Some-julkisuus vai lapsen etu?

Lapsiasiavaltuutetun toimistolle on tänä vuonna saapunut lukuisia viestejä kansalaisilta, vanhemmilta, isovanhemmilta, mutta myös lasten kanssa työskenteleviltä, joissa on tiedusteltu, onko lapsen edun mukaista ja sallittua, että vanhemmat julkaisevat kuvia tai videoita lapsistaan sosiaalisessa mediassa. Erityisesti huolta ovat herättäneet luonnollisesti ääritapaukset, kuten Youtube-videot lasten huostaanottotilanteista, joissa sosiaaliviranomaiset, jopa poliisien tukemana, ovat noutaneet lapsen kotoa.

Some on nykypäivää. Se on pääasiassa mukava ja helppo tapa ylläpitää sosiaalisia suhteitaan. Ystävien kanssa vaihdetaan kuulumisia ja kerrotaan normaaleista arkipäivän tapahtumista. Lapsiperheessä lapset ovat osa elämää, joten on täysin luonnollista, että vanhemmat myös somessa kertovat lapsenkin asioista, hauskoista tapahtumista, harrastuksista, yhteisistä tekemisistä. Tai isovanhemmat kertovat onnellisena ja ylpeänä lapsenlapsensa kävelemään oppimisesta tai koulumenestyksestä. Vanhemmilla on päääsääntöisesti hyvä arvostelukyky, mikä on sopivaa some-käytöstä, eikä tietojen jakamisessa olekaan yleensä mitään pahaa. Etenkin jos vanhemmat ovat asioiden julkaisemisesta yhtä mieltä ja he ovat kysyneet siihen lupaa myös lapselta itseltään, jos lapsi on jo sen ikäinen, että edes jollain tasolla ymmärtää missä somessa on kyse. Teinistä voi yllättävätkin asiat tuntua noloilta, vaikka ne meidän vanhempien mielestä olisivatkin juuri se paras juttu.

Mutta, vaikka some on mukava, voi se olla myös paha ja pelottavakin. Miten tulisi suhtautua somessa julkaistuihin huostaanottovideoihin, joissa lapsi on enemmän tai vähemmän tunnistettavissa? Tai some-päivityksiin, joissa kerrotaan lapsen terveydentilaa koskevia tai muita arkaluonteiseksi katsottavia tietoja?  Viranomaisia koskee laissa säädetty vaitiolovelvollisuus. Mutta millaisia velvollisuuksia vanhemmilla on?

YK:n lapsen oikeuksien yleissopimus on erityinen lapsia koskeva ihmisoikeussopimus, joka on Suomessa saatettu voimaan lailla. Se ei siis ole mikään pelkkä julistus vaan osa voimassa olevaa lainsäädäntöämme. Sopimus takaa lapselle ihmisoikeudet hyvinkin kattavasti. Lapsi on yhdenvertainen. Lapsella on oikeus elämään, kehittymiseen ja hvyinvointiin. Lapsella on oikeus ilmaista mielipiteensä ja saada se huomioiduksi itseään koskevissa asioissa. Lapsella on oikeus yksityisyyteen. Lapsella on oikeus sekä fyysiseen että psyykkiseen koskemattomuuteen. Sopimus määrittelee monia muitakin lapsen oikeuksia. Ja yksi sopimuksen perustavalaatuisimmista oikeuksista: lapsen edun on oltava ensisijainen kaikessa lasta koskevassa päätöksenteossa ja toiminnassa.  Muistuksena lisäksi, että perustuslakimmekin mukaan lapsi on yhdenvertainen kansalainen, jota on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilönä ja jolla on oikeus osallistua itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti.

Lapsen oikeuksien yleissopimus on itse asiassa aika nerokas sopimus. Samalla kun se velvoittaa sopimusvaltiota takaamaan lapsille sopimuksessa määrittelyt oikeudet, tunnustaa se vanhempien tai muun lapsen laillisen huoltajan ensisijaisen vastuun lapsen kasvatuksesta ja kehityksestä. Sopimus kunnioittaa vahvasti perhe-elämää ja sen yksityisyyttä. Mutta sopimuksen mukaan, ja tässä tulee se nerokkuus, vanhempien on toimittava tässä vastuullisessa tehtävässään aina lapsen edun mukaisesti ja siten, että lapsen etu on vielä ensisijainen. Siitä seuraa, että sopimuksessa taattujen oikeuksien toteutumisesta on vastuu myös vanhemmilla. Sopimuksen toimeenpanoa ohjaava ja seuraava YK:n lapsen oikeuksien komitean on nimittäin määrittellyt, että lapsen etu toteutuu täysimääräisesti, kun kaikki sopimuksessa määritellyt oikeudet toteutuvat. Lapsen oikeudet ovat aikuisten velvollisuuksia.

Kun aikuinen, vanhempi, joka tuntee kokevansa suurta vääryyttä sosiaaliviranomaisen toiminnan vuoksi, päättää raivopäissään videoida näitä lapsiin kohdistuvia tapahtumia ja julkaisee ne Youtubessa omalla nimellään, ehkä mainiten lastenkin nimet tai muuten vain siten, että henkilöt on tunnistettavissa, hän saa laajaa näkyvyyttä asialleen, mutta lapsen oikeudet kyllä unohtuvat. Lapsen yksityisyyttä loukataan. Hänen koskemattomuutta, vähintäänkin psyykkistä koskemattomuutta, loukataan. Hänen mielipidettään ei luultavasti ole kysytty eikä otettu huomioon. Lapsen etu ei ole toteutunut siten kuin lapsen oikeuksien sopimuksessa säädetään.  Kuinka usein näissä tilanteissa videon julkaissut vanhempi voi vilpittömästi todeta, että videon julkaiseminen oli ensisijaisesti lapsen edun mukaista.

En kiellä sitä, etteikö lastensuojelulliset tilanteet joskus kärjistyisi, varmasti osin tarpeettomastikin, mutta siitä huolimatta on vaikea nähdä, että näitä tilanteita koskevien videoiden levittäminen somessa olisi aidosti lapsen edun mukaista. Toki voi perustella videointia sillä, että haluaa nostaa epäkohtia ja epäasiallista viraonomaistoimintaa julkiseen keskusteluun, mutta jos se tehdään lapsen oikeuksia loukaten, se ei ole hyväksyttävää. Lapselle tilanne on aina henkilökohtainen tragedia. Lapsi ei saa olla väline aikuisten kiistoissa.

Meidän kaikkien aikuisten, niin vanhempien, viranomaisten ja muiden lasten kanssa toimivien kuin lainsäätäjien ja tuomareidenkin, velvollisuus on suojella lapsia ja varmistaan osaltaan, että lasten oikeudet toteutuvat. Ihanteellisinta olisi, etteivät tilanteet koskaan pääsisi kärjistymään niin, että joudutaan turvautumaan vanhempien tai lasten tahdonvastaisiin toimenpiteisiin. Vähimmäisvaatimuksena on, että vaikeissakin tilanteissa muistettaisiin, että lapsi on ensisijainen, erityistä suojelua ja huolenpitoa tarvitseva lapsi ja ihminen.

Merike Helander
Lakimies
Lapsiasiavaltuutetun toimisto