Maa, jonka lapsista joka kymmenes elää köyhyydessä, ei ole valmis. Yhteiskunta, jonka pojista peruskoulun loppuvaiheessa on lukutaidottomia 1/8, on heikko.
En kiellä, etteikö Suomi olisi ihmiskunnan kehityksessä huipulla. YK:n lapsen oikeuksien sopimus on meillä monessa suhteessa totta. Jokaisella lapsella on saniteettitilat, äidit saavat synnyttää turvallisesti. Se, mikä meille Suomessa on jo itsestäänselvyys, on toisaalla maailmassa luksusta.
Mutta yksikään valtio ei voi verrata itseään minimiin lapsen oikeuksissa ja hyvinvoinnissa. Meidän on aina tavoiteltava edistymistä, uusia saavutuksia, laajempaa väestötasoista hyvinvointia. Siksi Suomikaan ei voi tuudittautua mallimaaksi.
Suuri kysymys pohjoismaisen hyvinvoinnin ja lapsipolitiikan sisällössä on: harvojen yhteiskunta vai kaikkien kansakunta?
Valtio ja kunnat joutuvat huoltosuhteen ja työmarkkinoiden murroksen takia priorisoimaan menojaan. Mitä kustannetaan ja mitä ei?
Juustohöylä on helpoin vaihtoehto. Leikataan kaikista hallintokunnista, kaikista yhteiskunnan toiminnoista samalla prosentilla. Liian yksinkertaista tuottaakseen todellisia säästöjä ja hyvinvointia.
Toinen logiikka on, että säästöt kohdistuvat yksinkertaisesti suurimpiin menoeriin eli kuntien todellisuudessa perusopetukseen sekä sosiaali- ja terveydenhuoltoon. Tähän liittyy asetelma, jossa säästöt kohdistuvat usein palveluihin, joiden tuotto-odotukset ovat tulevaisuudessa. Koulusta on ”helppo” säästää, koska tätä kautta hiipivä kriisi tulee viiveellä ja pysyy monien aikuisten ulottumattomissa pitkään. Opettaja väsyy ylisuuren ryhmän kanssa, mutta vasta työelämän kynnyksellä huomataan, etteivät nämä lapsukaiset oppineet edes lukemaan.
Suomessa on vielä matkaa tutkittuun tietoon perustuvaan lapsipolitiikkaan, jonka keskeisenä työvälineenä on lapsivaikutusten arviointi. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen mukaan vuonna 2012 hallituksen esityksistä 2-3 prosenttia sisälsi arvion säädöksen vaikutuksista lapsiin. Luku on surkea. Kuntien valmisteluissa ote ei ole suuresti parempi.
Lapsipolitiikkaa tehdään Suomessa lyhytjänteisesti. Viime aikoina esimerkkinä voidaan pitää mm. lapsilisäleikkausta ja subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamista. Merkittäviä säästöjä ei saada, mutta toimeentulon ja palvelujärjestelmän toimivuus asetetaan kysymysmerkille. Esimerkkejä on lähituntumasta ja menneiltä vuosilta. Esimerkiksi kotipalvelun lakkauttaminen 1990-luvun lamassa johti lastensuojelukustannusten räjähdysmäiseen kasvuun.
Eduskunta tekee päätöksiä. Lapsilisien leikkaus aiheuttaa suurimmat tulovähennykset köyhimmille perheille, joilta lapsilisä pienenee, mutta verotuksen kautta kompensaatiota ei tapahdu. Lapsiköyhyyden kannalta vaikutukset ovat huonoimmat mahdolliset. Toki sellaisenaan lapsivähennys on verotukseen myönteinen uudistus, mutta lapsilisäleikkausta se ei köyhimmiltä perheiltä poista.
Päivähoito-oikeuden rajaamisella perhevapailla olevilta säästetään noin 20 miljoonaa euroa, mutta samaan aikaan lapset asettautuvat eriarvoiseen asemaan perhetausta huomioon ottaen. Heidän osaltaan viranomainen päättää, mikä on lapsen oikeus. Perhe on tällöin suurennuslasin alla. Viranomainen - lähin omainen?
Keskustelua on myös käyty, mikäli päivähoito-oikeus rajataan pois työttömien vanhemman lapsilta. Tämä on pahinta mahdollista taantumista asetelmaan, jossa perhetausta määrittelee lapsen oikeudet ja sitä kautta tulevaisuuden. Tähän meillä ei ole varaa.
Lapsissa on kyse investoinneista. Väärä säästö on huomisen velkaa. Viisas yhteiskunta investoi pitkäjännitteisesti. Pienen maan kannalta jokaisen kansalaisen saaminen tuottavaksi ja hyvinvoivaksi yksilöksi on oltava vahva päämäärä, jota poliittisen päätöksenteon on tietoon pohjautuvasti toimeenpantava. Sattumanvaraiseen arpapeliin ei Suomella ole varaa.
Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu
Kirjoitus on julkaistu Radiografia-lehdessä syksyllä 2014.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti