Suomi on monella tapaa hyvä maa. Kun Euroopan Neuvostossa tai YK:n piirissä jäsenvaltiot kokoontuvat, olemme usein esimerkki lapsen oikeuksien toteuttajana. Arvio pitää paikkansa. Mutta paraskaan ei ole täydellinen.
Työssäni kohtaan lapsia ja nuoria, jotka ovat muulta yhteiskunnalta piilossa. Viime kesän kohtaaminen ei unohdu. Tapasin lapsia, jotka tarvitsevat vakaviin mielenterveydellisiin ongelmiinsa turvaosasto-olosuhteita.
En tavannut kummajaisia. Tapasin lapsia unelmineen, toiveineen, haaveineen. Osan lapsista unelma oli saada käydä koulua. Tämä unelma oli heille kaukainen, kiitos lasten kotikuntien.
Maailman paras peruskoulu oli näiden lasten silmissä kaukaista. Ulkopuolisuus koulusta oli leimaavaa, syrjäyttävää, lyijynraskas lisätaakka.
Hoitoyksikön henkilökunta kärsi lasten koulutien katkeamisesta vähintään yhtä paljon kuin lapset itse. Koulu olisi näille lapselle ripaus tavallisesta, normaalista arjesta, joka kasvattaa, kehittää, antaa onnistumisen kokemuksia.
Mistä oli siis kyse?
Lapselta, jonka oppivelvollisuusikä oli täyttynyt, mutta peruskoulu suorittamatta, oma kotikunta oli evännyt koulunkäynnin sairaalakoulussa. Kunta ei kustantanut sairaalakoulua toisella paikkakunnalla. Palautteena oli, että lapsi on tervetullut kotikuntaan käymään peruskoulua. Valitettavasti tällöin vain pääsi unohtumaan, että lapsen syy toisella paikkakunnalla olemiseen oli juuri hoito, jota hän oli saamassa.
Suomi vuonna 2014.
Toimistoni on vienyt asiaa eteenpäin. Olemme pyytäneet asiasta lausunnot vastuullisilta tahoilta ja tehneet eduskunnan oikeusasiamiehelle viranomaiskantelun. Oma yksiselitteinen kantani on, että kunnan päätös olla kustantamatta lapsen koulunkäyntiä rikkoo sekä YK:n lapsen oikeuksien sopimusta että Suomen perustuslakia. En haluaisi olla viranhaltija, jonka vastuulla tämä lyijynraskas päätös on.
Suuren enemmistön hyvinvointi peittää alleen vakavat vuotokohdat. Kun yläkansilla vielä juhlitaan, alakansilla on vettä nilkoissa.
Mikäli ihmisen perusoikeuksien toteutuminen on omaisten taistelusta kiinni, ei yhteiskunta ole kestävä. Se on sattumanvarainen. Joka jaksaa ja pystyy, saa perusoikeutensa toteutumaan.
Lapsiasiavaltuutettu on lasten ihmisoikeusvalvoja Suomessa. Tämän työn ydin on löytää vuotokohtia ja toimia niiden korjaamiseksi. On huolestuttavaa, että itse julkinen valta eli tässä tapauksessa kunta loukkaa lapsen perusoikeuksia. On vaikea arvioida, onko vakavampaa, ettei viranomainen tiedä vai ettei se välitä.
Tarvitsemme selvästi lasten omaa kokemustietoa palveluiden kehittämiseksi. Suomessa kuitenkin yläkouluikäisistä noin 13 prosenttia kokee keskivaikeaa tai vaikeaa masentuneisuutta. Tilanteet vaihtelevat, mutta tosiasia pysyy - palveluita on kehitettävä käyttäjien tarpeista.
Toisekseen tarvitsemme lisää omaisten kokemustietoa. Heitä, jotka läheltä surevat, kun lapsi ei pääse Suomessa kouluun.
Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu
Kirjoitus on julkaistu Mielenterveysomaisten keskusliitto – FinFamin Labyrintti-lehdessä joulukuussa 2014.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti