Meistä ihmisistä kukaan ei valitse, mihin aikaan tai paikkaan synnymme. Jokainen synnymme pieninä ja riippuvaisina toisista ihmisistä.
Jokaista meistä ihmisistä yhdistää kyky oppia ja oivaltaa. Jokaiseen meistä on ladattu lahjakkuutta. Kukaan meistä ei kuitenkaan opi yksin tai selviä yksin. Yksikään meistä ei pysty kasvamaan yksin. Olemme aina riippuvaisia toisistamme.
Meitä yhdistää rakastetuksi tulemisen ja rakastamisen tarve. Jokainen meistä haluaa tulla hyväksytyksi ja kohdatuksi. Sen me tiedämme koulujen käytäviltä, pukukoppien penkeiltä, kaikkialta arjesta. Ihminen, joka ei tule kohdatuksi ja rakastetuksi, ei kasva täyteen mittaansa.
Jokaisella meistä on vastuu toisistamme. Rakastaminen ei ole ammatti, se on ihmisen tehtävä. Meillä on suuri vastuu itsestämme, mutta meillä on myös vastuu toisistamme.
Meillä aikuisilla on pelkoja ja ennakkoluuloja. Meillä aikuisilla on ahdistusta selittää tätä monimutkaista maailmaa yksinkertaiseksi. Ongelmat, joita elämässämme kohtaamme, on helppo osoittaa johtuvaksi toisesta ihmisestä tai ihmisryhmästä.
Historiasta ja tästä päivästä tiedämme, mitä nämä ennakkoluulot ja yleistykset voivat saada aikaan. Väkivaltaa, tuhoa, alistamista.
Suuri enemmistö teistä suomalaiset lapset ja nuoret hyväksyy väitteet: "Maahanmuuttajilla tulisi olla samat oikeudet kuin kaikilla muillakin kyseisen maan asukkailla" ja "Kaikkien etnisten ryhmien jäsenillä tulisi olla samat oikeudet ja velvollisuudet". Silti meillä Suomessa monilla lapsilla ja nuorilla on ennakkoluuloja erilaisuutta kohtaan. Kansainvälisissä tutkimuksissa suomalaiset lapset ja nuoret ovat asennoituneet etnisten ryhmien ja maahanmuuttajien oikeuksiin keskimääräistä kielteisemmin. Tämä koskee erityisesti poikia.
Teillä Suomen lapset on erinomaiset tiedot maailmasta ja yhteiskunnasta. Monet kansainväliset tutkimukset osoittavat tämän. Kiinnostavaa on seuraava: mitä paremmat tiedot yhteiskunnan toiminnasta, sitä myönteisempi suhtautuminen maahanmuuttajiin ja etnisiin ryhmiin.
Maailma ei ole valmis. Jokainen päivä on annettu meille tehdäksemme tästä maailmasta paremman itsellemme ja jokaiselle. Maailma ei ole sinun. Ei minun. Vaan meidän.
Kun näemme syrjintää, kiusaamista, ulkopuolisuutta, jokaisen on toimittava. Ja kun tulemme huonosti kohdelluksi, on oikein hakea apua ja tukea. Apua ja tukea on saatava.
Poliittisilla päätöksentekijöillä on vastuu rakentaa yhteiskunta jokaiselle. Tämä ei tapahdu sattumalta, vaan perustuu päätöksiin.
Asetan paljon toivetta teihin lapsiin. Yhteiskunnassa on ongelmia, joita meidän täytyy kohdata ja korjata. Muuttakaa maailmaa ja Suomea. Odottamaan ei kannata jäädä, maailma on tänään. Mutta pysykää kaukana meidän aikuisten vihasta, katkeruudesta, pelosta, tyhmyydestä – rakentakaa avoimuudelle, kohtaamiselle, viisaudelle, rakkaudelle. Meistä jokainen voi oppia.
Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu
Lähteitä:
International Civic and Citizenship Education Study -tutkimukset
Nuorisobarometri 2010. Puolustuskannalla.
28. heinäkuuta 2015
25. kesäkuuta 2015
Isien asialla
Viimeiset kolme kuukautta olen ollut korkeakouluharjoittelijana lapsiasiavaltuutetun toimistossa, ja näiden kuukausien aikana olen saanut hurjasti mahtavia kokemuksia. Olen saanut osallistua, ja olla mukana järjestämässä erilaisia tapahtumia ja projekteja, sekä oppinut paljon uusia asioita maamme lasten ja nuorten hyvinvoinnista sekä perheiden tämän hetken tilanteesta. Pohdin pitkään, mistä voisin blogiin kirjoittaa, ja päädyin tekemään katsausta isyydestä, isien arjen kokemuksista ja tämänhetkisistä tutkimustuloksista. Isyys on ollut lähellä sydäntäni, sillä olen tehnyt proseminaari työni koti-isistä, sekä tällä hetkellä työstän pro graduani pikkulapsiperheiden isien arjesta. Tekstini perustuu siis näissä tutkimuksissani saatuihin tuloksiin, sekä niiden pohjana käyttämiini tutkimuksiin ja lähdekirjallisuuteen.
Perhettä ja vanhemmuutta on kautta aikojen pidetty tärkeänä yhteiskunnallisena yksikkönä, joiden tehtävänä on sosiaalistaa jälkeläiset yhteiskunnan jäseniksi. Äitejä ja heidän vaikutustaan lapsiin on tutkittu paljon, sillä perhetutkimuksissa on useimmiten keskitytty lähinnä äitiyden tutkimiseen. Nykyään yhä enemmän huomiota ja kiinnostusta on ryhdytty kohdistamaan isien merkitykseen ja isyystutkimuksen lisäämiseen. Isän merkityksen kasvu ja niin isien oma, kuin muidenkin kiinnostus isien rooliin on herännyt. Viimevuosien lukuisat mielipidekirjoitukset ja muut yhteiskunnalliset keskustelut mediassa puhuvat isyyden merkityksen pohtimisen ajankohtaisuuden puolesta, sekä isät itse ovat pyrkineet saamaan ääntänsä kuuluviin esimerkiksi blogien ja kolumnien kautta.
Yhteiskunta on huomannut isien kasvavan merkityksen, ja esimerkiksi Kela on tehnyt uudistuksia tukijärjestelmäänsä siten, että isillä olisi entistä parempi mahdollisuus halutessaan jäädä kotiin lasten kanssa. Kysymysmerkkinä kuitenkin edelleen on, ovatko uudistukset olleet riittävät, sekä tukeeko isien työpaikat mahdollisten vapaiden pitämistä. Työn ja perheen yhteensovittaminen koetaan edelleen ongelmalliseksi isien keskuudessa. Koti-isänä olleet miehet kokivatkin, ettei yhteiskunnalta saatu tuki ole riittävää, ja kannustusta sekä tukea isyyteen tulisi saada enemmän.
Oletusarvona on vieläkin, että äiti jää kotiin lapsen kanssa, ja isä hankkii elannon. Vaikka vanhemmuudessa sukupuoliroolit ovat edelleen esillä, ja perheissä katsotaan olevan ”naisten ja miesten töitä”, on muutoksia rooleissa havaittu. Nämä muutokset ovat mahdollistaneet isien kotiin jäämisen ja äitien vapautumisen työelämään, sillä vanhemmuus voidaan kokea jaetuksi vastuuksi ilman, että jako tehdään äidin ja isän välille. Aikaisemmin isän jäämistä kotiin hoitamaan lapsia äidin sijasta koettiin roolien rikkomiseksi, sillä isän ja miehen rooliin määritelty taloudellinen menestys ei toteutunut. Näiden perinteisten roolien hiljattainen rikkoutuminen on alkanut poistaa uskomuksia siitä, että vain äiti voi olla lapsen ensisijainen hoitaja, ja isän merkitys lapsen kehitykselle on alkanut saada tunnustusta.
Tutkimustulosten ja arkisten havaintojen perusteella ajankäyttö perheissä on edelleen sukupuolittunutta, eli naiset käyttävät enemmän aikaa kotiin liittyvällä elämänalueella, kun taas miehet panostavat ajallisesti enemmän työhön. Tutkimukseni mukaan isät usein kokevatkin, että työ vie perheeltä liikaa aikaa, josta koettiin syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa. Isät myös usein pyrkivät olemaan mahdollisimman sitoutuneita ja viettämään mahdollisimman paljon aikaa lastensa kanssa, eli heillä oli jonkinlainen kuva ”ihanne isästä”, joka saattoi johtaa roolien yhteentörmäyksiin ajan riittämättömyyden takia. Koti-isinä olleet miehet puolestaan kokivat kotona vietetyn ajan palkitsevaksi. Koska aikaa lasten kanssa olemiseen oli paljon enemmän kuin ennen, pystyi lasten kehitystä ja kasvua seuraamaan eri tavalla. Erityisen palkitsevaksi koettiin se, että suhde lapsiin oli huomattavasti lähentynyt ja parantunut kotona olon aikana, ja isät kokivat kelpaavansa yhtälailla lapselle kuin äitikin.
Isyyden tarkka määrittely on hyvin ongelmallista ja pirstoutunutta, eikä se ole käsitteenä enää kovinkaan yksiselitteinen. Tasa-arvo keskustelulla on ollut suuri merkitys ”uuden isyyden” käsitteen syntyyn, jolla halutaan ilmaista isyyden muuttumista entistä hoivaavampaan suuntaan. Käsitteen syntyyn vaikutti havainnot siitä, että isä jää helposti syrjään lapsensa tunnemaailmasta, koska ei äidin tavoin ole läsnä lapsen jokapäiväisissä hoivatilanteissa.
Miesten kasvaminen isyyteen on erilaista kuin naisten äitiyteen, sillä nainen kantaa lasta ensimmäiset yhdeksän kuukautta sisällään, jolloin kokemus tulevasta lapsesta on hyvinkin erilainen ja konkretisoituu tuleville vanhemmille eri tavoin. Sanotaankin, että miehestä tulee isä vasta siinä hetkessä, kun hän näkee syntyneen lapsensa ensimmäisen kerran.
Imetys voi muodostaa äidin ja lapsen välille tietynlaisen ainutlaatuisen symbioosin, jolloin isä voi kokea itsensä hieman ulkopuoliseksi. Äitien ei kuitenkaan tulisi unohtaa isien merkitystä lastenhoidossa, sillä tutkimusten mukaan äidistä voi helposti muodostua niin sanottu ”portinvartija”, jolloin äidit rajoittavat huomaamattaan isien osallistumista arjessa. Mitä toimivampi parisuhde vanhemmilla on, sitä helpompi isän on sitoutua lapseen ja luoda toimiva suhde häneen. Puolison vaikutus ja tuki ylipäätään miehien isänä olemiseen koetaan suureksi.
Niin omien tutkimusteni kuin muidenkin tutkimusten mukaan isien omaan isä-lapsi suhteeseen vaikuttaa suhde omaan isäänsä lapsuuden perheessä. Isät, joilla on ollut huono suhde isäänsä, haluavat toimia parempana isänä omalle lapselleen sekä luoda tähän läheisemmän suhteen kuin mitä itse olivat saaneet isältään. Myös hyvä isä-suhde toimii motivaattorina luoda samanlainen suhde omiin lapsiinsa. Miehen sitoutuminen isyyteen on tärkeää isä-lapsisuhteen kannalta. Vuorovaikutus, emotionaalinen kiintymys ja läsnäolo ovat oleellisia hyvän suhteen luomisessa. Isän merkitystä ja vaikutusta lapsen kehitykseen ja kasvuun ei siis tulisi vähätellä.
Isyydellä on havaittu olevan lapsen lisäksi miehelle positiivisia vaikutuksia, niin tutkimuksien kuin isien itsensä kertoman perusteella. Parhaimmillaan isyys voi vaikuttaa myönteisesti isän terveyteen, sosiaalisiin suhteisiin sekä tunne-elämään. Erään tutkimuksen mukaan huomattiin, että ne miehet, jotka olivat isiä, tupakoivat ja käyttivät alkoholia lapsettomia miehiä epätodennäköisemmin, sekä urheilivat lapsettomia miehiä enemmän. Toki isyys voi olla ristiriitainen kokemus ja sisältää huolta ja murhetta, sekä miehen identiteetti väkisinkin muokkautuu isyyden myötä. Kun nykyään keskustellaan äitien jaksamisesta, tulisi sen rinnalla ottaa huomioon huoli isien jaksamisesta.
Näin kasvatustieteen opiskelijana koen, että isyyden tärkeyden ymmärtämisen kanssa on menty suuria harppauksia eteenpäin ajasta, jolloin isän tehtävänä oli olla vain leiväntuoja, elättäjä ja kurinpitäjä perheelleen. Tunteista ei puhuttu, eikä hellyyttä lapsille olalle taputusta enempää herunut. Nykyään isän on sallittua ja suositeltavaakin näyttää tunteensa ilman, että se vähentäisi maskuliinisuutta tai rikkoisi miehen roolia vähääkään. Miesten halu luoda lapsiinsa läheinen ja vuorovaikutuksellinen suhde on kannustettavaa, ja sitä tulisikin tukea kaikin mahdollisin tavoin. Itse toivon tulevalle lapselleni läheiset suhteet niin äitiin kuin isään, jolloin kumpikin vanhempi on lapselle yhtä tärkeä ja kummankin syli kelpaa milloin vain.
Saara Kaksonen, korkeakouluharjoittelija
Perhettä ja vanhemmuutta on kautta aikojen pidetty tärkeänä yhteiskunnallisena yksikkönä, joiden tehtävänä on sosiaalistaa jälkeläiset yhteiskunnan jäseniksi. Äitejä ja heidän vaikutustaan lapsiin on tutkittu paljon, sillä perhetutkimuksissa on useimmiten keskitytty lähinnä äitiyden tutkimiseen. Nykyään yhä enemmän huomiota ja kiinnostusta on ryhdytty kohdistamaan isien merkitykseen ja isyystutkimuksen lisäämiseen. Isän merkityksen kasvu ja niin isien oma, kuin muidenkin kiinnostus isien rooliin on herännyt. Viimevuosien lukuisat mielipidekirjoitukset ja muut yhteiskunnalliset keskustelut mediassa puhuvat isyyden merkityksen pohtimisen ajankohtaisuuden puolesta, sekä isät itse ovat pyrkineet saamaan ääntänsä kuuluviin esimerkiksi blogien ja kolumnien kautta.
Yhteiskunta on huomannut isien kasvavan merkityksen, ja esimerkiksi Kela on tehnyt uudistuksia tukijärjestelmäänsä siten, että isillä olisi entistä parempi mahdollisuus halutessaan jäädä kotiin lasten kanssa. Kysymysmerkkinä kuitenkin edelleen on, ovatko uudistukset olleet riittävät, sekä tukeeko isien työpaikat mahdollisten vapaiden pitämistä. Työn ja perheen yhteensovittaminen koetaan edelleen ongelmalliseksi isien keskuudessa. Koti-isänä olleet miehet kokivatkin, ettei yhteiskunnalta saatu tuki ole riittävää, ja kannustusta sekä tukea isyyteen tulisi saada enemmän.
Oletusarvona on vieläkin, että äiti jää kotiin lapsen kanssa, ja isä hankkii elannon. Vaikka vanhemmuudessa sukupuoliroolit ovat edelleen esillä, ja perheissä katsotaan olevan ”naisten ja miesten töitä”, on muutoksia rooleissa havaittu. Nämä muutokset ovat mahdollistaneet isien kotiin jäämisen ja äitien vapautumisen työelämään, sillä vanhemmuus voidaan kokea jaetuksi vastuuksi ilman, että jako tehdään äidin ja isän välille. Aikaisemmin isän jäämistä kotiin hoitamaan lapsia äidin sijasta koettiin roolien rikkomiseksi, sillä isän ja miehen rooliin määritelty taloudellinen menestys ei toteutunut. Näiden perinteisten roolien hiljattainen rikkoutuminen on alkanut poistaa uskomuksia siitä, että vain äiti voi olla lapsen ensisijainen hoitaja, ja isän merkitys lapsen kehitykselle on alkanut saada tunnustusta.
Tutkimustulosten ja arkisten havaintojen perusteella ajankäyttö perheissä on edelleen sukupuolittunutta, eli naiset käyttävät enemmän aikaa kotiin liittyvällä elämänalueella, kun taas miehet panostavat ajallisesti enemmän työhön. Tutkimukseni mukaan isät usein kokevatkin, että työ vie perheeltä liikaa aikaa, josta koettiin syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa. Isät myös usein pyrkivät olemaan mahdollisimman sitoutuneita ja viettämään mahdollisimman paljon aikaa lastensa kanssa, eli heillä oli jonkinlainen kuva ”ihanne isästä”, joka saattoi johtaa roolien yhteentörmäyksiin ajan riittämättömyyden takia. Koti-isinä olleet miehet puolestaan kokivat kotona vietetyn ajan palkitsevaksi. Koska aikaa lasten kanssa olemiseen oli paljon enemmän kuin ennen, pystyi lasten kehitystä ja kasvua seuraamaan eri tavalla. Erityisen palkitsevaksi koettiin se, että suhde lapsiin oli huomattavasti lähentynyt ja parantunut kotona olon aikana, ja isät kokivat kelpaavansa yhtälailla lapselle kuin äitikin.
Isyyden tarkka määrittely on hyvin ongelmallista ja pirstoutunutta, eikä se ole käsitteenä enää kovinkaan yksiselitteinen. Tasa-arvo keskustelulla on ollut suuri merkitys ”uuden isyyden” käsitteen syntyyn, jolla halutaan ilmaista isyyden muuttumista entistä hoivaavampaan suuntaan. Käsitteen syntyyn vaikutti havainnot siitä, että isä jää helposti syrjään lapsensa tunnemaailmasta, koska ei äidin tavoin ole läsnä lapsen jokapäiväisissä hoivatilanteissa.
Miesten kasvaminen isyyteen on erilaista kuin naisten äitiyteen, sillä nainen kantaa lasta ensimmäiset yhdeksän kuukautta sisällään, jolloin kokemus tulevasta lapsesta on hyvinkin erilainen ja konkretisoituu tuleville vanhemmille eri tavoin. Sanotaankin, että miehestä tulee isä vasta siinä hetkessä, kun hän näkee syntyneen lapsensa ensimmäisen kerran.
Imetys voi muodostaa äidin ja lapsen välille tietynlaisen ainutlaatuisen symbioosin, jolloin isä voi kokea itsensä hieman ulkopuoliseksi. Äitien ei kuitenkaan tulisi unohtaa isien merkitystä lastenhoidossa, sillä tutkimusten mukaan äidistä voi helposti muodostua niin sanottu ”portinvartija”, jolloin äidit rajoittavat huomaamattaan isien osallistumista arjessa. Mitä toimivampi parisuhde vanhemmilla on, sitä helpompi isän on sitoutua lapseen ja luoda toimiva suhde häneen. Puolison vaikutus ja tuki ylipäätään miehien isänä olemiseen koetaan suureksi.
Niin omien tutkimusteni kuin muidenkin tutkimusten mukaan isien omaan isä-lapsi suhteeseen vaikuttaa suhde omaan isäänsä lapsuuden perheessä. Isät, joilla on ollut huono suhde isäänsä, haluavat toimia parempana isänä omalle lapselleen sekä luoda tähän läheisemmän suhteen kuin mitä itse olivat saaneet isältään. Myös hyvä isä-suhde toimii motivaattorina luoda samanlainen suhde omiin lapsiinsa. Miehen sitoutuminen isyyteen on tärkeää isä-lapsisuhteen kannalta. Vuorovaikutus, emotionaalinen kiintymys ja läsnäolo ovat oleellisia hyvän suhteen luomisessa. Isän merkitystä ja vaikutusta lapsen kehitykseen ja kasvuun ei siis tulisi vähätellä.
Isyydellä on havaittu olevan lapsen lisäksi miehelle positiivisia vaikutuksia, niin tutkimuksien kuin isien itsensä kertoman perusteella. Parhaimmillaan isyys voi vaikuttaa myönteisesti isän terveyteen, sosiaalisiin suhteisiin sekä tunne-elämään. Erään tutkimuksen mukaan huomattiin, että ne miehet, jotka olivat isiä, tupakoivat ja käyttivät alkoholia lapsettomia miehiä epätodennäköisemmin, sekä urheilivat lapsettomia miehiä enemmän. Toki isyys voi olla ristiriitainen kokemus ja sisältää huolta ja murhetta, sekä miehen identiteetti väkisinkin muokkautuu isyyden myötä. Kun nykyään keskustellaan äitien jaksamisesta, tulisi sen rinnalla ottaa huomioon huoli isien jaksamisesta.
Näin kasvatustieteen opiskelijana koen, että isyyden tärkeyden ymmärtämisen kanssa on menty suuria harppauksia eteenpäin ajasta, jolloin isän tehtävänä oli olla vain leiväntuoja, elättäjä ja kurinpitäjä perheelleen. Tunteista ei puhuttu, eikä hellyyttä lapsille olalle taputusta enempää herunut. Nykyään isän on sallittua ja suositeltavaakin näyttää tunteensa ilman, että se vähentäisi maskuliinisuutta tai rikkoisi miehen roolia vähääkään. Miesten halu luoda lapsiinsa läheinen ja vuorovaikutuksellinen suhde on kannustettavaa, ja sitä tulisikin tukea kaikin mahdollisin tavoin. Itse toivon tulevalle lapselleni läheiset suhteet niin äitiin kuin isään, jolloin kumpikin vanhempi on lapselle yhtä tärkeä ja kummankin syli kelpaa milloin vain.
Saara Kaksonen, korkeakouluharjoittelija
16. kesäkuuta 2015
Arki vs. Artiklat
Minulla on ollut ilo toimia viimeiset kuukaudet korkeakouluharjoittelijana lapsiasiavaltuutetun toimistossa. Harjoittelun aikana olen päässyt osallistumaan monenlaisiin tapaamisiin ja tapahtumiin, mikä on ollut erittäin antoisaa. Harjoitteluni aikana olen myös saanut tehokurssin YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen keskeiseen sisältöön. Kyseinen sopimus oli minulle jossain määrin entuudestaan tuttu loppusuoralla olevien oikeustieteen opintojeni kautta, mutta tällä tarkkuudella en ollut aiheeseen koskaan aiemmin perehtynyt.
Lapsen oikeuksien sopimus on kiintoisa instrumentti juristin silmin, koska se takaa oikeuksia nimenomaisesti lapsille itselleen. Sopimuksen artiklat koskettavat vanhempiakin, mutta lähinnä siinä merkityksessä, millaisia velvoitteita vanhemmille sopimuksesta aiheutuu suhteessa lapsiin.
Vielä juristin näkökulmaa mielenkiintoisempaa on mielestäni näkökulma sopimukseen pienen lapsen äitinä. Ajattelinkin tässä kirjoituksessa hieman pohtia sitä, miten ylevät artiklat käyvät yhteen oikeassa elämässä, ja mitä erityisesti voimakkaasti sopimuksessa korostuva lapsen osallisuus voi tarkoittaa pienien lapsien kohdalla.
YK:n lapsen oikeuksien komitea on määritellyt neljä perustavanlaatuista yleisperiaatetta. Yleisperiaatteita ovat lapsen edun ensisijaisuus, lapsen oikeus syrjimättömyyteen, lapsen oikeus osallistua, vaikuttaa ja tulla kuulluksi sekä lapsen oikeus elämään, henkiinjäämiseen ja kehittymiseen mahdollisimman täysimääräisesti.
Yleisperiaatteiden osalta ensimmäinen vajavaisen vanhemmuuden tunne tulee itselle osallisuuden kohdalla. Sopimuksen lähtökohtana on kaikkien lasten oikeus osallistua, vaikuttaa ja tulla kuulluksi. Tämä kattaa lapset kaikista pienimmistä lähtien. Ajatus osallisuudesta on ehdottomasti tärkeä ja merkityksellinen.
Käytännössä esimerkiksi pienen uhmaikäisen kanssa elämä on jatkuvaa houkuttelua, neuvottelua, uhkailua ja lahjontaa. Tuo rationaalinen olento osaa esittää mielipiteitään ja johonkin rajaan asti niitä voi ratkaisuissa huomioida, mutta toisaalta liika osallistaminen ei vain yksinkertaisesti toimi.
Lapsen ikätaso ja kehitysaste tulee aina huomioida osallisuuskysymyksissä, mutta kokemukseni on, että toisinaan pienen lapsen kanssa ei kannata antaa edes pientä saumaa eriävien mielipiteiden esittämiseen. Tämähän ei nyt istu ollenkaan yhteen lapsen oikeuksien sopimuksen osallisuus-artiklan kanssa. Toisaalta missä kohtaa kulkevat rajat osallisuudelle?
Toteuttaisinko täydellisesti lapsen osallisuutta esimerkiksi kysymällä joka päivä lapseltani, mitä mieltä hän on esimerkiksi ideasta lähteä päiväkotiin tai haluaisiko hän mahdollisesti tänään laittaa kurahaalarit päälle? Lapsen vastauksesta huolimatta tekisin silti niin kuin itse katson parhaaksi, koska onhan hän vasta kolmevuotias.
Saattaa olla, että edellä esitellyssä vaihtoehdossa toteuttaisin paremmin lapsen oikeuksien yleissopimuksen 12 artiklaa, mutta käytännössä se olisi mielestäni horjuvaa vanhemmuutta. Pienenkin lapsen ajatuksia ja mielipiteitä on kuultava, mutta käytännössä tätä ei voi toteuttaa kaikessa.
Itse ajattelen, että ei olisi lapsen edun mukaistakaan toimia edellä kuvaillulla tavalla. Liika kyseleminen aiheuttaisi epävarmuutta, joka taas voisi kuvastua lapselle turvattomuutena. Lisäksi miksi kysyisin lapselta mielipidettä asiaan, johon hän ei kuitenkaan voi vaikuttaa? Toteutan mielestäni paremmin lapsen edun ensisijaisuutta sillä, etten kysele liikoja lapsen mielipiteitä, vaan ilmoitan arjen marssijärjestyksen. Myönnän, että toisinaan meillä vallitsee enemmän diktatuuri kuin demokratia.
Toisaalta oma kysymyksensä on, mitä on lapsen etu? Toisinaan arkisissa päätöksissä jopa perheen sisäiset näkemykset siitä, mikä on lapsen etu vaihtelevat. Lähtökohtaisesti uskon, että lähes jokainen vanhempi pyrkii toimimaan sillä tavoin kuin itse katsoo lapsen parhaaksi. Tämä ei kuitenkaan ole ongelmatonta, koska ihminen tunnetusti ei ole kovin rationaalinen olento, eikä toisaalta pysty erottamaan täysin omia motiivejaan ja tunteitaan lasta koskevia ratkaisuja tehdessä.
Vaikka kuinka haluaisin sanoa toimivani aina laittaen lapsen edun ensisijaiseksi, en voi tällaista täydellä varmuudella mennä sanomaan. Toimin toki niillä tavoin, jotka mielestäni ovat lapseni parhaaksi, mutta toisaalta jollain perheen ulkopuolisella arvioijalla voisi olla täysin eriävä mielipide asiaan.
Maailma on täynnä näkemyksiä oikeista tavoista toimia lapsen kanssa lähtien vauva-ajoista. Nuorena äitinä muistan miten suurin piirtein jokaisella vastaantulijallakin oli mielipide siitä, mikä on minun lapseni parhaaksi. Ensimmäisen mielestä lasta ei missään nimessä olisi saanut nukuttaa viereen ja toisen mielestä perhepeti oli ainoa oikea vaihtoehto. Jonkun mielestä lasta tulee ehdottomasti imettää mahdollisimman pitkään ja joku taas kokee pulloruokinnan parempana, kun isäkin voi osallistua. Ristiriitaisia neuvoja riittää siis heti alusta lähtien.
Myöhemminkin monet kysymykset jakavat vanhempien mielipiteitä. Esimerkiksi se onko päiväkoti oikea paikka pienelle lapselle vai tulisiko vanhemman olla mahdollisimman pitkään lapsen kanssa kotona. Teit sitten minkä valinnan tahansa perustelet sitä ainakin todennäköisesti lapsen edulla. Minun käsitykseni lapsen edusta ei siis olekaan välttämättä sama kuin sinun käsityksesi. Kuka sitten lopulta on oikeassa vai onko kukaan?
Perheitä, vanhempia ja lapsia on monenlaisia hyvin erilaisissa elämäntilanteissa. Loppuen lopuksi ei ole olemassa yhtä oikeaa lapsen etua tai yhtä oikeaa tapaa hoitaa esimerkiksi lapsen osallisuuteen liittyviä kysymyksiä. Jokainen vanhempi on omien kokemustensa pohjalta kokemusasiantuntija. Aina voi saada ulkopuolelta uusia näkemyksiä, jotka avartavat omaa ajattelua. Universaalia totuutta vanhemmuuden toteuttamisesta on turha etsiä edes lapsen oikeuksien sopimuksen artikloista.
Lapsen oikeuksien sopimus kokonaisuutena luo hyvän pohjan sille, minkälaisia oikeuksia lapsella on. Lapsen mahdollisuudet noiden oikeuksien käyttöön kasvavat vuosien myötä. Law in books ja law in action ovat kuitenkin aina kaksi eri asiaa. Täydellistä maailmaa, jossa jokaisen joka ikinen oikeus toteutuisi aina ja kaikkialla täydellisesti, ei ole olemassakaan.
Emmi Kekäläinen, korkeakouluharjoittelija
Lapsen oikeuksien sopimus on kiintoisa instrumentti juristin silmin, koska se takaa oikeuksia nimenomaisesti lapsille itselleen. Sopimuksen artiklat koskettavat vanhempiakin, mutta lähinnä siinä merkityksessä, millaisia velvoitteita vanhemmille sopimuksesta aiheutuu suhteessa lapsiin.
Vielä juristin näkökulmaa mielenkiintoisempaa on mielestäni näkökulma sopimukseen pienen lapsen äitinä. Ajattelinkin tässä kirjoituksessa hieman pohtia sitä, miten ylevät artiklat käyvät yhteen oikeassa elämässä, ja mitä erityisesti voimakkaasti sopimuksessa korostuva lapsen osallisuus voi tarkoittaa pienien lapsien kohdalla.
YK:n lapsen oikeuksien komitea on määritellyt neljä perustavanlaatuista yleisperiaatetta. Yleisperiaatteita ovat lapsen edun ensisijaisuus, lapsen oikeus syrjimättömyyteen, lapsen oikeus osallistua, vaikuttaa ja tulla kuulluksi sekä lapsen oikeus elämään, henkiinjäämiseen ja kehittymiseen mahdollisimman täysimääräisesti.
Yleisperiaatteiden osalta ensimmäinen vajavaisen vanhemmuuden tunne tulee itselle osallisuuden kohdalla. Sopimuksen lähtökohtana on kaikkien lasten oikeus osallistua, vaikuttaa ja tulla kuulluksi. Tämä kattaa lapset kaikista pienimmistä lähtien. Ajatus osallisuudesta on ehdottomasti tärkeä ja merkityksellinen.
Käytännössä esimerkiksi pienen uhmaikäisen kanssa elämä on jatkuvaa houkuttelua, neuvottelua, uhkailua ja lahjontaa. Tuo rationaalinen olento osaa esittää mielipiteitään ja johonkin rajaan asti niitä voi ratkaisuissa huomioida, mutta toisaalta liika osallistaminen ei vain yksinkertaisesti toimi.
Lapsen ikätaso ja kehitysaste tulee aina huomioida osallisuuskysymyksissä, mutta kokemukseni on, että toisinaan pienen lapsen kanssa ei kannata antaa edes pientä saumaa eriävien mielipiteiden esittämiseen. Tämähän ei nyt istu ollenkaan yhteen lapsen oikeuksien sopimuksen osallisuus-artiklan kanssa. Toisaalta missä kohtaa kulkevat rajat osallisuudelle?
Toteuttaisinko täydellisesti lapsen osallisuutta esimerkiksi kysymällä joka päivä lapseltani, mitä mieltä hän on esimerkiksi ideasta lähteä päiväkotiin tai haluaisiko hän mahdollisesti tänään laittaa kurahaalarit päälle? Lapsen vastauksesta huolimatta tekisin silti niin kuin itse katson parhaaksi, koska onhan hän vasta kolmevuotias.
Saattaa olla, että edellä esitellyssä vaihtoehdossa toteuttaisin paremmin lapsen oikeuksien yleissopimuksen 12 artiklaa, mutta käytännössä se olisi mielestäni horjuvaa vanhemmuutta. Pienenkin lapsen ajatuksia ja mielipiteitä on kuultava, mutta käytännössä tätä ei voi toteuttaa kaikessa.
Itse ajattelen, että ei olisi lapsen edun mukaistakaan toimia edellä kuvaillulla tavalla. Liika kyseleminen aiheuttaisi epävarmuutta, joka taas voisi kuvastua lapselle turvattomuutena. Lisäksi miksi kysyisin lapselta mielipidettä asiaan, johon hän ei kuitenkaan voi vaikuttaa? Toteutan mielestäni paremmin lapsen edun ensisijaisuutta sillä, etten kysele liikoja lapsen mielipiteitä, vaan ilmoitan arjen marssijärjestyksen. Myönnän, että toisinaan meillä vallitsee enemmän diktatuuri kuin demokratia.
Toisaalta oma kysymyksensä on, mitä on lapsen etu? Toisinaan arkisissa päätöksissä jopa perheen sisäiset näkemykset siitä, mikä on lapsen etu vaihtelevat. Lähtökohtaisesti uskon, että lähes jokainen vanhempi pyrkii toimimaan sillä tavoin kuin itse katsoo lapsen parhaaksi. Tämä ei kuitenkaan ole ongelmatonta, koska ihminen tunnetusti ei ole kovin rationaalinen olento, eikä toisaalta pysty erottamaan täysin omia motiivejaan ja tunteitaan lasta koskevia ratkaisuja tehdessä.
Vaikka kuinka haluaisin sanoa toimivani aina laittaen lapsen edun ensisijaiseksi, en voi tällaista täydellä varmuudella mennä sanomaan. Toimin toki niillä tavoin, jotka mielestäni ovat lapseni parhaaksi, mutta toisaalta jollain perheen ulkopuolisella arvioijalla voisi olla täysin eriävä mielipide asiaan.
Maailma on täynnä näkemyksiä oikeista tavoista toimia lapsen kanssa lähtien vauva-ajoista. Nuorena äitinä muistan miten suurin piirtein jokaisella vastaantulijallakin oli mielipide siitä, mikä on minun lapseni parhaaksi. Ensimmäisen mielestä lasta ei missään nimessä olisi saanut nukuttaa viereen ja toisen mielestä perhepeti oli ainoa oikea vaihtoehto. Jonkun mielestä lasta tulee ehdottomasti imettää mahdollisimman pitkään ja joku taas kokee pulloruokinnan parempana, kun isäkin voi osallistua. Ristiriitaisia neuvoja riittää siis heti alusta lähtien.
Myöhemminkin monet kysymykset jakavat vanhempien mielipiteitä. Esimerkiksi se onko päiväkoti oikea paikka pienelle lapselle vai tulisiko vanhemman olla mahdollisimman pitkään lapsen kanssa kotona. Teit sitten minkä valinnan tahansa perustelet sitä ainakin todennäköisesti lapsen edulla. Minun käsitykseni lapsen edusta ei siis olekaan välttämättä sama kuin sinun käsityksesi. Kuka sitten lopulta on oikeassa vai onko kukaan?
Perheitä, vanhempia ja lapsia on monenlaisia hyvin erilaisissa elämäntilanteissa. Loppuen lopuksi ei ole olemassa yhtä oikeaa lapsen etua tai yhtä oikeaa tapaa hoitaa esimerkiksi lapsen osallisuuteen liittyviä kysymyksiä. Jokainen vanhempi on omien kokemustensa pohjalta kokemusasiantuntija. Aina voi saada ulkopuolelta uusia näkemyksiä, jotka avartavat omaa ajattelua. Universaalia totuutta vanhemmuuden toteuttamisesta on turha etsiä edes lapsen oikeuksien sopimuksen artikloista.
Lapsen oikeuksien sopimus kokonaisuutena luo hyvän pohjan sille, minkälaisia oikeuksia lapsella on. Lapsen mahdollisuudet noiden oikeuksien käyttöön kasvavat vuosien myötä. Law in books ja law in action ovat kuitenkin aina kaksi eri asiaa. Täydellistä maailmaa, jossa jokaisen joka ikinen oikeus toteutuisi aina ja kaikkialla täydellisesti, ei ole olemassakaan.
Emmi Kekäläinen, korkeakouluharjoittelija
17. toukokuuta 2015
Pojat
Jake juoksee junan perässä huutaen äitiä. Tämä loppukohtaus on piirtynyt monen mieliin Mikko Niskasen ohjaamasta Pojat-elokuvasta, joka tavoittaa hienosti varttuvan pojan epävarmuutta, kaipausta, itsensä etsimistä.
Moni poika on tänä päivänä kuin tuo sota-ajan Oulussa asuva Jake. Maailma odottaa pojiltamme kovin paljon, kovin varhain. Ei tyttöjen osalta ole helpompaa, mutta nopeammin kypsyvinä tytöt pärjäävät paremmin peruskoulun ollessa lopuillaan.
Ei olekaan ihme, että tyttöjen ja poikien oppimistuloksissa on huomattava ero. Vuonna 2012 pojista 18 prosenttia ja tytöistä 5 prosenttia suoriutui heikosti PISA-lukutaitotestissä. Ero tyttöjen ja poikien välillä on dramaattinen.
Karummaksi sävy muuttuu, kun totean, että joka kahdeksas 15-vuotias poika ei osaa lukea tasolla, jolla voisi jatkaa opintoja.
Jaken maailma oli eri sotien jälkeisessä Suomessa. Pulaa oli kaikesta ja ahdistus oli suurta, kun henkisesti rampautuneet isät palasivat kotirintamille. Joillakin sota ei päättynyt koskaan. Osa selvisi paremmin, toiset huonommin, mutta jokaisen kohdalla arvet jäivät. Puhumattomuutta, vimmaista työhön uppoutumista, perheen ja yhteiskunnan eteen ponnistelua. Uskoa ja tahtoa jälleenrakentaa Suomi ja siinä samalla oman perheen elämä.
Oli töitä. Toimettomana ei tarvinnut olla.
Tämän päivän pojista osalla on arvet osattomuudesta. Koulutuksen ja työelämän ulkopuolelle ajaudutaan, kun perusvalmiudet nyky-yhteiskunnassa toimimiseen on saamatta.
Ei kaikkien poikien tarvitse innostua koulusta. Mutta työstä pitää innostua jokaisen. Ennen tätä tarvitaan paljon rohkaisua, jokaisen lahjojen löytämistä.
Ja peruskouluihin tarvitaan enemmän miesopettajia. Kolme neljästä opettajasta on naisia. Suomalaiset opettajat ovat hyviä sukupuoleen katsomatta, eikä naisopettajasta ole poikaoppilaalle haittaa. Mutta silti liian yksipuolinen sukupuolirakenne on peruskoulun heikkous.
Opettajankoulutukseen tarvitaan mieskiintiöt. Kuuntelisin tässä professori Jouni Välijärveä Jyväskylästä.
Toisekseen oppivelvollisuus on ulotettava kattamaan toinen aste, sen sisällä oppisopimuskoulutuksesta on rakennettava todellinen väylä. Etenkin pojillemme. Jakelle.
Tuomas Kurttila
Kirjoittaja toimii Suomen lapsiasiavaltuutettuna. Kurttila on käynyt Teuvo Pakkalan ala-asteen Oulun Raksilassa, Pojat-elokuvan maisemissa.
Kirjoitus on julkaista Oulun Poikien talon blogissa 4/2015.
Moni poika on tänä päivänä kuin tuo sota-ajan Oulussa asuva Jake. Maailma odottaa pojiltamme kovin paljon, kovin varhain. Ei tyttöjen osalta ole helpompaa, mutta nopeammin kypsyvinä tytöt pärjäävät paremmin peruskoulun ollessa lopuillaan.
Ei olekaan ihme, että tyttöjen ja poikien oppimistuloksissa on huomattava ero. Vuonna 2012 pojista 18 prosenttia ja tytöistä 5 prosenttia suoriutui heikosti PISA-lukutaitotestissä. Ero tyttöjen ja poikien välillä on dramaattinen.
Karummaksi sävy muuttuu, kun totean, että joka kahdeksas 15-vuotias poika ei osaa lukea tasolla, jolla voisi jatkaa opintoja.
Jaken maailma oli eri sotien jälkeisessä Suomessa. Pulaa oli kaikesta ja ahdistus oli suurta, kun henkisesti rampautuneet isät palasivat kotirintamille. Joillakin sota ei päättynyt koskaan. Osa selvisi paremmin, toiset huonommin, mutta jokaisen kohdalla arvet jäivät. Puhumattomuutta, vimmaista työhön uppoutumista, perheen ja yhteiskunnan eteen ponnistelua. Uskoa ja tahtoa jälleenrakentaa Suomi ja siinä samalla oman perheen elämä.
Oli töitä. Toimettomana ei tarvinnut olla.
Tämän päivän pojista osalla on arvet osattomuudesta. Koulutuksen ja työelämän ulkopuolelle ajaudutaan, kun perusvalmiudet nyky-yhteiskunnassa toimimiseen on saamatta.
Ei kaikkien poikien tarvitse innostua koulusta. Mutta työstä pitää innostua jokaisen. Ennen tätä tarvitaan paljon rohkaisua, jokaisen lahjojen löytämistä.
Ja peruskouluihin tarvitaan enemmän miesopettajia. Kolme neljästä opettajasta on naisia. Suomalaiset opettajat ovat hyviä sukupuoleen katsomatta, eikä naisopettajasta ole poikaoppilaalle haittaa. Mutta silti liian yksipuolinen sukupuolirakenne on peruskoulun heikkous.
Opettajankoulutukseen tarvitaan mieskiintiöt. Kuuntelisin tässä professori Jouni Välijärveä Jyväskylästä.
Toisekseen oppivelvollisuus on ulotettava kattamaan toinen aste, sen sisällä oppisopimuskoulutuksesta on rakennettava todellinen väylä. Etenkin pojillemme. Jakelle.
Tuomas Kurttila
Kirjoittaja toimii Suomen lapsiasiavaltuutettuna. Kurttila on käynyt Teuvo Pakkalan ala-asteen Oulun Raksilassa, Pojat-elokuvan maisemissa.
Kirjoitus on julkaista Oulun Poikien talon blogissa 4/2015.
3. toukokuuta 2015
1. vuosi lapsiasiavaltuutettuna
Perjantaina tuli vuosi täyteen Suomen lapsiasiavaltuutettuna.
Lapsiystävällisen yhteiskunnan rakentaminen vaatii yhteiskunnan päätöksiä, aikuisilta asennetta, lasten osallisuutta. Vuoden aikana uskoni Suomen menestykseen on kuitenkin vahvistunut. Tosiasia on, että yhteiskunnan liikkumavara monella politiikan sektorilla on kaventunut. Suurimmat pääomamme ovat luovuus ja luottamus. Tämän eteen tehdään eniten lapsuudessa. Hyvä lapsuus jokaiselle on mahdollista. Hyvä lapsuus on yhteiskunnan tuottavin investointi.
Lasten oikeudet ovat ihmisoikeuksia. Lasten oikeuksista huolehtiminen on kestävää talous- ja hyvinvointipolitiikkaa.
Lapsiasiavaltuutetun tehtävän olen kokenut selkeänä. Tehtävänä on arvioida YK:n lapsen oikeuksien komitealle, valtioneuvostolle ja eduskunnalle, miten lapset Suomessa voivat ja miten lapsen oikeudet Suomessa toteutuvat YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen pohjautuen. Tämän perusteella edistämme lasten hyvinvointia ja oikeuksien toteutumista.
Johdon vaihtuessa on tarpeen pysähtyä miettimään, missä olemme ja mihin menemme. Kompassia ja karttaa tarvitaan. Toimistoni kartta on YK:n lapsen oikeuksien sopimus, kompassi lasten arki tämän päivän Suomessa. Ensimmäisen vuoden rastit ovat toimistossani liittyneet erityisesti seuraaviin:
1) toimistomme työn organisointi ja työprosessien kirkastaminen,
2) lain lapsiasiavaltuutetusta päivittäminen,
3) viran näkyvyys ja tunnettuus,
4) YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen ja sopimuksen toimeenpanoa valvovan YK:n lapsen oikeuksien komitean linjausten huomioon ottaminen viranomaisten toiminnassa.
Jokaisessa työssä on kirkastettava ydintä ajan tarpeista käsin. Syksyllä valmistui toimistoni 5-vuotisstrategia, jonka perusteella rakennamme vuosittaisen toimintasuunnitelman ja valitsemme vuosittaisen teeman, johon arviointi- ja edistämistyö keskittyvät.
Ja tässä ajassa on pystyttävä luopumaan. Rajaamaan ja priorisoimaan.
Ehkä yksi on minut silti yllättänyt – henkilöstöni. Tällaista sitoutumista, kykyä arvioida omaa toimintaa ja halua uudistua on ilo kokea. Työyhteisö, jossa tiedetään työtoverin koiran nimi, toimii tiukoissakin paikoissa. Oppiva organisaatio. Suuresti iloitsen tahdosta uudistaa työtehtäviä ja luopua totutuista tavoista toimia. Valintoja on tehtävä.
Olemme vuoden aikana uudistaneet muun muassa kansalaisyhteydenottoprosessin. Suomeksi sanottua toimistooni yhteydessä oleva ihminen saa tehokkaan hallinnollisen ohjauksen oikeaan viranomaiseen. Oikeusvarmuus säilyy ja toimisto ei ajaudu hallitsemattomiin paperipinoihin. Aikaisempien vuosien vastausruuhkat on purettu ja nyt työ hoituu ajantasaisesti. Prosessikuvaukset – niistä on huolehdittava.
Lakiin lapsiasiavaltuutetusta säädettiin viime syksynä valtuutetun itsenäinen ja riippumaton asema. Eduskuntakäsittelyssä päästiin vieläkin pidemmälle. Toivomukseni mukaisesti eduskunta sääti kertomuksen antamisen eduskunnalle. Hallituksen esitykseen tämä ei edennyt, mutta eduskunta käytti sitä valtaa, joka kansalta on saatu. Erityinen kiitos kuuluu työ- ja tasa-arvovaliokunnan puheenjohtaja Tarja Filatoville ja valiokunnan jäsen Terhi Peltokorvelle. He hoitivat homman maaliin, kuten valtiopäivänaisiin on luottaminen.
Vuoden aikana lapsiasiavaltuutetun virka on uudistunut täyttämään YK:n ihmisoikeustoimikunnan vuoden 1993 päätöslauselman ja ihmisoikeuskonferenssin päätösasiakirjan niin sanotut Pariisin periaatteet. Itsenäisyyden ja riippumattomuuden säätäminen ei yksistään riittänyt. Lapsiasiavaltuutetun taloudellinen ja hallinnollinen itsenäisyys ja riippumattomuus ovat vahvistuneet, kun valtion ensi vuoden talousarvioon saamme selkeän, oman kohdan, johon eduskunta voi läpinäkyvästi ottaa kantaa.
Lapsiasiavaltuutetunkin työssä viestinnän merkitys on kasvussa. Kunnissa ja valtiolla voidaan puhua palveluviestinnästä, joka tarkoittaa vahvaa vuorovaikutusta ja yhteistä työtä asiakkaiden kanssa. Lapsiasiavaltuutetun työssä merkittävänä viestintäkumppanina ovat lapset.
Omalla toimistollani on kynnet näytettävään, kun arvioimme oman virkamme tunnettuutta lasten keskuudessa. Olemme asettaneet selkeät tavoitteet lastensivut.fi-sivuston kehittämiselle. Lapset tarvitsevat tietoa oikeuksistaan ja palveluistaan.
Mutta siihen olen tyytyväinen, että vuoden aikana toimistossa otimme aktiiviseen käyttöön sosiaalisen median kanavia. Verkkosivut uudistettiin mobiilisti käytettäviksi – vähimmäisvaativuus tänä päivänä. Ja jokaisella työntekijällä on viestintä tärkeänä tehtävänä.
Valtion hallinnossa on ajattelua, että tiedotus (ei useinkaan viestintä) on erillistä ja sitä hoitaa Joku Muu. Samaa voi nähdä kansainvälisissä suhteissa, jotka eivät ole riittävästi osana jokaisen asiantuntijan työnkuvaa. Joku Muu puhuu kielillä.
Lapsiasiat kiinnostavat kansalaisia ja tätä kautta tiedotusvälineitä. Tekemistä on, jotta lapsia ei käsitellä vain omana erillisenä asianaan, vaan osana koko yhteiskunnan kehittämistä ja niin sanotusti vakavia keskusteluja. Tässä suhteessa käydyt eduskuntavaalit olivat heikko suoritus. Lapsista ja perheiden asioista keskusteltiin vähän, jos lainkaan. Puoluejohtajat eivät tätä näkökulmaa nostaneet. Väestöstä noin 40 % kuuluu lapsiperheisiin, joka viides kansalainen on lapsi.
Lapsiasiavaltuutetun toiminnassa tärkeä sija on vierailuilla kouluihin, päiväkoteihin, laitoksiin – sinne, missä lapset ovat. Näissä kohtaamisissa katsotaan arkea silmistä silmiin. Näissä tilanteissa lapset, vanhemmat, ammattilaiset viestivät suomalaisesta arjesta. Karujakin asioita.
Ja kiitos, että olette kutsuneet. Kutsuihin on tartuttu. Joka viikko jollakin puolella Suomea. Ja jos ei ole kutsuttu, olemme tulleet silti. Näinhän tämä toimii.
Kuten sanottua, opinnot ovat aina hyödyksi. Lapsiasiavaltuutetun työssä on ollut hieman yllättäen suurta hyötyä teologian luvuistani: sielunhoidon peruskurssista. Sivulauseisiin kätkeytyvät usein päälauseet, huutomerkitkin. Kohtaamiset lastensuojelun lasten, yksin maahan tulleiden, lepositeistä kertovan lapsen kanssa tekevät näkyväksi näkymättömyyttä. Yhteiskunnan heikoimmista näemme sen, mikä on ihmisoikeuksien ja ihmisarvon tila.
Kun ongelmiin on puututtu, muutoksia on saatu aikaan. Mahdollisuuksia on.
YK:n lapsen oikeuksien komitea huomautti vuonna 2011, että lapsiasiavaltuutetun ja eduskunnan oikeusasiamiehen on syytä pohtia vuorovaikutustaan.
Lapsiasiavaltuutetulla ei ole toimivaltaa yksittäisen lapsen asioissa. Lapsiasiavaltuutettu ei anna päätöksiä, joilla esimerkiksi muutettaisiin toisen viranomaisen päätöksiä tai otettaisiin niihin tarkemmin kantaa. Samanlainen toimivalta on myös muiden Pohjoismaiden lapsiasiavaltuutetuilla, vaikka muualla Euroopassa on lapsiasiavaltuutettuja, jotka nimenomaisesti tutkivat yksittäistä lasta koskevia asioita.
Itse pidän pohjoismaista mallia toimivana ja hyvän hallinnon kannalta perusteltuna. Eduskunnan oikeusasiamiehellä lapsen oikeudet ovat olleet 1990-luvun lopusta työn erityinen painopiste. Tämä näkyy niin oikeusasiamiehelle tulevien kantelujen pohjalta annettavissa ratkaisuissa kuin oikeusasiamiehen omasta aloitteesta tehtävässä tutkinnassa ja tarkastuksissa.
Toimistoni yhteys eduskunnan oikeusasiamieheen on tärkeimpiä työkumppanuuksia toimistolleni. Kun havaitsemme tutkinnan tarvetta, toimistoni tekee viranomaiskantelun eduskunnan oikeusasiamiehelle. Näin tapahtui ensimmäisen kerran viime syksynä lasten oikeudesta perusopetukseen sairaalaolosuhteissa. Tämän jälkeen kuntien käytänteet ovat jo muuttuneet ja viranomaiset ovat heränneet kiitettävästi kyseisessä asiassa.
Lailla on siis maata edelleenkin rakennettava. Säädöksillä on merkitystä. Ne eivät ole sanahelinää ja juhlapuhetta. Ne ovat oikeusvaltion ja lasten oikeuksien perusta.
Vuosi on osoittanut, ettei YK:n lapsen oikeuksien sopimusta tunneta riittävästi hallinnonkaan piirissä – niin kunnissa kuin valtiolla. Hihoja ylös vain. Tästäkin syystä toimistoni päätti ottaa käännettäväkseen kaikki YK:n lapsen oikeuksien komitean yleiskommentit. Näistä informoimme laajasti yleiskirjeellä. Tulevana syksynä järjestetään ministeriöiden virkamiehille ja tuomioistuimelle asiasta koulutusta, keväällä uusille kansanedustajille.
Maaliskuun lopussa luovutin lapsiasiavaltuutetun vuosikirjan pääministerille otsikolle ”Harvojen yhteiskunta vai kaikkien kansakunta?”. Tähän kysymykseen kiteytyy koko asetelma. Lapsuus eriarvoistuu, mitä tekee Suomi? Olen nostanut monissa yhteyksissä esille oppimis- ja hyvinvointierojen kasvun. Osalle yhteiskunnan eturivistöä on ottanut koville tieto poikien lukutaidottomuudesta. Eräässä pienessä keskusteluryhmässä talouselämän eturiviläisellä kytkin jumitti, kun totesin, että joka kahdeksannen 15-vuotiaan pojan lukutaidottomuuteen on pakko herätä. Eturiviläinen kielsi tiedon.
Tieto lisää tuskaa. Tätä tuskaa täytynee lisätä, ei vähentää.
Mutta hyvää tapahtuu. Olen ollut tyytyväinen, miten valtiovarainministeriössä on aloitettu työ lapsivaikutusten arvioinnin tuomiseen budjettivalmisteluun. Kunnissa lasten kuuleminen ottaa askelia osana palveluiden kehittämistä – muun muassa lastensuojelussa. Viime vuoden lopulla maahan saatiin THL:n työn ansiosta Lasten hyvinvoinnin kansalliset indikaattorit – tietoa päätöksenteon perustaksi löytyy. Suomi etenee. Suomi ei taannu.
Kiintoisaa työtä. Tärkeää työtä. Ja aivan korostetusti yhteistä työtä. Lapsiasiavaltuutetun tehtävässä kansallinen ja kansainvälinen lomittuvat yhteen. Työn perusta on YK-perustaisessa ihmisoikeuksien edistämisessä kansallista todellisuutta arvioiden. Työssäni Euroopan neuvosto on tärkeä.
Kysyntääkin suomalaiselle osaamiselle on. Enemmän kuin osaamme itse arvostaa.
Suomen on oltava aktiivisempi esimerkiksi ihmisoikeusraportoijien tarjoajana YK:n ja Euroopan neuvoston puitteisiin. Itse tulin valituksi romanilasten oikeuksien raportoijaksi Euroopan Neuvoston lapsen oikeuksien strategian valmisteluun.
Toki vuoteen mahtuu pikantteja yksityiskohtia. Venäjällä järjestettyä mielenilmausta en valitettavasti päässyt seuraamaan, olihan kylteissä kuitenkin jämäköitä iskulauseita allekirjoittaneeseen liittyen. Lähinaapurit ovat aina tärkeitä. Eikä niitä valita, ne ovat. Tänään matkaan Osloon, jossa Pohjoismaiden lapsiasiavaltuutetut kohtaavat.
Lapsista näemme huomenna, mikä meille aikuisille on ollut tärkeää tänään. Kestävä yhteiskunta perustuu huolenpitoon lapsista.
Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu
Lapsiystävällisen yhteiskunnan rakentaminen vaatii yhteiskunnan päätöksiä, aikuisilta asennetta, lasten osallisuutta. Vuoden aikana uskoni Suomen menestykseen on kuitenkin vahvistunut. Tosiasia on, että yhteiskunnan liikkumavara monella politiikan sektorilla on kaventunut. Suurimmat pääomamme ovat luovuus ja luottamus. Tämän eteen tehdään eniten lapsuudessa. Hyvä lapsuus jokaiselle on mahdollista. Hyvä lapsuus on yhteiskunnan tuottavin investointi.
Lasten oikeudet ovat ihmisoikeuksia. Lasten oikeuksista huolehtiminen on kestävää talous- ja hyvinvointipolitiikkaa.
Lapsiasiavaltuutetun tehtävän olen kokenut selkeänä. Tehtävänä on arvioida YK:n lapsen oikeuksien komitealle, valtioneuvostolle ja eduskunnalle, miten lapset Suomessa voivat ja miten lapsen oikeudet Suomessa toteutuvat YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen pohjautuen. Tämän perusteella edistämme lasten hyvinvointia ja oikeuksien toteutumista.
Johdon vaihtuessa on tarpeen pysähtyä miettimään, missä olemme ja mihin menemme. Kompassia ja karttaa tarvitaan. Toimistoni kartta on YK:n lapsen oikeuksien sopimus, kompassi lasten arki tämän päivän Suomessa. Ensimmäisen vuoden rastit ovat toimistossani liittyneet erityisesti seuraaviin:
1) toimistomme työn organisointi ja työprosessien kirkastaminen,
2) lain lapsiasiavaltuutetusta päivittäminen,
3) viran näkyvyys ja tunnettuus,
4) YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen ja sopimuksen toimeenpanoa valvovan YK:n lapsen oikeuksien komitean linjausten huomioon ottaminen viranomaisten toiminnassa.
Jokaisessa työssä on kirkastettava ydintä ajan tarpeista käsin. Syksyllä valmistui toimistoni 5-vuotisstrategia, jonka perusteella rakennamme vuosittaisen toimintasuunnitelman ja valitsemme vuosittaisen teeman, johon arviointi- ja edistämistyö keskittyvät.
Ja tässä ajassa on pystyttävä luopumaan. Rajaamaan ja priorisoimaan.
Ehkä yksi on minut silti yllättänyt – henkilöstöni. Tällaista sitoutumista, kykyä arvioida omaa toimintaa ja halua uudistua on ilo kokea. Työyhteisö, jossa tiedetään työtoverin koiran nimi, toimii tiukoissakin paikoissa. Oppiva organisaatio. Suuresti iloitsen tahdosta uudistaa työtehtäviä ja luopua totutuista tavoista toimia. Valintoja on tehtävä.
Olemme vuoden aikana uudistaneet muun muassa kansalaisyhteydenottoprosessin. Suomeksi sanottua toimistooni yhteydessä oleva ihminen saa tehokkaan hallinnollisen ohjauksen oikeaan viranomaiseen. Oikeusvarmuus säilyy ja toimisto ei ajaudu hallitsemattomiin paperipinoihin. Aikaisempien vuosien vastausruuhkat on purettu ja nyt työ hoituu ajantasaisesti. Prosessikuvaukset – niistä on huolehdittava.
Lakiin lapsiasiavaltuutetusta säädettiin viime syksynä valtuutetun itsenäinen ja riippumaton asema. Eduskuntakäsittelyssä päästiin vieläkin pidemmälle. Toivomukseni mukaisesti eduskunta sääti kertomuksen antamisen eduskunnalle. Hallituksen esitykseen tämä ei edennyt, mutta eduskunta käytti sitä valtaa, joka kansalta on saatu. Erityinen kiitos kuuluu työ- ja tasa-arvovaliokunnan puheenjohtaja Tarja Filatoville ja valiokunnan jäsen Terhi Peltokorvelle. He hoitivat homman maaliin, kuten valtiopäivänaisiin on luottaminen.
Vuoden aikana lapsiasiavaltuutetun virka on uudistunut täyttämään YK:n ihmisoikeustoimikunnan vuoden 1993 päätöslauselman ja ihmisoikeuskonferenssin päätösasiakirjan niin sanotut Pariisin periaatteet. Itsenäisyyden ja riippumattomuuden säätäminen ei yksistään riittänyt. Lapsiasiavaltuutetun taloudellinen ja hallinnollinen itsenäisyys ja riippumattomuus ovat vahvistuneet, kun valtion ensi vuoden talousarvioon saamme selkeän, oman kohdan, johon eduskunta voi läpinäkyvästi ottaa kantaa.
Lapsiasiavaltuutetunkin työssä viestinnän merkitys on kasvussa. Kunnissa ja valtiolla voidaan puhua palveluviestinnästä, joka tarkoittaa vahvaa vuorovaikutusta ja yhteistä työtä asiakkaiden kanssa. Lapsiasiavaltuutetun työssä merkittävänä viestintäkumppanina ovat lapset.
Omalla toimistollani on kynnet näytettävään, kun arvioimme oman virkamme tunnettuutta lasten keskuudessa. Olemme asettaneet selkeät tavoitteet lastensivut.fi-sivuston kehittämiselle. Lapset tarvitsevat tietoa oikeuksistaan ja palveluistaan.
Mutta siihen olen tyytyväinen, että vuoden aikana toimistossa otimme aktiiviseen käyttöön sosiaalisen median kanavia. Verkkosivut uudistettiin mobiilisti käytettäviksi – vähimmäisvaativuus tänä päivänä. Ja jokaisella työntekijällä on viestintä tärkeänä tehtävänä.
Valtion hallinnossa on ajattelua, että tiedotus (ei useinkaan viestintä) on erillistä ja sitä hoitaa Joku Muu. Samaa voi nähdä kansainvälisissä suhteissa, jotka eivät ole riittävästi osana jokaisen asiantuntijan työnkuvaa. Joku Muu puhuu kielillä.
Lapsiasiat kiinnostavat kansalaisia ja tätä kautta tiedotusvälineitä. Tekemistä on, jotta lapsia ei käsitellä vain omana erillisenä asianaan, vaan osana koko yhteiskunnan kehittämistä ja niin sanotusti vakavia keskusteluja. Tässä suhteessa käydyt eduskuntavaalit olivat heikko suoritus. Lapsista ja perheiden asioista keskusteltiin vähän, jos lainkaan. Puoluejohtajat eivät tätä näkökulmaa nostaneet. Väestöstä noin 40 % kuuluu lapsiperheisiin, joka viides kansalainen on lapsi.
Lapsiasiavaltuutetun toiminnassa tärkeä sija on vierailuilla kouluihin, päiväkoteihin, laitoksiin – sinne, missä lapset ovat. Näissä kohtaamisissa katsotaan arkea silmistä silmiin. Näissä tilanteissa lapset, vanhemmat, ammattilaiset viestivät suomalaisesta arjesta. Karujakin asioita.
Ja kiitos, että olette kutsuneet. Kutsuihin on tartuttu. Joka viikko jollakin puolella Suomea. Ja jos ei ole kutsuttu, olemme tulleet silti. Näinhän tämä toimii.
Kuten sanottua, opinnot ovat aina hyödyksi. Lapsiasiavaltuutetun työssä on ollut hieman yllättäen suurta hyötyä teologian luvuistani: sielunhoidon peruskurssista. Sivulauseisiin kätkeytyvät usein päälauseet, huutomerkitkin. Kohtaamiset lastensuojelun lasten, yksin maahan tulleiden, lepositeistä kertovan lapsen kanssa tekevät näkyväksi näkymättömyyttä. Yhteiskunnan heikoimmista näemme sen, mikä on ihmisoikeuksien ja ihmisarvon tila.
Kun ongelmiin on puututtu, muutoksia on saatu aikaan. Mahdollisuuksia on.
YK:n lapsen oikeuksien komitea huomautti vuonna 2011, että lapsiasiavaltuutetun ja eduskunnan oikeusasiamiehen on syytä pohtia vuorovaikutustaan.
Lapsiasiavaltuutetulla ei ole toimivaltaa yksittäisen lapsen asioissa. Lapsiasiavaltuutettu ei anna päätöksiä, joilla esimerkiksi muutettaisiin toisen viranomaisen päätöksiä tai otettaisiin niihin tarkemmin kantaa. Samanlainen toimivalta on myös muiden Pohjoismaiden lapsiasiavaltuutetuilla, vaikka muualla Euroopassa on lapsiasiavaltuutettuja, jotka nimenomaisesti tutkivat yksittäistä lasta koskevia asioita.
Itse pidän pohjoismaista mallia toimivana ja hyvän hallinnon kannalta perusteltuna. Eduskunnan oikeusasiamiehellä lapsen oikeudet ovat olleet 1990-luvun lopusta työn erityinen painopiste. Tämä näkyy niin oikeusasiamiehelle tulevien kantelujen pohjalta annettavissa ratkaisuissa kuin oikeusasiamiehen omasta aloitteesta tehtävässä tutkinnassa ja tarkastuksissa.
Toimistoni yhteys eduskunnan oikeusasiamieheen on tärkeimpiä työkumppanuuksia toimistolleni. Kun havaitsemme tutkinnan tarvetta, toimistoni tekee viranomaiskantelun eduskunnan oikeusasiamiehelle. Näin tapahtui ensimmäisen kerran viime syksynä lasten oikeudesta perusopetukseen sairaalaolosuhteissa. Tämän jälkeen kuntien käytänteet ovat jo muuttuneet ja viranomaiset ovat heränneet kiitettävästi kyseisessä asiassa.
Lailla on siis maata edelleenkin rakennettava. Säädöksillä on merkitystä. Ne eivät ole sanahelinää ja juhlapuhetta. Ne ovat oikeusvaltion ja lasten oikeuksien perusta.
Vuosi on osoittanut, ettei YK:n lapsen oikeuksien sopimusta tunneta riittävästi hallinnonkaan piirissä – niin kunnissa kuin valtiolla. Hihoja ylös vain. Tästäkin syystä toimistoni päätti ottaa käännettäväkseen kaikki YK:n lapsen oikeuksien komitean yleiskommentit. Näistä informoimme laajasti yleiskirjeellä. Tulevana syksynä järjestetään ministeriöiden virkamiehille ja tuomioistuimelle asiasta koulutusta, keväällä uusille kansanedustajille.
Maaliskuun lopussa luovutin lapsiasiavaltuutetun vuosikirjan pääministerille otsikolle ”Harvojen yhteiskunta vai kaikkien kansakunta?”. Tähän kysymykseen kiteytyy koko asetelma. Lapsuus eriarvoistuu, mitä tekee Suomi? Olen nostanut monissa yhteyksissä esille oppimis- ja hyvinvointierojen kasvun. Osalle yhteiskunnan eturivistöä on ottanut koville tieto poikien lukutaidottomuudesta. Eräässä pienessä keskusteluryhmässä talouselämän eturiviläisellä kytkin jumitti, kun totesin, että joka kahdeksannen 15-vuotiaan pojan lukutaidottomuuteen on pakko herätä. Eturiviläinen kielsi tiedon.
Tieto lisää tuskaa. Tätä tuskaa täytynee lisätä, ei vähentää.
Mutta hyvää tapahtuu. Olen ollut tyytyväinen, miten valtiovarainministeriössä on aloitettu työ lapsivaikutusten arvioinnin tuomiseen budjettivalmisteluun. Kunnissa lasten kuuleminen ottaa askelia osana palveluiden kehittämistä – muun muassa lastensuojelussa. Viime vuoden lopulla maahan saatiin THL:n työn ansiosta Lasten hyvinvoinnin kansalliset indikaattorit – tietoa päätöksenteon perustaksi löytyy. Suomi etenee. Suomi ei taannu.
Kiintoisaa työtä. Tärkeää työtä. Ja aivan korostetusti yhteistä työtä. Lapsiasiavaltuutetun tehtävässä kansallinen ja kansainvälinen lomittuvat yhteen. Työn perusta on YK-perustaisessa ihmisoikeuksien edistämisessä kansallista todellisuutta arvioiden. Työssäni Euroopan neuvosto on tärkeä.
Kysyntääkin suomalaiselle osaamiselle on. Enemmän kuin osaamme itse arvostaa.
Suomen on oltava aktiivisempi esimerkiksi ihmisoikeusraportoijien tarjoajana YK:n ja Euroopan neuvoston puitteisiin. Itse tulin valituksi romanilasten oikeuksien raportoijaksi Euroopan Neuvoston lapsen oikeuksien strategian valmisteluun.
Toki vuoteen mahtuu pikantteja yksityiskohtia. Venäjällä järjestettyä mielenilmausta en valitettavasti päässyt seuraamaan, olihan kylteissä kuitenkin jämäköitä iskulauseita allekirjoittaneeseen liittyen. Lähinaapurit ovat aina tärkeitä. Eikä niitä valita, ne ovat. Tänään matkaan Osloon, jossa Pohjoismaiden lapsiasiavaltuutetut kohtaavat.
Lapsista näemme huomenna, mikä meille aikuisille on ollut tärkeää tänään. Kestävä yhteiskunta perustuu huolenpitoon lapsista.
Tuomas Kurttila
Lapsiasiavaltuutettu
22. huhtikuuta 2015
HLBTI ja lapset
Kirjainyhdistelmä HLBTI viittaa homoihin, lesboihin, bi-seksuaaleihin, trans-ihmisiin ja intersukupuolisiin henkilöihin. Kyse on siis seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä. Usein nämä ilmiöt mielletään aikuisten maailmaan kuuluvina asioina, mutta kun tarkemmin katsotaan, HLBTI liittyy lasten maailmaan ja elämään lukuisin tavoin – joko lapsen omana kokemuksena tai jonkun muun kokemuksen välityksellä.
Jokaisella ihmisellä on seksuaalinen suuntautuminen, joka ajankohtaistuu elämänpolulla silloin kun ihminen herää seksuaalisuuteensa. Jo leikki-ikäinen lapsi on seksuaalinen olento, mutta viimeistään murrosiän alkaessa kysymys seksuaalisesta suuntautumisesta on jo usein akuutti. Homoiksi, lesboiksi, bi-seksuaaleiksi ja heteroiksi tullaan usein jo hyvin varhaisessa vaiheessa elämänpolkua, juridisessa mielessä jo aivan lapsena.
