Suomi etsii tietä talouskasvuun, jolla ylläpidetään julkisen vallan kyky turvata kansalaisille taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet. Olemme jääneet talouden kehityksessä jälkeen monista vertailumaista noin kymmenen vuoden aikajaksolla. Työllisyysaste on Suomessa huomattavasti matalampi kuin esimerkiksi Ruotsissa.
Ratkaisevaksi tekijäksi Suomen julkisen talouden kestävyyden ja työllisyysasteen kannalta nousee mahdollisimman suuren osan kansalaisista saaminen toimintakykyisiksi, hyvinvoiviksi ihmisiksi ja tätä kautta tuottavaan työhön.
Suomi pystyy luomaan uutta työtä ja vaurautta korkean jalostusarvon tuotteilla ja palveluilla, joita viemme voimallisesti maailman markkinoille. Tämä vaatii meiltä osaamista ja luovuutta. Mitä osaavampi ja luovempi kansa, sitä menestyvämpi Suomi.
Olemme olleet vastaavassa risteyskohdassa aikaisemminkin. Suomen itsenäistyessä maamme oli maatalousyhteiskunta. Vuonna 1920 maataloudesta sai toimeentulonsa 70 prosenttia väestöstä ja teollisuudesta 10 prosenttia. Yleinen oppivelvollisuus tuli maahamme vuonna 1921. Ilman voimakasta panostamista väestön koulutustason nostamiseen Suomi ei olisi pystynyt etenemään nykyiseen jälkiteolliseen palveluyhteiskuntaan.
Suomeen yleinen oppivelvollisuus tuli myöhään verrattuna muuhun Eurooppaan. Kunnissa yleistä oppivelvollisuutta pidettiin kalliina ratkaisuna. Kodeissa taas arveltiin vanhempien arvon kasvattajina heikentyvän.
Kehittyvän talouden tarpeet ja Suomen demokratisoituminen vaativat tasa-arvon vahvistamista ja eriarvoisuuden kitkemistä, mitkä olivat vahvat perustelut oppivelvollisuuden säätämiseen.
Entä nyt? Kuulen korvissani samankaltaista keskustelua lasten oikeudesta varhaiskasvatukseen kuin aikanaan itsenäistyneessä Suomessa lasten oppivelvollisuudesta. Edelleen on liian kallista. Ja edelleen ajatellaan vanhempien kasvatusvastuun häviävän.
Mikäli haluamme edistää lasten tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta sekä vahvistaa Suomen osaamis- ja luovuusperustaa eli taata taloudellinen kasvu ja laadukkaat palvelut, on tässä ajassa investoitava johdonmukaisesti lasten varhaiskasvatukseen. Kyseessä on vastaava linjaus, jonka teimme vuonna 1921 yleisestä oppivelvollisuudesta.
On oltava malttia ja viisautta vaurastua.
Päätöksenteossa on annettava arvo tutkitulle tiedolle ja asiantuntemukselle. Moraaliset kannanotot kannattaa jättää vähemmälle. Päivähoito-oikeuden rajaamista, ryhmäkokojen suurentamista ja päivähoitomaksujen korottamista on perusteltu ilman minkäänlaista yhteyttä tutkittuun tietoon lapsen kasvusta ja kehityksestä.
Lapsiasiavaltuutettuna pidän tärkeänä OECD:n eli Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön arviota varhaiskasvatuksen merkityksestä. OECD:n argumentit linkittyvät YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen, joka luo juridisen velvoitteen sopimusvaltioille lasten yhdenvertaisuuden ja laaja-alaisen hyvinvoinnin takaamiseen sekä tietoon perustuvaan päätöksentekoon.
OECD suosittaa investoimista varhaiskasvatukseen pohjaten kolmeen tekijään: 1) varhaiskasvatuksen taloudellinen ja sosiaalinen hyöty, 2) vanhemmuuden tukeminen ja naisten työllisyysaste, 3) yhteiskunnan vastuu kouluttaa lapset ja torjua lapsiköyhyyttä.
Varhaiskasvatuksen taloudellisen hyödyn osoittimina käytetään taloustieteilijöiden, kuten nobelisti James Heckmanin, mallinnuksia. Kyseessä on siis tuottava investointi. Varhaiskasvatuksen hyöty on arvioitu jopa suuremmaksi kuin sitä seuraavan perusopetuksen. Taustalla on ymmärrys lapsen varhaisen kasvun ja kehityksen merkityksestä kaikelle myöhemmälle oppimiselle. Aivotutkimus osoittaa laadukkaan varhaiskasvatuksen hyödyt.
Suomen hallituksen päätökset rajata varhaiskasvatukseen osallistumista muun muassa työttömien vanhempien lapsilta on juuri tässä ajassa lyhytnäköinen ja visionääritön linjaus. Se on myös suuri yhteiskunnallinen riski. Huono-osaisuuden sukupolvisessa katkaisemisessa tai sosiaalisen nousun mahdollistamisessa varhaiskasvatuksen hyödyt on osoitettu merkittäviksi.
Tutkimusten mukaan laadukas varhaiskasvatus hyödyttää jokaisen lapsen kasvua, kehitystä ja oppimista. Erityinen hyöty on kuitenkin heikommassa sosiaalisessa asemassa oleville lapsille. Hallituksen linjaus luo voimakkaan eriarvoisuuden noidankehän osalle lapsista.
Vanhempien heikko koulutustaso sekä työmarkkina- ja taloudellinen asema ennakoivat heikompia kouluvalmiuksia näissä kodeissa kasvaneille lapsille. Tämä näkyy muun muassa tutkimuksista, joissa on tarkasteltu lapsen saaman kannustuksen ja kodissa kuultujen sanojen määrää.
Kyse ei ole huonoista kodeista. Usein taustalla on aikuisten jaksamattomuutta. Kun ihminen ja perhe tarvitsisivat tukea, käännetäänkin heille selkä.
Varhaiskasvatuksen vaikutus lasten eriarvoisuuden vähentämiseen on osoitettu monilla pitkittäistutkimuksilla. Tutkimusasetelmissa osalle heikossa sosiaalisessa asemassa oleville lapsille tarjottiin varhaiskasvatusta, osalle ei. Varhaiskasvatusta saaneet lapset menestyivät aikuisina paremmin kaikilla mittareilla mitattuina kuin lapset, jotka eivät saaneet varhaiskasvatusta. Varhaiskasvatusta saaneet pärjäsivät koulussa paremmin, ansaitsivat enemmän, olivat lainkuuliaisempia.
Näin mallinnettuna varhaiskasvatukseen satsattu dollari oli kasvanut tuotoltaan 7 dollariksi lapsen vartuttua 21-vuotiaaksi, 40-vuotiaana tuotto oli jo 16 dollaria (ns. The Perry Pre-school Study).
Lapsiasiavaltuutettuna arvioin YK:n lapsen oikeuksien komitealle, kuinka lasten oikeudet Suomessa toteutuvat. Arviossa painaa, kuinka hyvin hallinto ottaa toiminnassaan huomioon tutkimustiedon ja perustaa päätöksenteon tiedolla johdettuun vaikutusten arviointiin.
Maailmalla monien valtioiden kiinnostus laadukkaaseen ja yhdenvertaiseen varhaiskasvatukseen on nousussa. Jälkiteollisen palveluyhteiskunnan vaatimuksiin sopeutuvat yhteiskunnat ymmärtävät tässä sekä lapsen että koko yhteiskunnan edun.
Suomi valitsee paikkansa. Olemmeko valtio ja yhteiskunta, joka käy innostuneesti kiinni mahdollisuuksiin, joita lapsuus ja sen yhä syvällisempi ymmärtäminen meille avaavat? Vai olemmeko valtio ja yhteiskunta, joka valitsee tietoisesti eriarvoistumisen ja yhteiskunnan pirstaloitumisen?
Olemmeko kaikkien kansakunta vai harvojen yhteiskunta? Kysymykseen luulisi olevan helppo vastata niin historian kuin tulevaisuudenkin valossa.
Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu
Kurttila on toiminut asiantuntijana varhaiskasvatuksen lainsäädännön valmistelussa muun muassa opetus- ja kulttuuriministeriössä.
Kirjoitus on julkaistu 22.7.2015 Vain kaksi kättä -ryhmän kotisivulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti