Minulla on ollut ilo toimia viimeiset kuukaudet korkeakouluharjoittelijana lapsiasiavaltuutetun toimistossa. Harjoittelun aikana olen päässyt osallistumaan monenlaisiin tapaamisiin ja tapahtumiin, mikä on ollut erittäin antoisaa. Harjoitteluni aikana olen myös saanut tehokurssin YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen keskeiseen sisältöön. Kyseinen sopimus oli minulle jossain määrin entuudestaan tuttu loppusuoralla olevien oikeustieteen opintojeni kautta, mutta tällä tarkkuudella en ollut aiheeseen koskaan aiemmin perehtynyt.
Lapsen oikeuksien sopimus on kiintoisa instrumentti juristin silmin, koska se takaa oikeuksia nimenomaisesti lapsille itselleen. Sopimuksen artiklat koskettavat vanhempiakin, mutta lähinnä siinä merkityksessä, millaisia velvoitteita vanhemmille sopimuksesta aiheutuu suhteessa lapsiin.
Vielä juristin näkökulmaa mielenkiintoisempaa on mielestäni näkökulma sopimukseen pienen lapsen äitinä. Ajattelinkin tässä kirjoituksessa hieman pohtia sitä, miten ylevät artiklat käyvät yhteen oikeassa elämässä, ja mitä erityisesti voimakkaasti sopimuksessa korostuva lapsen osallisuus voi tarkoittaa pienien lapsien kohdalla.
YK:n lapsen oikeuksien komitea on määritellyt neljä perustavanlaatuista yleisperiaatetta. Yleisperiaatteita ovat lapsen edun ensisijaisuus, lapsen oikeus syrjimättömyyteen, lapsen oikeus osallistua, vaikuttaa ja tulla kuulluksi sekä lapsen oikeus elämään, henkiinjäämiseen ja kehittymiseen mahdollisimman täysimääräisesti.
Yleisperiaatteiden osalta ensimmäinen vajavaisen vanhemmuuden tunne tulee itselle osallisuuden kohdalla. Sopimuksen lähtökohtana on kaikkien lasten oikeus osallistua, vaikuttaa ja tulla kuulluksi. Tämä kattaa lapset kaikista pienimmistä lähtien. Ajatus osallisuudesta on ehdottomasti tärkeä ja merkityksellinen.
Käytännössä esimerkiksi pienen uhmaikäisen kanssa elämä on jatkuvaa houkuttelua, neuvottelua, uhkailua ja lahjontaa. Tuo rationaalinen olento osaa esittää mielipiteitään ja johonkin rajaan asti niitä voi ratkaisuissa huomioida, mutta toisaalta liika osallistaminen ei vain yksinkertaisesti toimi.
Lapsen ikätaso ja kehitysaste tulee aina huomioida osallisuuskysymyksissä, mutta kokemukseni on, että toisinaan pienen lapsen kanssa ei kannata antaa edes pientä saumaa eriävien mielipiteiden esittämiseen. Tämähän ei nyt istu ollenkaan yhteen lapsen oikeuksien sopimuksen osallisuus-artiklan kanssa. Toisaalta missä kohtaa kulkevat rajat osallisuudelle?
Toteuttaisinko täydellisesti lapsen osallisuutta esimerkiksi kysymällä joka päivä lapseltani, mitä mieltä hän on esimerkiksi ideasta lähteä päiväkotiin tai haluaisiko hän mahdollisesti tänään laittaa kurahaalarit päälle? Lapsen vastauksesta huolimatta tekisin silti niin kuin itse katson parhaaksi, koska onhan hän vasta kolmevuotias.
Saattaa olla, että edellä esitellyssä vaihtoehdossa toteuttaisin paremmin lapsen oikeuksien yleissopimuksen 12 artiklaa, mutta käytännössä se olisi mielestäni horjuvaa vanhemmuutta. Pienenkin lapsen ajatuksia ja mielipiteitä on kuultava, mutta käytännössä tätä ei voi toteuttaa kaikessa.
Itse ajattelen, että ei olisi lapsen edun mukaistakaan toimia edellä kuvaillulla tavalla. Liika kyseleminen aiheuttaisi epävarmuutta, joka taas voisi kuvastua lapselle turvattomuutena. Lisäksi miksi kysyisin lapselta mielipidettä asiaan, johon hän ei kuitenkaan voi vaikuttaa? Toteutan mielestäni paremmin lapsen edun ensisijaisuutta sillä, etten kysele liikoja lapsen mielipiteitä, vaan ilmoitan arjen marssijärjestyksen. Myönnän, että toisinaan meillä vallitsee enemmän diktatuuri kuin demokratia.
Toisaalta oma kysymyksensä on, mitä on lapsen etu? Toisinaan arkisissa päätöksissä jopa perheen sisäiset näkemykset siitä, mikä on lapsen etu vaihtelevat. Lähtökohtaisesti uskon, että lähes jokainen vanhempi pyrkii toimimaan sillä tavoin kuin itse katsoo lapsen parhaaksi. Tämä ei kuitenkaan ole ongelmatonta, koska ihminen tunnetusti ei ole kovin rationaalinen olento, eikä toisaalta pysty erottamaan täysin omia motiivejaan ja tunteitaan lasta koskevia ratkaisuja tehdessä.
Vaikka kuinka haluaisin sanoa toimivani aina laittaen lapsen edun ensisijaiseksi, en voi tällaista täydellä varmuudella mennä sanomaan. Toimin toki niillä tavoin, jotka mielestäni ovat lapseni parhaaksi, mutta toisaalta jollain perheen ulkopuolisella arvioijalla voisi olla täysin eriävä mielipide asiaan.
Maailma on täynnä näkemyksiä oikeista tavoista toimia lapsen kanssa lähtien vauva-ajoista. Nuorena äitinä muistan miten suurin piirtein jokaisella vastaantulijallakin oli mielipide siitä, mikä on minun lapseni parhaaksi. Ensimmäisen mielestä lasta ei missään nimessä olisi saanut nukuttaa viereen ja toisen mielestä perhepeti oli ainoa oikea vaihtoehto. Jonkun mielestä lasta tulee ehdottomasti imettää mahdollisimman pitkään ja joku taas kokee pulloruokinnan parempana, kun isäkin voi osallistua. Ristiriitaisia neuvoja riittää siis heti alusta lähtien.
Myöhemminkin monet kysymykset jakavat vanhempien mielipiteitä. Esimerkiksi se onko päiväkoti oikea paikka pienelle lapselle vai tulisiko vanhemman olla mahdollisimman pitkään lapsen kanssa kotona. Teit sitten minkä valinnan tahansa perustelet sitä ainakin todennäköisesti lapsen edulla. Minun käsitykseni lapsen edusta ei siis olekaan välttämättä sama kuin sinun käsityksesi. Kuka sitten lopulta on oikeassa vai onko kukaan?
Perheitä, vanhempia ja lapsia on monenlaisia hyvin erilaisissa elämäntilanteissa. Loppuen lopuksi ei ole olemassa yhtä oikeaa lapsen etua tai yhtä oikeaa tapaa hoitaa esimerkiksi lapsen osallisuuteen liittyviä kysymyksiä. Jokainen vanhempi on omien kokemustensa pohjalta kokemusasiantuntija. Aina voi saada ulkopuolelta uusia näkemyksiä, jotka avartavat omaa ajattelua. Universaalia totuutta vanhemmuuden toteuttamisesta on turha etsiä edes lapsen oikeuksien sopimuksen artikloista.
Lapsen oikeuksien sopimus kokonaisuutena luo hyvän pohjan sille, minkälaisia oikeuksia lapsella on. Lapsen mahdollisuudet noiden oikeuksien käyttöön kasvavat vuosien myötä. Law in books ja law in action ovat kuitenkin aina kaksi eri asiaa. Täydellistä maailmaa, jossa jokaisen joka ikinen oikeus toteutuisi aina ja kaikkialla täydellisesti, ei ole olemassakaan.
Emmi Kekäläinen, korkeakouluharjoittelija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti