Me puhumme paljon ongelmien ehkäisystä. Tämä on tärkeää. Toimivat lasten, nuorten ja perheiden palvelut ehkäisevät ongelmien syntymistä ja syvenemistä. Suomalaiset tietävät hyvin, millaiset olivat vaikutukset 1990-luvun lamassa kotipalvelun vähentämisellä. Kulut kasvoivat, lastensuojelutarve lisääntyi, perheet joutuivat arjessaan koville.
Silti toivoisin meidän muistavan, ettei kaikki ole vain ehkäisyä. Meille syntyy helposti mantra, jolloin unohtuu, että korjaavia palveluita tarvitaan. Mielenterveys on esimerkki tästä. Herkässä murrosiän kehitysvaiheessa lapsi voi oireilla tavalla, jossa apu on akuutisti tarpeen. Eikä kyse ole aina rikkinäisistä kodeista tai kotiruoan vähäisyydestä. Kyse on elämästä, joka meidät monin tavoin yllättää.
Lapsen oireillessa koko perhe tarvitsee tukea. Vanhemmat, sisarukset, koko perhe. Tämä on muistettava aina.
Toisaalta on muistettava, että aikuisen oireillessa tukea tarvitsee myös koko perhe. Lapsikin.
Asian pitäisi olla meille selvä. Lapsen oikeuksien sopimuksen 2 artiklan mukaan lasta on kohdeltava yhdenvertaisesti eikä häntä saa syrjiä minkään häneen tai hänen vanhempiinsa liittyvän seikan perusteella. Yhdenvertaisuuslain 8 §:n mukaan syrjintäkielto on ehdoton. Perustuslain 6 § takaa lasten yhdenvertaisuuden.
Mutta entäpä arjessa, ihmisen elämässä, pienen lapsen kohdalla?
Aivan kuin huomaamatta, katsomatta tarkemmin arkeen ja elämään, olemme luomassa tilanteen, jossa mielenterveyden oireilusta kärsivän vanhemman pitäisi pystyä olemaan elämänsä kunnossa. Olemme vaatimassa eniten toimintakykyä niiltä, joilta se on heikentynyt. Vahvojen yhteiskunta?
Kaikki lapset eivät ole jatkossa yhtäläisesti oikeutettuja varhaiskasvatukseen. Kokopäiväinen varhaiskasvatus ei koske kaikkia lapsia. Se voi koskettaa, mutta tällöin vaaditaan vanhemman kykyä hakea ja perustella varhaiskasvatuksen tarvetta. Hallituksen esitysluonnoksessa todetaan, että ”…perheen olosuhteissa voisi olla seikkoja, joiden takia lapsen edun mukaista olisi osallistua kokopäiväiseen varhaiskasvatukseen. Tällaisia seikkoja voisivat olla esimerkiksi vanhempien fyysisen tai psyykkisen terveyden ongelmat tai päihteiden käyttö”.
Mutta entäpä arjessa, ihmisen elämässä, pienen lapsen kohdalla?
Työssäni huomaan häpeän ja stigman hiljaisen, mutta kouriintuntuvan, vaikutuksen. Vakavinta on, että tämä tunne näyttää tarttuvan ja etenevän sukupolvissa.
Universaaleissa palveluissa, joissa emme valikoi lapsia palveluihin perhetaustan suhteen, on kestävyyttä. Lopulta kyse on luottamuksesta ihmistä kohtaan.
Vaarana on, ettei toimintakyvyn alentumisen hetkellä vanhemmalla ole voimia ryhtyä hakemaan lapselleen laajempaa oikeutta varhaiskasvatukseen. Ehkei aina tietoakaan. Ja entäpä silloin, kun viranomainen päättääkin, että kyllä sinä jaksat?
Miten jaksaa silloin lapsi?
Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu
Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila toimii suojelijana Ilonan päivänä 9.10.2015 valtakunnalliselle mielenterveysomaisten päivälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti