Vahvaan väestöpolitiikkaan

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila, Mänttä 1.5.2018 (muutosvarauksin)

Arvoisa juhlaväki,

Suomi elää murrosvaihetta, jossa maan syntyvyys on historiallisen matala. Koskaan maahamme ei ole syntynyt niin vähän lapsia kuin viime vuonna. Samaan aikaan maan työikäisen korkeasti koulutetun väestön koulutustaso on laskussa. Se on vuonna 2030 alle OECD- ja EU-maiden keskiarvon.

Lapsiasiavaltuutetun näkökulmasta Suomen on käynnistettävä toimenpiteet, joilla luodaan vahva väestöpolitiikka ja lisätään työn saatavuutta. Molemmilla vahvistetaan veropohjaa, kansalaisten ostovoimaa ja mahdollistetaan eläkkeiden maksaminen. Tämä välttämättömyys on tehtävä ilman tinkimistä lasten oikeuksista ja hyvinvoinnista. On tunnistettava kohtalonyhteys pienentyvien ikäluokkien saattamisessa koulutukseen ja työhön sekä näin saavutettava korkea työllisyysaste.

Mikäli tässä yhteiskuntapolitiikassa ei onnistuta, on edessä etuuksien, palveluiden ja eläkkeiden leikkaukset ja osittainen alasajo. Nämä leikkaukset joudutaan tekemään etupainotteisesti. Jos tähän joudutaan, toimenpiteet ovat raskaita ja eri väestöryhmien välistä luottamusta rikkovia.

Väestöpolitiikan voi määritellä tavoitteiksi ja toimenpiteiksi, joilla vaikutetaan muun muassa syntyvyyteen, kuolevuuteen ja perheellistymiseen. Tarvitsemme luottamusta vahvistavaa politiikkaa, jossa tämän päivän nuoret aikuiset uskaltavat ja haluavat perheellistyä ja näin kantaa vastuunsa seuraavan sukupolven kasvattamisesta. Tämä tarkoittaa, että valtiona pidämme huolen, että lapsilisien ostovoimaa ei heikennetä, lapsiperheiden palvelut eli erityisesti neuvola, varhaiskasvatus, kasvatus- ja perheneuvonta, lapsiperheiden kotipalvelu, perusopetus ja toisen asteen koulutus taataan valtion toimenpitein laadukkaana koko maassa sekä kohtuuhintaisia asuntoja on saatavilla.

Luulenpa kuitenkin, että edes tämä ei riitä. Ihminen ei tarvitse enää jälkikasvua varmistaakseen turvatun vanhuusajan hoivan ja huolenpidon. Ainakaan näin ei tarvitse tämän päivän nuorten ajatella, vaikka todellisuudessa ylisukupolvinen hoivavastuu ei kovin kaukana olekaan. Toisaalta ajatus lasten saamisesta yhteiseksi hyväksi on täysin vieras – se on sekä lapsia että etenkin naisia esineellistävä. Jäljelle jää tunnetaso, kysymys hyvästä elämästä ja siitä, mikä minulle ihmisenä on tärkeää.

Edelleen nuorten arvoissa voimme havaita perheellistymisen olevan yksi tärkeimpiä tulevaisuuden tavoitteita. Toisaalta tämän rinnalla halu toteuttaa itseään kilpailee mahdollisen perheellistymisen ja lasten kanssa. Huomiota on kiinnitettävä myös tosiasiaan, että lasten saamisen toiveet ovat matalampia työttömillä ja pienituloisilla.

Väestöpolitiikassa on pystyttävä syvällisemmin ymmärtämään tämän päivän ihmisen tunteita ja odotuksia hyvästä elämästä. Lapsiperhearki kilpailee tietyllä tapaa vapaammalta ja mukavammalta tuntuvan huoltajavastuuttoman arjen kanssa. Nämä kaksi on uskallettava asettaa vertailuun.

Enemmän on tuotava perhearjesta esille hyvän elämän, onnen sisältöjä. Se on perheen tuomaa läheisyyttä, vanhemmuuden huumaavaa onnea. Se on kyynel silmäkulmassa, kun lapsesi oppii kävelemään. Se on sitä tunnetta, kun voi olla tukena varttuvalle nuorelle, joka etsii paikkaansa ja unelmiaan. Se on ylpeyttä lapsesta, joka oppii ja kehittyy. Se on sitä onnea, kun lapsi osoittaa sinun olevan tärkeä. Se on sitä, että kuoleman hetkellä sinua kaivataan. Onko väestötutkimuksen otettava uusi näkökulma vanhemmuuden myönteisiin, huumaaviin tunteisiin? Tässä pitkälle kehittyneessä yhteiskunnassa tämä voi olla väestöpolitiikan yksi uusi tehtävä.

Vahva väestöpolitiikka vaatii tietoista ja systemaattista kasvtustyötä. Euroopan lapsiasiavaltuutettujen kesken hyväksyimme viime syksynä Helsingissä yhteisen kannanoton ihmissuhdekasvatuksesta, joka on aloitettava varhaiskasvatuksessa. Uskon, että tämänkaltaisen työn ymmärtämisellä on osaltaan merkitystä väestöpolitiikan uudelleen muotoilussa.

Toisekseen perheet tarvitsevat työtä ja toimeentuloa. Sitä tarvitsee jokainen suomalainen ja suomalainen yhteiskunta. Hyvinvointivaltio on työn yhteiskunta. Vain korkean työllisyysasteen turvin voimme ylläpitää etuudet, palvelut ja eläkkeet. Työttömyyden alentuminen ja pienituloisuudesta pois pääseminen luovat edellytyksiä perheen perustamiseen.

Näyttääkin siltä, että jatkossa korkean työllisyysasteen yhteiskunta on se, johon lapsia uskalletaan ja halutaan saada.

Muutama viikko sitten minulla oli ilo tavata Keski-Suomen pitkäaikainen kansanedustaja Sakari Knuuttila, joka työllään oli ajamassa suomalaisten perusoikeudeksi työn. Tänä päivänä työ perusoikeutena on säädetty maamme perustuslain 18 §:ään.

Tätä samaa henkeä tarvitaan tänäkin päivänä. On tavoiteltava 80 prosentin työllisyysastetta. Tämä on mahdollista ja se on välttämätöntä. Kaikki tuon alle on epäonnistumista. Tavoitteesta ollaan tällä hetkellä kaukana.

Suomi tarvitsee laajan investointiohjelman, jolla lisäämme työn saatavuutta. On nostettava suomalaisten osaamista, työn tekemisen ja vastaanottamisen kannusteita sekä parannettava erityisesti rataverkon kehittämisellä työn liikkuvuutta. En jätä muistuttamatta, että tällä hetkellä Suomi on nopeassa luisussa heikosti koulutetuksi maaksi, joka ei kuitenkaan pysty, eikä toivottavasti haluakaan, kilpailla halvan työvoiman maiden kanssa. Meidän on kilpailtava osaamisessa ja osaavimman kansakunnan tilasta – nyt tämä toteutuu Suomessa vain juhlapuheissa. Meillä on oltava samalla liikkuvin yhteiskunta, jossa työssäkäyntialueet laajentuvat.

Me emme saa alistua ongelmille, joita yhteiskunnassamme on. Me nostamme jälleen kerran Suomen raiteille, jotka mahdollistavat suomalaisen luottamuksen tämän maan ja oman elämämme rakentamiseen, me mahdollistamme sosiaalisen nousun ja koulutustason vahvistumisen, me pidämme huolta, että tähän maahan kannattaa investoida ja täällä yrittää. Nuorten luottamus Suomeen on tutkimusten mukaan romahtanut viimeisten noin kymmenen vuoden aikana. Tämä usko on palautettava.

Lapsiasiavaltuutettuna huomioni kiinnittyy mahdollisuuksiin, jotka ongelmiamme suuremmat. Meillä on edelleen yksi toimivimmista yhteiskunnista, joita tällä maapallolla on. Kun annoin eduskunnalle kertomuksen lapsen oikeuksien ja hyvinvoinnin tilasta tämän vuoden helmikuussa, kiinnitin huomiota siihen, miten systemaattisesti Suomi rakensi vaikuttavaa lapsi- ja perhepolitiikkaa toisen maailmansodan jälkeeen ja jo sitä ennenkin. Yhtenä esimerkkinä on väestöpolitiikka, johon rakentajasukupolven poliitikkojen ja tutkijoiden kärki käytti paljon aikaa ja vaivaa. Tänä päivänä syntyvyys on alhainen, mutta väestöpolitiikan sijaan puuhastellaan pienen mittakaavan kehittämishankkeissa kansallisten linjausten sijaan. Perhevapaauudistuksen kariutuminen on tästä yhtenä esimerkkinä. On tullut helpommaksi järjestää seminaari, kuunnalle polveilevia alustuksia, todeta tunnelman olevan hyvä, jakaa joitakin miljoonia hankerahaa ja ohittaa kouriintuntuvat yhteiskunnalliset reformit.

Työn liikkuvuuden osalta tarvitaan sekä työelämän pelisääntöjen että yhteiskunnan infrastuktuurin uudistamista. Ei enää käy, että työpaikkojen ylinjohto voi tehdä työaikaan ja -paikkaan sitomatonta työtä. Tämä on oltava laajemmin kaikkien työntekijöiden mahdollisuus. Meidän on uskallettava rakentaa työelämän pelisäännöt, jotka lisäävät samaan aikaan työntekijän tuottavuutta ja ihmisen hyvinvointia, joka kanavoituu nykyiseen ja myös tulevaan perheeseen. Tässä olemme alkumetreillä.

Suomen on käynnistettävä laaja rataverkon parantaminen, jossa työtä laitetaan niin sanotusti raiteille. Hallituksen on kerättävä maakunnilta näitä koskevat esitykset ja rakennettava laaja koko maata rakentava rataverkkoratkaisu. Oulun seudulla tarvitaan yhteys Raahesta. Jyväskylän seudulla tarvitaan nopeampi yhteys etelään. Äänekoskelta on päästävä Jyväskylään. Työssäkäyntialueiden on laajennuttava. Tämä mahdollistaa koko Suomen pysymisen tasapainoisesti asuttuna, mikä taas ylläpitää asuntokannan arvoa mahdollisimman hyvin koko maassa. Jokaisen kaupunkiseudun ympärille tarvitaan vireä kuntaverkko.

Muistutan kylmistä tosiasioista. Eläkerahastoissamme on vajaa kolmannes eläkkeiden maksamiseen tarvittavasta summasta. Tosiasioita ei päästä pakoon. Kun eläkkeiden maksajia on vähemmän, eläkemaksut nousevat. On arvioitu, että 50 vuoden kuluttua työeläkemaksut, jotka ovat useita prosenttiyksikköjä suuremmat nykyisen alhaisella syntyvyydellä. Suomalainen ostovoima heikkenee ja työn kustannukset kasvavat.

Vaikka tällä hetkellä työllisyys kehittyy suotuisasti, kokonaiskuva on synkkä.

Kun maa epäonnistuu lapsi- ja perhepolitiikassa, maa epäonnistuu kaikessa. Tarvitaan henkeä, jossa hyvistä työelämäkäytänteistä säädetään lakiin jokaisen työntekijän turvaksi. Liittokohtaisissa neuvotteluissa on saatu hienoja läpimurtoja muun muassa kuntasektorilla koskien tilapäisen hoitovapaan laajentamista – tämä sama on saatava lain tasolle kaikkien työntekijöiden ja lasten tueksi. Kun keskitetyistä tulopoliittisista kokonaisratkaisuista on luovuttu, lainsäädännön on turvattava kansalliset työelämän pelisäännöt.

Entäpä sitten maahanmuutto? Tuoko se ratkaisua Suomen väestölliseen ja taloudelliseen huoltosuhteeseen? Tätä tunnutaan korostavan. Pian noin joka kahdeksas Suomeen syntyvä lapsi syntyy maahanmuuttajataustaiselle äidille. Ilman tätä väestökasvua Suomen näkymä olisi vieläkin heikompi. Toisaalta on tunnustettava, että tämäkään tie ei ole auvoinen. Suoraan sanottuna se on paljon vaikeampi kuin yleisesti tunnutaan ymmärrettävän.

Lapsiasiavaltuutettuna olen kiinnittänyt viimeisen neljän vuoden aikana paljon huomiota maahan muuttajataustaisten lasten ja nuorten hyvinvointiin. Olen saanut käyttööni aineistoja, jotka tuntuvat olevan vähäisellä käytöllä hallinnon eri tasoilla. Johtopäätökseni on tämä: tarvitaan paljon vahvempia toimenpiteitä kotoutumisessa onnistumiseksi.

Suurella osalla maahanmuuttajataustaisista lapsista ja nuorista on merkittäviä ongelmia oman paikkansa löytämisessä tästä yhteiskunnasta. Kouluterveyskysely osoittaa, että maahanmuuttajataustaisten lasten ja nuorten ongelmat ovat huomattavasti paljon yleisempiä kuin muiden nuorten. Sanon suoraan: tällä hetkellä Suomi ei onnistu kotouttamisessa. Siksi tämän varaan laskeminen nykyisellään on osa ongelmaa.

Jokainen Suomeen muuttava ja maahanmuuttajataustaisille vanhemmille syntyvä lapsi tarvitsee universaalit oikeudet ja palvelut, kuten kaikki lapset. Rinnakkaistodellisuuksia ei saa antaa rakentua. Ja suomen kieli ja/tai ruotsin kieli on opittava. Paremmin kuin nykyisin. Niin sanotun S2:n eli suomi toisena kielenä kunnianhimo ja voimavarat on saatava aivan uudelle tasolle. Aikuisiakin koskien.

Kieli on veitsi, jolla yksilö leikkaa yhteiskunnan kakusta oman osansa!

Hallitus on päättänyt käynnistää kansallisen lapsipolitiikan strategian valmistelun. Siihen on sidottava vahvasti mukaan koko valtioneuvosto. Oleellista on, että tämän strategian yksi pilari on vahvan väestöpolitiikan uudelleen rakentaminen. Siinä olemme onnistuneet aikaisemminkin. Seuraavan, vajaan vuoden päästä, aloittavan hallituksen on tässä onnistuttava.