Jokaisella ihmisellä on myös sukupuoli-identiteetti ja omanlaisensa sukupuolen ilmaisun tapa. Osalla ihmisistä myöskään kehon sukupuolipiirteet eivät ole yksiselitteisen miehiset tai naisiset. Lapsen sukupuoli-identiteetti kehittyy jo hyvin varhaisessa lapsuudessa. Lapsen sukupuoli-identiteetti tai sukupuolen ilmaisun tapa voivat poiketa normin mukaisesta jo hyvin nuorella iällä. Sukupuolen moninaisuus on mitä suurimmissa määrin nimenomaan lapsen elämään liittyvä kokemus. Ikävä kyllä iso osa sukupuoleltaan moninaisista lapsista ei ole löytänyt lapsuudessaan luvallista tapaa tuoda esiin sukupuolen kokemustaan. Tästä syystä sukupuoli-identiteetin ja ilmaisun etsintä lykkääntyvät joskus traagisinkin seurauksin aikuisuuteen saakka.
Kun asioita katsotaan tästä näkökulmasta, huomataankin, että seksuaalinen suuntautuminen, sukupuoli-identiteetti ja sukupuolen ilmaisun tapa ovat kaikki asioita, jotka konkretisoituvat nimenomaan lapsuudessa. Jotta tulevaisuudessa HLBTI-ihmiset voisivat elää hyvän ja turvallisen elämän, on välttämätöntä suojella näitä herkkiä lapsuuden prosesseja, joissa jokainen meistä syntyy omaksi itsekseen myös sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen osalta.
HLBTI ei liity kuitenkaan ainoastaan niiden lasten maailmaan, joita HLBTI koskettaa oman henkilökohtaisen kokemuksen kautta. Ensinnäkin jokaisella lapsella on tilaa kasvaa vahvempaan itsetuntemukseen ja identiteettiin, kun lapsia kasvatetaan tavalla, joka mahdollistaa esimerkiksi sukupuolen ilmaisun kokeilut. Toiseksi muiden ihmisten HLBTI-identiteetti koskettaa lapsia monella tapaa. Esimerkiksi lapsen omat vanhemmat voivat kuulua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön, jos lapsi elää sateenkaariperheessä. HLBTI-ihminen lapsen elämässä voi olla myös esimerkiksi oma sisar, luokkakaveri tai opettaja. Tämän päivän lapset kohtaavat elämän moninaisuuden yhä laajemmin. Moninaisuuden kohtaamisen taidot ovat tärkeitä jokaisen lapsen menestymisen kannalta.
Lapsiasiavaltuutettu on halunnut nostaa asian keskusteluun perustamalla alkuvuodesta työryhmän, joka on saanut nimekseen HLBTI ja lapset. Työryhmä koostuu seksuaali- ja sukupuolivähemmistökysymysten sekä lasten oikeuksien asiantuntijoista. Työryhmän tavoitteina on lisätä keskustelua HLBTI-lasten ja sateenkaariperheiden lasten hyvinvoinnista ja oikeuksista, edistää keskustelun pohjaamista tutkittuun tietoon, varmistaa Lapsen oikeuksien sopimuksen tulkinnan, soveltamisen ja seurannan huomioivan myös HLBTI-teemat sekä antaa toimenpide-ehdotuksia HLBTI-lasten ja sateenkaariperheiden lasten hyvinvoinnin ja oikeuksien edistämiseksi.
Juha Jämsä
HLBTI ja lapset –työryhmän puheenjohtaja
Sateenkaariperheet ry:n toiminnanjohtaja
Jokaisella ihmisellä on seksuaalinen suuntautuminen, joka ajankohtaistuu elämänpolulla silloin kun ihminen herää seksuaalisuuteensa. Jo leikki-ikäinen lapsi on seksuaalinen olento, mutta viimeistään murrosiän alkaessa kysymys seksuaalisesta suuntautumisesta on jo usein akuutti. Homoiksi, lesboiksi, bi-seksuaaleiksi ja heteroiksi tullaan usein jo hyvin varhaisessa vaiheessa elämänpolkua, juridisessa mielessä jo aivan lapsena.
Jokaisella ihmisellä on myös sukupuoli-identiteetti ja omanlaisensa sukupuolen ilmaisun tapa. Osalla ihmisistä myöskään kehon sukupuolipiirteet eivät ole yksiselitteisen miehiset tai naisiset. Lapsen sukupuoli-identiteetti kehittyy jo hyvin varhaisessa lapsuudessa. Lapsen sukupuoli-identiteetti tai sukupuolen ilmaisun tapa voivat poiketa normin mukaisesta jo hyvin nuorella iällä. Sukupuolen moninaisuus on mitä suurimmissa määrin nimenomaan lapsen elämään liittyvä kokemus. Ikävä kyllä iso osa sukupuoleltaan moninaisista lapsista ei ole löytänyt lapsuudessaan luvallista tapaa tuoda esiin sukupuolen kokemustaan. Tästä syystä sukupuoli-identiteetin ja ilmaisun etsintä lykkääntyvät joskus traagisinkin seurauksin aikuisuuteen saakka.
Kun asioita katsotaan tästä näkökulmasta, huomataankin, että seksuaalinen suuntautuminen, sukupuoli-identiteetti ja sukupuolen ilmaisun tapa ovat kaikki asioita, jotka konkretisoituvat nimenomaan lapsuudessa. Jotta tulevaisuudessa HLBTI-ihmiset voisivat elää hyvän ja turvallisen elämän, on välttämätöntä suojella näitä herkkiä lapsuuden prosesseja, joissa jokainen meistä syntyy omaksi itsekseen myös sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen osalta.
HLBTI ei liity kuitenkaan ainoastaan niiden lasten maailmaan, joita HLBTI koskettaa oman henkilökohtaisen kokemuksen kautta. Ensinnäkin jokaisella lapsella on tilaa kasvaa vahvempaan itsetuntemukseen ja identiteettiin, kun lapsia kasvatetaan tavalla, joka mahdollistaa esimerkiksi sukupuolen ilmaisun kokeilut. Toiseksi muiden ihmisten HLBTI-identiteetti koskettaa lapsia monella tapaa. Esimerkiksi lapsen omat vanhemmat voivat kuulua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön, jos lapsi elää sateenkaariperheessä. HLBTI-ihminen lapsen elämässä voi olla myös esimerkiksi oma sisar, luokkakaveri tai opettaja. Tämän päivän lapset kohtaavat elämän moninaisuuden yhä laajemmin. Moninaisuuden kohtaamisen taidot ovat tärkeitä jokaisen lapsen menestymisen kannalta.
Lapsiasiavaltuutettu on halunnut nostaa asian keskusteluun perustamalla alkuvuodesta työryhmän, joka on saanut nimekseen HLBTI ja lapset. Työryhmä koostuu seksuaali- ja sukupuolivähemmistökysymysten sekä lasten oikeuksien asiantuntijoista. Työryhmän tavoitteina on lisätä keskustelua HLBTI-lasten ja sateenkaariperheiden lasten hyvinvoinnista ja oikeuksista, edistää keskustelun pohjaamista tutkittuun tietoon, varmistaa Lapsen oikeuksien sopimuksen tulkinnan, soveltamisen ja seurannan huomioivan myös HLBTI-teemat sekä antaa toimenpide-ehdotuksia HLBTI-lasten ja sateenkaariperheiden lasten hyvinvoinnin ja oikeuksien edistämiseksi.
Juha Jämsä
HLBTI ja lapset –työryhmän puheenjohtaja
Sateenkaariperheet ry:n toiminnanjohtaja
19. huhtikuuta 2015
Lapsen ääni
Sanataitelija, runoilija Aino Suholan runo ministeri Elisabeth Rehnin 80-vuotisten kunniaksi lapsiasiavaltuutetun toimiston tilaamana (kantaesitetty 14.4.2015):
Lapsen ääni
Jos ois joku
joka rakastais ihmiseksi
ja sanois että lapskulta
totta kai sua itkettää
joku
joka ei ikinä hylkäis
eikä jättäis häpeään
antais mannapuuroo
ja makkaraa
välittäis vielä viitosenakin
pyyhkis kyyneleet
ja sanois
märakastansua
märakastansua
niin musta vois tulla
minä
ihan kokonainen ihme
jonka edessä otetaan lakki päästä
ja mä sanoisin jag älskar dig så
niin kuin Daniel Victorialle
vaikka ihan suomeks vaan
me painettais kätemme kallioon
mä ensin ja sä sitten
ja sitten taasen mä
niin kuin vuorovesi sata kertaa tuhat kertaa
samaan paikkaan
ja kaikki mummot ja papat
ja matit ja tepot
ja jonain päivänä
sadan vuoden jälkeen
siinä ois ihmisen käden jälki
niin kuin iho iholla
ei lyönti
vaan pieni ja hento ote
ja ilo helisis
ja itkun ääni
Lapsen ääni
Jos ois joku
joka rakastais ihmiseksi
ja sanois että lapskulta
totta kai sua itkettää
joku
joka ei ikinä hylkäis
eikä jättäis häpeään
antais mannapuuroo
ja makkaraa
välittäis vielä viitosenakin
pyyhkis kyyneleet
ja sanois
märakastansua
märakastansua
niin musta vois tulla
minä
ihan kokonainen ihme
jonka edessä otetaan lakki päästä
ja mä sanoisin jag älskar dig så
niin kuin Daniel Victorialle
vaikka ihan suomeks vaan
me painettais kätemme kallioon
mä ensin ja sä sitten
ja sitten taasen mä
niin kuin vuorovesi sata kertaa tuhat kertaa
samaan paikkaan
ja kaikki mummot ja papat
ja matit ja tepot
ja jonain päivänä
sadan vuoden jälkeen
siinä ois ihmisen käden jälki
niin kuin iho iholla
ei lyönti
vaan pieni ja hento ote
ja ilo helisis
ja itkun ääni
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)