoa koskevat hoitosuositukset. Hoidosta hyötyvien ja sitä tarvitsevien lasten yhdenvertainen laadukas hoito ja hoitoon pääsy eivät vielä toteudu koko maan tasolla. Suomessa parantumattomasti sairaan ja kuolevan lapsen hoito vaatii siis edelleen kehittämistä. Tarvitaan lisää tietoa ja koulutusta muun muassa erilaisista hoitomuodoista ja lapsiystävällisistä hoitotiloista, lasten kivun hoidosta ja siitä, miten lapset ymmärtävät kuoleman ja kuolemisen.

Tietoa saattohoidosta ja palliatiivisesta hoidosta tarvitsevat terveydenhuollon ammattilaiset, lapsipotilaat ja heidän perheensä. Hoitohenkilökunta tarvitsee lisätietoa lasten saattohoidon erityispiirteistä sekä taitoa kohdata ja ottaa asia puheeksi. Lapsella on oikeus rehelliseen tietoon sairaudestaan, sen kulusta ja kuolemasta, lapselle ymmärrettävässä muodossa. On myös kunnioitettava lapsen oikeutta halutessaan olla tietämättä. Tietoa ja tukea tarvitsevat yhtälailla sisarukset ja vanhemmat, sillä lapsen kuolema vaikuttaa yksilöllisesti jokaiseen perheenjäseneen sekä perheeseen kokonaisuutena.

Parantumattomasti sairaalla lapsella ja hänen perheellään on oikeus lapsen ihmisarvoa kunnioittavaan laadukkaaseen loppuelämään ja hyvään kuolemaan.

Anna-Elina Rahikainen
toimintaterapeutti, neuvontahoitaja
Sylva ry

Merike Helander
lakimies
Lapsiasiavaltuutetun toimisto

Kirjoitus on julkaistu useissa kotimaisissa lehdissä Maailman saattohoidon ja palliatiivisen hoidon päivänä 10.10.2015.

Kaikki ei ole ehkäistävissä

Me puhumme paljon ongelmien ehkäisystä. Tämä on tärkeää. Toimivat lasten, nuorten ja perheiden palvelut ehkäisevät ongelmien syntymistä ja syvenemistä. Suomalaiset tietävät hyvin, millaiset olivat vaikutukset 1990-luvun lamassa kotipalvelun vähentämisellä. Kulut kasvoivat, lastensuojelutarve lisääntyi, perheet joutuivat arjessaan koville.

Silti toivoisin meidän muistavan, ettei kaikki ole vain ehkäisyä. Meille syntyy helposti mantra, jolloin unohtuu, että korjaavia palveluita tarvitaan. Mielenterveys on esimerkki tästä. Herkässä murrosiän kehitysvaiheessa lapsi voi oireilla tavalla, jossa apu on akuutisti tarpeen. Eikä kyse ole aina rikkinäisistä kodeista tai kotiruoan vähäisyydestä. Kyse on elämästä, joka meidät monin tavoin yllättää.

Lapsen oireillessa koko perhe tarvitsee tukea. Vanhemmat, sisarukset, koko perhe. Tämä on muistettava aina.

Toisaalta on muistettava, että aikuisen oireillessa tukea tarvitsee myös koko perhe. Lapsikin.

Asian pitäisi olla meille selvä. Lapsen oikeuksien sopimuksen 2 artiklan mukaan lasta on kohdeltava yhdenvertaisesti eikä häntä saa syrjiä minkään häneen tai hänen vanhempiinsa liittyvän seikan perusteella. Yhdenvertaisuuslain 8 §:n mukaan syrjintäkielto on ehdoton. Perustuslain 6 § takaa lasten yhdenvertaisuuden.

Mutta entäpä arjessa, ihmisen elämässä, pienen lapsen kohdalla?

Aivan kuin huomaamatta, katsomatta tarkemmin arkeen ja elämään, olemme luomassa tilanteen, jossa mielenterveyden oireilusta kärsivän vanhemman pitäisi pystyä olemaan elämänsä kunnossa. Olemme vaatimassa eniten toimintakykyä niiltä, joilta se on heikentynyt. Vahvojen yhteiskunta?

Kaikki lapset eivät ole jatkossa yhtäläisesti oikeutettuja varhaiskasvatukseen. Kokopäiväinen varhaiskasvatus ei koske kaikkia lapsia. Se voi koskettaa, mutta tällöin vaaditaan vanhemman kykyä hakea ja perustella varhaiskasvatuksen tarvetta. Hallituksen esitysluonnoksessa todetaan, että ”…perheen olosuhteissa voisi olla seikkoja, joiden takia lapsen edun mukaista olisi osallistua kokopäiväiseen varhaiskasvatukseen. Tällaisia seikkoja voisivat olla esimerkiksi vanhempien fyysisen tai psyykkisen terveyden ongelmat tai päihteiden käyttö”.

Mutta entäpä arjessa, ihmisen elämässä, pienen lapsen kohdalla?

Työssäni huomaan häpeän ja stigman hiljaisen, mutta kouriintuntuvan, vaikutuksen. Vakavinta on, että tämä tunne näyttää tarttuvan ja etenevän sukupolvissa.

Universaaleissa palveluissa, joissa emme valikoi lapsia palveluihin perhetaustan suhteen, on kestävyyttä. Lopulta kyse on luottamuksesta ihmistä kohtaan.

Vaarana on, ettei toimintakyvyn alentumisen hetkellä vanhemmalla ole voimia ryhtyä hakemaan lapselleen laajempaa oikeutta varhaiskasvatukseen. Ehkei aina tietoakaan. Ja entäpä silloin, kun viranomainen päättääkin, että kyllä sinä jaksat?

Miten jaksaa silloin lapsi?

Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila toimii suojelijana Ilonan päivänä 9.10.2015 valtakunnalliselle mielenterveysomaisten päivälle.

ДЛЯ УТОЧНЕНИЯ - SELVENNYKSEKSI

«Наши соседи россияне активно обсуждают вопросы защиты детей. Звучат некие дикие заявления, что в некоторых странах этническая принадлежность будто бы имеет значение, когда органы опеки принимают решения. В Финляндии это не так. Весной текущего года наблюдатель Совета Европы представил свой отчет о практиках защиты детей в разных странах Европы. У многих есть, над чем поработать, но, что касается Финляндии, значение этнической принадлежности для органов опеки не упоминалось. Главная цель защиты детей - интересы ребенка. Однако надо сохранять критичность, и поэтому в Финляндии законом предусматривается возможность обжаловать решения органов власти. В вопросах защиты детей Европе есть чему поучиться. Ведь еще даже не все страны запретили законом насильственные методы воспитания, то есть, избиение ребенка. Давайте учиться друг у друга в духе обоюдного уважения и сотрудничества!» – Туомас Курттила, уполномоченный по защите детей Финляндии.

”Naapurissamme Venäjällä pohdituttaa lastensuojelu. Jotkut villisti väittävät, että joissakin maissa ihmisen etnisellä taustalla olisi merkitystä lastensuojelun asiakkuudessa. Suomessa ei ole. Keväällä Euroopan Neuvoston raportoija antoi arvion lastensuojelun käytänteistä Euroopan eri maissa. Monella oli opittavaa, mutta minkäänlaista viitettä esimerkiksi Suomen osalta ei ollut etnisen taustan merkityksestä lastensuojelussa. Lapsen etu on lastensuojelun ydin. Mutta aina pitää olla kriittinen ja siksi Suomessa on viranomaisten päätöksiin muutoksenhaku. Paljon voidaan lapsiasioissa Euroopassa oppia. Eiväthän kaikki valtiot ole kieltäneet edes kuritusväkivaltaa eli lapsen hakkaamista. Oppikaamme toisiltamme arvostuksen ja yhteistyön hengessä!” –Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu, Suomi

Lapsella on oikeus unelmoida – ja toteuttaa unelmansa!

Syyskuun alussa startannut unelmakampanja kannustaa lapsia unelmoimaan. Unelmat ovat hyvin tärkeä osa elämää, oikeastaan juuri unelmat tekevät tästä elämästä niin loputtoman mielenkiintoista. Unelmat auttavat jaksamaan synkkinäkin sadepäivinä, unelmat ruokkivat mielikuvitusta ja viimeistään toteutuessaan unelmat tuottavat iloa myös kanssaihmisille.

Väittäisin, että useimmilla ihmisillä on jokin asia elämässään, josta he ovat kiinnostuneita ja jota kohti pyrkivät. Niin sanotun lopullisen päämäärän ei suinkaan tarvitse olla tiedossa, riittää että kulkee oikeaan suuntaan – kohti unelmiaan. Unelmat voivat olla suuria tai pieniä, elämänmittaisia tai lähitulevaisuuteen ulottuvia. Unelmia tulee ja unelmia menee, eikä kaikkien unelmien edes tarvitse toteutua. Jokaisen on kuitenkin silloin tällöin hyvä pysähtyä miettimään, mitä todella
haluaa elämältään.

Unelmakampanja herättelee erityisesti lapsia unelmoimaan ja muistuttaa, että kaikilla lapsilla on oikeus unelmoida. Lapsen oikeus on aikuisen vastuu myös tässä tapauksessa. Lasten kasvuympäristössä on monia tekijöitä, joista kaikkiin lapset eivät voi itse vaikuttaa. Fyysisen ympäristön lisäksi lapseen vaikuttavat kasvattajien asenteet ja arvokkaana pitämät asiat. Sen takia kasvattajan tulisi huolehtia, että lapsella on mahdollisuus toteuttaa itseään ja saada tietoa kiinnostuksen kohteistaan. On äärimmäisen tärkeää, ettei lapsen unelmia vähätellä ja murskata jo alkuunsa.

Unelmien toteuttamiseen ei ole yhtä oikeaa tietä

Jokainen lapsi on erilainen kyvyiltään, taidoiltaan ja tavoitteiltaan. Osa lapsista oppii lukemaan koulussa, toiset ovat lukea paukuttaneet jo nelivuotiaasta saakka. Jotkut omaksuvat vaikeatkin asiat nopeasti, kun taas toisilta ne menevät niin paljon yli hilseen, etteivät hiukset edes heilahda. Voidaanko tämän ajatella johtuvan siitä, että jotkut lapset vain ovat lahjakkaampia kuin toiset? Ei, koska vanha sanonta pitää edelleen paikkansa: kukaan ei ole seppä syntyessään. On kuitenkin olemassa erilaisia lahjakkuuksia, tai lahjakkuuden lajeja, jotka ilmenevät eri tavoin yksilöstä ja ympäristöstä riippuen. Lyhyesti sanottuna lahjakkuuden voi ajatella olevan potentiaalia, kehityskelpoisuutta tai kykyä omaksua asioita. Lahjakkuus on siemen, josta oikeanlaisella kasvatuksella ja otollisissa olosuhteissa tulee kukoistava kasvi.

Monipuolinen, virikkeellinen ympäristö tarjoaa lapselle mahdollisuuden kehittää taitojaan ja kartuttaa osaamistaan. Perintötekijät voivat tuottaa esimerkiksi fyysisiä ominaisuuksia tai kykyjä, jotka saavat tietyt asiat tuntumaan omilta. Tutkimusten mukaan jo viisivuotias osaa hakeutua näiden luontaisten lahjojensa mukaisiin harrastuksiin. Kasvattajilla on siis tärkeä rooli lahjakkuuksien tukemisessa. Lahjakkuus kehittyy taidoksi vain harjoittelulla ja tehokkaimmin yksilön kiinnostuksen kautta. Kiinnostuksella ja motivaatiolla on lahjakkuuden kehittymiseen niin suuri vaikutus, että voitaisiin aivan hyvin puhua myös kiinnostuksen tukemisesta. Samankaltaisilla lähtökohdilla voi olla lukuisia eri lopputuloksia – eikä toinen ole välttämättä toista huonompi. Samoin unelmat voivat toteutua lukuisin eri tavoin ja erilaisista lähtökohdista käsin. Tärkeintä on uskoa itseensä ja omiin unelmiinsa.

Kasvattajan rooli tienviitoittajana

Uuden perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa sanotaan: ”Jokainen oppilas on ainutlaatuinen ja arvokas juuri sellaisena kuin hän on. Jokaisella on oikeus kasvaa täyteen mittaansa ihmisenä ja yhteiskunnan jäsenenä.” Olennaista on, että ihmisellä on mahdollisuus tulla juuri sellaiseksi kun hän haluaa tulla. Kasvatuksen tehtävä on antaa lapselle tarvittavat tiedot ja taidot oman tiensä valitsemiseen. Kasvatus on ennen kaikkea kasvamaan saattamista; jossain vaiheessa kasvavan on itse otettava ohjat. Tullakseen itsenäiseksi lapsen on opittava ajattelemaan itse, muodostettava oma käsityksensä maailmasta ja sen pelisäännöistä.

Lasta on syytä kannustaa ajattelemaan itse, rohkaista unelmoimaan ja kokeilemaan uusia asioita, mutta samalla on hyvä muistuttaa, että lapsella on myös lupa epäonnistua. Epäonnistumiset eivät ole lahjakkuuden puutetta, ne ovat asiaankuuluvia oppimiskokemuksia. Lapsi pitää hyväksyä sellaisena kuin hän on – arvokkaana ja ainutlaatuisena – riippumatta siitä millaista lahjakkuutta tällä kuvitellaan olevan. Lapsen vahvuuksista, ja toisaalta kehittämiskohteista, tulisi puhua totuudenmukaisesti, jotta tämä oppisi arvioimaan itseään ja kykyjään realistisesti. Hyvä itsetuntemus edistää lapsen kehitystä tämän oppiessa valitsemaan itselleen parhaiten sopivat opiskelu- ja työskentelytavat. Realistinen tieto omasta osaamisesta auttaa lapsia pääsemään irti surullisenkuuluisista ”matikkapään” tai ”kielipään” myyteistä.

Yksi tärkeimmistä kasvatuksen tehtävistä on vallitsevan todellisuuden ylittäminen. Sen ajatuksen avulla yhteiskunnan kehittyminen on ylipäätään mahdollista. Kasvattajan on pyrittävä katsomaan tulevaisuuteen, vaikka kasvatuksen lopputulosta ei voidakaan nähdä ennalta. Mitä pidemmälle kasvuprosessi etenee, sitä enemmän kasvattajan on jätettävä tilaa kasvavan omalle tavalle rakentaa maailmaansa. Tietoa rakennellessaan lapsi oppii myös perustavanlaatuisia asioita itsestään – vaikkapa ymmärtää omat vahvuutensa ja käyttää niitä unelmiensa toteuttamiseen.

Liiallinen rajoittaminen ja liian ahtaaseen muottiin pakottaminen ovat ehkä tehokkaimmat tavat luovuuden ja kokeilunhalun tappamiseen. Antamalla lapsille tilaa oppia ja ymmärtää maailmaa heille itselleen sopivalla tahdilla, luomme suotuisan ympäristön lahjakkuuden ja kiinnostuksen kehittymiselle. Vain suotuisassa ympäristössä erilaiset, monimuotoiset lahjakkuudet pääsevät kukoistamaan ja villeimmätkin unelmat saavat kaivattua tuulta alleen. Kasvattaja ei saisi sulkea pois liikaa vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia, vaan kasvatuksen tehtävä on viitoittaa tie ja varustaa matkaaja tarpeellisin eväin. Matkaa kasvattaja ei voi kasvavan puolesta tehdä, eikä pitäisi yrittääkään.

Tapio Moilanen
Korkeakouluharjoittelija, lapsiasiavaltuutetun toimisto


Lähteet:

Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. (2014). Saatavilla www-muodossa http://www.oph.fi/download/163770_Perusopetuksen_opetussuunnitelman_perusteet_2014.docx (Haettu 21.3.2015)
Siljander, P. (2005) Systemaattinen johdatus kasvatustieteeseen. 2. painos. Keuruu: Otavan Kirjapaino Oy
Uusikylä, K. (1994). Lahjakkaiden kasvatus (Uud. laitos.). Porvoo: WSOY.
Uusikylä, K. (2003). Vastatulia: Inhimillisen kasvatuksen ja koulutuksen puolesta. Jyväskylä: PS-kustannus.

Työnaloitustunnelmia

Ajatukset ovat kahden ja puolen vuoden ajan liikkuneet muualla kuin työasioissa. Lapsen oikeuksia ja lapsen asemaa olen seurannut lähinnä sanomalehtikirjoituksista. Nyt sitten taas jo kuukauden verran täältä työpöydän äärestä avautuvien yhteyksien kautta olen yrittänyt hahmottaa, missä mennään. 

Suurina linjoina työssäni ovat hallitukselle ja eduskunnalle annettavat raportit. Vuosikirja on lapsiasiavaltuutetun tuttu työväline: se on luovutettu vuosittain valtioneuvoston jäsenelle, viimeksi pääministerille. Näin valtioneuvoston tietoon tulee lapsiasiavaltuutetun näkemys siitä, kuinka lapsipolitiikassa ja lapsen oikeuksien toteuttamisessa on onnistuttu.

Uutena raporttina lainmuutoksen myötä on kerran neljässä vuodessa annettava kertomus eduskunnalle. Pohdinta on aloitettu niin raportin luonteesta, sisällöstä kuin aikataulustakin. Muutkin riippumattomat ihmisoikeusvaltuutetut, tasa-arvovaltuutettu ja yhdenvertaisuusvaltuutettu, antavat raporttinsa nelivuotiskausittain eduskunnalle. Näin eduskunnalla on mahdollisuus paneutua ihmisoikeuskysymyksiin ja antaa omalta osaltaan osviittaa hallitukselle siitä, kuinka ihmisoikeuksia tulisi edelleen kehittää.

Ensimmäisenä varsinaisena työasiana on ollut vaikuttaminen lapsibudjetoinnin ja lapsivaikutusten arvioinnin kehittämiseen. Tähän teemaan on merkittävää pohjatyötä tehty lapsiasianeuvottelukunnan työryhmässä tilaajajohtaja Markku Rimpelän johdolla. Lobbaustyön tuloksena asiasta tuli maininta hallitusohjelmaan. Nyt ministeri Juha Rehula on omalta osaltaan viemässä asiaa eteenpäin, ja muutkin valtioneuvoston jäsenet ovat osoittaneet sitoutuneisuuttaan.

Valtuutetun muutoksen myötä lapsiasiavaltuutetun toimistolla puhaltavat uudet tuulet. Ilolla olen laittanut merkille työtavat ja rennon työilmapiirin. Toimiston johtamisessa nivotaan voimavarat yhteisen päämäärän edistämiseksi, ja jokaisella on vapaus käyttää itselleen luontaisia tapoja toimia päämäärän saavuttamiseksi.

Toimistossa työn painopisteet ovat asettumassa oikeille jengoille ja prosessit ovat sujuvia. Innostava ja luottamuksellinen ilmapiiri tuo motivaatiota työhön. Ihminen ei ole kone, jonka voi etäältä ohjelmoida mekaaniseen suoritukseen. Myös työhyvinvointi on nostettu selkeäksi prioriteetiksi. Selkeys antaa mahdollisuuden toimia. Luovuus on sallittua! Luottamuksen ilmapiirissä erimieltä oleminen lisää dynaamisuutta ja innovatiivisuutta.

Anne Hujala, ylitarkastaja

Nuorisotyö kouluyhteisöjen tueksi

Tämän hallituskauden yksi kärkihankkeista on peruskoulutuksen kehittäminen. Tavoitteena on esimerkiksi lasten ja nuorten henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin nostaminen sekä kouluviihtyvyyden parantaminen. Edistämällä koulurauhaa pyritään varmistamaan se, että opettajat voivat keskittyä perustehtäväänsä eli opettamiseen.

Hallituksen linjausten näkökulmasta nuorisotyön ja koulujen yhteistyölle on nyt entistäkin suurempi tilaus. Tutkimukset osoittavat, että nuorisotyöntekijät pystyvät koulussa vastamaan moniin sellaisiin lasten ja nuorten tarpeisiin, joihin opettajat eivät pysty tai ehdi vastata. Nuorisotyöllä on vahvuuksia esimerkiksi oppilaiden ryhmäyttämisessä ja osallisuuden edistämisessä, jotka ovat ratkaisevia toimenpiteitä koulurauhan parantamisessa ja kiusaamisen ennaltaehkäisemisessä.

Ennen kaikkea nuorisotyö pystyy vastaamaan lasten ja nuorten valtavaan tarpeeseen tulla kohdatuksi. Tähän tarpeeseen ei nykyisin pystytä riittävästi vastaamaan. Yli puolet yläkoululaisista kokee, etteivät opettajat ole kiinnostuneita heidän kuulumisistaan. Lisäksi jopa 68 prosenttia toistuvasti kiusatuista tai toisten kiusaamiseen osallistuneista peruskoulun kahdeksas- tai yhdeksäsluokkalaisista ilmoittaa, etteivät koulussa työskentelevät aikuiset puutu kiusaamiseen. Kohtaamista lisäämällä pystyttäisiin vaikuttamaan merkittävästi oppilaiden hyvinvointiin ja kouluviihtyvyyteen.

Suomalainen koulu on historiallisesti ollut jokseenkin suljettu tila, jossa oppilaat ovat olleet alisteisia aikuisten valta-asetelmalle. Tulevaisuuden peruskoulua ideoineiden asiantuntijoiden mielestä uudessa, nykyistä avoimemmassa koulussa on opettajien lisäksi paljon muitakin aikuisia, esimerkiksi juuri nuorisotyöntekijöitä. Heidän kanssaan oppimista toteutetaan muutenkin kuin vain luokkahuoneissa. Koulu kiinnittyy lasten ja nuorten arkeen, ja siksi he tarvitsevat koulussakin aikuisia, jotka eivät vain opeta ja arvioi. Nuorisotyön pitää olla siellä, missä nuoret ovat. Siksi lapsiasiavaltuutettu on vuosikirjassaan esittänyt, että nuorisotyötä integroitaisiin peruskouluun.

Nuorisotyön ja koulujen yhteistyö ei ole uusi asia. Sitä on tehty jo 1990-luvulta lähtien ja maassamme on monia paikkakuntia, joissa nuorisotyö on onnistuneesti tullut kouluihin. Valtakunnallisesti asiassa ei kuitenkaan ole tapahtunut läpimurtoa. Haasteita on koettu sekä koulun rakenteissa ja toimintakulttuurissa että nuorisotyön toimintatavoissa, joita on leimannut suunnittelemattomuus ja satunnaisuus. Toimivan moniammatillisen toimintaympäristön kehittäminen vie aikaa, mutta onnistuessaan se edistää lasten ja nuorten oikeuksia ja hyvinvointia entistä paremmin.

Nykyisin lainsäädäntö ja perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet antavat kouluille mahdollisuuden tehdä moniammatillista yhteistyötä koulun ulkopuolisten toimijoiden kanssa ja liittää koulutyö ympäröivän yhteisön elämään. Suoraa kirjausta nuorisotyöstä kouluissa ei kuitenkaan opetussuunnitelman perusteista löydy, joten vastuu nuorisotyön ja koulun yhteistyön kehittämisestä on paikallisella tasolla, kunnissa. Haasteena on se, miten olemassa olevia mahdollisuuksia ja resursseja pystytään hyödyntämään joustavasti. Erityisesti rehtoreiden rooli asian edistämisessä on aiempien kokemusten mukaan keskeinen.

Terhi Tuukkanen
YTT, ylitarkastaja
Lapsiasiavaltuutetun toimisto

Lähteet:
Kiilakoski, T. 2014. Koulu on enemmän. Nuorisotyön ja koulun yhteistyön käytännöt, mahdollisuudet ja ongelmat. Nuorisotutkimusverkosto.
Kolehmainen, M. & Lahtinen, P. 2014. Nuorisotyötä koulussa. Yhteisen toimintakulttuurin kehittäminen. Humanistinen ammattikorkeakoulu, Uusiutuva koulu ja nuorisotyö -hanke.
Lapsiasiavaltuutetun vuosikirja 2015. Harvojen yhteiskunta vai kaikkien kansakunta? Hallituskausi 2011-2015 lapsen oikeuksien näkökulmasta. Saatavilla osoitteessa http://lapsiasia.fi/aineistot/vuosikirjat/.
Ouakrim-Soivio, N., Rinkinen, A. & Karjalainen, T. (toim.) 2015. Tulevaisuuden peruskoulu. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2015:8.
Tilasto- ja indikaattoripankki Sotkanet.fi. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Saatavilla osoitteessa www.sotkanet.fi/sotkanet/fi/index.

Kirjoitus on julkaistu 31.8.2015 Koordinaatti - Nuorten tieto- ja neuvontatyön kehittämiskeskuksen verkkosivujen puheenvuoroissa (www.koordinaatti.fi)

Lapsuus ratkaisee

Suomi etsii tietä talouskasvuun, jolla ylläpidetään julkisen vallan kyky turvata kansalaisille taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet. Olemme jääneet talouden kehityksessä jälkeen monista vertailumaista noin kymmenen vuoden aikajaksolla. Työllisyysaste on Suomessa huomattavasti matalampi kuin esimerkiksi Ruotsissa.

Ratkaisevaksi tekijäksi Suomen julkisen talouden kestävyyden ja työllisyysasteen kannalta nousee mahdollisimman suuren osan kansalaisista saaminen toimintakykyisiksi, hyvinvoiviksi ihmisiksi ja tätä kautta tuottavaan työhön.

Suomi pystyy luomaan uutta työtä ja vaurautta korkean jalostusarvon tuotteilla ja palveluilla, joita viemme voimallisesti maailman markkinoille. Tämä vaatii meiltä osaamista ja luovuutta. Mitä osaavampi ja luovempi kansa, sitä menestyvämpi Suomi.

Olemme olleet vastaavassa risteyskohdassa aikaisemminkin. Suomen itsenäistyessä maamme oli maatalousyhteiskunta. Vuonna 1920 maataloudesta sai toimeentulonsa 70 prosenttia väestöstä ja teollisuudesta 10 prosenttia. Yleinen oppivelvollisuus tuli maahamme vuonna 1921. Ilman voimakasta panostamista väestön koulutustason nostamiseen Suomi ei olisi pystynyt etenemään nykyiseen jälkiteolliseen palveluyhteiskuntaan.

Suomeen yleinen oppivelvollisuus tuli myöhään verrattuna muuhun Eurooppaan. Kunnissa yleistä oppivelvollisuutta pidettiin kalliina ratkaisuna. Kodeissa taas arveltiin vanhempien arvon kasvattajina heikentyvän.

Kehittyvän talouden tarpeet ja Suomen demokratisoituminen vaativat tasa-arvon vahvistamista ja eriarvoisuuden kitkemistä, mitkä olivat vahvat perustelut oppivelvollisuuden säätämiseen.

Entä nyt? Kuulen korvissani samankaltaista keskustelua lasten oikeudesta varhaiskasvatukseen kuin aikanaan itsenäistyneessä Suomessa lasten oppivelvollisuudesta. Edelleen on liian kallista. Ja edelleen ajatellaan vanhempien kasvatusvastuun häviävän.

Mikäli haluamme edistää lasten tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta sekä vahvistaa Suomen osaamis- ja luovuusperustaa eli taata taloudellinen kasvu ja laadukkaat palvelut, on tässä ajassa investoitava johdonmukaisesti lasten varhaiskasvatukseen. Kyseessä on vastaava linjaus, jonka teimme vuonna 1921 yleisestä oppivelvollisuudesta.

On oltava malttia ja viisautta vaurastua.

Päätöksenteossa on annettava arvo tutkitulle tiedolle ja asiantuntemukselle. Moraaliset kannanotot kannattaa jättää vähemmälle. Päivähoito-oikeuden rajaamista, ryhmäkokojen suurentamista ja päivähoitomaksujen korottamista on perusteltu ilman minkäänlaista yhteyttä tutkittuun tietoon lapsen kasvusta ja kehityksestä.

Lapsiasiavaltuutettuna pidän tärkeänä OECD:n eli Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön arviota varhaiskasvatuksen merkityksestä. OECD:n argumentit linkittyvät YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen, joka luo juridisen velvoitteen sopimusvaltioille lasten yhdenvertaisuuden ja laaja-alaisen hyvinvoinnin takaamiseen sekä tietoon perustuvaan päätöksentekoon.

OECD suosittaa investoimista varhaiskasvatukseen pohjaten kolmeen tekijään: 1) varhaiskasvatuksen taloudellinen ja sosiaalinen hyöty, 2) vanhemmuuden tukeminen ja naisten työllisyysaste, 3) yhteiskunnan vastuu kouluttaa lapset ja torjua lapsiköyhyyttä.

Varhaiskasvatuksen taloudellisen hyödyn osoittimina käytetään taloustieteilijöiden, kuten nobelisti James Heckmanin, mallinnuksia. Kyseessä on siis tuottava investointi. Varhaiskasvatuksen hyöty on arvioitu jopa suuremmaksi kuin sitä seuraavan perusopetuksen. Taustalla on ymmärrys lapsen varhaisen kasvun ja kehityksen merkityksestä kaikelle myöhemmälle oppimiselle. Aivotutkimus osoittaa laadukkaan varhaiskasvatuksen hyödyt.

Suomen hallituksen päätökset rajata varhaiskasvatukseen osallistumista muun muassa työttömien vanhempien lapsilta on juuri tässä ajassa lyhytnäköinen ja visionääritön linjaus. Se on myös suuri yhteiskunnallinen riski. Huono-osaisuuden sukupolvisessa katkaisemisessa tai sosiaalisen nousun mahdollistamisessa varhaiskasvatuksen hyödyt on osoitettu merkittäviksi.

Tutkimusten mukaan laadukas varhaiskasvatus hyödyttää jokaisen lapsen kasvua, kehitystä ja oppimista. Erityinen hyöty on kuitenkin heikommassa sosiaalisessa asemassa oleville lapsille. Hallituksen linjaus luo voimakkaan eriarvoisuuden noidankehän osalle lapsista.

Vanhempien heikko koulutustaso sekä työmarkkina- ja taloudellinen asema ennakoivat heikompia kouluvalmiuksia näissä kodeissa kasvaneille lapsille. Tämä näkyy muun muassa tutkimuksista, joissa on tarkasteltu lapsen saaman kannustuksen ja kodissa kuultujen sanojen määrää.

Kyse ei ole huonoista kodeista. Usein taustalla on aikuisten jaksamattomuutta. Kun ihminen ja perhe tarvitsisivat tukea, käännetäänkin heille selkä.

Varhaiskasvatuksen vaikutus lasten eriarvoisuuden vähentämiseen on osoitettu monilla pitkittäistutkimuksilla. Tutkimusasetelmissa osalle heikossa sosiaalisessa asemassa oleville lapsille tarjottiin varhaiskasvatusta, osalle ei. Varhaiskasvatusta saaneet lapset menestyivät aikuisina paremmin kaikilla mittareilla mitattuina kuin lapset, jotka eivät saaneet varhaiskasvatusta. Varhaiskasvatusta saaneet pärjäsivät koulussa paremmin, ansaitsivat enemmän, olivat lainkuuliaisempia.

Näin mallinnettuna varhaiskasvatukseen satsattu dollari oli kasvanut tuotoltaan 7 dollariksi lapsen vartuttua 21-vuotiaaksi, 40-vuotiaana tuotto oli jo 16 dollaria (ns. The Perry Pre-school Study).

Lapsiasiavaltuutettuna arvioin YK:n lapsen oikeuksien komitealle, kuinka lasten oikeudet Suomessa toteutuvat. Arviossa painaa, kuinka hyvin hallinto ottaa toiminnassaan huomioon tutkimustiedon ja perustaa päätöksenteon tiedolla johdettuun vaikutusten arviointiin.

Maailmalla monien valtioiden kiinnostus laadukkaaseen ja yhdenvertaiseen varhaiskasvatukseen on nousussa. Jälkiteollisen palveluyhteiskunnan vaatimuksiin sopeutuvat yhteiskunnat ymmärtävät tässä sekä lapsen että koko yhteiskunnan edun.

Suomi valitsee paikkansa. Olemmeko valtio ja yhteiskunta, joka käy innostuneesti kiinni mahdollisuuksiin, joita lapsuus ja sen yhä syvällisempi ymmärtäminen meille avaavat? Vai olemmeko valtio ja yhteiskunta, joka valitsee tietoisesti eriarvoistumisen ja yhteiskunnan pirstaloitumisen?

Olemmeko kaikkien kansakunta vai harvojen yhteiskunta? Kysymykseen luulisi olevan helppo vastata niin historian kuin tulevaisuudenkin valossa.

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu

Kurttila on toiminut asiantuntijana varhaiskasvatuksen lainsäädännön valmistelussa muun muassa opetus- ja kulttuuriministeriössä.

Kirjoitus on julkaistu 22.7.2015 Vain kaksi kättä -ryhmän kotisivulla.

Suomen lapsille, ja hieman aikuisillekin

Meistä ihmisistä kukaan ei valitse, mihin aikaan tai paikkaan synnymme. Jokainen synnymme pieninä ja riippuvaisina toisista ihmisistä.

Jokaista meistä ihmisistä yhdistää kyky oppia ja oivaltaa. Jokaiseen meistä on ladattu lahjakkuutta. Kukaan meistä ei kuitenkaan opi yksin tai selviä yksin. Yksikään meistä ei pysty kasvamaan yksin. Olemme aina riippuvaisia toisistamme.

Meitä yhdistää rakastetuksi tulemisen ja rakastamisen tarve. Jokainen meistä haluaa tulla hyväksytyksi ja kohdatuksi. Sen me tiedämme koulujen käytäviltä, pukukoppien penkeiltä, kaikkialta arjesta. Ihminen, joka ei tule kohdatuksi ja rakastetuksi, ei kasva täyteen mittaansa.

Jokaisella meistä on vastuu toisistamme. Rakastaminen ei ole ammatti, se on ihmisen tehtävä. Meillä on suuri vastuu itsestämme, mutta meillä on myös vastuu toisistamme.

Meillä aikuisilla on pelkoja ja ennakkoluuloja. Meillä aikuisilla on ahdistusta selittää tätä monimutkaista maailmaa yksinkertaiseksi. Ongelmat, joita elämässämme kohtaamme, on helppo osoittaa johtuvaksi toisesta ihmisestä tai ihmisryhmästä.

Historiasta ja tästä päivästä tiedämme, mitä nämä ennakkoluulot ja yleistykset voivat saada aikaan. Väkivaltaa, tuhoa, alistamista.

Suuri enemmistö teistä suomalaiset lapset ja nuoret hyväksyy väitteet: "Maahanmuuttajilla tulisi olla samat oikeudet kuin kaikilla muillakin kyseisen maan asukkailla" ja "Kaikkien etnisten ryhmien jäsenillä tulisi olla samat oikeudet ja velvollisuudet". Silti meillä Suomessa monilla lapsilla ja nuorilla on ennakkoluuloja erilaisuutta kohtaan. Kansainvälisissä tutkimuksissa suomalaiset lapset ja nuoret ovat asennoituneet etnisten ryhmien ja maahanmuuttajien oikeuksiin keskimääräistä kielteisemmin. Tämä koskee erityisesti poikia.

Teillä Suomen lapset on erinomaiset tiedot maailmasta ja yhteiskunnasta. Monet kansainväliset tutkimukset osoittavat tämän. Kiinnostavaa on seuraava: mitä paremmat tiedot yhteiskunnan toiminnasta, sitä myönteisempi suhtautuminen maahanmuuttajiin ja etnisiin ryhmiin.

Maailma ei ole valmis. Jokainen päivä on annettu meille tehdäksemme tästä maailmasta paremman itsellemme ja jokaiselle. Maailma ei ole sinun. Ei minun. Vaan meidän.

Kun näemme syrjintää, kiusaamista, ulkopuolisuutta, jokaisen on toimittava. Ja kun tulemme huonosti kohdelluksi, on oikein hakea apua ja tukea. Apua ja tukea on saatava.

Poliittisilla päätöksentekijöillä on vastuu rakentaa yhteiskunta jokaiselle. Tämä ei tapahdu sattumalta, vaan perustuu päätöksiin.

Asetan paljon toivetta teihin lapsiin. Yhteiskunnassa on ongelmia, joita meidän täytyy kohdata ja korjata. Muuttakaa maailmaa ja Suomea. Odottamaan ei kannata jäädä, maailma on tänään. Mutta pysykää kaukana meidän aikuisten vihasta, katkeruudesta, pelosta, tyhmyydestä – rakentakaa avoimuudelle, kohtaamiselle, viisaudelle, rakkaudelle. Meistä jokainen voi oppia.

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu

Lähteitä:
International Civic and Citizenship Education Study -tutkimukset
Nuorisobarometri 2010. Puolustuskannalla.

Isien asialla

Viimeiset kolme kuukautta olen ollut korkeakouluharjoittelijana lapsiasiavaltuutetun toimistossa, ja näiden kuukausien aikana olen saanut hurjasti mahtavia kokemuksia. Olen saanut osallistua, ja olla mukana järjestämässä erilaisia tapahtumia ja projekteja, sekä oppinut paljon uusia asioita maamme lasten ja nuorten hyvinvoinnista sekä perheiden tämän hetken tilanteesta. Pohdin pitkään, mistä voisin blogiin kirjoittaa, ja päädyin tekemään katsausta isyydestä, isien arjen kokemuksista ja tämänhetkisistä tutkimustuloksista. Isyys on ollut lähellä sydäntäni, sillä olen tehnyt proseminaari työni koti-isistä, sekä tällä hetkellä työstän pro graduani pikkulapsiperheiden isien arjesta. Tekstini perustuu siis näissä tutkimuksissani saatuihin tuloksiin, sekä niiden pohjana käyttämiini tutkimuksiin ja lähdekirjallisuuteen.

Perhettä ja vanhemmuutta on kautta aikojen pidetty tärkeänä yhteiskunnallisena yksikkönä, joiden tehtävänä on sosiaalistaa jälkeläiset yhteiskunnan jäseniksi. Äitejä ja heidän vaikutustaan lapsiin on tutkittu paljon, sillä perhetutkimuksissa on useimmiten keskitytty lähinnä äitiyden tutkimiseen. Nykyään yhä enemmän huomiota ja kiinnostusta on ryhdytty kohdistamaan isien merkitykseen ja isyystutkimuksen lisäämiseen. Isän merkityksen kasvu ja niin isien oma, kuin muidenkin kiinnostus isien rooliin on herännyt. Viimevuosien lukuisat mielipidekirjoitukset ja muut yhteiskunnalliset keskustelut mediassa puhuvat isyyden merkityksen pohtimisen ajankohtaisuuden puolesta, sekä isät itse ovat pyrkineet saamaan ääntänsä kuuluviin esimerkiksi blogien ja kolumnien kautta.

Yhteiskunta on huomannut isien kasvavan merkityksen, ja esimerkiksi Kela on tehnyt uudistuksia tukijärjestelmäänsä siten, että isillä olisi entistä parempi mahdollisuus halutessaan jäädä kotiin lasten kanssa. Kysymysmerkkinä kuitenkin edelleen on, ovatko uudistukset olleet riittävät, sekä tukeeko isien työpaikat mahdollisten vapaiden pitämistä. Työn ja perheen yhteensovittaminen koetaan edelleen ongelmalliseksi isien keskuudessa. Koti-isänä olleet miehet kokivatkin, ettei yhteiskunnalta saatu tuki ole riittävää, ja kannustusta sekä tukea isyyteen tulisi saada enemmän.

Oletusarvona on vieläkin, että äiti jää kotiin lapsen kanssa, ja isä hankkii elannon. Vaikka vanhemmuudessa sukupuoliroolit ovat edelleen esillä, ja perheissä katsotaan olevan ”naisten ja miesten töitä”, on muutoksia rooleissa havaittu. Nämä muutokset ovat mahdollistaneet isien kotiin jäämisen ja äitien vapautumisen työelämään, sillä vanhemmuus voidaan kokea jaetuksi vastuuksi ilman, että jako tehdään äidin ja isän välille. Aikaisemmin isän jäämistä kotiin hoitamaan lapsia äidin sijasta koettiin roolien rikkomiseksi, sillä isän ja miehen rooliin määritelty taloudellinen menestys ei toteutunut. Näiden perinteisten roolien hiljattainen rikkoutuminen on alkanut poistaa uskomuksia siitä, että vain äiti voi olla lapsen ensisijainen hoitaja, ja isän merkitys lapsen kehitykselle on alkanut saada tunnustusta.

Tutkimustulosten ja arkisten havaintojen perusteella ajankäyttö perheissä on edelleen sukupuolittunutta, eli naiset käyttävät enemmän aikaa kotiin liittyvällä elämänalueella, kun taas miehet panostavat ajallisesti enemmän työhön. Tutkimukseni mukaan isät usein kokevatkin, että työ vie perheeltä liikaa aikaa, josta koettiin syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa. Isät myös usein pyrkivät olemaan mahdollisimman sitoutuneita ja viettämään mahdollisimman paljon aikaa lastensa kanssa, eli heillä oli jonkinlainen kuva ”ihanne isästä”, joka saattoi johtaa roolien yhteentörmäyksiin ajan riittämättömyyden takia. Koti-isinä olleet miehet puolestaan kokivat kotona vietetyn ajan palkitsevaksi. Koska aikaa lasten kanssa olemiseen oli paljon enemmän kuin ennen, pystyi lasten kehitystä ja kasvua seuraamaan eri tavalla. Erityisen palkitsevaksi koettiin se, että suhde lapsiin oli huomattavasti lähentynyt ja parantunut kotona olon aikana, ja isät kokivat kelpaavansa yhtälailla lapselle kuin äitikin.

Isyyden tarkka määrittely on hyvin ongelmallista ja pirstoutunutta, eikä se ole käsitteenä enää kovinkaan yksiselitteinen. Tasa-arvo keskustelulla on ollut suuri merkitys ”uuden isyyden” käsitteen syntyyn, jolla halutaan ilmaista isyyden muuttumista entistä hoivaavampaan suuntaan. Käsitteen syntyyn vaikutti havainnot siitä, että isä jää helposti syrjään lapsensa tunnemaailmasta, koska ei äidin tavoin ole läsnä lapsen jokapäiväisissä hoivatilanteissa.

Miesten kasvaminen isyyteen on erilaista kuin naisten äitiyteen, sillä nainen kantaa lasta ensimmäiset yhdeksän kuukautta sisällään, jolloin kokemus tulevasta lapsesta on hyvinkin erilainen ja konkretisoituu tuleville vanhemmille eri tavoin. Sanotaankin, että miehestä tulee isä vasta siinä hetkessä, kun hän näkee syntyneen lapsensa ensimmäisen kerran.

Imetys voi muodostaa äidin ja lapsen välille tietynlaisen ainutlaatuisen symbioosin, jolloin isä voi kokea itsensä hieman ulkopuoliseksi. Äitien ei kuitenkaan tulisi unohtaa isien merkitystä lastenhoidossa, sillä tutkimusten mukaan äidistä voi helposti muodostua niin sanottu ”portinvartija”, jolloin äidit rajoittavat huomaamattaan isien osallistumista arjessa. Mitä toimivampi parisuhde vanhemmilla on, sitä helpompi isän on sitoutua lapseen ja luoda toimiva suhde häneen. Puolison vaikutus ja tuki ylipäätään miehien isänä olemiseen koetaan suureksi.

Niin omien tutkimusteni kuin muidenkin tutkimusten mukaan isien omaan isä-lapsi suhteeseen vaikuttaa suhde omaan isäänsä lapsuuden perheessä. Isät, joilla on ollut huono suhde isäänsä, haluavat toimia parempana isänä omalle lapselleen sekä luoda tähän läheisemmän suhteen kuin mitä itse olivat saaneet isältään. Myös hyvä isä-suhde toimii motivaattorina luoda samanlainen suhde omiin lapsiinsa. Miehen sitoutuminen isyyteen on tärkeää isä-lapsisuhteen kannalta. Vuorovaikutus, emotionaalinen kiintymys ja läsnäolo ovat oleellisia hyvän suhteen luomisessa. Isän merkitystä ja vaikutusta lapsen kehitykseen ja kasvuun ei siis tulisi vähätellä.

Isyydellä on havaittu olevan lapsen lisäksi miehelle positiivisia vaikutuksia, niin tutkimuksien kuin isien itsensä kertoman perusteella. Parhaimmillaan isyys voi vaikuttaa myönteisesti isän terveyteen, sosiaalisiin suhteisiin sekä tunne-elämään. Erään tutkimuksen mukaan huomattiin, että ne miehet, jotka olivat isiä, tupakoivat ja käyttivät alkoholia lapsettomia miehiä epätodennäköisemmin, sekä urheilivat lapsettomia miehiä enemmän. Toki isyys voi olla ristiriitainen kokemus ja sisältää huolta ja murhetta, sekä miehen identiteetti väkisinkin muokkautuu isyyden myötä. Kun nykyään keskustellaan äitien jaksamisesta, tulisi sen rinnalla ottaa huomioon huoli isien jaksamisesta.

Näin kasvatustieteen opiskelijana koen, että isyyden tärkeyden ymmärtämisen kanssa on menty suuria harppauksia eteenpäin ajasta, jolloin isän tehtävänä oli olla vain leiväntuoja, elättäjä ja kurinpitäjä perheelleen. Tunteista ei puhuttu, eikä hellyyttä lapsille olalle taputusta enempää herunut. Nykyään isän on sallittua ja suositeltavaakin näyttää tunteensa ilman, että se vähentäisi maskuliinisuutta tai rikkoisi miehen roolia vähääkään. Miesten halu luoda lapsiinsa läheinen ja vuorovaikutuksellinen suhde on kannustettavaa, ja sitä tulisikin tukea kaikin mahdollisin tavoin. Itse toivon tulevalle lapselleni läheiset suhteet niin äitiin kuin isään, jolloin kumpikin vanhempi on lapselle yhtä tärkeä ja kummankin syli kelpaa milloin vain.

Saara Kaksonen, korkeakouluharjoittelija

Arki vs. Artiklat

Minulla on ollut ilo toimia viimeiset kuukaudet korkeakouluharjoittelijana lapsiasiavaltuutetun toimistossa. Harjoittelun aikana olen päässyt osallistumaan monenlaisiin tapaamisiin ja tapahtumiin, mikä on ollut erittäin antoisaa. Harjoitteluni aikana olen myös saanut tehokurssin YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen keskeiseen sisältöön. Kyseinen sopimus oli minulle jossain määrin entuudestaan tuttu loppusuoralla olevien oikeustieteen opintojeni kautta, mutta tällä tarkkuudella en ollut aiheeseen koskaan aiemmin perehtynyt.

Lapsen oikeuksien sopimus on kiintoisa instrumentti juristin silmin, koska se takaa oikeuksia nimenomaisesti lapsille itselleen. Sopimuksen artiklat koskettavat vanhempiakin, mutta lähinnä siinä merkityksessä, millaisia velvoitteita vanhemmille sopimuksesta aiheutuu suhteessa lapsiin.

Vielä juristin näkökulmaa mielenkiintoisempaa on mielestäni näkökulma sopimukseen pienen lapsen äitinä. Ajattelinkin tässä kirjoituksessa hieman pohtia sitä, miten ylevät artiklat käyvät yhteen oikeassa elämässä, ja mitä erityisesti voimakkaasti sopimuksessa korostuva lapsen osallisuus voi tarkoittaa pienien lapsien kohdalla.

YK:n lapsen oikeuksien komitea on määritellyt neljä perustavanlaatuista yleisperiaatetta. Yleisperiaatteita ovat lapsen edun ensisijaisuus, lapsen oikeus syrjimättömyyteen, lapsen oikeus osallistua, vaikuttaa ja tulla kuulluksi sekä lapsen oikeus elämään, henkiinjäämiseen ja kehittymiseen mahdollisimman täysimääräisesti.

Yleisperiaatteiden osalta ensimmäinen vajavaisen vanhemmuuden tunne tulee itselle osallisuuden kohdalla. Sopimuksen lähtökohtana on kaikkien lasten oikeus osallistua, vaikuttaa ja tulla kuulluksi. Tämä kattaa lapset kaikista pienimmistä lähtien. Ajatus osallisuudesta on ehdottomasti tärkeä ja merkityksellinen.

Käytännössä esimerkiksi pienen uhmaikäisen kanssa elämä on jatkuvaa houkuttelua, neuvottelua, uhkailua ja lahjontaa. Tuo rationaalinen olento osaa esittää mielipiteitään ja johonkin rajaan asti niitä voi ratkaisuissa huomioida, mutta toisaalta liika osallistaminen ei vain yksinkertaisesti toimi.

Lapsen ikätaso ja kehitysaste tulee aina huomioida osallisuuskysymyksissä, mutta kokemukseni on, että toisinaan pienen lapsen kanssa ei kannata antaa edes pientä saumaa eriävien mielipiteiden esittämiseen. Tämähän ei nyt istu ollenkaan yhteen lapsen oikeuksien sopimuksen osallisuus-artiklan kanssa. Toisaalta missä kohtaa kulkevat rajat osallisuudelle?

Toteuttaisinko täydellisesti lapsen osallisuutta esimerkiksi kysymällä joka päivä lapseltani, mitä mieltä hän on esimerkiksi ideasta lähteä päiväkotiin tai haluaisiko hän mahdollisesti tänään laittaa kurahaalarit päälle? Lapsen vastauksesta huolimatta tekisin silti niin kuin itse katson parhaaksi, koska onhan hän vasta kolmevuotias.

Saattaa olla, että edellä esitellyssä vaihtoehdossa toteuttaisin paremmin lapsen oikeuksien yleissopimuksen 12 artiklaa, mutta käytännössä se olisi mielestäni horjuvaa vanhemmuutta. Pienenkin lapsen ajatuksia ja mielipiteitä on kuultava, mutta käytännössä tätä ei voi toteuttaa kaikessa.

Itse ajattelen, että ei olisi lapsen edun mukaistakaan toimia edellä kuvaillulla tavalla. Liika kyseleminen aiheuttaisi epävarmuutta, joka taas voisi kuvastua lapselle turvattomuutena. Lisäksi miksi kysyisin lapselta mielipidettä asiaan, johon hän ei kuitenkaan voi vaikuttaa? Toteutan mielestäni paremmin lapsen edun ensisijaisuutta sillä, etten kysele liikoja lapsen mielipiteitä, vaan ilmoitan arjen marssijärjestyksen. Myönnän, että toisinaan meillä vallitsee enemmän diktatuuri kuin demokratia.

Toisaalta oma kysymyksensä on, mitä on lapsen etu? Toisinaan arkisissa päätöksissä jopa perheen sisäiset näkemykset siitä, mikä on lapsen etu vaihtelevat. Lähtökohtaisesti uskon, että lähes jokainen vanhempi pyrkii toimimaan sillä tavoin kuin itse katsoo lapsen parhaaksi. Tämä ei kuitenkaan ole ongelmatonta, koska ihminen tunnetusti ei ole kovin rationaalinen olento, eikä toisaalta pysty erottamaan täysin omia motiivejaan ja tunteitaan lasta koskevia ratkaisuja tehdessä.

Vaikka kuinka haluaisin sanoa toimivani aina laittaen lapsen edun ensisijaiseksi, en voi tällaista täydellä varmuudella mennä sanomaan. Toimin toki niillä tavoin, jotka mielestäni ovat lapseni parhaaksi, mutta toisaalta jollain perheen ulkopuolisella arvioijalla voisi olla täysin eriävä mielipide asiaan.

Maailma on täynnä näkemyksiä oikeista tavoista toimia lapsen kanssa lähtien vauva-ajoista. Nuorena äitinä muistan miten suurin piirtein jokaisella vastaantulijallakin oli mielipide siitä, mikä on minun lapseni parhaaksi. Ensimmäisen mielestä lasta ei missään nimessä olisi saanut nukuttaa viereen ja toisen mielestä perhepeti oli ainoa oikea vaihtoehto. Jonkun mielestä lasta tulee ehdottomasti imettää mahdollisimman pitkään ja joku taas kokee pulloruokinnan parempana, kun isäkin voi osallistua. Ristiriitaisia neuvoja riittää siis heti alusta lähtien.

Myöhemminkin monet kysymykset jakavat vanhempien mielipiteitä. Esimerkiksi se onko päiväkoti oikea paikka pienelle lapselle vai tulisiko vanhemman olla mahdollisimman pitkään lapsen kanssa kotona. Teit sitten minkä valinnan tahansa perustelet sitä ainakin todennäköisesti lapsen edulla. Minun käsitykseni lapsen edusta ei siis olekaan välttämättä sama kuin sinun käsityksesi. Kuka sitten lopulta on oikeassa vai onko kukaan?

Perheitä, vanhempia ja lapsia on monenlaisia hyvin erilaisissa elämäntilanteissa. Loppuen lopuksi ei ole olemassa yhtä oikeaa lapsen etua tai yhtä oikeaa tapaa hoitaa esimerkiksi lapsen osallisuuteen liittyviä kysymyksiä. Jokainen vanhempi on omien kokemustensa pohjalta kokemusasiantuntija. Aina voi saada ulkopuolelta uusia näkemyksiä, jotka avartavat omaa ajattelua. Universaalia totuutta vanhemmuuden toteuttamisesta on turha etsiä edes lapsen oikeuksien sopimuksen artikloista.

Lapsen oikeuksien sopimus kokonaisuutena luo hyvän pohjan sille, minkälaisia oikeuksia lapsella on. Lapsen mahdollisuudet noiden oikeuksien käyttöön kasvavat vuosien myötä. Law in books ja law in action ovat kuitenkin aina kaksi eri asiaa. Täydellistä maailmaa, jossa jokaisen joka ikinen oikeus toteutuisi aina ja kaikkialla täydellisesti, ei ole olemassakaan.

Emmi Kekäläinen, korkeakouluharjoittelija

Pojat

Jake juoksee junan perässä huutaen äitiä. Tämä loppukohtaus on piirtynyt monen mieliin Mikko Niskasen ohjaamasta Pojat-elokuvasta, joka tavoittaa hienosti varttuvan pojan epävarmuutta, kaipausta, itsensä etsimistä.

Moni poika on tänä päivänä kuin tuo sota-ajan Oulussa asuva Jake. Maailma odottaa pojiltamme kovin paljon, kovin varhain. Ei tyttöjen osalta ole helpompaa, mutta nopeammin kypsyvinä tytöt pärjäävät paremmin peruskoulun ollessa lopuillaan.

Ei olekaan ihme, että tyttöjen ja poikien oppimistuloksissa on huomattava ero. Vuonna 2012 pojista 18 prosenttia ja tytöistä 5 prosenttia suoriutui heikosti PISA-lukutaitotestissä. Ero tyttöjen ja poikien välillä on dramaattinen.

Karummaksi sävy muuttuu, kun totean, että joka kahdeksas 15-vuotias poika ei osaa lukea tasolla, jolla voisi jatkaa opintoja.

Jaken maailma oli eri sotien jälkeisessä Suomessa. Pulaa oli kaikesta ja ahdistus oli suurta, kun henkisesti rampautuneet isät palasivat kotirintamille. Joillakin sota ei päättynyt koskaan. Osa selvisi paremmin, toiset huonommin, mutta jokaisen kohdalla arvet jäivät. Puhumattomuutta, vimmaista työhön uppoutumista, perheen ja yhteiskunnan eteen ponnistelua. Uskoa ja tahtoa jälleenrakentaa Suomi ja siinä samalla oman perheen elämä.

Oli töitä. Toimettomana ei tarvinnut olla.

Tämän päivän pojista osalla on arvet osattomuudesta. Koulutuksen ja työelämän ulkopuolelle ajaudutaan, kun perusvalmiudet nyky-yhteiskunnassa toimimiseen on saamatta.

Ei kaikkien poikien tarvitse innostua koulusta. Mutta työstä pitää innostua jokaisen. Ennen tätä tarvitaan paljon rohkaisua, jokaisen lahjojen löytämistä.

Ja peruskouluihin tarvitaan enemmän miesopettajia. Kolme neljästä opettajasta on naisia. Suomalaiset opettajat ovat hyviä sukupuoleen katsomatta, eikä naisopettajasta ole poikaoppilaalle haittaa. Mutta silti liian yksipuolinen sukupuolirakenne on peruskoulun heikkous.
Opettajankoulutukseen tarvitaan mieskiintiöt. Kuuntelisin tässä professori Jouni Välijärveä Jyväskylästä.

Toisekseen oppivelvollisuus on ulotettava kattamaan toinen aste, sen sisällä oppisopimuskoulutuksesta on rakennettava todellinen väylä. Etenkin pojillemme. Jakelle.

Tuomas Kurttila

Kirjoittaja toimii Suomen lapsiasiavaltuutettuna. Kurttila on käynyt Teuvo Pakkalan ala-asteen Oulun Raksilassa, Pojat-elokuvan maisemissa.

Kirjoitus on julkaista Oulun Poikien talon blogissa 4/2015.

1. vuosi lapsiasiavaltuutettuna

Perjantaina tuli vuosi täyteen Suomen lapsiasiavaltuutettuna.

Lapsiystävällisen yhteiskunnan rakentaminen vaatii yhteiskunnan päätöksiä, aikuisilta asennetta, lasten osallisuutta. Vuoden aikana uskoni Suomen menestykseen on kuitenkin vahvistunut. Tosiasia on, että yhteiskunnan liikkumavara monella politiikan sektorilla on kaventunut. Suurimmat pääomamme ovat luovuus ja luottamus. Tämän eteen tehdään eniten lapsuudessa. Hyvä lapsuus jokaiselle on mahdollista. Hyvä lapsuus on yhteiskunnan tuottavin investointi.

Lasten oikeudet ovat ihmisoikeuksia. Lasten oikeuksista huolehtiminen on kestävää talous- ja hyvinvointipolitiikkaa.

Lapsiasiavaltuutetun tehtävän olen kokenut selkeänä. Tehtävänä on arvioida YK:n lapsen oikeuksien komitealle, valtioneuvostolle ja eduskunnalle, miten lapset Suomessa voivat ja miten lapsen oikeudet Suomessa toteutuvat YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen pohjautuen. Tämän perusteella edistämme lasten hyvinvointia ja oikeuksien toteutumista.

Johdon vaihtuessa on tarpeen pysähtyä miettimään, missä olemme ja mihin menemme. Kompassia ja karttaa tarvitaan. Toimistoni kartta on YK:n lapsen oikeuksien sopimus, kompassi lasten arki tämän päivän Suomessa. Ensimmäisen vuoden rastit ovat toimistossani liittyneet erityisesti seuraaviin:

1) toimistomme työn organisointi ja työprosessien kirkastaminen,
2) lain lapsiasiavaltuutetusta päivittäminen,
3) viran näkyvyys ja tunnettuus,
4) YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen ja sopimuksen toimeenpanoa valvovan YK:n lapsen oikeuksien komitean linjausten huomioon ottaminen viranomaisten toiminnassa.

Jokaisessa työssä on kirkastettava ydintä ajan tarpeista käsin. Syksyllä valmistui toimistoni 5-vuotisstrategia, jonka perusteella rakennamme vuosittaisen toimintasuunnitelman ja valitsemme vuosittaisen teeman, johon arviointi- ja edistämistyö keskittyvät.

Ja tässä ajassa on pystyttävä luopumaan. Rajaamaan ja priorisoimaan.

Ehkä yksi on minut silti yllättänyt – henkilöstöni. Tällaista sitoutumista, kykyä arvioida omaa toimintaa ja halua uudistua on ilo kokea. Työyhteisö, jossa tiedetään työtoverin koiran nimi, toimii tiukoissakin paikoissa. Oppiva organisaatio. Suuresti iloitsen tahdosta uudistaa työtehtäviä ja luopua totutuista tavoista toimia. Valintoja on tehtävä.

Olemme vuoden aikana uudistaneet muun muassa kansalaisyhteydenottoprosessin. Suomeksi sanottua toimistooni yhteydessä oleva ihminen saa tehokkaan hallinnollisen ohjauksen oikeaan viranomaiseen. Oikeusvarmuus säilyy ja toimisto ei ajaudu hallitsemattomiin paperipinoihin. Aikaisempien vuosien vastausruuhkat on purettu ja nyt työ hoituu ajantasaisesti. Prosessikuvaukset – niistä on huolehdittava.

Lakiin lapsiasiavaltuutetusta säädettiin viime syksynä valtuutetun itsenäinen ja riippumaton asema. Eduskuntakäsittelyssä päästiin vieläkin pidemmälle. Toivomukseni mukaisesti eduskunta sääti kertomuksen antamisen eduskunnalle. Hallituksen esitykseen tämä ei edennyt, mutta eduskunta käytti sitä valtaa, joka kansalta on saatu. Erityinen kiitos kuuluu työ- ja tasa-arvovaliokunnan puheenjohtaja Tarja Filatoville ja valiokunnan jäsen Terhi Peltokorvelle. He hoitivat homman maaliin, kuten valtiopäivänaisiin on luottaminen.

Vuoden aikana lapsiasiavaltuutetun virka on uudistunut täyttämään YK:n ihmisoikeustoimikunnan vuoden 1993 päätöslauselman ja ihmisoikeuskonferenssin päätösasiakirjan niin sanotut Pariisin periaatteet. Itsenäisyyden ja riippumattomuuden säätäminen ei yksistään riittänyt. Lapsiasiavaltuutetun taloudellinen ja hallinnollinen itsenäisyys ja riippumattomuus ovat vahvistuneet, kun valtion ensi vuoden talousarvioon saamme selkeän, oman kohdan, johon eduskunta voi läpinäkyvästi ottaa kantaa.

Lapsiasiavaltuutetunkin työssä viestinnän merkitys on kasvussa. Kunnissa ja valtiolla voidaan puhua palveluviestinnästä, joka tarkoittaa vahvaa vuorovaikutusta ja yhteistä työtä asiakkaiden kanssa. Lapsiasiavaltuutetun työssä merkittävänä viestintäkumppanina ovat lapset.

Omalla toimistollani on kynnet näytettävään, kun arvioimme oman virkamme tunnettuutta lasten keskuudessa. Olemme asettaneet selkeät tavoitteet lastensivut.fi-sivuston kehittämiselle. Lapset tarvitsevat tietoa oikeuksistaan ja palveluistaan.

Mutta siihen olen tyytyväinen, että vuoden aikana toimistossa otimme aktiiviseen käyttöön sosiaalisen median kanavia. Verkkosivut uudistettiin mobiilisti käytettäviksi – vähimmäisvaativuus tänä päivänä. Ja jokaisella työntekijällä on viestintä tärkeänä tehtävänä.

Valtion hallinnossa on ajattelua, että tiedotus (ei useinkaan viestintä) on erillistä ja sitä hoitaa Joku Muu. Samaa voi nähdä kansainvälisissä suhteissa, jotka eivät ole riittävästi osana jokaisen asiantuntijan työnkuvaa. Joku Muu puhuu kielillä.

Lapsiasiat kiinnostavat kansalaisia ja tätä kautta tiedotusvälineitä. Tekemistä on, jotta lapsia ei käsitellä vain omana erillisenä asianaan, vaan osana koko yhteiskunnan kehittämistä ja niin sanotusti vakavia keskusteluja. Tässä suhteessa käydyt eduskuntavaalit olivat heikko suoritus. Lapsista ja perheiden asioista keskusteltiin vähän, jos lainkaan. Puoluejohtajat eivät tätä näkökulmaa nostaneet. Väestöstä noin 40 % kuuluu lapsiperheisiin, joka viides kansalainen on lapsi.

Lapsiasiavaltuutetun toiminnassa tärkeä sija on vierailuilla kouluihin, päiväkoteihin, laitoksiin – sinne, missä lapset ovat. Näissä kohtaamisissa katsotaan arkea silmistä silmiin. Näissä tilanteissa lapset, vanhemmat, ammattilaiset viestivät suomalaisesta arjesta. Karujakin asioita.

Ja kiitos, että olette kutsuneet. Kutsuihin on tartuttu. Joka viikko jollakin puolella Suomea. Ja jos ei ole kutsuttu, olemme tulleet silti. Näinhän tämä toimii.

Kuten sanottua, opinnot ovat aina hyödyksi. Lapsiasiavaltuutetun työssä on ollut hieman yllättäen suurta hyötyä teologian luvuistani: sielunhoidon peruskurssista. Sivulauseisiin kätkeytyvät usein päälauseet, huutomerkitkin. Kohtaamiset lastensuojelun lasten, yksin maahan tulleiden, lepositeistä kertovan lapsen kanssa tekevät näkyväksi näkymättömyyttä. Yhteiskunnan heikoimmista näemme sen, mikä on ihmisoikeuksien ja ihmisarvon tila.

Kun ongelmiin on puututtu, muutoksia on saatu aikaan. Mahdollisuuksia on.

YK:n lapsen oikeuksien komitea huomautti vuonna 2011, että lapsiasiavaltuutetun ja eduskunnan oikeusasiamiehen on syytä pohtia vuorovaikutustaan.

Lapsiasiavaltuutetulla ei ole toimivaltaa yksittäisen lapsen asioissa. Lapsiasiavaltuutettu ei anna päätöksiä, joilla esimerkiksi muutettaisiin toisen viranomaisen päätöksiä tai otettaisiin niihin tarkemmin kantaa. Samanlainen toimivalta on myös muiden Pohjoismaiden lapsiasiavaltuutetuilla, vaikka muualla Euroopassa on lapsiasiavaltuutettuja, jotka nimenomaisesti tutkivat yksittäistä lasta koskevia asioita.

Itse pidän pohjoismaista mallia toimivana ja hyvän hallinnon kannalta perusteltuna. Eduskunnan oikeusasiamiehellä lapsen oikeudet ovat olleet 1990-luvun lopusta työn erityinen painopiste. Tämä näkyy niin oikeusasiamiehelle tulevien kantelujen pohjalta annettavissa ratkaisuissa kuin oikeusasiamiehen omasta aloitteesta tehtävässä tutkinnassa ja tarkastuksissa.

Toimistoni yhteys eduskunnan oikeusasiamieheen on tärkeimpiä työkumppanuuksia toimistolleni. Kun havaitsemme tutkinnan tarvetta, toimistoni tekee viranomaiskantelun eduskunnan oikeusasiamiehelle. Näin tapahtui ensimmäisen kerran viime syksynä lasten oikeudesta perusopetukseen sairaalaolosuhteissa. Tämän jälkeen kuntien käytänteet ovat jo muuttuneet ja viranomaiset ovat heränneet kiitettävästi kyseisessä asiassa.

Lailla on siis maata edelleenkin rakennettava. Säädöksillä on merkitystä. Ne eivät ole sanahelinää ja juhlapuhetta. Ne ovat oikeusvaltion ja lasten oikeuksien perusta.

Vuosi on osoittanut, ettei YK:n lapsen oikeuksien sopimusta tunneta riittävästi hallinnonkaan piirissä – niin kunnissa kuin valtiolla. Hihoja ylös vain. Tästäkin syystä toimistoni päätti ottaa käännettäväkseen kaikki YK:n lapsen oikeuksien komitean yleiskommentit. Näistä informoimme laajasti yleiskirjeellä. Tulevana syksynä järjestetään ministeriöiden virkamiehille ja tuomioistuimelle asiasta koulutusta, keväällä uusille kansanedustajille.

Maaliskuun lopussa luovutin lapsiasiavaltuutetun vuosikirjan pääministerille otsikolle ”Harvojen yhteiskunta vai kaikkien kansakunta?”. Tähän kysymykseen kiteytyy koko asetelma. Lapsuus eriarvoistuu, mitä tekee Suomi? Olen nostanut monissa yhteyksissä esille oppimis- ja hyvinvointierojen kasvun. Osalle yhteiskunnan eturivistöä on ottanut koville tieto poikien lukutaidottomuudesta. Eräässä pienessä keskusteluryhmässä talouselämän eturiviläisellä kytkin jumitti, kun totesin, että joka kahdeksannen 15-vuotiaan pojan lukutaidottomuuteen on pakko herätä. Eturiviläinen kielsi tiedon.

Tieto lisää tuskaa. Tätä tuskaa täytynee lisätä, ei vähentää.

Mutta hyvää tapahtuu. Olen ollut tyytyväinen, miten valtiovarainministeriössä on aloitettu työ lapsivaikutusten arvioinnin tuomiseen budjettivalmisteluun. Kunnissa lasten kuuleminen ottaa askelia osana palveluiden kehittämistä – muun muassa lastensuojelussa. Viime vuoden lopulla maahan saatiin THL:n työn ansiosta Lasten hyvinvoinnin kansalliset indikaattorit – tietoa päätöksenteon perustaksi löytyy. Suomi etenee. Suomi ei taannu.

Kiintoisaa työtä. Tärkeää työtä. Ja aivan korostetusti yhteistä työtä. Lapsiasiavaltuutetun tehtävässä kansallinen ja kansainvälinen lomittuvat yhteen. Työn perusta on YK-perustaisessa ihmisoikeuksien edistämisessä kansallista todellisuutta arvioiden. Työssäni Euroopan neuvosto on tärkeä.

Kysyntääkin suomalaiselle osaamiselle on. Enemmän kuin osaamme itse arvostaa.

Suomen on oltava aktiivisempi esimerkiksi ihmisoikeusraportoijien tarjoajana YK:n ja Euroopan neuvoston puitteisiin. Itse tulin valituksi romanilasten oikeuksien raportoijaksi Euroopan Neuvoston lapsen oikeuksien strategian valmisteluun.

Toki vuoteen mahtuu pikantteja yksityiskohtia. Venäjällä järjestettyä mielenilmausta en valitettavasti päässyt seuraamaan, olihan kylteissä kuitenkin jämäköitä iskulauseita allekirjoittaneeseen liittyen. Lähinaapurit ovat aina tärkeitä. Eikä niitä valita, ne ovat. Tänään matkaan Osloon, jossa Pohjoismaiden lapsiasiavaltuutetut kohtaavat.

Lapsista näemme huomenna, mikä meille aikuisille on ollut tärkeää tänään. Kestävä yhteiskunta perustuu huolenpitoon lapsista.

Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu

HLBTI ja lapset

Kirjainyhdistelmä HLBTI viittaa homoihin, lesboihin, bi-seksuaaleihin, trans-ihmisiin ja intersukupuolisiin henkilöihin. Kyse on siis seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä. Usein nämä ilmiöt mielletään aikuisten maailmaan kuuluvina asioina, mutta kun tarkemmin katsotaan, HLBTI liittyy lasten maailmaan ja elämään lukuisin tavoin – joko lapsen omana kokemuksena tai jonkun muun kokemuksen välityksellä.

Jokaisella ihmisellä on seksuaalinen suuntautuminen, joka ajankohtaistuu elämänpolulla silloin kun ihminen herää seksuaalisuuteensa. Jo leikki-ikäinen lapsi on seksuaalinen olento, mutta viimeistään murrosiän alkaessa kysymys seksuaalisesta suuntautumisesta on jo usein akuutti. Homoiksi, lesboiksi, bi-seksuaaleiksi ja heteroiksi tullaan usein jo hyvin varhaisessa vaiheessa elämänpolkua, juridisessa mielessä jo aivan lapsena.

Jokaisella ihmisellä on myös sukupuoli-identiteetti ja omanlaisensa sukupuolen ilmaisun tapa. Osalla ihmisistä myöskään kehon sukupuolipiirteet eivät ole yksiselitteisen miehiset tai naisiset. Lapsen sukupuoli-identiteetti kehittyy jo hyvin varhaisessa lapsuudessa. Lapsen sukupuoli-identiteetti tai sukupuolen ilmaisun tapa voivat poiketa normin mukaisesta jo hyvin nuorella iällä. Sukupuolen moninaisuus on mitä suurimmissa määrin nimenomaan lapsen elämään liittyvä kokemus. Ikävä kyllä iso osa sukupuoleltaan moninaisista lapsista ei ole löytänyt lapsuudessaan luvallista tapaa tuoda esiin sukupuolen kokemustaan. Tästä syystä sukupuoli-identiteetin ja ilmaisun etsintä lykkääntyvät joskus traagisinkin seurauksin aikuisuuteen saakka.

Kun asioita katsotaan tästä näkökulmasta, huomataankin, että seksuaalinen suuntautuminen, sukupuoli-identiteetti ja sukupuolen ilmaisun tapa ovat kaikki asioita, jotka konkretisoituvat nimenomaan lapsuudessa. Jotta tulevaisuudessa HLBTI-ihmiset voisivat elää hyvän ja turvallisen elämän, on välttämätöntä suojella näitä herkkiä lapsuuden prosesseja, joissa jokainen meistä syntyy omaksi itsekseen myös sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen osalta.

HLBTI ei liity kuitenkaan ainoastaan niiden lasten maailmaan, joita HLBTI koskettaa oman henkilökohtaisen kokemuksen kautta. Ensinnäkin jokaisella lapsella on tilaa kasvaa vahvempaan itsetuntemukseen ja identiteettiin, kun lapsia kasvatetaan tavalla, joka mahdollistaa esimerkiksi sukupuolen ilmaisun kokeilut. Toiseksi muiden ihmisten HLBTI-identiteetti koskettaa lapsia monella tapaa. Esimerkiksi lapsen omat vanhemmat voivat kuulua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön, jos lapsi elää sateenkaariperheessä. HLBTI-ihminen lapsen elämässä voi olla myös esimerkiksi oma sisar, luokkakaveri tai opettaja. Tämän päivän lapset kohtaavat elämän moninaisuuden yhä laajemmin. Moninaisuuden kohtaamisen taidot ovat tärkeitä jokaisen lapsen menestymisen kannalta.

Lapsiasiavaltuutettu on halunnut nostaa asian keskusteluun perustamalla alkuvuodesta työryhmän, joka on saanut nimekseen HLBTI ja lapset. Työryhmä koostuu seksuaali- ja sukupuolivähemmistökysymysten sekä lasten oikeuksien asiantuntijoista. Työryhmän tavoitteina on lisätä keskustelua HLBTI-lasten ja sateenkaariperheiden lasten hyvinvoinnista ja oikeuksista, edistää keskustelun pohjaamista tutkittuun tietoon, varmistaa Lapsen oikeuksien sopimuksen tulkinnan, soveltamisen ja seurannan huomioivan myös HLBTI-teemat sekä antaa toimenpide-ehdotuksia HLBTI-lasten ja sateenkaariperheiden lasten hyvinvoinnin ja oikeuksien edistämiseksi.

Juha Jämsä

HLBTI ja lapset –työryhmän puheenjohtaja
Sateenkaariperheet ry:n toiminnanjohtaja

Lapsen ääni

Sanataitelija, runoilija Aino Suholan runo ministeri Elisabeth Rehnin 80-vuotisten kunniaksi lapsiasiavaltuutetun toimiston tilaamana (kantaesitetty 14.4.2015):

Lapsen ääni

Jos ois joku
joka rakastais ihmiseksi
ja sanois että lapskulta
totta kai sua itkettää

joku
joka ei ikinä hylkäis
eikä jättäis häpeään
antais mannapuuroo
ja makkaraa
välittäis vielä viitosenakin
pyyhkis kyyneleet
ja sanois
märakastansua
märakastansua

niin musta vois tulla
minä
ihan kokonainen ihme
jonka edessä otetaan lakki päästä
ja mä sanoisin jag älskar dig så
niin kuin Daniel Victorialle
vaikka ihan suomeks vaan

me painettais kätemme kallioon
mä ensin ja sä sitten
ja sitten taasen mä
niin kuin vuorovesi sata kertaa tuhat kertaa
samaan paikkaan
ja kaikki mummot ja papat
ja matit ja tepot
ja jonain päivänä
sadan vuoden jälkeen
siinä ois ihmisen käden jälki
niin kuin iho iholla

ei lyönti
vaan pieni ja hento ote

ja ilo helisis
ja itkun ääni

#vaalit2015

Suomi äänestää sunnuntaina. Eduskuntavaalit ovat näkyneet laajasti. Tiedotusvälineissä vaalit on noteerattu hyvin. Kiittää kannattaa myös ehdokkaita, jotka ovat myllyyn lähteneet. Arvostus ei ole taattu, mutta arvostelu on. Kymmenissä vaalikoneissa on melkoinen läpivalaisu ja henkilörekisteri ehdokkaiden taustoista ja mielipiteistä.

Olen kiertänyt kaikkien puolueiden tilaisuuksissa puhumassa. Vaaleja ei tule karttaa. Asiantuntijoiden on syytä olla antamassa näkökulmaa ja tietoa päätöksentekijöiden virikkeeksi. Vuorovaikutusta hallinnon, tutkimuksen, järjestöjen, liike-elämän ja poliittisen päätöksenteon kehikossa on liian vähän. Sitä pitää lisätä.

Demokratiaa kannattaa puolustaa. Ja hauskaakin saa olla. Mikkelissä laskimme kyläkoululla pulkkamäkeä puheiden jälkeen, Espoossa poni ajelutti lapsukaisia, makkaraa on syöty ja kahvia juotu – niin Raahessa, Oulussa, Raisiossa, Espoossa, Jyväskylässä, Helsingissäkin. Me omistamme yhdessä demokratian. Olemme siitä yhdessä vastuussa.

Ihmisten parissa olen avannut monien asiantuntijoiden kanssa lapsi- ja perheasioiden ajankohtaisuuksia. On herännyt vilkasta keskustelua, toivoa ja ahdistustakin, kun on puhuttu lastensuojelusta, perheiden kotipalvelusta, kotihoidontuesta, koulujen arjesta, lasten kokemasta kiusaamisesta, työelämän pelisäännöistä, hoivavastuun jakamisesta vanhempien kesken, subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta, päivähoidon laadusta.

Yksi yllätys on silti ollut häkellyttävän suuri. Lapsi- ja vanhusväestön asioista on keskusteltu puoluejohtajien kesken vähän, jos lainkaan.

Puoluejohtajien keskusteluista nämä arjen asiat ovat puuttuneet. Puolueiden puheenjohtajien suuret vaalikeskustelut ovat olleet ohipuhumista rakenteista, stiiknafuuliaa yläkäsittein. Kuitenkin menneen vaalikauden poliittiset väännöt on käyty pitkälti lapsi- ja vanhusväestön kysymyksistä.

Vaalikoneissakin lapsi- ja vanhusteemoja on vähän, jos lainkaan.

Mistä vaaleissa on sitten puhuttu? Enemmän on puhuttu reaktiivisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikasta sekä hyvin yleisellä tasolla valtion taloudesta. Kuntien taloudesta on puhuttu jo vähemmän, jos lainkaan. Olemmeko kuulleet, mitä kuntien velvoitteita karsitaan vai karsitaanko? Kreikasta on puhuttu neljän vuoden takaisesta asetelmasta käsin. Alkoholista oli tuloillaan kantojen punnintaa, mutta niin sanotun kansalaispalautteen jälkeen tämäkin haudattiin pimentoon.

Vähäinen keskustelu politiikan sisällöistä on valitettavaa demokratian kannalta. Pian vaalien jälkeen sisältöihin käydään joka tapauksessa kiinni. Puolueet eivät pysty viemään tarvittavia uudistuksia reippaasti läpi, kun mandaattia uudistuksille ei ole haettu. Puolueiden kannalta olisi toivottavaa, että vaaleissa käytävä keskustelu edistäisi hallitukseen päätyvien puolueiden yhteisten kantojen luomista.

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu

Lapsen oikeusturvaa parannettava

Huostaanotto ja lapsen sijoittaminen sijaishuoltoon ovat voimakas interventio lapsen ja hänen vanhempansa perusoikeutena turvattuun perhe-elämään. On ymmärrettävää, että lapsi ja vanhemmat eivät aina ole yhtä mieltä viranomaisen kanssa huostaanoton tarpeesta. Heidän oikeusturvansa kannalta on tärkeää, että asia voidaan saattaa riippumattoman tuomioistuimen ratkaistavaksi.

Tahdonvastaiset huostaanottoasiat käsitellään tuomioistuimessa kiireellisinä. Tästä huolimatta käsittely voi pisimmillään kestää huostaanottohakemuksen jättämisestä alkaen jopa puolitoista vuotta, jos hallinto-oikeuden päätöksestä on valitettu vielä korkeimpaan hallinto-oikeuteen (KHO). Ratkaisu muuttuu enää hyvin harvoin KHO:ssa.

Puolitoista vuotta on lapsen elämässä pitkä aika. Pitkä oikeuskäsittely on lapselle epävarmuutta aiheuttava, kuormittava tekijä. Pahimmillaan se voi vaarantaa perheen jälleenyhdistämistavoitteen, joka lastensuojelulain mukaan on otettava huomioon lapsen edun mukaisella tavalla sijaishuollon toteuttamisessa.

Perustuslakivaliokunta antoi alkuvuodesta lausunnon (PeVL 55/2014 vp) hallintoasioiden muutoksenhakusäännöksiä koskevasta lakiesityksestä. Esityksessä ehdotetaan mm. valituslupamenettelyn laajentamista uusiin asiaryhmiin muutoksenhaussa KHO:een. Lastensuojeluasioita esitys ei koske. Lausunnossaan valiokunta kuitenkin katsoo, että mahdollisuutta laajentaa valituslupajärjestelmää jatkossa lastensuojeluasioihin on syytä selvittää.

Tämä on lämpimästi kannatettava ehdotus. Huostaanottoon ja sijaishuoltoon liittyy lapsen edun näkökulmasta useita seikkoja, jotka puoltavat asian nopeaa käsittelyä, kuten valiokuntakin toteaa. Valituslupamenettelyn myötä KHO:ssa käsiteltävien asioiden määrä vähenisi ja siellä ratkaistavien asioiden käsittely nopeutuisi.

Valituslupamenettely osaltaan parantaa lapsen oikeusturvaa. Ensisijaisesti tavoitteena olisi kuitenkin oltava tahdonvastaisten huostaanottojen vähentäminen. Sosiaalihuollossa ollaan siirtämässä painopistettä ennaltaehkäiseviin toimiin. Huostaanottojen tarve ei kuitenkaan kokonaan poistu. On siis panostettava siihen, että lapsi, vanhemmat ja viranomainen voisivat entistä useammin yhteisymmärryksessä sopia toimenpiteistä.

Erityisesti huomiota on kiinnitettävä lapsen osallisuuteen, sekä sosiaaliviranomaisessa että tuomioistuimissa. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksessa taataan lapselle oikeus vaikuttaa itseään koskeviin asioihin iän ja kehitystason edellyttämällä tavalla. Tämä oikeus on kaikilla lapsilla, ilman ikärajoituksia. Aito kuunteleminen, mielipiteiden huomioiminen ja päätösten perusteleminen lapselle ja vanhemmalle ymmärrettävällä tavalla auttavat perhettä hyväksymään kielteisiäkin päätöksiä. Se on myös keino löytää yhteisesti sovittavissa olevia ratkaisuja. Lapselle, jonka elämästä ensisijaisesti on kyse, tämä on erityisen merkityksellistä.

Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu
Merike Helander, lakimies, lapsiasiavaltuutetun toimisto

Syrjintä leimaa nuoruuden kokemusta

Uusi Nuorisobarometri julkistettiin muutama viikko sitten. Sen keskeisenä tuloksena todetaan, että syrjintä leimaa nuoruuden kokemusta. Enemmistö (55 %) kaikista 15–29-vuotiaista nuorista kokee tulleensa jossain elämänsä vaiheessa syrjityksi. Luku on suuri, mutta ei sinänsä yllättävä. Syrjintää on ollut aina, mutta se ehkä tunnistetaan herkemmin nykyään.

Nuorisobarometrin määritelmän mukaan syrjintä tarkoittaa sitä, että henkilöä tai ryhmää kohdellaan ilman hyväksyttävää oikeutusta eriarvoisesti esimerkiksi sukupuolen, iän, uskonnon, vamman, seksuaalisen suuntautumisen, etnisen alkuperän tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Syrjinnäksi voidaan katsoa vähättely ja aliarvioiminen, pilkkaaminen ja nimittely tai ryhmän ulkopuolelle jättäminen. Näkemykset siitä, mikä katsotaan syrjinnäksi, ovat erilaisia ja tilannekohtaisia. Mikä yhdelle on syrjintää, ei ole sitä välttämättä toiselle. Tytöt tunnistavat poikia herkemmin erilaisia syrjinnän muotoja.

Lasten ja nuorten kohdalla ikä on yleinen syrjintäperuste. Heidän mielipiteensä jätetään usein huomioimatta, koska oletuksena on, että aikuiset tietävät asiat paremmin. Kyse voi olla myös siitä, että lapsilta ja nuorilta ei muisteta tai huomata kysyä mielipidettä, vaikka asia koskisi nimenomaan heitä. Tällaisen aikuisten harjoittaman, usein tiedostamattomankin syrjinnän lisäksi on paljon lasten keskinäistä syrjintää. Yleisimmät syrjinnän syyt liittyvät iän lisäksi pukeutumistyyliin, ulkonäköön, epämuodikkuuteen ja sukupuoleen liittyvien odotusten rikkomiseen. Vähemmistöön kuuluvat kokevat syrjintää muita enemmän.

Syrjinnän syyt pohjautuvat yhteiskunnan arvomaailmaan. Kyse on perussosiologisesta keskustelusta koskien normeja ja arvoja: mikä on yhteiskunnassamme normaalia ja mitä pidetään epänormaalina? Normaali on hyväksyttävää, kun taas epänormaali on jotain uhkaavaa tai erikoista ja siksi syrjinnän peruste. Normaaliudenkin määrittely on vallan käyttöä. Normien avulla myös rajaamme yhteisöjä ja ryhmiä: tietyssä yhteisössä on toimittava tiettyjen sääntöjen mukaisesti tai tulee syrjityksi. Sosiaalinen paine voi yhteisössä olla todella kova. Esimerkiksi enemmistö nuorista on sitä mieltä, että Suomessa on liian vahva samanlaisuuden paine.

Nuoret joutuvat nykyään kasvamaan maailmassa, jossa vallitsee kovat arvot. Monet kehityskulut ovat johtaneet siihen, että vahvat, yhteiskuntaan ja sen normeihin parhaiten sopeutuvat menestyvät, kun taas heikommin niihin sopeutuvilla on vaikeampaa. Yhteiskunnassa on huonosti tilaa ”normaaleista” poikkeaville yksilöille. Yksilöllisyyttä pidetään etuna, mutta siitä uhkaa tulla vain vahvojen, yhteiskunnan normien sisälle mahtuvien yksilöiden etuoikeus. Esimerkiksi työmarkkinoilla vahvoilla on usein nuori, jolla on tutkinto, työkokemusta ja jokin erityistaito, kuten monen kielen osaaminen. Sen sijaan nuori, jolla ei ole tutkintoa tai työkokemusta, mutta omakohtaista, vuosien mittaista kokemusta esimerkiksi tietokonepelien teosta saattaa jäädä ilman työpaikkaa. Hänellä olisi yksilöllistä erityisosaamista, mutta ei virallista pätevyyttä.

Syrjinnän kustannukset ovat mittaamattoman suuret. Syrjiminen aiheuttaa pahaa mieltä ja pahimmillaan johtaa yksinäisyyteen ja koko yhteiskunnasta syrjäytymiseen. Nuorisobarometrin mukaan syrjintä näkyy kaikissa hyvinvointimittareissa: syrjinnän uhrit ovat keskimääräistä tyytymättömämpiä niin terveydentilaansa kuin elämäänsä kaiken kaikkiaan. Siksi erityisesti lasten ja nuorten syrjintään tulisi suhtautua vakavasti. Myös nuoret itse pitävät syrjintään puuttumista lähes yksimielisesti tärkeänä. Sen sijaan vähemmistön (46 %) mielestä nykyiset syrjintää ehkäisevät toimet ovat tehokkaita.

Syrjinnän ehkäisemisessä on hyvä huomioida sekä henkilökohtainen että rakenteellinen taso. Rakenteisiin pystytään puuttumaan lainsäädännöllä. Esimerkiksi uusi kuntalaki velvoittaa jokaista kuntaa perustamaan nuorisovaltuuston turvaamaan nuorten vaikuttamismahdollisuudet. Näin pyritään rakenteellisesti vähentämään nuorten syrjintää kunnallisessa päätöksenteossa. Kouluihin tulisi kiinnittää erityistä huomiota syrjäytymisen ehkäisemisessä, sillä siellä syrjintää koetaan eniten. Lapsiasiavaltuutettu pyrkii osaltaan edistämään asiaa, osana vuoden Eriarvoistuva koulu? -teemaa.

Vain harva meistä tunnustaa tietoisesti ja tahallisesti harrastaneensa syrjintää. Syrjinnän yleisyyteen nähden aika moni meistä sitä kuitenkin tekee. Vaikeinta syrjinnän ehkäisemisessä on se, että sitä ei saada pois lakien tai juhlapuheiden avulla, vaan käytännön teoilla. Syrjinnän ehkäisemisessä kaikki lähteekin asenteesta. Tarvitaan asiasta puhumista, ihmisten keskinäistä vuorovaikutusta ja oikeanlaista kasvatusta. Myös medialla on iso rooli asenteiden muokkautumisessa. Syrjintää tuskin pystytään koskaan kokonaan kitkemään. Ihmisten ja sitä kautta yhteiskunnan on kuitenkin mahdollista tulla suvaitsevaisemmiksi.

Näyttää siltä, että yhteiskuntamme alkaa vähitellen hyväksyä lasten ja nuorten osallisuuden. Käytännössä osallisuuden toteutumiseen on kuitenkin vielä matkaa, sillä syrjintä, jota voidaan pitää osallisuuden vastakohtana, on edelleen yleistä. Kun osallisuus viittaa toimintaan, jossa jokaista ihmistä arvostetaan sellaisena kuin hän on, on syrjinnässä kyse siitä, että valtaväestöön tai itseemme nähden erilaisia ihmisiä pidetään huonompina tai vähempiarvoisina. Erilaisuus on hyvä tunnistaa, mutta väitän, että aika harva meistä – jos ylipäätään kukaan – pystyy sen täydellisesti tunnustamaan. Tässä meillä jokaisella on peiliin katsomisen paikka.

Terhi Tuukkanen
Ylitarkastaja
Lapsiasiavaltuutetun toimisto

Kirjoitus perustuu teokseen ”Myllyniemi, S (toim.) 2015. Ihmisarvoinen nuoruus. Nuorisobarometri 2014. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö, Nuorisoasiain neuvottelukunta ja Nuorisotutkimusverkosto” sekä kirjan julkistamistilaisuudessa 6.3.2015 käytettyihin puheenvuoroihin ja keskusteluihin.