Tämän päivän lapsilla on meille aikuisille selkeä viesti - näe minut, kuule minua. Liian moni lapsi on näkymätön.
Osa lapsista on taas perheensä keskiössä, mutta lapsi on alituiseen odotusten mankeloimana. Harrastaminenkin on varhain suorittamista, kilpailua, eteenpäin pyrkimistä - ei kehittymistä omassa tahdissa, kaverisuhteet edellä.
Lapsuuteen kuuluu vapaus. Se on eri asia kuin kasvaminen ilman kasvatusta. Vapaus on aikuisten luottamusta ja tukea. Valitettavasti tämän päivän lapset kasvavat liiassa kontrollissa, jonka määrä on melkoinen niin kotona kuin koulussa.
Kontrollin oireet ovat monet. Jos lasta pitää valvoa sähköisellä paikantimella ja valvontakameroin, on kyseessä aikuisten epävarmuus, jonka he voimallisesti siirtävät pienestä pitäen lapseen. Jos lapsi täytyy viedä joka aamu autolla kouluun, koska liikenne on niin vaarallista, on kyse vanhempien pelosta.
Vanhempi, aikuinen - ole läsnä, mutta älä kaikessa mukana.
Kouluissa lasten ohi puhutaan korkealta ja kovaa. Koti ja koulu käyvät vilkasta viestittelyä, jossa lapsi wilmautetaan (= ohipuhumisen muoto, jossa aikuiset puhuvat lapsesta ilman lapsen osallisuutta sekä aikuisten ja lapsen todellista kohtaamista). Opettajat saattavat kirjoittaa Wilmaan lapsesta, mutta eivät kohtaa lasta. Koulukiusaamisessa osallisina olleista 70 prosenttia sanoo, etteivät koulun aikuiset puuttuneet. Ohi puhumista, ohi kävelyä.
Kysyn usein nuorilta, kuinka moni heistä on vastannut Kouluterveyskyselyihin. Moni on. Kun kysyn, kuinka moni on päässyt keskustelemaan tuloksista ja pohtimaan niitä yhdessä aikuisten kanssa, vastaus on: harva. Lapset ja nuoret ovat tutkimuksen objekteja, passiivinen aineisto, jonka me aikuiset selitämme auki tai solmuun.
Ehkä me aikuiset voisimme oppia luottamaan. Luottamaan lapseen. Lapsi, joka kokee, että häneen luotetaan, oppi luottamaan toisiin ihmisiin, yhteiskuntaan, demokratiaan.
Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu
Kirjoitus on julkaista Auta Lasta ry:n lehdessä 12/2014.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti