Koulu on kansallinen kysymys – maamme eheys uhattuna

Viime päivinä on ollut havaittavissa ensimmäisiä merkkejä vakavasta keskustelusta, joka maassamme on käytävä osaamistason laskusta ja kouluverkkomme rapautumisesta. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Annoin vuonna 2016 valtioneuvostolle arvioni perusopetuksen tilasta. Hallitukselle asetin kysymyksen: Suomen peruskoulu vai kunnan peruskoulu? Kysymys on ollut päättäjille vaikea vastattavaksi.

Olemme tulleet asetelmaan, jossa emme ole enää osaamisen suurvalta. Sitä näytämme olevan vielä juhlapuheissa. Pääministeri Sipilän hallitus asetti hallitusohjelmassaan (29.5.2015) kymmenen vuoden tavoitteen: ”Suomalaisten osaamis- ja koulutustaso on noussut, mikä tukee suomalaisen yhteiskunnan uudistumista ja mahdollisuuksien tasa-arvoa. Suomi on koulutuksen, osaamisen ja modernin oppimisen kärkimaa.”

Hieno tavoite, kaukana todellisuudesta. Suunta on ollut viime vuosina tälle vastakkainen. Oppimistulokset laskevat, väestön osaamispohja rapautuu.

Kun juhlat työllisyysasteen kohentumisesta alkavat olla hiljalleen ohi, on syytä alkaa katsoa taas tosiasioita. Ne ovat kylmiä ja kovia.

Suomi on etenemässä hidastuvan talouskasvun aikaan poikkeuksellisen pitkältä takamatkalta. Maamme laaja työttömyys on esitettyjen noin 200 000 työttömän työnhakijan sijaan noin 360 000 kansalaista. He ovat työnhakijoina ja erilaisissa työllistymispalveluissa. Muun muassa alityöllistetyt eli lisää työtunteja tarvitsevat tähän lisäten työvoimareservimme on noin 435 000 kansalaista. Samaan aikaan Suomessa sosiaalinen nousu on pysähtynyt. Lapsen koti ja kotikunta määrittävät lapsen elämää. Suomi on monta Suomea. Köyhien lasten määrä kasvaa, oppimistulokset laskevat, koko väestön osaamistaso heikkenee nopeasti. Vuonna 2030 korkeasti koulutetun työikäisen väestön osuus on Suomessa alle EU:n ja OECD:n keskiarvon.

Tähän kehikkoon on asetettava kaikki yhteiskuntamme visaiset kysymykset ja niihin haettavat kestävät ratkaisut.

Annoin Yleisradiolle haastattelun (4.1.2019), jossa esitin peruskoulun ottamista kansalliseen ohjaukseen. Kuntaliitossa tämä aiheutti ennakoitavissa olleen reaktion – siilipuolustuksen vailla ensimmäistäkään kestävää esitystä. Tietysti Kuntaliitto esitti lisää rahaa kunnille. Helppo esitys. Liian helppo.

Kuhmon kunnanjohtaja Tytti Määttä ja kansanedustajanakin toiminut Mikko Kärnä pääsivät pohdinnassaan pidemmälle (5.1.) esittäen jo kouriintuntuvia uudistuksia kouluverkon kehittämiseksi ja opetuksen laadun takaamiseksi. Palaan niihin tarkemmin, mutta sanon – menolisäykset ovat heilläkin pohdinnan ydintä.

Tunnistan, että esitykseni on joillekin radikaali. Itselleni se on realistinen välttämättömyys pystyäksemme kääntämään Suomen osaamistason nousuun. Meidän on saatava jokaisen lapsen lahjakkuus täyteen kukoistukseen riippumatta lapsen kodista ja kotikunnasta. Väestön osaamistaso on kansallisen eheyden, ihmisten ja yhteisöjen hyvinvoinnin sekä maamme taloudellisen menestymisen ydinkysymys.

Olen siis ehdottanut, että kuntien itsehallintoa rajataan kouluverkkopäätöksissä niin, että kouluverkkopäätösten perustelut on esitettävä etukäteen Opetushallitukselle, joka voi vaatia niihin täydennyksiä. Kunta ei voisi tehdä kouluverkkopäätöksiä ilman näiden päätösten kansallisen tason arviointia.

Tarkka katse on asetettava seuraaviin tosiasioihin:

1) Vuonna 1990 maassamme oli yhteensä 4847 perusopetusta antavaa koulua. Vuoden 2017 lopussa peruskouluja oli enää 2276. (Tilastokeskuksen koulutuksen järjestäjärekisteri ja oppilaitosrekisteri)

2) Vuonna 1990 perusopetuksen oppilasmäärä oli 587 000 oppilasta. Vuoden 2017 lopussa perusopetuksessa oli 539 600 oppilasta.

3) Perusopetuksen oppilaskohtaiset käyttömenot ovat yli kaksinkertaistuneet 1990-luvulta 2010-luvulle. Vuoden 2016 hintatasoon muutettuna vuodesta 2000 vuoteen 2016 perusopetuksen käyttömenojen reaalikehitys oppilasta kohti oli 7600 eurosta 8700 euroon. (Tilastokeskuksen koulutustilastot)

4) Kouluverkkopäätökset koskevat sekä maaseutumaisia kuntia että suuria kaupunkeja.

Edellä olevan valossa huomaamme, että koulujen lakkautusvimma ei ole tuonut taloudellista hyötyä. Aluehallintoviraston valmistelussa on arvioitu, että koulujen lakkautuksista kolmannes on ollut perusteltuja muun muassa oppilasmäärien pienentymisestä johtuen, mutta suuri osa ei. Väärä säästö on aiheuttanut huomisen velan.

Samaan aikaan huomaamme, että suomalaiset ovat menettäneet luottamusta paikallista päätöksentekoa kohtaan. Näistä viestejä saan koko maasta – suurista kaupungeista pieniin kuntiin. Uusia asuinalueita rakennetaan, päiväkoteja ja kouluja on luvattu, mutta lupauksia ei lunasteta. Päinvastoin. Palvelut viedään ihmisten luontaisesta elinympäristöstä – sieltä, missä elämä ja ihmissuhteet ovat. Vuonna 2017 kunnallisalan tutkijat selvittivät, että suurin osa, 60 prosenttia, suomalaista ei luota kuntapäättäjiinsä kovinkaan paljoa tai ei ollenkaan.

Toivon, että huomio kiinnittyy yhä enemmän kouluverkkoon kansallisena kysymyksenä. Viime viikkoina saamani yhteydenotot ovat tulleet kaupungeista, joissa kouluverkkoa tiivistetään ja suurempia yksikköjä rakennetaan. Tähän tarkasteluun on otettava myös päiväkotiverkosto. Tavoite on asetettava, kuten aikanaan viisaat senaattorimme 1890-luvulla koulua koskien. He määrittivät, että lapsen on päästävä kouluun viiden kilometrin säteellä kodistaan. Näin toimittiin, kunnes viime vuosikymmeninä tämä tavoite romutettiin. On tullut aika rakentaa uudestaan.

Päiväkotien on oltava lähipäiväkoteja. Kuten senaattorit aikanaan, on asetettava kilometritavoite. Kyllä. Tämä on ihmisten elämää ja arkea. Aikamme epämääräiset viestintänikkareiden tekemät palvelulupaukset ovat pysyviä kuin lumet kevätauringon koittaessa.

Olen vakuuttunut, että meistä löytyy vielä voima palauttaa sivistyksen Suomi. Tiedän sen.

Eikä kysymys siis asetu koskemaan vain tiettyjä alueita. On kysymys koko Suomesta. Viime vuonna vierailin koulussa, jossa oppilaiden enemmistö on maahanmuuttajataustaisia. Koulussa on noin 1000 oppilasta. Koulun yhteydessä olevassa päiväkodissa ei ollut ensimmäistäkään suomen- tai ruotsinkielistä lasta. Annammeko tämän todella tapahtua?

Viime vuonna vierailin 90-vuotiaassa vireässä kyläkoulussa suuren kaupungin yhteydessä. Koulu on ollut alituiseen lakkautusuhan alla. Tämän uhan on poistuttava, tilalle on tultava luottamus sivistyksen Suomeen. Se on antaa rauhan niin koti- kuin kouluväelle.

Olen vieraillut useaan otteeseen Laukaan kunnassa tutustuen Ekokouluun sen rakentamisen eri vaiheissa. Koulu tehtiin vahvassa yhteisessä ymmärryksessä kylien kanssa. Kolme kyläkoulua lakkautettiin ja rakennettiin uusi koulu. Viisas sivistystoimenjohtaja Juha Tolonen jalkautui kylille ja asia saatiin kestävään ratkaisuun.

Vihdissä kävin keskustelua virkajohdon, päättäjien ja vanhempien kanssa vaikutusarvioinnin tekemisestä kouluverkkopäätöksessä. Valmistelu tehtiin ensiluokkaisesti ja lapsia kuultiin osana valmistelua. Kattavampi kouluverkko voitti, mutta oleellista oli mahdollisuus sitoutua hyvin valmisteltuun kokonaisuuteen.

Nämä esimerkit osoittavat, että kunnissa on otetta ja osaamista. Se täytyy saada vaikuttamaan kansallisesti ja asettamaan kansallisen riman. Hajonta on tällä hetkellä liian suurta. Aluehallintoviraston valmistelijan arvion mukaan viime vuosikymmenien koulujen lakkautuksista 2/3 on ollut perusteettomia. Elinkelvottomia lakkauteutuista kouluista on ollut vain 1/3.

Näin kansallisomaisuutta on tuhottu. Se rakennettiin vuosisadoissa, tuhottiin vuosikymmenissä. Eivät nämä helppoja päätöksiä ole olleet – liian yksin ovat paikalliset päättäjät jääneet.

Tulevan hallituksen on valmisteltava Suomelle ripeällä otteella kansallinen sivistyksen pelastusohjelma. Tämä on tehtävä yhteistyössä kuntien kanssa. Tämä ei saa olla mikään irrallinen kärkihanke, johon tuhlataan helposti miljoonia ja miljoonia euroja vailla vaikutuksia. Ohjelmassa on otettava kantaa muun muassa varhaiskasvatuksen järjestämiseen ja neuvolapalveluiden kattavuuteen. Suunta on käännettävä. Se ei tapahdu kunta kerrallaan tai maakuntien varassa – oleellista on kansallinen ohjaus ja tahtotila.

Uusia mahdollisuuksia on. Niitä Määttä ja Kärnä pohtivat varteenotettavasti. Etäopetus on meillä Suomessa alikehittynyttä. Määtän ja Kärnän ehdotus kotiopetuksesta osana viikkoa on tutkimisen arvoinen. Ajatusta pitäisi kuitenkin jalostaa niin, että kylän lapset olisivat osan viikkoa yhteisessä etäopetuksessa, osan viikkoa keskuskoululla. Mikäli lapset ovat osan viikkoa kotona, tämä loisi nopeasti vaativuuksia vanhemmille työn ja perheen yhteensovittamiseen. Esitystä koulumatkojen kilometrirajoista en kannata – tällä hetkellä erityislapsia on kuljetuksissa lyhyitä matkoja pitkiä aikoja. Tärkeää on rajata laissa säädettyä koulukuljetukseen käytettävää aikaa ilman porrastusta, jossa yläkoululaiset ovat vieläkin pidempiä aikoja kyydityksissä kuin alakoululaiset. Ja yhtä toivon – opetus- ja kulttuuriministeriön virkakuntaa ei kannata alkaa syyttämään. Päättäjien vastuulla ovat päätökset tai päättämättä jättämiset.

Suomeen on saatava ymmärrys viime vuosikymmeninä tehtyjen päätösten seurauksista. Monissa kunnissa vastuulliset päättäjät tunnistavat, että kouluverkkopäätöksiä on tehty vähin perustuin ja heikoin seurauksin. Eikä valtiokaan ole hoitanut sarkaansa riittävästi. Siksi aluehallintovirastoille on säädettävä toimivalta valvoa koulutuksen järjestäjiä ja puuttua oikeudellisesti sitovin määräyksin tai kielloin lainvastaiseen toimintaan.

Vain kansalliset linjaukset ja kansallinen tärkeysjärjestys voivat palauttaa kansallisen eheyden ja kadotetun sosiaalisen nousun mahdollisuuden. Tämän varassa ovat maamme ja kansamme tulevaisuus ja hyvinvointi.

Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu